Kirjoitukset avainsanalla pakolaislapset

Tapasin hiljattain viehättävän 80-vuotiaan Brita Aarnialan, jonka kanssa keskustelin sotalapsista. Brita on itse ollut sotalapsena Ruotsissa, mutta hän on toiminut myös aktiivisesti sotalasten asioissa ja on ollut valmistelemassa erinomaista tietopakettia ja näyttelyä sotalapsista, joka löytyy täältä.

Sivustolla kerrotaan:

Lastensiirrot ja niiden vaikutukset ovat merkittävä osa Suomen sotien sosiaalihistoriaa. 
Toisen maailmansodan aikana Suomesta evakuoitiin sodan jaloista lähes 80 000 lasta Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan. Näitä lapsia kutsutaan sotalapsiksi. Suurin osa lapsista palasi kotiin sodan loputtua, osalle evakuointi jäi pysyväksi.

Näyttely sisältää mm sotalasten omia kokemuksia, auttajatahojen mietteitä, vanhempien ja sijaisvanhempien tunteita ja lastensiirroista syntyneitä ilmiöitä.

Monilla meillä on tiettyjä ennakkokäsityksiä aiheesta ja Brita kertookin, että ikävä kyllä vääriä käsityksiä on paljon. Kokosin seuraavaan muutamia yleisiä myyttejä ja alla löytyvät vastaukset, ovatko ne totta vai ei. Mieti lukiessasi olivatko sinun käsityksesi oikeita tai selaile vaikka Sotalapset -sivustoa, sieltä löydät myös oikeat vastaukset.

1. Suomalaisten toive oli lähettää lapset sodan keskeltä turvaan.

2. Ne perheet, joihin suomalaislapsia sijoitettiin, tarkistettiin ennalta.

3. Lapset sopeutuivat hyvin ruotsalaisperheisiin.

4. Suomesta lähetetyt lapset olivat köyhistä perheistä tai sairaita. Lapset pelastuivat, koska pääsivät turvaan.

5. Lasten kotiinpaluu Suomeen oli ihanaa.

6. Ruotsin kielen oppiminen oli lapsille rikkaus.

7. Kaikki sotalapset palasivat kotiin.

8. Sotalapsuus vaikutti vain lapsiin.

9. Sotalapsuus vahvisti sosiaalisia taitoja.

10. Lapsia ei pitäisi erottaa vanhemmistaan edes sota-aikana.

 

1. Suomalaisperheet eivät mielellään luopuneet lapsistaan. Sotalapsien siirtoja järjesteltiin monista, myös poliittisista syistä. Toimittamalla lapsia muihin Pohjoismaihin ajateltiin samalla vahvistaa suhteita näihin maihin. Lasta haluavia ruotsalaisperheitä oli myös paljon. Suurin osa suomalaisista politiikoista vastusti siirtoa, mutta korkeimmassa asemassa olevat taas katsoivat, että siirrosta on etua. Taustalla vaikutti myös epävarmuus, monessa suomalaisperheissä pelättiin esim. Neuvostoliiton miehitystä. Jatkosodan vuosina kotirintamalla kiersi SPR:n väkeä agitoimassa perheitä toimittamaan lapsiaan Ruotsiin turvaan. Joskus perheen lapsista arvottiin lähtijä. Moni sotalapsi koki myöhemmin katkeruutta, miksi juuri hänet lähetettiin. 

 

2. Halukkaat perheet kyllä rekisteröitiin etukäteen, ja jonkinlainen alkuseulonta suoritettiin, muttei riittävä, eikä lasten etuja ajateltu tarpeeksi. Lasten saavuttua paikalle, nämä perheet saivat itse tulla valikoimaan haluamansa. Tytöt menivät huomattavasti paremmin ”kaupaksi” kuin pojat, ellei poika ollut tarpeeksi iso ollakseen avuksi tilalla.

 

3. Lapset olivat aluksi kielitaidottomia ja tietenkin ikävöivät äitiä ja sisaruksia. Monille aika Ruotsissa oli kuitenkin hyvä vaihe ja he elivät yltäkylläisesti verrattuna aiempaan. 

 

4. Sotalapset tulivat kaikenlaisista perheistä niin varakkaista kuin köyhemmistäkin oloista. Osan perheoloissa oli Suomessa pulmia, osan vanhemmat työskentelivät rintamalla. Esimerkiksi Brita lähti veljensä kanssa, koska isä oli lääkäri ja äiti sairaanhoitaja ja "Isänmaa tarvitsi heitä". Osa tuli monilapsista perheistä, osa oli ainokaisia. 

Monet lapset olivat sairaita jo lähtiessään ja tartuttivat myös muita matkalaisia. Kuljetuksissa tai välittömästi niiden jälkeen kuoli paljon lapsia.

 

5. Niin traumaattista kuin olikin sopeutua aluksi Ruotsiin, se ei yhtään helpottanut sopeutumista takaisin Suomeen. Moni oli unohtanut äidinkielen ja perheensä. Osalle kotiinpaluu oli pahinta mitä siihen mennessä oli tapahtunut. 

Lapset ja heidän perheensä eivät saaneet tukea paluun myötä. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi sodan jälkeen puhumattomuuden ja vaikenemisen kulttuuri. Lasten toivottiin olevan hiljaa kokemastaan. Vasta 1970 -luvulla ensimmäiset alkoivat puhua sotalapsuudestaan ja sen vaikutuksista. Monet sotalapsuuden kokeneet muuttivat 1960-70-luvuilla Ruotsiin töihin.

Usein ajatellaan, että ne lapset, joka jäivät Ruotsiin olivat onnekkaita. He kokivat toki eron biologisesta perheestään, mutta ehtivät sopeutua hyvin uuteen perheeseen. Heitä ei riistetty perheestä irralleen kahta kertaa. Brita mainitsee kiinnostavasti, että Ruotsiin jääneet "saavat valittaa", he voivat puhua kokemastaan ja tunteistaan. Suomalaiset sotalapset eivät ole valittaneet, vaikka syytä olisi varmasti ollut.

Onneksi sotalapsiyhdistyksistä on saanut vertaisapua ja on voinut puhua vapaasti siitä mitä mieltä askarrutta tai painaa, ja iloita yhteisistä kokemuksista. 

 

6. Monet sotalapset eivät voineet hyödyntää kielitaitoaan palattuaan. He eivät voineet puhua ruotsia kenenkään kanssa ja pian se unohtui. Moni ei oppinut suomeakaan enää täysin sujuvasti ja jäi kielipuoleksi. Kielen menettäminen on iso kulttuurinen menetys, siinä katoaa tärkeä tapa ilmaista itseään. Moni sotalapsi koki myös juurettomuutta, eikä kokenut kuuluvansa minnekään, kieli ja kotipaikka kun ovat osa minuutta, identiteettiä.

 

7. Tuhansia lapsia jäi Ruotsiin ja Tanskaan, vaikka maiden välisten sopimusten mukaan kaikki lapset tuli palauttaa. Monet heidän omaisensa ovat nyt kiinnostuneita suomalaisista juuristaan ja etsivät tietoa. Brita saa paljon yhteydenottoja Ruotsista ja Tanskasta. Myös Kansallisarkistoon tulee kyselyjä ja yhteydenottoja.

 

8. Sotalapsuus vaikutti laajasti lasten perheisiin niin Ruotsissa ja Suomessa, heidän ystäviinsä, sukulaisiinsa ja kouluihin, joita he kävivät. Sotalapsuus on ollut ylisukupolvinen perintö ja sen tuomat kokemukset, traumat ja tarinat ovat siirtyneet seuraaville polville. 

 

9. Sotalapsia kuvailtiin kilteiksi ja hiljaisiksi. Brita kertoo, että hänen (ruotsinkielisessä) koulussaan oli paljon sotalapsia, jotka käyttäytyivät erinomaisesti, mutta eivät nauraneet. Opettajat eivät koskaan millään tavalla huomioineet tai ilmaisseet tietävänsä, että luokka pullisteli sotalapsia.

 

10. Lapset tarvitsevat hyvinvointinsa tueksi muutakin kuin riittävästi ruokaa, hoitoa ja turvalliset olosuhteet. Lapsen hyvälle psyykkiselle kehitykselle on tärkeää pystyä luomaan turvallisia ja pysyviä suhteita läheisiin hoitajiin. Lapsen kielelliselle kehitykselle on tärkeää saada puhua omaa äidinkieltä ja oppia sitä.

Kun teemme päätöksiä nykyajan sotalapsista ja pakolaisista, meidän tulisi hyödyntää sitä tietoa, jota suomalaisten sotalasten kokemuksista, tarinoista ja kohtaloista on saatu. Lue lisää: www.sotalapset.fi

___

Kuvat: Finna

Suomalaiset sotalapset lähtevät jonossa Ruotsiin, Museovirasto

Siskokset Pirkko ja Eeva Kemppainen lähdössä takaisin Suomeen, Pirkko ja Eeva Kemppainen sotalapsina Ruotsissa elokuusta 1944 lokakuuhun 1945, Museovirasto.

___

Liitän tähän loppuun vielä Britan äidin tarinan, joka on julkaistu Sotalapsi-lehdessä ja on luettavissa myös sotalapset-sivustolla:

SAATTAJATÄTI VESTA

Mikkelin seudun sotalapsiyhdistyksen kymmenvuotisjuhlia on juuri vietetty. Katselen hieman ujostellen ympärilleni, en tunne kovin montaa henkilöä tässä joukossa. Edessäni on naishenkilö, ystävälliset silmät, iloinen ilme. Hän esittäytyy. ”Minun kantakortissani lukee nimi Vesta Stenius”, hän sanoo, ”Oliko tämä henkilö mahdollisesti sukua sinulle?” 

Kysymys iskee minuun kuin salama, on kuin ympärillä oleva puheensorina häipyisi pois, olemme kahden. ”Hän oli äitini”, saan sanotuksi, mutta lause jää kuiskaukseksi. Kapsahdamme toistemme kaulaan, sanoja ei tarvita. Itkemmekin vähän. Miksi, sen ymmärtää vain sotalapsi. Tässä tapaamisessa lämmittelen vieläkin.

On tullut aika palauttaa mieleen, mitä äiti kertoi sodanaikaisista kokemuksistaan. Apuna minulla on musta vahakantinen vihko, johon kirjasin yksityiskohtia haastatellessani äitiä joitakin vuosia ennen hänen kuolemaansa 1992. Olen myös hakenut tietoja Suomen arkistoista ja saanut Kai Rosnellilta hänen Riksarkivetista löytämiään selventäviä asiakirjoja.

Vesta Edgren, silloin 24-vuotias, valmistui vuonna 1929 sairaanhoitajaksi Helsingissä. Saarijärvellä kuusilapsisessa perheessä kasvaneena hän oli oppinut käyttämään tervettä maalaisjärkeä. Hän valitsi erikoisalakseen leikkaussalin hoitajan työn. Jossain vaiheessa hän sitten törmäsi tulevaan isääni Kirurgisen Sairaalan pitkillä käytävillä.

 

 Isänmaa kutsuu

Jatkosodan alkaessa veljeni oli viisi- ja minä kaksivuotias. Kesäkuussa 1941 Punaisen Ristin edustaja tuli käymään kesänviettopaikkaamme Sipooseen, vaatien äitiäni töihin. Äiti vetosi pieniin lapsiin, mutta vieras katsoi häntä ankarasti ja sanoi:  ”Isänmaa tarvitsee rouva Steniuksen!” Niin Vesta lähti varustamaan kenttäsairaalaa  Rakilan kartanoon Haminan lähelle. Sairaala siirrettiin pian Ala-Urpalaan. Kyseessä oli kaksikerroksinen talo, jossa vähäinen henkilökunta hoiti haavoittuneita sotilaita. Vihollinen tulitti kerran läheisessä lahdessa ollutta suomalaista tykkivenettä niin voimakkaasti, että kenttäsairaalan potilaat ja henkilökunta siirrettiin suojaan suureen ojaan.

Vesta oli II Rannikkotykistön palveluksessa ylihoitajan virkanimikkeellä vuoden 1942 loppuun saakka. Isämme oli silmälääkärinä työssä eri sairaaloissa, kuten oli ollut jo talvisodassa. Me lapset jäimme maalle loppukesän ajaksi 1941, mutta muutimme sitten isän perään ensin Mikkeliin, sitten Viipuriin, jonne äiti oli jo siinä vaiheessa siirretty. Tuskin ehdimme paljoakaan olla kaikki yhdessä.

Keväällä 1942 tuli uudet komennot: Vestan oli lähdettävä Seivästöön, isämme taas siirtyi Helsingin kautta Kuopioon. Tässä vaiheessa vanhempamme eivät pystyneet enää pitämään perhettä koossa vaan päättivät lähettää lapset Ruotsiin. Lähdimme Viipurista Helsinkiin maaliskuussa 1942, mutta pääsimme erilaisten kulkutautien takia jatkamaan sieltä junalla Ruotsiin vasta toukokuussa. 

 

Kenttätyötä 

Äiti mainitsi lyhyesti, että jätettyään meidät junaan Viipurin asemalla hän käveli elämänsä raskaimmat askeleet majapaikkaansa. Yleensä hän torjui vaikeat muistot huumorin avulla, ja kertoi vain hauskimmat tai hyvin päättyneet tapahtumat. Seuraavassa muutama esimerkki.

Kenttäsairaalassa työskentelevän nuoren miehen loma oli venynyt pitkäksi ja kun hän vihdoin tuli, hän oli horjuvassa kunnossa. Ylilääkärin kiertoa odotettiin, ja Vesta yritti kofeiinitableteilla saada miehen työkuntoiseksi. Molemmat olivat potilassalissa kun käytävällä kuuluivat jo tuttujen saappaiden askeleet. Kiinnijääminen olisi tietenkin merkinnyt miehelle ikäviä seurauksia. Vesta työnsi pojan lähimpään tyhjään sänkyyn saappaineen päivineen, käski olemaan hiljaa ja veti huovan ”potilaan” korviin. Ylilääkäri pysähtyi kierrolla vuoteen jalkopäähän, katsoi hoitajaa ja kysyi ”Jaaha, mitä meillä tässä on?”

”Hän on juuri tullut ja nukkuu nyt, ei ole ehditty vielä tutkia”, vastasi Vesta, taitaa olla kuumeessa”. ”Onko kovassakin kuumeessa”, kysyi ylilääkäri. ”On huonokuntoinen” kuului vastaus. Kiertoa jatkettiin seuraavien potilaiden luo, joista osa näytti poikkeuksellisen iloisilta. Äitini mielestä ylilääkäri tiesi täsmälleen mistä oli kysymys, muttei viitsinyt puuttua asiaan.

Kauniina kesäpäivänä Vesta meni niitylle poimimaan kukkia kun pellonreunalta kuului kauhistunut ääni: ”Rouva Stenius, pysähtykää! Älkää liikkuko, pelto on miinoitettu! Tulemme hakemaan!” Varomaton sairaanhoitaja haettiin pois hengenvaarasta. Äiti väitti meille, että tästä hyvästä hän sai mitalin urheudesta.

 

Saattajatädiksi

Komennus II Rannikkotykistön sairaanhoitajana päättyi vuoden 1942 lopussa, minkä jälkeen Vestalla oli Punaisen Ristin erityistehtäviä, kuten sotainvalidien vieminen Ruotsiin saamaan hoitoa ja kuntoutusta. Saatettuaan kerran pienen laivan ruumassa parisenkymmentä vammoistaan toipuvaa sotilasta Tukholmaan ja sieltä Göteborgiin, hän käväisi Uppsalan lähellä Marielundissa meitä lapsia tapaamassa. Vuosi oli kulunut sitten viime näkemäämme.

Vesta siirrettiin Lastensiirtotoimistoon syksyllä 1943. Tehtävänä oli, yhdessä lastentarhaopettaja Beat-Mari Borgin kanssa, vastata sairaiden lasten kuljetuksista. 

Vesta saattoi kertomansa mukaan lukemattomia lapsijoukkoja Ruotsiin, enimmäkseen lentäen. Arkistoista löytyy n. 140 listaa eri päivinä tapahtuneista lentokuljetuksista ja siinä olevien lasten nimet ja diagnoosit. Hyvin monessa on äitini käsiala tai hänen nimensä, mutta ei hän tietenkään ole voinut olla kaikissa mukana. 

Joskus äiti soitti meille Tukholmasta. Kerran puhuimme hänen kanssaan aamulla lyhyesti, hän oli juuri lähdössä Suomeen. Illalla puhelin soi uudelleen ja äiti sanoi: ”Hei, olen taas täällä...”

Vaikeat sääolosuhteet tekivät lennoista joskus painajaismaisia. Koneessa saattoi olla muutama aikuinen ja kolmisenkymmentä lasta, kaikki voivat pahoin. Äitini kuului niihin, jotka eivät pode matkapahoinvointia missään kulkuvälineessä, joten hänelle lankesi tehtävä hoivata muita ja siivota jäljet.

Aikuisena istuin kerran äidin vieressä potkurikoneessa matkalla Osloon. Epävakainen sää yllätti, lentokone pomppi, tärisi ja putosi ilmakuoppiin. Matkustajat olivat kalpeita, tarrautuivat toisiinsa ja kirkuivat. Itse pelkäsin, purin hammasta ja puristin kädet nyrkkiin. Vihdoin otin äidin käsivarresta kiinni. Hän havahtui salapoliisiromaanistaan: ”Ei tämä mitään, ota rauhallisesti” – ja jatkoi dekkarin lukemista.

 

Huumorin voimalla

Kuljetuksissa tarpeellinen rekvisiitta säilytettiin Lastensiirtotoimiston tiloissa. Vestan tehtäviin kuului toisinaan korjata tavarat talteen junasta. Kerran, kun lähes kaikki oli lastattu asemalla olevan apumiehen kärryyn, oli jäljellä vielä monta pientä peltistä pottaa, jotka eivät mahtuneet mihinkään. ”Otin yhden joka sormeen”, Vesta kertoi, ”mutta se viimeinen... Laitoin sen lopulta päähäni”.

Uskon tästä jutusta joka sanan, sillä äitini oli täysin kykenevä kävelemään asemalta Vuorikadulle potta päässä, ja todennäköisesti vielä nautti ihmisten hämmästyneistä katseista. Perillä lastensiirtotoimistossa on sitten naurettu pitkään ja hartaasti.

Välillä oli tehtävä toimistotyötä ja rasittavaa luettelointia. Huolet ja ikävä pääsivät myös valtaan heti kun ei ollut tulipalokiirettä. Vestan erikoisala oli keksiä toisten piristämiseksi kepposia, mm soittaa kaupungilta jollekin Lastensiirtotoimiston työntekijälle, esittäen milloin mitäkin hämäräperäistä mustan pörssin myyjää tai muuta hassua hahmoa. 

Eräänä päivänä Beat-Mari Borg sai puhelun. ”Täällä puhuu marsalkka Mannerheim”, kuului langan toisesta päästä. ” Äh, Vesta, älä viitsi, kyllä minä äänesi tunnen” keskeytti Beat-Mari kyllästyneenä, sillä hänellä oli muuta tekemistä kuin pelleillä puhelimessa. Kuului hienotunteinen rykäisy, ja ääni aloitti uudelleen: ”Täällä puhuu marsalkka Mannerheim”... Lopeta jo, sanoi Beat-Mari kipakasti ja sulki puhelimen. Mutta sepä soi heti uudelleen: ”Täällä puhuu jne”. Beat-Mari tajusi erehtyneensä, pelästyi pahan kerran ja sai juuri ja juuri asian selvitetyksi: ”Anteeksi Herra Marsalkka, kyllä, herra Marsalkka”...   

Marski ei herrasmiehenä ilmiantanut Elsa Bruunin alaisia eikä asiasta sen koommin kuultu. Mutta Beat-Mari häpesi ja syytti ystäväänsä siitä, että aikaisemmat pelleilyt olivat saattaneet hänet nyt noloon tilanteeseen. Vesta nauroi ja vakuutti ettei hän KOSKAAN uskaltaisi edes yrittää matkia Marskia! 

 

Anneli 

Aselevon aikana kuljetettiin edelleen sairaita lapsia Ruotsiin, mutta Vesta saattoi myös lapsia toiseen suuntaan, laivalla Tukholmasta Turkuun tai Helsinkiin. Kerran mukana oli Anneli-niminen tyttö, jolle ei löytynytkään Suomessa vastaanottajaa. Kyseessä oli yksi niistä käsittämättömistä sekaannuksista, joita on usein kuvattu sotalasten kertomuksissa. Vesta otti Annelin toistaiseksi kotiinsa ja sai tytön päivähoidon järjestetyksi. Annelin vierailu venyi moneksi viikoksi. Vanhempani kiintyivät tyttöön, ja olivat jo päättäneet yrittää adoptoida hänet, kun Annelin oikea perhe löytyikin Helsingistä. Luopuminen tytöstä oli vaikeaa: omat lapset Ruotsissa, nyt Annelikin vietiin. Myöhemmin Vesta rohkaisi mielensä ja meni yllätysvierailulle Annelin kotiin. Siellä Anneli istui tyytyväisenä isänsä sylissä. Vesta kertoi, että hän jätti tämän kuvan tytöstä silmiensä taakse ja hyväksyi tilanteen. 

 

Muistelemisen tuskaa

Vasta aikuisena pystyin puhumaan äitini kanssa Ruotsin ajasta ja lastensiirroista. Virikkeinä toimivat kaksi nykyisin monelle sotalapselle tuttua henkilöä, Annu Liikkanen (Edvardsen) ja Pertti Kavén. Annu Liikkasella oli ilmoitus lehdessä, jonka avulla hän haki kontaktia sotalapsiin tulevaa kirjaansa varten. Vastasin tähän ilmoitukseen. Annu tuli Helsinkiin ja haastatteli täällä mm äitiäni ja minua. Myöhemmin Pertti Kavén soitti äidilleni useita kertoja saadakseen tietoja kirjoittaessaan omaa kirjaansa ”70 000 pientä kohtaloa”.

Pertti muistaa Vestan sanoneen että koko lastensiirto oli suuri erehdys. Se, puhuiko äitini vain omasta puolestaan vai valtakunnallisella tasolla, jää arvoitukseksi. Mitä vanhemmaksi äiti tuli, sitä vaikeammaksi asia hänelle muodostui. Hän rupesi aina itkemään enkä raatsinut jatkaa aloitettua keskustelua. Äidin sydän oli raskas myös siksi että veljeni kuoli 18-vuotiaana, lapsena sairastetun reumaattisen kuumeen aiheuttamaan sydänvikaan. Veljeni ei ollut lainkaan viihtynyt Ruotsissa. 

Veljeni ja minun tultua kotiin 1946 äidin ystävät Lastensiirtotoimistosta olivat usein meillä vierailulla. He olivat kaikki iloisia, mukavia tätejä. Myös äidille läheisiksi tulleisiin lottiin ja pikkulottiin pidettiin yhteyttä. Muutettuamme Kotkaan 50-luvulla meitä Viipurissa hoitanut Rauha-lotta löytyi. Hänellä oli oma kemikaalikauppa kouluani vastapäätä! Siellä hän sitten opasti sekä Vestaa että minua ihonhoidon saloihin. Vilkas Vesta ei kuitenkaan malttanut kaikkia neuvoja noudattaa.

Niinpä Kotkassa eräänä iltana joku puheliaalla tulella oleva mies huikkasi hänen peräänsä: ”Ryppyinen naama mutta nuorekas käynti!”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto