Kirjoitukset avainsanalla heimosotavanki

Kävin viime viikolla Kansallisarkistossa pitkästä aikaa penkomassa. Tällä kertaa selasin Valpon papereita toiveissani löytää eräs tarina, jonka luin vuosia sitten arkistossa, mutta josta en ottanut kopiota, enkä muita tarkempia tietoja. Tarina on kuitenkin alkanut nyt hiipiä mieleeni ja haluaisin tarkistaa muutamat siihen liittyvät faktat. Harmillisesti en kuitenkaan osunut tilaamaan juuri oikeita valtiollisen poliisin kansioita sotavankien kuulustelujen osalta, joten sen suhteen etsinnät jatkuvat.

Lisäksi olin tilannut Suomen Punaisen Ristin sotavankitoimiston laatikoita heidän kirjeenvaihdostaan vankileirien välillä. Olen näitäkin laatikoita käynyt läpi jo monta kertaa, mutta en näköjään ihan kaikkia, sillä löysin uusia tietoja etsimistäni Otavan koulutilalla syyskesällä 1943 olleista sotavangeista. En tosin ollut niitä etsimässä, mutta uudet tiedot kelpaavat kyllä! Voi kyllä!

Olen yrittänyt jäljittää näitä vankeja, koska isoisäni lienee joku heistä ja epäilykseni ovat erityisesti kohdistuneet vienankarjalaiseen Heikki Prokofjeviin ja inkeriläiseen Andrei Savolaiseen.

Molemmat heistä on vangittu Karjalassa sodan alkuvaiheissa kesällä 1941. Aluksi he ovat olleet pieksämäkeläisen Naarajärven järjestelyleirin alaisuudessa. Olen olettanut heidän olleen Savonlinnan Aholahden heimosotavankien leirissä syksystä 1941 alkaen ja olleen muutamilla Savonlinnan seudun maatiloilla ehkä töissä ennen kuin he ovat päätyneet Otavan koulutilalle mummoni läheisyyteen keväällä 1943.

Olin näköjään väärässä.

SPR:n sotavankitoimiston arkiston kirjeenvaihto on vilkasta vankileirien kanssa, sillä SPR:n oli tarkoitus kerätä tietoa kansainvälisten sopimusten mukaisesti Suomessa olevista neuvostostosotavangeista. Tietoja ei kuitenkaan luovutettu sota-aikana Neuvostoliitolle, sillä Suomi oli suivaantunut siitä, ettei vihollinen vastaavasti toimittanut tietoja suomalaisten sotilaiden tilanteesta Suomeen ja omaisille. Niinpä tiedot kerättiin ja SPR lähetti esimerkiksi sotavankikorteista kopiot myös päämajaan Geneveen. Mutta elleivät kiinni jääneen neuvostosotavangin omaiset asuneet Suomen tai saksalaisten valloittamilla alueilla, he eivät tietoja hänestä saaneet. 

Löysinkin vuoden 1941 laatikosta tietoja heimosotavankien erikoisleirin perustamisesta Aholahteen. Käsky on käynyt vankileireille kautta maan toimittaa heimosotavangit eli karjalaiset, inkeriläiset ja vepsäläiset Aholahteen. Sinne perustetussa leirissä vangeilla oli paremmat olot ja sieltä heitä värvättiin vuonna 1942 perustettuun heimopataljoonaan, josta miehet siirtyivät rintamalle taistelemaan Suomen riveissä. Kaikki etsimäni sotavangit, 15 kpl, ovat olleet mainitussa Aholahden leirissä ennen Otavan koulutilaa. Vain yksi heistä liittyi myöhemmin heimopataljoonaan.

Löydän Aholahden papereiden jälkeen kuitenkin listan Naarajärven leiristä, jossa etsimiäni Otavan koulutilan vankeja vuodelta 1943 onkin siirretty Mäntyluotoon konsuli Hacklinin käyttöön vuonna 1941.

Eli elokuussa 1941 vankeja on Naarajärven vankileiriltä siirretty. Joukossa on Järnä, Savolainen ja Prokopjev, vankeja joiden kohtaloita olen selvittänyt kirjassani Tuntematon sotavanki venäläistä isoisääni etsimässä.

Vankeja toimitettiin konsuli Hacklinin käyttöön peräti 132.

Tieto hämmentää hassulla tavalla, sillä olen käynyt useasti Reposaaren ja Mäntyluodon seudulla. Kun lapseni olivat pieniä, kävimme yleensä joka kesä Yyterissä ja usein rantsureissun jälkeen ajelimme Reposaaren ja Mäntyluodon alueelle, johon ihastuin perinpohjaisesti. Varsinkin Reposaaren kadut (ylläoleva kuva) on säilytetty hyvin alkuperäisessä asussaan ja siellä kuljeskellessa saa fiiliksen, kuin olisi siirtynyt aikakoneella menneitten vuosikymmenten taa.

En todellakaan innostu kaikista paikoista, joissa vierailen, mutta nämä alueet koskettivat minua jotenkin merkillisesti jo vuosia sitten. Olen kuljettanut sinne myös ystäviäni ihailemaan miljöötä. Oli ihmeellistä tajuta, että isoisäni on viettänyt ilmeisesti ainakin talven 1941-42 alueella. Näitä merkillisiä yhteensattumia se elämä silloin tällöin heittää eteen. Sitä esimerkiksi ihmettelee, että onko vaistonnut jotakin paikalla käydesssään, vaikka ei vielä mitään ole tiennytkään.

Tämä sotavankityön teettäjä konsuli Werner Hacklin sai muuten melkoiset hyödyt bisneksilleen sota-ajoista. Majakanvartijan poika syntyi Porin Reposaaressa 1881. Hän kävi siirtolaisena Yhdysvalloissa vaurastumassa ja palattuaan pisti yrityksen pystyyn veljensä kanssa vuonna 1905. Tästä firmasta tulikin yksi menestyksekkäimpiä alansa yrityksiä Suomessa. 

Jatkosodan aikana Hacklin sai käyttöönsä sotavankityövoimaa, josta maksettiin toki pieni korvaus vankilerille, mutta vankien työpanos oli halvempaa kuin mikään muu saatavilla oleva työvoima. Lisäksi sota-ajan jälkeen hänen konepajansa sai tehtäväksi toimittaa tavaraa sotakorvauksina Neuvostoliittoon ja niiden hommien päätyttyä kauppasuhteet jatkuivat Neuvostoliiton kanssa. Hacklin rikastui huomattavalla tavalla näinä vuosikymmeninä.

Laitoinkin heti yritykselle postia, josko heillä olisi valokuvia, arkistomerkintöjä, jotakin, sotavangeista vuosilta 1941-42. Aina kun kannattaa kysyä.

Täytyy seuraavaksi selata myös tuon sotavankileiri 3:n aineistoja, josko nämä Mäntyluotoon siirretyt näkyvät jotenkin heidän toiminnassaan.  Vankileirin alaisuudessa oli keväällä 1942 yhteensä 232 vankia, ja talven 1942 aikana vankileirillä ammuttiin 4 vankia ja kurjiin oloihin kuoli vuosina 1941-42 peräti 93 sotavankia. Minun isoisäni kuitenkin jäi eloon. 

Yläkuva: Katu Reposaaressa, kuvaaja Welin, lähde: Finna

Mäntyluodon satamaa laajennetaan vuonna 1933, kuvaaja: Aarne Pietinen, lähde: Finna

Tiedot Werner Hacklinista: Wikipedia

Sotavankileireistä tietoja: http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Vankileirien_kasikirja_web.pdf

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kerroit yhteensattumasta ja miten olet paikkaan ihastunut. Minulla on samanlainen tapahtuma. Vuosia sitten, etsin "mummonmökkiä" synnyinseudultani, halusin pois kaupungista. Synnyiseudultani oli kuitenkin sellainen matka työpaikallani, että sieltä ajaa töihin.  Näin sitten erään kiinteistävälitysliikkeen ikkunassa kuvan ja se jo kolahti ja ensin ihan ilman välittäjää "vakoilemaa" ja sen jälkeen välittäjän kanssa paikalle. Kun pihaan tulin, oli tunne, että olen ollut täällä ennenkin!  Piti vielä harkita, kun matkaa tulikin odotettua enemmän työpaikalle ja osa tiestöstä ei ole mitään pikitietä. 4 kuukauden jälkeen tein tarjouksen ja nyt paikka on minun.  Edesmennyt äitini (jo huonossa kunnossa) sitten rupesi kyselemään tarkemmin missä se paikka nyt olikaan. Silloin selvisi, että äitini suku on täältä lähtöisin eli ukkini on asunut noin 05, km. päällä talosta, jossa asun.  Nyt olen ollut osallisena äitini sukututkimuksessa oikolukemalla ilmestyneen sukukirjan. Tästä sitten on selvinnyt että 1700-luvulta asti täällä on sukuni asunut ja monessa talossa tai kesämökissä on edelleenkin kaukaisia sukulaisia. Paikka on Heinäveden Pyylinsaari ja suku on Luostarinen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirjassani Tuntematon sotavanki venäläistä isoisääni etsimässä yritin etsiä kaikkia mummoni työpaikalla syyskesällä 1943 olleita neuvostosotavankeja, koska joku heistä on isoisäni. Useimmista löysinkin tietoja ja merkintöjä arkistolähteistä. Arkistossa me kaikki näköjään muutumme kuolemattomiksi, on joku varmaan joskus sanonut, tai olisi ainakin ollut syytä. 

Kirjassani jahtasin myös erästä Simo Juhonpoika Järnää, joka oli syntynyt vuonna 1920 Inkerinmaan Venjoen kylässä nimeltä Suuri-Ruussova. Hänellä oli Kansallisarkistosta löytyvän SPR:n sotavankikortin mukaan äiti nimeltä Katriina os. Peunonen, hän oli kolhoosityöntekijä, arvoltaan sotamies ja hänet vangittiin Tsiipakassa 9.7.1941 eli aivan jatkosodan alkuvaihessa. Hän oli Naarajärven järjestelyleirin alaisuudessa, kunnes hänet inkeriläisenä siirrettiin Savonlinnan Aholahteen, jota kautta hän oli sitten Otavan koulutilalla maataloushommissa alkaen keväästä 1943. Hän ei ilmoittanut halukkuuttaan heimopataljoonaan. Hänet palautettiin Neuvostoliittoon 2.11.1944.

Kun haeskelin hänestä tietoja inkeriläisiin liittyvistä aineistoista Kansallisarkistoista, huomasin että hänen perhettään oli siirtynyt Suomeen inkeriläisten väestönsiirroissa jatkosodan aikana. Näistä Inkerin siirtoväen väestökorteista löytyi maininta Katri Järnästä (äiti), syntynyt 1884, joka oli siirtynyt Suomeen tyttärensä Anna Taljan kanssa (synt. 1917) ja jolla oli sodassa pojat Antti (1913) ja Juho (1915), sekä Simo, jonka tiedettiin olevan sotavankina Suomessa. Lisäksi mukana Suomessa oli tytär Maria Järnä (vai olisiko jonkun pojan vaimo?), jolla oli Virossa vuonna 1942 syntynyt tytär Helmi. He ovat kaikki olleet kolhoosityöntekijöitä.

Papereita tutkimalla selviää, että he ovat asuneet peräti Mikkelissä, joka on siis lähellä Otavaa, jossa Simokin on ollut. Papereista löytyy jopa tarkka osoitekin: Porrassalmenkatu 26. Oletan, että he ovat tienneet Simon olevan lähellä Otavassa ja oletan heidän jopa tavanneen sota-aikana. Ainakin Otavan koulutilalla olleiden muisteluiden perusteella vangit liikkuivat sangen vapaasti koulutilan alueella ja siellä oli myös inkeriläisiä. Oletan, että Simo ei ole isoisäni, koska häneen tuntuu liittyvän paljon ihmisiä, jotka ovat pyörineet lähistöllä. Kun on enemmän porukoita, syntyy enemmän juttuja. Lempin suhteesta sotavankiin ei vaikuta syntyneen juuri mitään puheita.

Toisaalta kun olen nyt jututtanut Otavassa olleita, eivät he muista moniakaan vankeja tai heihin liittyviä asioita. Joten onhan Simo mahdollinen isoisä ja siksi ajattelin katsastaa löytäisinkö hänestä jotain lisätietoja. Suunnistin hiljattain Mikkeliin arkistolähteitä katsomaan.

Mikkelin henkikirjoista selailen osoite osoitteelta Porrassalmenkadun väkeä. Löydän melko nopeasti vuoden 1943 asukkaita oikeasta talosta. Se onkin mielenkiintoista: talossa asuu amerikkalainen Villiam Verneri Mattson, romanialaisen vaimonsa Marie Sommelon ja tyttärensä Hely Rosalien (synt. 1941) kanssa. Jopas on kansainvälistä! Samassa osoitteessa asuu myös Kiihtelysvaaralta muuttanut Vieno Saarti (synt 1922), Käkisalmesta muuttanut Liisi Salo (synt 1933), Liimataisen, Kantasen ja Lindroosin perheet, joissa oli 1940-luvulla syntyneitä lapsia. Olisipa hauska löytää joku heistä ja kysellä muistavatko he inkeriläistä perhettä, joka on inkeriläisasiakirjojen mukaan asunut samassa osoitteessa, mutta henkikirjojen mukaan ei. Olisiko heillä valokuvia tuosta ajasta? Millaista elämää he ovat viettäneet sota-ajan päämajakaupungissa? On ollut selvästi ahdasta, pommikoneitakin on nähty ja kuultu ja varmaan on bongattu itse marsalkka Mannerheim jollakin päivittäisillä ratsastusretkillään? Kaupungissa on kulkenut korkearvoista sotilasväkeä,  on ollut saksalaisia ja sitten vielä karjalaisia, inkeriläisiä ja tämmöisiä amerikkalaisia kansainvälisine vaimoineen.  

Porrassalmenkatu 26 on sijainnut lähellä Mikkelin keskussairaalaa ja Mikkelin lyseota, joten pitää ihan kurkistella Finnasta, miltä siellä on mahtanut näyttää. Yläkuva Finnasta ja siinä näkyy millainen puutalokaupunki Mikkeli joskus oli, ei ole enää. Kuvan kaunis vanha puutalo on naapuri, eli Porrassalmenkatu 28. Aina harmittaa näiden vanhojen kuvien äärellä, miten rumaksi on Mikkelikin tuhottu (sodan jälkeen).

Mikkelin arkistosta löytyy tietoja inkeriläisistä, joita on koottu yhteen ennen Neuvostoliittoon palautumista. On monenmoista selvitystä ja merkintää. On kysytty lähdetäänkö takaisin vapaaehtoisesti. On kysytty vielä uudestaan vapaaehtoisuutta. Sitten nekin, jotka ovat ilmoittaneet että eivät ole vapaaehtoisia, on palautettu. Mieleeni muistuu hiljattain käymäni keskustelu naisen kanssa, jonka äiti oli tullut Suomeen pakolaisena Vienankarjalasta 1920-luvulla. Äiti toimi sota-ajat opettajana ja kun inkeriläisoppilaan palautuksen aika tuli, hän haki uuden piirroslehtiön ja hienot värikynät tytölle mukaan matkalle. Ja oli katsonut pitkään ja  hyvin hiljaa. Hän itse ei koskaan palannut, ei Vienankarjalaan, ei Venäjälle. Monet vienankarjalaisest ja muut aiemmin Suomeen paenneet olivat pelänneet josko Venäjä vaatii heidänkin palauttamistaan. Varmaan siinä inkeriläiskohtaamisen hetkellä oli juossut mielessä monta asiaa.

Järnän porukkaa löytyy siis Mikkelin sosiaalilautakunnan inkeriläisasiakirjoista ja siellä mainitaan Katri Pietarintytär (1884), joka on sijoitettu vaunuun 7 joulukuun 5. päivä, hän ei ole ilmaissut missään vaiheessa onko vapaaehtoinen palaaja vai ei. Hänen tyttärensä (tai miniä) Maria Juhantytär Järnä on tyttärensä Helmin kanssa sijoitettu sairausvaunuun nro 5.  (Voivoi, onkohan Helmi palannut sairaana Neuvostoliittoon?). (Palautusjunat tiettävästi vain lisäsivät vauhtia Pietarin kohdalla ja veivät inkeriläiset suoraan Siperiaan, jossa heitä odotti raskaat olosuhteet.) Heidän kohdallaan lukee myös, että ovat asuneet ennen palautumistaan Mikkelin Lönnrotinkatu 4:ssä. (Katson henkikirjat, ei mitään merkintää heistä). Lisäksi perheen yhteydessä mainitaan tytär Anna Juhontytär Talja ja Juho Juhonpoika Talja (synt. 6.7.1939) jotka ovat asuneet: ei Porrassalmenkadulla, ei Lönnrotinkadulla, vaan Otavan koulutilalla!  

En ole oikein päässyt seuraavissa pähkäilyissä eteenpäin. Okei, Järnän perhettä on ollut monessa osoitteessa ennen palautumista. Paljon Juhonpoikia ja -tyttäriä. Heitä on palautettu Neuvostoliittoon eri junissa. Onkohan tämä Anna päässyt myös töihin Otavan koulutilalle Simon lailla? Pitäisikö soittaa taas kaikki Otavan koulutilan muistelijat, muistavatko he tätä naista ja lasta? Jos oikein pinnistelen, muistelen jonkun nimittäin maininneen, että joitakuita inkeriläisiä piiloteltiin Otavassa sodan jälkeenkin, mutta he katosivat myöhemmin, ehkä palautettiin Valpon toimesta, ehkä ei. Hmm.

Lisäksi minulla on Taljan perhettä DNA-osumissa. Mutta hyvin kaukaista. Ja niitä osumia vaikuttaisi olevan minulla enemmän kuin isällä, eli tulevat myös äitini puolelta. Mutta silti.

Järnän väkeä ei oikein löydy Venäjältä ja kun olen jutellut Suomeen 1990-luvun jälkeen palanneiden inkeriläisten Järnien kanssa, he ovat kertoneet että ehkä tämän perheen väki jäi Siperiaan. He eivät ainakaan palanneet Venjoelle sodan jälkeen.

Ihan periaatteesta jatkan silti Järnän perheen etsintöjä.

 

 

Kommentit (2)

Piri
1/2 | 

Olen blogisi tuore ja innokas lukija. Silmäilin tänä aamuna Itä-Savon nettiversiota. Satuin huomaamaan kirjoituksen Aholahden sotavankileiristä. En saa jostakin syystä kopiotua linkkiä tähän. Jos kiinnostuit, niin  laita itse hakusanoiksi vaikka: Itä-Savo Aholahti Markku Rask. Koskaan lapsuudessani en kuullut kenenkään puhuvan Aholahden vankileiristä. Asuin tosin toisella puolella Savonlinnaa 1950-1960-luvuilla.

Hurahdin itse viime syksynä sukututkimukseen. Aloitin tutkimukset äidinpuoleisen mummon suvusta. Juvan ja Rantasalmen kirkonkirjojen avulla. Samaan aikaan siskoni tutki äidinpuoleisen ukin sukua. Seuraavana on vuorossa isänpuoleinen suku, jota jo hieman olen tutkinut.  Omat tutkimustulokseni laitoin salaiseen sukublogiin serkkujen katseltavaksi.  Sen sukujutut ovat aiheuttaneet, että ensi kesänä on tiedossa sukutapaaminen.

Edellisessä postauksessasi kyselit. montako  v. 1917 esivanhempaa toisilla löytyisi. Yksitoista sain kasaan tämänhetkisen tiedon perusteella. 

Siskoni osallistui viikko sitten lauantaina sukututkimusjuhlaan. Hän kertoi olleensa kuuntelemassa luentoasi, jota hän piti päivän parhaana antina. 

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
2/2 | 

Heissan! Anteeksi kun vastaaminen on kestänyt, en ollut huomannut tänne tulleita kommentteja ollenkaan viime keväänä. Nyt sain niitä julkaistua. (Nolottaa). Mutta olen nyt palailemassa bloggailun pariin kiireisen kesän jälkeen. Olen ollut jutuilla Markun kanssa, hänellä on todellakin paljon kiinnostavia tietoja seudun vankileireistä.

Ollaankohan me sukua? Voisin kuvitella, jos sinulla on sukua Juvalla ja Rantasalmella. Minun sukupuuni löytää helpoiten jos googlaa "ira vihreälehto geni" ja sieltä valitsee "näytä sukupuu". 

Lämpimät terveiset sisarellesi!

Kiitos kommentistasi vielä kerran :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot?

Kesällä 2016 kirjoitan kiivaasti kirjani Tuntematon sotavanki käsikirjoitusta julkaisukuntoon. Olen aloittanut parisen vuotta aiemmin selvittämään sitä, kuka oli isoisäni, tuo "venäläinen sotavanki", mysteeri, josta meillä ei puhuttu. DNA-testien, pitkien arkistosessioiden, aikalaishaastattelujen, erilaisten vierailujen ja nettiharavoinnin tarkoituksena oli saada selville kuka viidestätoista sotavangista Otavan koulutilalla syksyllä 1943 on isoisäni. Etsintöjen aikana kuljeskelin "kirjan tapahtumapaikoilla" ja yritin löytää sieltä vihjeitä, merkkejä, jotakin.

Havahduin viime hetkillä huomaamaan, että että eräs olennainen paikka minulla oli jäänyt tutkimatta. Kaikki koulutilan vangit olivat heimosotavankeja (eli inkeriläisiä, karjalaisia, vepsäläisiä) ja heidät koottiin Aholahden sotavankileirille Savonlinnaan. Kaikki heimopataljoonan miehetkin koulutettiin Aholahdessa. Voisi siis ajatella, että moisesta paikasta löytyy jotakin tietoa ja että sitä on jotenkin tutkittu.

Huomaan kuitenkin, ettei kirjallisuus, Kansallisarkisto tai Googlen apajat tuota juuri mitään tietoa. Aholahden vankileirin paperit ovat juuri sitä aineistoa, jota suomalaiset kiireesti tuhosivat sodan loppuvaiheessa. Kerrottiinhan näissä papereissa niistä miehistä, joista iso osa oli liittynyt heimopataljoonaan, taistelemaan suomalaisten puolelle. Heitä yritettiin edes hieman suojella, vaikka lupauksista huolimatta sitten kärrättiinkin lopulta Neuvostoliittoon. Ei sitä ylevintä sinivalkoista sotahistoriaa, sanoisin. Ihmettelen, että kukaan ei ole myöhemmin tarttunut tutkimaan asiaa ja tätä ainoaa heimosotavankien erikoisleiriä.

Se on valintaa ja vallankäyttöä, mitä tutkitaan ja mitä pyritään siten säilyttämään. Näillä valinnoilla vaikutetaan siihen, mitä tunnemme ja kerromme historiastamme. Mikä määritellään meidän historiaksi? Meidän suvun tarinaksi? Minun sukuni tarinaan liittyy Aholahti ja päätän selvittää, mitä selvitettävissä on.

Viekää minut sinne missä hän on

Tutkailin aluetta ensiksi Google Mapsin avulla, nykyisin Aholahdessa näyttää olevan tiivistä pientaloasutusta. Luultavasti tämä iso vankileiri on vaatinut lukuisia parakkeja, jotka lienee purettu sodan jälkeen. Varmaankin osa sodan jälkeen rakennetuista omakotitaloista on rakennettu näiden parakkien paikalle, sillä maa on valmiiksi ollut tasaista ja varmaan sotavankileiriin on esimerkiksi vedetty sähköt, jota on voitu hyödyntää seuraavan vaiheen rakentamisessa. Miksi rakentaa kaikki uusiksi, kun on ollut vanhaa pohjaa hyödynnettävissä?

SA-kuva Aholahden parakista jatkosodan ajalta

Jos ei löydy taloja, onko Aholahdessa jotakin muuta muistuttamassa sota-ajoista? Alueella vaikuttaa olevan paljon lehtipuita, mutta ne eivät elä kovin vanhoiksi, kertoo biologiystäväni. Ehkä isoisäni aikaisia koivuja, haapoja ja leppiä ei enää ole tuulessa huokailemassa. Mutta polkuja, kulkureittejä, maisemia, Saimaan aaltoja, niitä on säilynyt. Todennäköisesti ihmiset suosivat niitä polkuja, joita on ennenkin kuljettu ja alueella on kartan perusteella myös pururata. Löytyisikö pöpeliköstä korsua tai rakennusten kivijalkaa? 

Löydän avuliaan henkilön Aholahden läheisestä Loikansaaren kartanosta. Leiri on kuulemma sijainnut nykyisen Kellarpellon asuinalueen paikalla ja leirin päätie on sijainnut kahden lahden välimaastossa. Läheisellä kallioluodolla on sitten sijainnut sauna, jossa oli nähty vankien peseytyvän. Vangit osasivat kuulemma suomea hyvin. Kartanossakin oli sitten ollut töissä sotavanki, jonka kuulumisia oli sodan jälkeen odoteltu. Turhaan. Kirjeen lopuksi todetaan: ”Toivottavasti näistä tiedoista on jotain apua. Jos haluat vielä esittää jotain kysymyksiä apelleni, niin palaa pian aiheeseen. Hänkin on jo korkeassa iässä.” Niinpä. Sota-ajan kertomusten keruulla alkaa olla kiire.

Näine tietoineni suuntaan kesäkuussa 2016 autoni kohti Savonlinnaa. Mukana on biologikaverini, joka matkalla kertoo minulle seikkaperäisesti alueen luonnonhistoriasta ja jääkausien vaikutuksesta siihen. Kartasta paikannamme todennäköisen saunanpaikan kallioluotoineen ja päätämme haravoida myös metsäalueita. Kun käännyn valtatieltä Kellarpellon opasteen mukaisesti, ohitamme ensiksi rautatien, joka on ollut käytössä jo sota-aikana. Rautatieltä on ollut reipas kävelymatka itse parakeille. Kaartelemme tihkusateessa hiljaisella alueella, kaverini tarkastaa ovatko geokätköilijät merkinneet kiinnostavia paikkoja ja perehtyneet alueen historiaan, eivät ole. Jalkaudumme reippaina maastoon noin miljoonan hyttysen seuraksi.

Löydämme melko nopeasti sen rannan, jossa vankileirin sauna lienee sijainnut. Paikka on kauneinta suomalaista idylliä, rauhallisia kallioluotoja, avaraa järvimaisemaa, lintujen vilkasta keskustelua ja metsän huminaa. Tutkimme aikamme rantakiviä, jos löytäisimme jonkun kaivertaneen jotakin johonkin. Emme löydä merkintöjä, mutta pysähdymme lopulta toviksi ihailemaan maisemaa, vaikka uhkaavat sadepilvet lähestyvät horisontissa. Olen varma, että isoisäni on joskus istunut tällä kallioluodolla ja luonut katseensa ulapalle. Jokainen täällä käynyt on sen varmasti tehnyt, niin vangitseva maisema on. Kun katsoo kohti itää, näköala on luultavasti tänäkin päivänä sama kuin sota-aikana: avaraa vesistöä tuuhea metsä ympärillään. Silmä ei kantanut Neuvostoliittoon asti.

Kuljemme pusikoissa ja seurailemme kymmeniä polkuja, niitä on paljon. Kaikki tasaisemmat paikat on rakennettu, jäljellä on jyrkkiä kallioseinämiä. Luultavasti parakit ovat sijainneet kallioseinämän suojassa ylhäällä, niin että ohisoutelijat eivät ole voineet havainnoida vankileirin elämää. Korkeimmalla kohdalla on nyt radiomasto, epäilemme, että siinä on voinut aikanaan sijaita tähystystorni. Idästä päin on tännekin lentänyt aikanaan neuvostokoneita, varmaan  myös rautatietä seuraillen.

Myöhemmin keskustelen sotavangin lapsen, Taito Salmen, kanssa sähköpostitse. Hänkin on vieraillut Aholahdessa isänsä jäljillä ja kerran jopa entisen sotavangin kanssa 1990-luvulla. "Metsät olivat kasvaneet ja muut­ta­neet mai­semat tuntemat­to­mik­si," hekin olivat todenneet. Kuinkahan moni meitä sotavankien jälkeläisiä on niitä samoja pururatoja muuten kulkenut? Voisiko tänne edes opasteen laittaa, kyltin muistuttamaan, että täällä oli vankileiri, jota saa muistella. Taito kertoo seuralaisensa, aunuksenkarjalaisen Fjodorin kuitenkin huomannen jotain tuttua: ”tuota junarataa pitkin me kyllä tallattiin aina kaupunkiin iltalomille.”

Rautatie, SA-kuva

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto