Kirjoitukset avainsanalla mysteeri

Olen tälläkin viikolla etsinyt toisten ihmisten sukulaisia. Pitkäaikainen etsintäni ylläolevan kuvan johdosta on uudessa Seura-lehdessä (numero 15-16). Juttu tehtiin hyvässä yhteistyössä toimittajan kanssa ja tarina kerrottiin harkitusti, kauniisti ja kaikkia osapuolia kunnioittaen. Jutun tarkoituksena on löytää valokuvan poika, nykyisin seitsemänkymppinen mies. Kuvaa on aiemmin jaettu tässä blogissa ja omissa somekanavissani (Twitter, Facebook ja Instagram) ilman yhtäkään yhteydenottoa. 

Aiempi bloggaus etsinnästä täällä: http://www.etlehti.fi/blogit/kadonneen-suvun-metsastaja/lottien-jaljilla-salatusta-suhteesta-syntynytta-lasta

Artikkelin yhteydessä julkaistiin myös sähköpostiosoitteeni, jotta mahdolliset vinkit olisi helppo saattaa tietooni. Olenkin kurkistellut sähköpostiani nyt pääsiäisviikonloppuna aivan yhtenään, mutta vielä ei ole tullut mitään tietoja. Mihin kummaan tämä nainen ja poika oikein ovat kadonneet? Kai nyt joku heidät tunnistaa? Kai heillä pakosti on elossaolevia sukulaisia ja tuttavia Suomessa? 

Olen miettinyt, että ehkä nainen ja lapsi siirtyivät esimerkiksi Ruotsiin sodan jälkeen? Onko poika annettu pois? Pohdimme tätä mahdollisuutta toimittajan kanssa pitkään ja hän sanoi, että kuvassa on selvästi hyvä äiti-lapsi-suhde aluillaan, voisiko tuo äiti muka antaa poikansa pois? Ei minustakaan. Mutta kuvat valehtelevat, senhän me kaikki toki tiedämme.

Omien yhteystietojen levittäminen isolevikkisessä lehdessä tietysti mietityttää. Olen kuitenkin havainnut monien etsintöjeni johdosta: ainakin suomalaiset ovat niin fiksua väkeä, että laittavat vain oikeita tietoja eteenpäin. Saan paljon yhteydenottoja erilaisten etsintöjen tiimoilta ja kaikki posti jota saan, on todella asiallista ja useimmiten myös hyvin kiinnostavaa. Joten itse en ole kokenut mitään somehäirintää minkään tahon suunnalta. (Ainoat negatiiviset kommentit ja viestit joita olen saanut, ovat tulleet muuten omilta sukulaisilta, ne ovatkin kyllä sitten olleet todella ikäviä). Eli jos sinä pähkäilet uskallatko alkaa julkisesti penkomaan jotakin suvun salaisuutta ja etsiä omalla nimellä ja naamalla, niin sanoisin, että anna mennä! Todennäköisesti saat läjän kiitoksia niiltä muilta, joita esimerkkisi rohkaisee. 

Tuon ylläolevan kuvan johdosta tulin myös aikanaan perustaneeksi muutaman muun henkilön kanssa ja muutaman muun sukututkijan rohkaisemana Facebookkiin sivun Kadonneet sukulaiset. Siellä on jo yli 500 jäsentä! Ja etsintöjä, tarinoita, vinkkejä, kannustusta vielä sitäkin enemmän. Myös niitä onnistumisia ja löytyneitä sukulaisia! Varsinkin niistä onnistumisista on mahtava kuulla, minäkin teen näitä etsintöjä ihan harrastusmielessä ja omalla vapaa-ajalla.

Toinen etsintä, johon käytin useamman illan tällä viikolla onkin sitten tuoreempi tapaus. Etsijä on Ruotsiin adoptoitu nainen, joka on aikuistuttuaan kiinnostunut selvittämään biologiset vanhempansa. Ymmärrän häntä hyvin, vaikka olisikin elänyt mukavassa ja rakastavassa adoptioperheessä, ne omat oikeat juuret ovat ihmiselle tärkeät. Hän ei halua sotkea tämän isän elämää, jos tämän elossa löytää, eikä ole perinnön tms perässä. Kun vain saisi tietää totuuden.

Luin hiljattain jonkin amerikkalaisen onnellisesti päättyneen etsinnän yhteydessä löydetyn isän kommentin. "Sain sähköpostin, jota nuori mies pelkää ja jonka vanheneva mies ottaa innolla vastaan". Näin varmasti ainakin on siinä tapauksessa, että on ajatellut jääneensä lapsettomaksi ja kuuleekin sitten aikuiseksi ehtineestä biologisesta jälkeläisestä.

Tämä etsijä ei kuitenkaan osaa suomea ja etsintä on siksikin ollut hankalaa. Hän on saanut selville adoptiopapereista äitinsä nimen ja ehti myös tavata äitinsä ennen tämän kuolemaa. Äiti ei kuitenkaan antanut kovin paljon tietoja biologisesta isästä. Isä on tavattu mikkeliläisessä ravintola-yökerho Kalevassa syksyllä 1968. Kyseessä lienee ollut sellainen lyhytaikainen romanssi. Isän nimeksi on adoptiopapereihin kirjattu sukunimi, josta ei voida olla varmoja, onko se oikea tieto. Lisäksi äidin sukulaiset ovat heittäneet muutaman muun herran nimen mukaan arvailujen kehään.

Kuvassa on etsijän biologinen äiti ja etsijä pienenä tyttösenä. Etsijälle on kerrottu, että hän on kovasti isänsä näköinen. 

Isästä tiedetään lisäksi, että hän on ollut sosiaalinen, mukava, vaalea ja noin 170 senttinen mies, joka on liikkunut paljon työnsä puolesta (eli ei asunut Mikkelissä). Varmoja ei olla siitä, onko hän tiennyt lapsesta vai ei. Etsijä on teettänyt DNA-testit ja tulokset ovat antaneet osumia huomattavat määrät Mikkelin seudulta, mutta myös muualta Suomesta. Parhaimmilla osumilla vaikuttaa olevan esivanhemissaan paljon savolaisia sukunimen kantajia. (Kaikki kolme arvailtua sukunimeä ovat tyypillisiä savolaisia -nen-päätteisiä). Etsijän äidin suku on mm Karjalasta, joten on vaikea erotella osumia äidin ja isän laariin, koska Savo ja Karjala ovat melkoisen sekaisin keskenään ja ihmiset ovat kulkeneet niiden välissä satojen vuosien ajan jälkiä jättäen. Etsijä on teettänyt testinsä FTDNA:ssa ja on myös minun osumani, mutta kaukainen ( jos olet FTDNA:ssa hae Anne Nikulainen-Müller, jos haluat tarkistaa onko hän osumasi). Arvelen itse olevani etsijälle sukua tämän isän kautta.

Tässä etsinnässä on joitakin mahdollisuuksia nyt ilmassa. Löysimme molemmat netistä kuvaukseen sopivan miehen, jonka sukunimi nousee myös FTDNA:n listoilla kärkeen. Hänellä on tarinaan sopiva sukunimi. Hän on hämmästyttävän paljon etsijän näköinen. Kaiken lisäksi tämä henkilö on julkisuuden henkilö, joka on peräti kirjoittanut elämänkertansa ja jakanut videoita. Säntäänkin oitin kirjastoon katsomaan, löytyisikö sieltä lisävihjeitä eli sukunimiä tai muistoja ravintolaillasta Mikkelissä. Valitettavasti ei. Tyypillinen miehen elämänkerta sanoisin, äidistä muutama sivu ja vaimosta vielä vähemmän. Satoja sivuja sitten vietetään niiden miehisten merkkitekojen äärellä. Pöh.

On toki myös mahdollista, että tämän isä-kandidaatin joku sukulainen olisi etsijän isä. Jännää on, tilanne elää!

Etsijästä on kirjoitettu myös Mikkelin seudulla: http://www.lansi-savo.fi/uutiset/isan-etsija-pyytaa-vinkkeja-puskaradiossa-aiti-ja-isa-tapasivat-mikkelilaisella-0 

Sekä Iltalehdessä: http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/201704162200103585_ul.shtml

Nyt pidän peukkuja, että molemmat mysteerit ratkeavat pian :)

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yksi pitkäaikaisimpia mysteerejä DNA-tutkimusteni saralla on ollut jo monen vuoden ajan eräs sukulaisyhteyteni Baskimaan suunnalle. Sen selvittely alkoi jo vuosia sitten, kun baskimies Bilbaosta otti minuun yhteyttä ihmetellen, kuinka olen hänelle sukua. Olin hänen ainoa pohjoiseurooppalainen osumansa. Enkä minäkään keksinyt mikä meidät voisi yhdistää. 

Baskimaan historia on vallan kiintoisa. Espanjan ja Ranskan rajaseuduilla elävillä baskeilla on geneettisiä piirteitä, jotka erottavat heidät selvästi ympäröivistä väestöistä. Baskien kieli ei ole sukua muille maailman kielille. Historiansa aikana he ovat monien muiden kansojen lailla tavoittelleet itsenäisyyttä ja esimerkiksi diktaattori Francon aikana heille kävi erityisen huonosti ja heidän kielensä ja kulttuurinsa yritetiin tuhota. Tähän vaiheeseen juurtuvat minunkin baskiserkkuni etsinnät: Francon diktatuurin aikana hänen perheeltään vietiin lapsia, tämän Miguel-serkkuni sisar ja veli, joita hän nyt etsii.

Aluksi oletin, että olen hänelle sukua isoisäni, venäläisen sotavangin kautta, koska muut sukulaisyhteyteni eivät vaikuttaneet voivan kantaa mitään geneettisiä linjoja etelän auringon alle. Hänkin tyytyi selitykseeni ja kertoi sukunsa ainakin 150 vuoden ajan eläneen Bilbaon läheisyydessä maanviljelijöinä. Hänellä oli yksi venäläinen DNA-serkkuosuma, joka ei tosin ollut minun osumani. Voisiko yhteytemme liittyä Francon vallan aikana kadonneisiin sisaruksiin?

Varsin pian me kaksi, tuolloin aivan amatöörejä DNA-sukututkimuksen saralla, tajusimme, että olemme sukua kuitenkin paljon kauempaa kuin 1900-luvulta. Jaamme vain yhden pienen pätkän perimässä,  tuon sähkönsinisen kohdan kromosomissa 18. 

 

Hän on minun ainoa baskiserkkuni ja minä hänen ainoa suomalaisserkkunsa. Asiamme ei edisty ja sähköpostittelu jää.

Koska DNA-testit yleistyvät mukavasti seuraavina vuosina, huomaan saavani osuman, joka jakaa tuon saman pätkän kanssamme. Hän on ruotsalaisnainen, jolla on ruotsalainen sukunimi, suomalainen etunimi ja juuret Ruotsin ja Suomen lisäksi Puolassa ja Venäjällä. Sitten tulevat isäni tulokset ja huomaan, että isälläni ei ole linjoja Bilbaon suunnalle ja että olenkin sukua baskiserkkuni kanssa umpisuomalaisen äitini kautta. 

Minun perimäni ei näytä viittaavaan Baskimaalle, kuten tästä näkyy. Kromosomi 18 vaikuttaa erityisen suomalaiselta. Miguelin vastaava viettää Iberiaan. 

Tosin baskiserkkuni huomauttaa, että minulla on omituinen 0,2% jotakin Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tapaista perimää. Olen ajatellut sitä olevan kaikilla muillakin suomalaisilla, mutta esimerkiksi isälläni tätä ei olekaan. Kuinka kummallista. Lisäksi Miguel ehdottaa, että yhteytemme voisi olla sefardijuutalainen, joita karkoitettiin Espanjan ja Katalonian alueilta runsain määrin 1400-luvulta alkaen. Minulla ei kuitenkaan näytä olevan juutalaisperimää, toisin kuin isälläni, joka ei liity tähän mitenkään.

Olen maininnut Miguelille, että eräs äitini sukulinja tulee Turun saaristosta. Että sukunimeni on suomennettu Grönlundista, jonka Miguel oitis yhdistää Grönlantiin. En tiennytkään, mutta baskikalastajat tapasivat pyydystää turskaa pohjoisilta meriltä ja purjehtivat vanhoja viikinkien reittejä Newfoundlandiin asti 1600-luvulla. Islannissa oli noina aikoina jopa laki, että kuolleesta baskista sai palkkion, niin kovaa on turskataistelu ollut menneinä vuosisatoina. Turska on baskeille erityisen tärkeä kala ja sanotaankin, että heillä on jokaiselle vuoden päivälle oma turska-reseptinsä. Kysyn Miguelilta jopa muutamaa ohjetta, sellaiseksi se keskustelu voi kaukaisten serkkujenkin kanssa joskus mennä.

Olisiko joku Turun suunnan sukulainen, jotka tiettävästi olivat merimiehiä ja varmaan kalastajia, kohdannut maailman merillä Miguelin esivanhemman, vai olisiko joku hänen sukulaisensa eksynyt Iniön suunnalle?

Sitten Miguel ilmoittaa, että hänkin on löytänyt yhteisen sukulaisen, meidän "tiimiin 18", naisen Puerto Ricosta, joka on adoptoitu Espanjasta ja etsii biologista perhettään. Puerto Rico on aluetta jonne kuulemma muutti paljon baskeja Kolumbuksen matkojen jälkeen. Miguelin ja tämän naisen yhteys on siis ymmärrettävä. Samoin minun ja ruotsalaisnaisen. Mutta mikä meidät kaikki yhdistää? Meret nyt ainakin. Mutta kuka, missä ja milloin? 

Sitten saan kaksi muutakin osumaa Espanjan suunnalta, toinen on Galiciasta ja toinen Almeriasta. No auttavatko nämä lisäämään ymmärtämystäni? No eivät. Nyt minulla on kolme kaukaista serkkua Espanjassa, jotka ovat kyllä melkoisen kaukana toisistaan. Ja jotta mysteeri olisi vallan merkillinen: he EIVÄT ole toisilleen sukua. 

Sinä, joka olet selvittänyt tiesi tänne saakka minun ja Miguelin kirjeenvaihdossa: minun on valitettavasti tunnustettava, että mysteeri ei ole selvinnyt. Odotamme uusia serkkuosumia ja DNA-löytöjä, jotta polku, vai pitäisikö sanoa reitti satamaan avautuisi. Näin kummallisten sukulaisuussuhteiden äärelle pääsee DNA-testillä, nyt näyttävät muuten olevan joulualessakin ja FTDNA:n Family Finder vain 59 taalaa. Osta ja ihmettele loppuikäsi :)

 

Kuva ylhäällä ei ole Baskimaalta vaan Barcelonasta jokunen vuosi sitten.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meillä on suvussa paljon aviottomia lapsia. En tiedä miten paljon niitä muilla on, mutta oletan, että kaikista suvuista löytyy jokunen  lehtolapsi, kun tarpeeksi pengotaan. Avioton lapsi tuo mysteerin mukanaan. Miksi vanhemmat eivät avioituneet? Millaiset olivat heidän kohtaamisensa olosuhteet? Perustuiko kaikki vapaaehtoisuuteen? Oliko kyseessä tietoista riskinottoa? Oliko se hehkuva romanssi vai arkinen kohtaaminen? Mitä lapsen syntymiseen liittyi, sen ilmeisen häpeän lisäksi? Ja tärkein kaikista: voinko minä ratkaista tämän mysteerin? Kuka on lehtolapsen isä?

Avioliiton ulkopuoliset seksuaalisuhteet oli kriminalisoitu keskiajalta vuoteen 1894 asti. Äpärä oli kuitenkin häpeä vielä paljon pidempään. Minun 1970-luvun lapsuudessani ei ollut poikkeuksellista, että kaverini ei tiennyt kuka hänen isänsä oli, enkä huomannut että siitä olisi enää ketään kiusattu. Ja nyt 2000-luvulla jo suurin osa pariskunnan ensimmäisistä lapsista syntyy aviottomina. En kuitenkaan tässä pohdi avoliittojen lapsia tai entisajan susipareja, vaan niitä lapsia, usein esikoisia, jotka näyttävät jääneen ilman isää tai heillä on ollut kasvatti-isä, joka on tullut kuvioon varhaislapsuudessa. 

Keitä olivat ne miehet, jotka eivät tunnustaneet lapsiaan? Ovatko he jotenkin erilaisia kun meidän aikamme miehet, jotka eivät hoida isän velvollisuuksiaan? Entisajan kyläyhteisöissä kuitenkin elettiin tiiviisti ja varmasti tarkkailtiin ja puututtiin toisten tekemisiin. Kaikki ymmärtävät käsitteen "pakkoavioliitto". Olivatko nämä lapsiaan tunnustamattomat jo sitoutuneet muualle, ukkomiehiä? Olivatko he aikansa playereitä, kykenemättömiä sitoutumaan? Oliko suhteissa vallankäyttöä: mies tuli korkeammasta asemasta ja otti mitä halusi? Oliko koko tilanne moraalittoman ja hupsun naisen syy, kuten ennen tavattiin ajatella? Onko mahdollista, että nainen ei tahtonutkaan olla tekemisissä lapsensa isän kanssa? 

Onko yksinhuoltajuus sellainen malli, joka kulkee suvussa? Meillä sitä ainakin on opiskeltu polvesta toiseen. Olen nyt tässä ihan kirjoittanut kirjan sukuni yhdestä aviottomasta lapsesta: isästäni. Se etsintä on taltioitu kirjaan Tuntematon sotavanki, joten en toista sitä tässä. Isäni syntyi sota-ajan viimeisinä aikoina ja silloin avioton lapsi oli sellainen häpeä, että se edellytti valehtelua, salailua ja jopa piilottelua. Ehkä hävettiin, koska isänisä oli sotavanki, mutta toisaalta salailua olisi tuolloin vielä ollut suomalaisenkin miehen aviottomassa lapsessa.

Molemmat mummoni (synt. 1915) olivat avioliitossa syntyneitä lapsia, mutta molempien esikoiset olivat aviottomia lapsia, joiden isät salattiin. Olivatko mummoni reippaita vai reppanoita? Molemmat avioituivat ja saivat ison liudan aviolapsia myöhemmin. Esikoisten isät olivat ohikulkijoita, toinen viipyi metsätyömaalla ja oli jo avioitunut, ei tunnustanut lastaan. Toinen oli sotavankina suomalaisella maaseudulla ja lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon. Hänen kohdallaan voi ainakin sanoa, että hänellä ei ollut mahdollisuutta itse päättää siitä, millainen isä hän olisi halunnut olla. Suurvaltojen politiikka aiheutti sen, että isäni ei saanut tavata biologista isäänsä. 

Äitini isä oli myös avioton lapsi ja meillä on suvussa tarina hänen isästään. Monet sukujen tarinat aviottoman lapsen isästä kertovat aatelisista tai jopa kuninkaallisista salarakkauksista. Isoisäni kohdalla ei ollut näin, hänen isänsä oli torpparin poika ja äitinsä piika, eikä heidän välillään ollut syvää luokkaeroa. Tämä mies sai kaksi poikaa isomummoni kanssa, eikä tunnustanut kumpaakaan, vaan liukeni paikalta. Isomummolleni kerrottiin, että ihan Amerikkaan saakka, mutta selviteltyäni asiaa tovin, ilmeni, että ei hän Tamperetta pidemmälle ehtinyt. Isomummoni ei saanut enempää lapsia.

Haluttomalle sulhaselle kävi kuitenkin huonosti (karma, joku voisi sanoa) ja hänen asuttuaan ilmeisesti vasta tovin työläisasuntolassa Tampereella hän sai likaisesta juomavedestä lavantaudin, joka räjähtikin oikein epidemiaksi kasvavassa työläiskaupungissa vuoden 1916 ensimmäisinä kuukausina. Hänet paiskattiin Kalevankankaan hautausmaan joukkohautaan, kymmenien muiden kanssa. Ei hautakiveä, ei mitään. 

Isoisoisäni haudalle minulla ei siis ole aivan tarkkoja koordinaatteja ja täytyy sanoa, että en häntä kovin suuresti arvosta arkistolöytöjeni valossa. Tampereella asuessaan hän ehtii hankkia lisää lapsia tai ainakin suostui tunnustamaan yhden jo omakseen. Sillä erään 4-vuotiaan Taimin hän tunnustaa, kuitenkin vasta tämän äidin avioiduttua toisen miehen kanssa. Tällä naisella on harvinaisen kimurantit mies- ja lapsikuviot, mutta hän onnistuu saamaan tältä mielestäni välttelevältä keplottelijalta yhdelle lapselleen sukunimeksi Kiukas. Taimi menettää valitettavasti isänsä jo seuraavana vuonna siihen lavantautiin.

Suvussa kulkenut tarina Lassista pappani isänä oli helppo varmentaa: pappi oli merkinnyt isoisäni kohdalle kirkonkirjaan, kuka isä oli, vaikka tämä itse ei isyyttä myöntänytkään. Tämän minulle ystävällisesti vinkkasi Kiukkaan suvun edustaja (kiitos! jos satut tämän lukemaan. Kannattaa aina olla yhteydessä niiden sukujen sukututkijoihin, joita itsekin pähkäilet!) Papit kun aikoinaan toimivat monien alojen asiantuntijoina. Nyt myös DNA-testit ovat vahvistaneet suvun ja papin kannan: minulla on paljon osumia tästä Kiukkaan suvusta. Eli tämä mysteeri oli ratkottavissa sukututkimuksen keinoin.

Jälkiviisaasti tahtoisin kyllä Lassia ripittää ja käskisin pysymään Juvan suunnalla. Isoisäni nimittäin mielestäni kärsi isättömyydestään, joutui kiusatuksi ja kulki jopa pikkurikollisen teitä. Alla oleva kuva lienee ensimmäinen ja ainoa kuva hänestä lapsena, hän seisoo kansakoulunsa edustalla välittäen vahvasti viestiä että ei tahtoisi olla siinä nyt. Siinä hän kuitenkin seisoo nyt sadankin vuoden jälkeen ja herättää meissä jälkipolvissa myötätuntoa. Hän on tuo kaikista eniten oikealla seisova poika.

Oliko isänsä valintojen syy, että papallani oli vaikea lapsuus ja epämääräiset tiet? Vai oliko se jollain tavalla perittyä, kumpikaan ei toiminut yhteisön yleisten sääntöjen mukaisesti? Ympäröivät olosuhteet vai perimä, vai molemmat? Tätähän psykologit pohtivat jatkuvasti.. Pappani istui vankilassa esimerkiksi pontikan keitosta, joka on minusta huvittava rikos, mutta äitini ei ole tietenkään samaa mieltä. Meillä halutaan uskoa, että jos Lassi olisi pysynyt isomummoni kanssa, meille olisi käynyt paremmin. Lassin veljenpojasta, eli pappani serkusta tulikin menestynyt ja arvostettu mies. Pappani sekku oli nimittäin Urho Kiukas, ministeri ja maaherra, sekä kaimansa Kekkosen kabinettien vakiovieras. Luin Wikipediasta, että asemastaan huolimatta tai sen takia, hänkin sekaantui tai hänet sekoitettiin johinkin rötöksiin ja epämääräisyyksiin.

Myös isäni isoisä Otto oli avioton lapsi.

Tätä mysteeriä en ole vielä ratkaissut. Tiettävästi Oton äiti oli Ristiinan Liikalan kylässä piikana saadessaan poikansa elokuussa 1882. Mitä oli Liikalassa meneillään loppusyksystä 1881, se minua kiinnostaisi tietää. Suvussa ei ole versioitu isäehdokkaista nimittäin mitään tarinoita. Otto oli suoraselkäinen ja tiukka mies, ei mikään vilunkityyppi.

Olen miettinyt oliko Oton isä ohikulkija: rakennettiinko alueella jotain, oliko suuri metsätyömaa, kulkiko mailla laukkuryssä? Toisaalta yleensä isäehdokkaat vielä tuolloin 1880-luvulla löytyvät parinkymmenen kilometrin säteeltä, joten pitäisi tutkia lähiseutujen mahdolliset miehet. Olisiko arvoitus ratkaistavissa jos selvittäisin Oton äidin piikomispaikan? Entä onko asiaa käsitelty oikeudessa, löytyisikö tuomiokirjoista vastaus?

Oton isän jälkeläisiä on varmasti minun DNA-osumissani. Uskon, että tämäkin mysteeri on ratkottavissa.

Oton toinen nimi on muuten Eevanpoika, ylpeästi, kiertelemättä. Minusta se kuulostaa aika reippaan naisen valinnalta.

 

 

Kommentit (2)

Irma

Mielenkiintoinen tarina.
Luin juuri loppuun Tuntematon sotavanki -kirjan ja pidin siitä kovasti. Olen samalta alueelta ja paikat sekä ihmiset ovat tutunoloisia. Mielipiteenäni totean, että ihmisten tulisi huolehtia kirjan kaltaisten salaisuuksien avaamisesta sukulaisilleen. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia.

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016

Kiitos paljon kommentista ja olen iloinen, että pidit kirjasta :)

Olen samaa mieltä kanssasi, esimerkiksi  isälleni kirjani on tärkeä: hän kokee että hän on jollakin tavalla saanut hyväksynnän sen kautta, jopa äänen, oikeutuksen olla. Aluksi ajattelin, että isäni haluaa tietenkin antaa minulle positiivista palautetta, mutta hiljalleen olen ymmärtänyt kirjan merkityksen hänen identiteetilleen ja olen kuullut hieman samantyyppisiä kommentteja myös muilta sotavankien lapsilta ja lapsenlapsilta. Varmasti samanlaisia tuntemuksia ovat kokeneet muutkin, joilla ei välttämättä ole sotavanki-isää, mutta muuten jollakin tavalla vaiettu salaisuus taustalla. Tuon salaisuuden "ottaminen pöydälle" ja keskusteleminen siitä, voi olla tuskallinen tie, mutta ehkä ainoa tapa, jolla voi "eheytyä":

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto