Viime aikoina olen lukenut useita juttuja siitä, miten sukututkimusta tekemällä voi lisätä itseymmärrystään ja sitä kautta hyvinvointiaan (esimerkiksi täällä ja täällä).  Olen tismalleen samaa mieltä! Kukaan ei enää nykyisin kiistä, etteivätkö menneet polvet eläisi meissä muutenkin kuin geneettisinä piirteinä tai perittyinä taipumuksina. Maailmalla tehdyistä tutkimuksista on kantautunut tietoja, että perimmekin paljon enemmän vanhemmiltamme ja isovanhemmiltamme: traumoja, parisuhdetaitoja tai niiden puutteita, kasvatustapamme, tapamme suhtautua työhön ja perheeseen, asenteemme ja pelkomme.

Suvun tavat ovat niitä, joita on omaksuttu suosiolla, tai joita on väistetty viimeiseen asti, ne elävät hiljaisena tietona ja pakottomasti irtoavina toimintamalleina. Osalla meistä on painolastia: hylkäämisen ja arvottomuuden tunteita, juurettomuutta. Ajatella, että DNA saattaa tutkimusten mukaan kuljettaa perheen suruja sukupolvesta toiseen ja jos näin on, silloin on kyllä sinun tehtäväsi katkaista se ketju. Ei ole esimerkiksi mitään järkeä kantaa vaikeita sota-aikoja kokeneiden vanhempien tai isovanhempien tunneperintöjä 2000-luvulla. 

Viime viikolla olin puhumassa Vesilahden ja Lempäälän alueen sukututkijoille: tupa oli täynnä ja kaikki ihania keskittyneesti kuuntelevia ihmisiä (esitykseni tässä). Moni tuli puheitteni jälkeen vielä erikseen kommentoimaan ja kiittelemään. Erityisesti mieleeni jäi kohtaaminen, jossa kuulija kiitti siitä, että puhun häpeästä ja sen vaikutuksista ja varsinkin häpeän taltuttamisesta. Hän oli ymmärtänyt täysin, mitä yritin kirjallani sanoa: se kertoo suvun hiljaisuudesta ja häpeästä. Kirjoitusprosessi oli tavallaan terapiatyötäni. Etsinnät oli pakko kirjoittaa, sillä en jaksanut enää: ihmetellä kuka olen, miksi olen, miksi en ole kuin muut, miksi olen aina ulkopuolinen, miksi väistän ryhmiä, miksi tuntuu omituiselta kun arvostellaan Venäjää, miksi en juurru vaan tallailen levottomasti, miksi tuntuu että olen ihan väärin?

En kuitenkaan tässä keräile sympatiapisteitä, se ei kuulu sukuni tyyliin. Nopeasti arvioituna sanoisin, että olen perinyt äidiltäni ja toiselta isoäidiltäni ainakin pakonomaisen tarpeen olla osaava nainen ja emäntä, kotitaloustaidot ovat meillä olleet arvossaan. Minä leivon, kokkaan ja siivoan kuin viimeistä päivää. Kun selvisi että Myrskyluodon Maijan kirjoittaja Anni Blomqvist kuuluu sukuni naisiin tunsin välittömästi samaistumista: meilläkin totisesti tehdään kuin Myrskyluodolla, ei pyydetä apua, eikä varsinkaan valiteta. Tietynlainen tunnekylmyys on myös tunnistettava ilmiö sukuni piirissä ja yritän sitä peitellä nykyajan empatiantäytteisessä maailmassa parhaani mukaan. Agraariyhteisön arvostetut taidot eivät ole enää kovaa valuuttaa, on pakko omaksua uutta. Sata vuotta sitten oli selkeästi etu selviytyä nälästä ja sodasta valittamatta, mutta nykymaailmassa pitäisi osata jo avautua heikkouksistaan. Pitää osata esimerkiksi halailla. Minä en moista taitoa oppinut lapsuudenkodissani tai sukuni piirissä ja olen avutonna ja kömpelönä kun nykyään yhä useammin lähes ventovieraat lähestyvät halaten. (Kun avaudun halailukauhustani, minulle naureskellaan ja halataan vielä lujempaa. Yritän nyt kehittää halailugeenejäni vastaamaan 2000-luvun tarpeita.) Sukuni avioliitotkaan eivät useimmat ole nekään olleet kovin onnellisia, eivätkä niissä lapsuutensa viettäneet vaikuta kovin paljon kiittelevän olojaan jälkeenpäin. On salattua isoisää, on isättömiä lapsia, on hulluja ja vammaisia. Aikamoista lastia siis meillä ja käsittelemistä on riittänyt.

Lapsuus- ja nuoruusvuosina osasin jatkaa suvun vaikenemisen perinteitä: en puhunut sukuni skitsofreniasta, rikollisista, köyhyydestä, kouluttamattomuudesta, venäläisestä sotavanki-isoisästä, kehitysvammaisesta veljestäni. Painelin sukuni ensimmäisenä yliopistoon ja vähän ihmettelin sitä itsekin. Meillä kyllä luettiin kirjoja ja pidettiin puheita, mutta ei oltu kuten kavereiden akateemisissa kodeissa, joissa soiteltiin pianoa ja syötiin jäätelöä vaikka ei ollut lauantai tai merkkipäivä. Ensimmäisen poikaystäväni kodissa minut läpivalaistiin minuuteissa ja tiesin, että se ei mennyt hyvin. Eivät kavereideni vanhemmatkaan koskaan vaikuttuneet minut ensimmäisen kerran kohdatessaan. Minusta näkyi kauas se erilaisuus. Lempikirjailijani Toni Morrisonin jotakin tekstiä mukaillen oli ihan kuin joku olisi sanonut, että te ette ole sopivia ihmisiä ja sitten me uskoimme sen ja muut tiesivät sen, mutta siitä oltiin hiljaa ja elimme elämäämme uskoen, että ei olla yhtä hyviä kuin muut.

Onneksi älysin sitten jossakin psykologian sivuaineopintojeni keskellä, parikymppisenä opiskelijanaisena lopettaa. Aluksi ääneni oli heikko ja anteeksipyytelevä. Valitsin avautumisen tuokiot tarkoin. Nyt kaunnustan jo muitakin. Enää en välitä, jos arkistossa minua tuijotetaan vähän pidempään, kun kerron millaisesta henkilöstä olen etsimässä tietoja (tällä hetkellä odotan tietoja siitä, mikä oli se törkeä varkaus, johon toinen pappani syyllistyi 1930-luvulla, viime vuodet olen selvitellyt "ryssä-isoisäni" kohtaloa). Eräällä sukutukimukseen keskittyvällä sivulla, jossa oli saman sukulinjan väkeä kysyin ovatko muut huomanneet tässä linjassa skitsofreniaa? Kukaan ei vastannut. Hävetti vähän. Mitähän ne nyt minusta ajatteli? Pääsin sen yli. Joskus aikoja sitten en olisi päässyt moisesta torjunnasta eteenpäin.

Onko teidän suvussa mielisairaita? Homoja? Rikollisia? Venäläisiä tai muita outoja ulkomaalaisia?  Äärimmäistä köyhyyttä ja onnettomuutta kokeneita? Itsemurhan tehneitä? Eronneita? Karanneita? Aviottomia lapsia? Ei se mitään, on meillä muillakin. Jos kannat mukanasi painavaa laukkua täynnä häpeää, laske se laukku pois. Mukana kannettu häpeä voi aiheuttaa sinulle paljon sellaista, mitä et ole huomannutkaan, paitsi erilaisia tunteita myös fyysisiä oireita, takaraivossa tykyttäviä asioita, itkemättömiä itkuja, hylkäämisen pelkoa, raivoa, masennusta... Häpeästä irtautuu tutkimalla sen syitä ja juuria. Tutustu uudestaan vanhempiisi, isovanhempiisi ja heidän vanhempiinsa. Keitä he olivat ja mistä tulivat? Miksi he tekivät sellaisia ratkaisuja kuin tekivät? Mitä sinulla on yhteistä heidän kanssaan ja mikä on ihan vierasta? Perehdy siihen aikakauteen missä he elivät. Mitkä ovat sinun sukusi tabut ja kipupisteet? Kirjoita näitä ajatuksia vaikka ihan ylös.

Kun yrittää ymmärtää, että menneisyyden ihmisillä oli omat syynsä, omat painolastinsa, omat kamppailunsa ja antaa sen heille anteeksi, on jo pitkällä. Sinä et ole he, mutta sinun tehtäväsi on antaa sellainen malli eteenpäin, että lasten ja lastenlasten ei tarvitse ihmetellä, että mikä meissä on vikana, kun tuntuu oudosti väärältä. Mitä ovat nuo pitkät katseet? Mistä ei koskaan puhuta  kahvikupposten äärellä? Ketä ei mainita? Sillä usko pois, että jos sinä sen tunnet ja pidät siitä suusi kiinni, kyllä sen sinun lapsesikin tuntevat ja sitä ihmettelevät.

Yllä olevassa kuvassa olen minä ja edeltäjäni. Tiedän ketä heistä muistutan ulkonäöllisesti eniten ja totisesti tiedän, ketä en haluaisi luonteeltani muistuttaa.  Kenelläkään heistä ei ole ollut sellaista helppoa tai aivan tavanomaista elämää. Kuvassa ei ole ihan tavallisia naisia ja miehiä. Enää en häpeä ketään heistä, sillä ilman heitä ja heidän valintojaan olisin minäkin toisenlainen. Ja olen tämmöisena nykyisin ihan oikein.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto