UUTTA TIETOA tähän etsintään liittyen: (päivitetty 30.11.2016) Kuvan nainen lienee työskennellyt Viipurin sotasairaalassa (Viipuri 64. Sotasairaala) ainakin vuonna 1942, ehkä myös vuonna 1943! Hän on saattanut olla esimerkiksi lottana siellä. Tunnetko sinä ketään, joka työskenteli siellä samaan aikaan, tunnistaisiko tämä henkilö kuvan naista/lasta?

ALKUPERÄINEN BLOGGAUS:

Tällä viikolla olen blogissani kadonneiden jäljillä. Olen pitkin syksyä saanut paljon yhteydenottoja ihmisiltä jotka etsivät kadonnutta, karannutta, pois vietyä, ehkä jopa kuollutta sukulaista. Etsiessäni omaa isoisääni, pidin toimintaani melko marginaalisena puuhasteluna, johon moni ei voine samaistua ja olen yllättänyt miten moni muu etsii myös. Olen kykyni mukaan yrittänyt auttaa, usein se ei ole paljon, mutta jotakin sentään olen oppinut omasta "pään hakkaamisesta seinään" kuten useampikin ystäväni on toimintaani kuvaillut.

Lupasin hiljattain auttaa erästä henkilöä hänen etsinnöissään. En voi kertoa taustoista paljoa, osittain siksi, että paljon on epävarmaa, osittain hienotunteisuudesta etsittäviä kohtaan. Etsintä on melkoisen kimurantti lähtökohdiltaan: meillä tuo kaunis ja lämmin valokuva (yllä), jossa nuori äiti on poikansa kanssa. Poika seisoo tomerasti äitiin nojaten ja heidän väliltään aistii sitä äidin ja lapsen yhteyttä, jonka tunnistaa lukuisisista valokuvista, maalauksista, korteista ja kirjoista. Kuvan aihe on yksi taiteen yleisimmistä aiheista: äiti ja lapsi. Äiti on asunut Suomessa jatkosodan vuosina ja kyllä, oletan hänen olevan suomalainen, tällä hetkellä oletan kuvan otetun läntisessä Suomessa: Hämeessä, Satakunnassa, Pohjanmaalla..? Poika lienee syntynyt Suomessa joko vuonna 1943 tai todennäköisemmin vuonna 1944. (On pieni mahdollisuus, että nainen on karjalainen, tai jopa inkeriläinen.) Arvioisin naisen olevan noin parikymppinen, eli hän lienee syntynyt 1920-luvulla ja poika on kuvassa ehkä noin puolivuotias, ehkä hieman vanhempi.

Etsijä on sukulainen, mutta henkilö, joka olisi osannut kertoa kuvan ihmisistä enemmän, on jo kuollut, eli on ollut etsijän isovanhempi. Etsijä asuu lisäksi ulkomailla, eikä osaa suomea, joten siksi lupasin tehdä sitä "levitystyötä" johon normaalisti olisin kannustanut häntä itseään. Etsijä toivoo perheensä kanssa löytävänsä pojan, nykyisin varmaan noin seitsemänkymppisen miehen, jotta voisi kertoa hänelle, että heitä on täällä ja he ovat pojan sukua, jos hän haluaa heihin tutustua. Poikaa ei ole unohdettu, mutta hänen äitinsä on ehkä jo kuollut, tai olisi nyt sellainen tuikkivasilmäinen ysikymppinen.

Jaoin kuvaa omalla Facebook-sivullani ja levitin sitä myös Twitterissä, jossa se saikin paljon apua kanssatviittaajilta. Taisi olla koskaan eniten retviitattu tviittini. Tulkitsen tämän niin, että ihmiset haluavat auttaa ja tuntevat sympatiaa sukulaisiaan etsiviä kohtaan. Facebookissa on oikein useita sivustoja, joissa voi etsintäänsä hakea apua. On erinomaisen vilkas "Harrastuksena sukututkimus" jossa sain mielestäni todella kiinnostavia kommentteja kuvasta. Sillä juu, kun tietoja on vähän: kuvantulkintaa pitää harrastaa syvällisesti.

Itsehän ihmettelin ensimmäisen kerran kunnolla kuvaa katsoessani muutamia seikkoja. Ehkä sinäkin kiinnitit niihin huomiota? Onko ovi taustalla tyypillinen? Portaat ovat hyvin kuluneet. Entäs tuo ikkunapielus, onko se tavanomainen? Naisella näyttää olevan myssy päässään, eikös tuolloin käytetty huivia, vai onko se baskeri, kuten joku fb-kommentoija ehdotti? Naisen liivi kuitenkin puhututti kommentoijia eniten: onko se norjalaistyyppistä kirjontaa? Kansallispuku? Muita kommentteja: talo on rakennettu hirsistä, joten ei voi olla mikä tahansa parakki. 

Eräs kommentoija huomaa, että naisen nimettömässä on ollut sormus ja hän on pitänyt sormusta myös ehkä keskimmäisessä sormessa, kesäaikana. Onko nyt syksy? Kuvassa sormusta ei näytä enää olevan, miksiköhän? Jos hän olisi karjalainen, eli ortodoksi, sormus pitäisi olla oikeassa kädessä? Lapsen puseroa arvellaan teollisesti valmistetuksi, oliko se tuolloin yleistä? Pojan sukatkin näyttävät uudenkarheilta, onhan niissä vielä langanpätkätkin näkyvissä. Entäpä pojan hattu, vai lippis? Oliko niitä käytössä pojanpalleroilla jatkosodan aikana? Paljon huomioita, osa varmasti vähemmän relevantteja, mutta tuumailen niitä nyt etsijän kanssa. (Kiitos paljon kommentoijille!)

Eräs kommentoija tiivistää myös "Meidän navetta tuli justiinsa tuollainen ovi, siinä oli kylläkin takosaranat ja lapinsalpa, siskot teki noita kukkia ohuesta villalangasta villalankalenkkiä viäriviäreen ja kas terälehti oli Kurulaisessa torpassa". Niin, ehkä kuvassa ei ollutkaan mitään eksoottista.

Onneksi kuva ei sentään ole ihan ainoa johtolanka, lisää tietoa on todennäköisesti, toivottavasti, löydettävissä arkistojen kätköistä, jonne olemme laittaneet jo pyyntöä menemään. Silti niitä tuloksia odotellessa, jos sinä tunnistat kuvan naisen tai pojan, laitapa ihmeessä minulle viestiä (ira.vihrealehto@gmail.com)!

Sukulaisiaan voi Facebookissa etsiä myös Kadonneet sukulaiset -sivustolla, sekä esimerkiksi niillä sukututkimussivuilla, jotka ovat erikoistuneet tiettyihin alueisiin Suomessa, jos vain tietää varmasti miltä alueelta on haravoimassa.

Ensimmäinen kuva: perhe, kuvaaja Jääskeläinen v. 1909, FINNA. Muut kuvat: Ira Vihreälehto.

Lisäksi etsintänsä kanssa voi mennä televisioon: Suomessakin pyörii ilmeisesti useampi tv-sarja, jossa etsitään sukulaisia tai adoptoidun biologisia vanhempia. Olen katsonut itse kyseisiä sarjoja vain vähän: esimerkiksi taannoin hieman järkytyin millaista tonttuilua niissä on. Sain vaikutelman, että yleensä lähdetään tyyliin yhden osoitteen kanssa ulkomaille, rullaillaan lentolaukkujen kanssa iloisesti lentokentälle. Juontaja muistaa kysyä monta kertaa: miltä nyt tuntuu? Sitten leiskautetaan, esimerkiksi Venäjälle, jossa vasta tajutaan että meillähän on näitä venäjänkielisiä dokumentteja, olisiko niitä pitänyt käännättää jo Suomessa, kun näissä on nimet ja kaikki? (Olisi voinut joo). Sitten usein avataan Facebook tai Youtube ja sukulaisia alkaa putkahdella kännyköiden näytöille. Huhhuh, nämäkin pohjatyöt olisi voinut mielestäni tehdä jo Suomessa? Vai onkohan kyseessä suunnitelmallinen draaman kaari, jossa mahdollisimman amatöörimäisellä meiningillä kuitenkin aina onnistutaan: sillä aina se sukulainen tuntuu löytyvän huomattavasta säätämisestä huolimatta. Aina minuakin tuntuu lopussa itkettävän. Varmaan tv-formaatti siis toimii niin kuin pitääkin.

Myös DNA-testien bisnes pyörii paljolti sukulaisia etsivien taaloilla ja euroilla. Osa teettää testin yleisestä kiinnostuksesta ja sukututkimuksen tuloksia vahvistaakseen, mutta yhtä usealla, ellei useammalla, on varmasti taustalla myös halua selvittää joku sukumysteeri, johon ei arkistojen tarjoama paperitieto riitä. (DNA-testeistä muuten aiempi bloggaus täällä).

Entä sitten jos oletkin itse se kadonnut tai karannut tai piilossa ihan tietämättäsi, miltä se mahtaa tuntua kun sinut löydetään? Näihin eivät tv-ohjelmat tai etsintäsivustot kajoa, nämä jäävät katsojien ja lukijoiden pääteltäviksi.

Olenkin saanut myös yhteydennottoja henkilöiltä, jotka ovat onnistuneet: kadonnut vanhempi tai esivanhempi esimerkiksi on löydetty. Ei se aina päätykään hyvin, kyyneleiseen ja lämpimään kohtaamiseen. Joskus suku ei ole valmis. Kuulen tarinoita, joissa "en tule sukukokoukseen, jos se äpärä kutsutaan myös" tai armottoman: "olemme nyt päättäneet, me sisarukset, että emme halua olla kanssasi tekemisissä, hyvää jatkoa kuitenkin sinulle". Miten voi silloin menestyksekästä etsijää lohduttaa? En tiedä. Ehkä aika ei ollut vielä oikea, mieli voi vielä muuttua? Ehkä sinä et ole se, joka on menettänyt, heillä on vamasti muitakin käsittelemättömiä asioita, joita he eivät osaa kohdata? Ehkä suvussa kaikki eivät torju, voi olla joku jäsen, joka haluaa ottaa vastaan?

Niille torjujille sanoisin: lapsen syy ei koskaan ole se millaisia valintoja heidän vanhempansa ovat tehneet.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Movielunatic
Liittynyt23.4.2016
1/4 | 

Mielenkiintoinen kirjoitus. Itsellä on ollut vähän yhteyksiä 400 km etäisyydellä olevaan isän sukuun  ja rohkenin tiedustella serkulta isovanhemmistani. Vastauksena oli yllättävän tyly kieltäytyminen. Tällaista se voi olla.

Vierailija

Onko tuolla isovanhempiesi paikkakunnalla jonkinainen kotiseuturyhmä Face Bookissa? Hakeudu sen jäseneksi kun juuresi kerran ovat siellä.  Jos tiedät kylän tai jopa talon,  niin kerro isovanhempiesi olevan sieltä. Usein joku laittaa kuvia niiltä paikoilta, joku muistaa ihmisiä,  joku kyselee mummiltaan.

Se paha puute FB:ssa on, ettei siellä juurikaan meitä yli 80-vuotiaita  mummoja tietoinemme vilise. Minä kuulun kolmeenkin FB-kotiseuturyhmään,  joiden kanssa minulla on pitempää yhteistä historiaa. Voin sanoa, että ne keskustelut pitävät virkeämpänä kuin "ompeluseurat" iänikuisine kremppajuttuineen.  Jälkimmäisiäkin tarvitaan, "omiensa" joukossa olemista, mutta kyllä tasa-arvoinen, joskus vikaskin mielipiteiden vaihto 20-70:n ikäisten kanssa on poikaa.  Ja pysyy nykykielessä mukana. :)

Tiedät varmaan isovanhempiesi nimet ja mahdollisesti syntymäajat. Ellet, niin pyydä niitä seurakunnastasi.

Sanomalehtien digiarkistosta  voi löytää  myös jotain.  Jos pääset suvussasi pitemmälle taaksepäin, niin  sieltä voi löytää  uutisia heistä. - Itselle on  tullut eteen esivanhempieni talonkauppoja, isoisoisän hukkuminen, toisen  isoisoisän kunniamitali, ja isoenon pelastumien susien hampaista paimenessa ollessaan, puolet lampaista meni. ... Ja paljon muita uutisia tutuilta paikoilta.  Nämä 1800-luvun lehdistä. - Hakusanaksi vain paikkakunta ja/tai henkilönimi tai kylän nmii, talon nimi. Vaihtoehtoja voi kokeilla.  -  Aikaavievää mutta "mageeta" puuhaa. 

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016

Hei, kiitos viestistä ja hyvistä neuvosta. Itse asiassa kirjassani Tuntematon sotavanki kerronkin näistä erilaisista Facebook-sivustoista, joita etsinnöissä olen hyödyntänyt. Löysin mahtavia tuttavuuksia niiden kautta, jotka nousivat lähes avainhenkilöiksi kirjassani, esim salanimellä esiintyvä "Alma".  Keskustelut ja viestinvaihto on ollut ilahduttavaa ainakin minulle mitä suurimmassa määrin :) Olin oikeastaa jättämässä koko Facebookin, kunnes tajusin millainen aarreaitta se voi olla sukututkimuksen edistämisen kannalta. Myös sanomalehtien hyödyntäminen on oivallinen neuvo, kerron niiden käytöstä esim muutama bloggaus taaksepäin "Noidan sukua". Tunnelmallista marraskuun jatkoa!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto