Kirjoitukset avainsanalla lehtolapsi

Olen tälläkin viikolla etsinyt toisten ihmisten sukulaisia. Pitkäaikainen etsintäni ylläolevan kuvan johdosta on uudessa Seura-lehdessä (numero 15-16). Juttu tehtiin hyvässä yhteistyössä toimittajan kanssa ja tarina kerrottiin harkitusti, kauniisti ja kaikkia osapuolia kunnioittaen. Jutun tarkoituksena on löytää valokuvan poika, nykyisin seitsemänkymppinen mies. Kuvaa on aiemmin jaettu tässä blogissa ja omissa somekanavissani (Twitter, Facebook ja Instagram) ilman yhtäkään yhteydenottoa. 

Aiempi bloggaus etsinnästä täällä: http://www.etlehti.fi/blogit/kadonneen-suvun-metsastaja/lottien-jaljilla-salatusta-suhteesta-syntynytta-lasta

Artikkelin yhteydessä julkaistiin myös sähköpostiosoitteeni, jotta mahdolliset vinkit olisi helppo saattaa tietooni. Olenkin kurkistellut sähköpostiani nyt pääsiäisviikonloppuna aivan yhtenään, mutta vielä ei ole tullut mitään tietoja. Mihin kummaan tämä nainen ja poika oikein ovat kadonneet? Kai nyt joku heidät tunnistaa? Kai heillä pakosti on elossaolevia sukulaisia ja tuttavia Suomessa? 

Olen miettinyt, että ehkä nainen ja lapsi siirtyivät esimerkiksi Ruotsiin sodan jälkeen? Onko poika annettu pois? Pohdimme tätä mahdollisuutta toimittajan kanssa pitkään ja hän sanoi, että kuvassa on selvästi hyvä äiti-lapsi-suhde aluillaan, voisiko tuo äiti muka antaa poikansa pois? Ei minustakaan. Mutta kuvat valehtelevat, senhän me kaikki toki tiedämme.

Omien yhteystietojen levittäminen isolevikkisessä lehdessä tietysti mietityttää. Olen kuitenkin havainnut monien etsintöjeni johdosta: ainakin suomalaiset ovat niin fiksua väkeä, että laittavat vain oikeita tietoja eteenpäin. Saan paljon yhteydenottoja erilaisten etsintöjen tiimoilta ja kaikki posti jota saan, on todella asiallista ja useimmiten myös hyvin kiinnostavaa. Joten itse en ole kokenut mitään somehäirintää minkään tahon suunnalta. (Ainoat negatiiviset kommentit ja viestit joita olen saanut, ovat tulleet muuten omilta sukulaisilta, ne ovatkin kyllä sitten olleet todella ikäviä). Eli jos sinä pähkäilet uskallatko alkaa julkisesti penkomaan jotakin suvun salaisuutta ja etsiä omalla nimellä ja naamalla, niin sanoisin, että anna mennä! Todennäköisesti saat läjän kiitoksia niiltä muilta, joita esimerkkisi rohkaisee. 

Tuon ylläolevan kuvan johdosta tulin myös aikanaan perustaneeksi muutaman muun henkilön kanssa ja muutaman muun sukututkijan rohkaisemana Facebookkiin sivun Kadonneet sukulaiset. Siellä on jo yli 500 jäsentä! Ja etsintöjä, tarinoita, vinkkejä, kannustusta vielä sitäkin enemmän. Myös niitä onnistumisia ja löytyneitä sukulaisia! Varsinkin niistä onnistumisista on mahtava kuulla, minäkin teen näitä etsintöjä ihan harrastusmielessä ja omalla vapaa-ajalla.

Toinen etsintä, johon käytin useamman illan tällä viikolla onkin sitten tuoreempi tapaus. Etsijä on Ruotsiin adoptoitu nainen, joka on aikuistuttuaan kiinnostunut selvittämään biologiset vanhempansa. Ymmärrän häntä hyvin, vaikka olisikin elänyt mukavassa ja rakastavassa adoptioperheessä, ne omat oikeat juuret ovat ihmiselle tärkeät. Hän ei halua sotkea tämän isän elämää, jos tämän elossa löytää, eikä ole perinnön tms perässä. Kun vain saisi tietää totuuden.

Luin hiljattain jonkin amerikkalaisen onnellisesti päättyneen etsinnän yhteydessä löydetyn isän kommentin. "Sain sähköpostin, jota nuori mies pelkää ja jonka vanheneva mies ottaa innolla vastaan". Näin varmasti ainakin on siinä tapauksessa, että on ajatellut jääneensä lapsettomaksi ja kuuleekin sitten aikuiseksi ehtineestä biologisesta jälkeläisestä.

Tämä etsijä ei kuitenkaan osaa suomea ja etsintä on siksikin ollut hankalaa. Hän on saanut selville adoptiopapereista äitinsä nimen ja ehti myös tavata äitinsä ennen tämän kuolemaa. Äiti ei kuitenkaan antanut kovin paljon tietoja biologisesta isästä. Isä on tavattu mikkeliläisessä ravintola-yökerho Kalevassa syksyllä 1968. Kyseessä lienee ollut sellainen lyhytaikainen romanssi. Isän nimeksi on adoptiopapereihin kirjattu sukunimi, josta ei voida olla varmoja, onko se oikea tieto. Lisäksi äidin sukulaiset ovat heittäneet muutaman muun herran nimen mukaan arvailujen kehään.

Kuvassa on etsijän biologinen äiti ja etsijä pienenä tyttösenä. Etsijälle on kerrottu, että hän on kovasti isänsä näköinen. 

Isästä tiedetään lisäksi, että hän on ollut sosiaalinen, mukava, vaalea ja noin 170 senttinen mies, joka on liikkunut paljon työnsä puolesta (eli ei asunut Mikkelissä). Varmoja ei olla siitä, onko hän tiennyt lapsesta vai ei. Etsijä on teettänyt DNA-testit ja tulokset ovat antaneet osumia huomattavat määrät Mikkelin seudulta, mutta myös muualta Suomesta. Parhaimmilla osumilla vaikuttaa olevan esivanhemissaan paljon savolaisia sukunimen kantajia. (Kaikki kolme arvailtua sukunimeä ovat tyypillisiä savolaisia -nen-päätteisiä). Etsijän äidin suku on mm Karjalasta, joten on vaikea erotella osumia äidin ja isän laariin, koska Savo ja Karjala ovat melkoisen sekaisin keskenään ja ihmiset ovat kulkeneet niiden välissä satojen vuosien ajan jälkiä jättäen. Etsijä on teettänyt testinsä FTDNA:ssa ja on myös minun osumani, mutta kaukainen ( jos olet FTDNA:ssa hae Anne Nikulainen-Müller, jos haluat tarkistaa onko hän osumasi). Arvelen itse olevani etsijälle sukua tämän isän kautta.

Tässä etsinnässä on joitakin mahdollisuuksia nyt ilmassa. Löysimme molemmat netistä kuvaukseen sopivan miehen, jonka sukunimi nousee myös FTDNA:n listoilla kärkeen. Hänellä on tarinaan sopiva sukunimi. Hän on hämmästyttävän paljon etsijän näköinen. Kaiken lisäksi tämä henkilö on julkisuuden henkilö, joka on peräti kirjoittanut elämänkertansa ja jakanut videoita. Säntäänkin oitin kirjastoon katsomaan, löytyisikö sieltä lisävihjeitä eli sukunimiä tai muistoja ravintolaillasta Mikkelissä. Valitettavasti ei. Tyypillinen miehen elämänkerta sanoisin, äidistä muutama sivu ja vaimosta vielä vähemmän. Satoja sivuja sitten vietetään niiden miehisten merkkitekojen äärellä. Pöh.

On toki myös mahdollista, että tämän isä-kandidaatin joku sukulainen olisi etsijän isä. Jännää on, tilanne elää!

Etsijästä on kirjoitettu myös Mikkelin seudulla: http://www.lansi-savo.fi/uutiset/isan-etsija-pyytaa-vinkkeja-puskaradiossa-aiti-ja-isa-tapasivat-mikkelilaisella-0 

Sekä Iltalehdessä: http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/201704162200103585_ul.shtml

Nyt pidän peukkuja, että molemmat mysteerit ratkeavat pian :)

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen siis viime viikot jahdannut Viipurin sotasairaalassa vuosien 1942-43 vaiheilla työskennelleitä lottia auttaakseni erästä henkilöä sukulaisen löytämisessä. Selattuani Kansallisarkistosta (Sörnäisten kokoelmat) löytyvät Viipurin sotasairaalan lotta- ja muut työntekijöiden kortit haavissani oli 26 lottaa. (Heistä kirjoitin aiemmassa bloggauksessa täällä ja etsintöjen alusta on täällä.) Päädyin sitten heistäkin karsimaan vielä vuonna 1916 syntyneet, koska tuntui siltä, että etsitty nainen näyttää kuvassa nuoremmalta kuin 28-vuotiaalta. En ole tästä kyllä varma, koska ikää on kuvista vaikea arvioida, varsinkin jos käytössä on vain yksi kuva. Mitä olen kuitenkin itse selannut sota-ajan valokuvia esimerkiksi omista mummoistani, niin minusta sota-aika näytti kyllä vanhentavan ihmisiä ennen aikojaan -mikä on ymmärrettävää - ei ollut tarpeeksi ruokaa, kosmetiikkaa, lepoa ja sielunrauhaa säilyttääkseen nuoruuden hehkeyttä kovin erinomaisesti.

Sen lisäksi karsin lotista pois ne, jotka olivat lähteneet sotasairaalasta pois jo vuoden 1942 puolella. Tai vasta loppuvuodesta 1943. Etsimäni lotta oli todennäköisesti raskaana jo syksyllä 1943 ja ei varmasti voinut jatkaa sotasairaalan tehtävissä, varsinkin kun odotti aviotonta lasta. Niin. Tätä lottaa ja hänen lastaan etsii lapsen isän suku ja heillä on vain tämä kuva. Isä, etsijän isoisä, on jo edesmennyt ja nuoruuden rakkauden nimeä ei ole talletettu mihinkään paperehin. Tieto on kuitenkin että tämä lapsi on ja hänet mieluusti tavattaisiin, jos lapsi, nykyisin seitsemänkymppinen poika (vai tyttö? voisiko lapsi kuvassa ollakin tyttö?) niin itse haluaa. Minä olen luvannut toimia vain välittäjänä, eli en kerro hänen tietojaan eteenpäin suvulle, jos hän itse niin toivoo.

Etsijät asuvat ulkomailla ja siksi heidän olisi suomea taitamattomina melkoisen vaikea itse löytää tätä lasta ja hänen äitiään. Heille tarina isoisän rakkaudesta ja lehtolapsesta on ollut romanttinen mysteeri, joka olisi kiinnostavaa selvittää. Olen pitänyt tätä puolta etsinnöissäni hieman pimennossa, koska en tietenkään voi olla varma, tietääkö tämä kuvan lapsi itse mitään isästään? Ehkä sitä ei haluaisi saada tietoonsa tällä tavalla, blogia lukemalla? Nyt kuitenkin avaan etsinnän verhoa hieman, jos se auttaisi etsintää, joka muuten tuntuu polkevan paikallaan.

Todennäköinen skenaario, jota olen pähkäillyt Kansallisarkiston työntekijän kanssa ( joka on tässä etsinnässä ollut korvaamaton apu!) on se, että etsijän isoisällä oli suhde tähän naiseen tämän ollessaan töissä lottana (tai esim. siivojana) sotasairaalassa Viipurissa. Mies oli siellä nimittäin sangen pitkät ajan ja kahdesti, joten siinä ajassa olisi suhde ehtinyt puhjeta. Koska he eivät voineet mennä naimisiin ja koska mies siirrettiin Viipurista pois keväällä 1943, lapsi olisi syntynyt loppuvuonna 1943 tai aivan vuoden alussa 1944. Kuvan lapsi olisi noin suunnilleen oikean ikäinen, jos kuva on otettu sodan loppuvaiheessa, kun tämä etsijän isoisä sen mitä ilmeisimmin on saanut (hän ei ole voinut saada sitä sodan jälkeen eräiden syiden takia) eli syyskesällä 1944.

Eli näiden tietojen valossa paneuduin etsimään sopivaa lottaa. Tässä vaiheessa karsiutuivat pois kaikki ne, jotka olivat saaneet korttiinsa huomatuksen osallistumisesta nurkkatansseihin (josta kerroin aiemmassa bloggauksessa). He lähtivät sotasairaalasta kaikki pois vasta syksyllä 1943. Eräs heistä muuten oli myöhemmin arvostettu lehtori ja rehtori, joka pysyi naimattomana ja lapsettomana ja kuoli vasta hiljattain. On hieman hupaisaa ajatella, että hänkin oli sellaista vallattomuutta osoittanut nuoruusvuosinaan ennen pitkää ja esimerkillistä opetusalan uraansa.

Eräs lotista oli peräti läheistä sukua hurmaavalle, linnan juhlissa joitakin vuosia sitten koko kansan hurmanneelle, Hannes Hynöselle. Osan sukulaisia, useimmiten veljiä, löysin jo aiemmin esittelemästäni sotapolku.fi -sivustolta (täällä). Kaikki olivat ikävä kyllä menehtyneet sota-aikana, eli on lisätty palveluun automaattisesti, ei sukulaisen toimesta, jolloin en ollut yhtään askelta lähempänä löytää kyseisen lotan nykyistä sukua. Osan lotista löysin netin sukupuu-palveluiden kautta (geni ja My Heritage), mutta heistä kukaan ei tärpännyt valokuvan naisen suhteen. Osan suhteen laitoin viestejä niin sukuseuralle, mahdollisille sukulaisille kuin kyläyhdistykselle, Lotta-museolle ja hyvä etten presidentille, ilman että kukaan vaivautui edes vastaamaan. Tylsää.

Monen monta iltaa vietin myös Lotta Svärd hakuteosten parissa. Ne ovat raivostuttavan hankalia käyttää tämmöisessä jäljityksessä! Kyseiset matrikkelit on ymmärtääkseni koottu noin 1970-luvulla ja sinne on keräysvaiheessa voinut ilmoittaa omat kuulumisensa sodan jälkeen. Kaikkia lottia ei tietenkään ole tavoitettu. Eli he ovat sitten vain kirjan loppuosan koonnissa pelkällä nimellä. Ne jotka on tavoitettu on merkitty sen piirin alle, jossa he ovat olleet esim sodan loppuvaiheessa tai jonka alueelle siirtyneet esim avioliiton myötä ja he ovat siellä tietenkin avionimellään. Joten jos minulla on tiedossa etsimäni lotan kotipaikka ja nimi vuonna 1942, se ei välttämättä auta yhtään. 

Mitään sivuhakemistoa ei varsinaisesti ole, vaan kaikki on ladattu yhteen pötköön vanhojen maantieteellisten piirijakojen perusteella. Se on aiheuttanut vuodessa 2017 eläville aivoilleni varsin paljon työtä. Joten löytääkseen esimerkiksi Salme Perälän Ähtäristä, pitää ensiksi selvittää mihin piiriin kuuluu Ähtäri ja missä kohdassa kirjaa se sitten mahtaa olla (piirit ovat aakkosjärjestyksessä ja kirjassa Etelä-Suomi on erityisesti eteläinen Länsi-Suomi ja Pohjois-Suomen kirjassa on sitten esimeriksi menetettyjen alueiden kuten Viipurin piiri ja suurin osa Itä-Suomesta). Jos ja kun Salme Perälää ei löydy Etelä-Suomen kirjasta, löydän lopulta Etelä-Pohjanmaan itäisen piirin Pohjois-Suomen kirjasta, joka sisältää Ähtärin. Sitten TA DAA löydän Salme Mirjan Perälän kyllä kirjan loppuosan listalta, mutta hän on niitä, jotka eivät ole kertoneet itsestään mitään varsinaiseen kirjaan tai häntä ei ole tavoitettu. Pah.

Luen etsintöjen lomassa myös Eila Tiurin muistelmateoksen Lottana sotavankisairaalassa, joka harmillisesti kuvaa millaista elämä olis sotasairaalassa Lappeenrannassa, ei Viipurissa. Eloisaa kuvausta on silti mukava lukea ja yrittää miettiä etsimäni lotan työtä ja kokemuksia sota-ajalta, osa niistä on suorastan puistattavia. Eila Tiuri kertoo esim. " Eräs seikka oli kuitenkin sietämätän. Haju! Ensimmäisestä potilassalista levisi uskomattoman kaamea löyhkä pitkälle halliin. Haisi kuin vanha homejuusto mutta sakeammin. Aiheuttaja lepäsi puoli-istuvassa asennossa sängyssä, joka oli kahden korkea ikkunan välissä. Kipsattu käsi oli asetettu "lentokoneeseen" eli rimoista suunniteltuun tukitelineeseen. Käden sormet olivat puoleenväliin asti mustat ja tikuiksi kuihtuneet. Tuleeko niistä enää kuin entisiä? Hoitaja sanoi, että ajan kanssa. Mietin ymmällä, voisiko mitään tehdä, miehenhän täytyi kärsiä kauheasti eikä yksin hajusta. Kerran kiertokäynnillä lääkäri pyysi minua avustamaan kannattamalla tuon potilaan käsivartta kipsin alapuolelta. Hän posti telineen ja alkoi suurentaa aukkoa, jota kautta haavaa hoidettiin ja painoi sondin aukkoon. Samassa sieltä purskahti esiin sentin mittaisia valkeita matoja. Niitä valui käsivarelleni, esiliinalle, tennistossuille ja lattialle. Joku kumartui pyyhkimään lattiaa. Matoja valui yhä. Ne olivat pehmeitä, pulleita.  Lääkäri asetti lentokoneen paikoilleen. Paarit kantajineen saapuivat. Potilas siirrettiin paareille ja vietiin pohjakerrokseen leikkaussaliin. --- Seuraavana päivänä oli löyhkä poissa. Mies oli amputoitu ja jälleen osastolla mutta eri sängyssä. Kymmenen sentin tynkä oli siteen peittämä. Aluksi hän oli nukutuslääkkeistä tokkurassa, mutta vaikutti myöhemmin iltapäivällä pirteämmältä. Hänellä oli aina ollut tuskainen ilme, joka oli jähmettynyt kasvojen juonteisiin. Mieshän oli ollut mädäntyä elävältä (s. 19-21).

Etsintöjen tilanne on nyt seuraavanlainen: olen tavoittanut kaksi lottaa, joilla molemmilla on ainakin ollut avioton lapsi. Toisen periaatteessa sukulainen tunnisti kuvan naiseksi, mutta hänen lapsensa on syntynyt vasta kesällä 1944, se ei oikein sovi. Lisäksi sukulainen oli varma, että lapsen isä on kuitenkin ollut henkilö, jonka kanssa nainen myöhemmin avioitui. Joten suuren varmuuden jälkeen seurasi epävarmuus (näin jo sieluni silmillä kyyneleisen kohtaamisen kahden sukulaisen kesken..), ehkä ei sittenkään. Yritän nyt kuitenkin varmuuden vuoksi jäljittää tätä lasta (joita on samannimisiä Fonectan mukaan ainakin yli 30 ympäri Suomea, laitanko kaikille tekstiviestin vai mitä ihmettä?).

Toisen suhteen en ole saanut vielä sukulaista arvioimaan kuvaa. Nainen on kuulemma kuollut ja myös tämä hänen avioton tyttärensä. Tämänkin suhteen on ollut käsitys kuka isä on, joten ei kuulosta etsimältäni naiselta.

Lisäksi on kolme muuta naista, joiden sukulaisia en ole onnistunut tavoittamaan, koska osa heistä ei katso Facebookin viestejään (koska en ole fb-kaveri, viestini ovat menneet ns. muut-kansioon, siellä ne nyt odottavat että ko. henkilö huomaa ne). Tai en ole edes löytänyt sukulaisia kuten yllämainittu Salme Perälä Ähtäristä (huhuu, tunnetko Ähtärin Perälöitä?). Lisäksi etsin Maire Villasta, joka on maanviljelijän tytär, synt. 26.11.1922 Kangasniemeltä, mutta ollut kirjoilla sota-aikana Tuusulassa, isä Kaarlo puolestaan asui Järvenpäässä. Voisiko kuvan nainen olla kirurginen sairaanhoitaja? Sylva (vai Sylvia?) Kaarina Heinonen, sairaanhoitaja, syntyi 29.7.1919 Helsingissä, äiti Berta, häntäkin etsin. 

Lisäksi on se mahdollisuus, että lapsi on annettu pois, adoptoitavaksi. Että hänet on salattu suvulta. Silloin ei kai ole muuta mahdollisuutta löytää häntä kuin se, että hän itse tunnistaa itsensä tuosta valokuvasta (ja päätyy jollain ihmeen tavalla tämän blogin äärelle)?

Kansikuva: SA-kuvat. Kuva Lahdenpohjan ilmavalvontatornista. Saksalainen pk-mies ja suomalainen lotta.
Lahdenpohja 1942.07.11

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Isäni äidin Lempin suku on Ristiinasta kotoisin kuten olen aiemminkin täällä kirjoittanut. Ristiina on tunnettu muutamista merkkihenkilöistä, esimerkiksi kreivi Pietari Brahesta, jonka ajoista muistuttavat Brahelinnan rauniot Ristiinan kirkonkylän korkeimmassa kohdassa, Linnamäen harjanteella. Ristiinasta löytyvät myös mykistävät  Saimaan rantoja koristavat Astuvansalmen kalliomaalaukset, jotka vakuuttavat seutukunnan eloisuudesta muinaisina aikoina. 1800-luvun loppuvuosikymmeninä Ristiinaa toisinaan kutsuttiin kuitenkin "Kaisa Pöyryn pitäjäksi". Kukas tämä Kaisa Pöyry oikein oli?

Hän oli oikeastaan Katarina Wanqvist, loisvaimo, noidaksikin kutsuttu, joka oli hankkinut itselleen parantamisen taidon, tiettävästi lappalaiselta kiertäjämieheltään, jonka kanssa hän sai lapsen (1848) ja tuomittiin rangaistukseen salavuoteudesta. Kaisa oli köyhistä oloista ja kiersi piikana ja loisena pitkin Ristiinaa oikeastaan koko ikänsä. Hän oli syntynyt Mikkelin puolella Sairilan ratsutilalla 1818 loismies (toisinaan myös lähteissä rakuunaksi merkitty) Martti Wanqvistin ja hänen ristiinalaissyntyisen vaimonsa Anna Hokkasen tyttärenä. Kaisa on minun viidennen isomummoni Leena Hokkasen sisarentytär. Tosin en ole aivan varma, onko Leenalla ja Annalla sama isä, mutta ainakin he ovat saman äidin tyttäriä. (Niin, nämä minun sukulaiseni..).

Vanhuudenpäiviään Kaisa vietti poikansa perheen luona Pöyry-nimisessä talossa ja sai siitä kutsumanimen Pöyryn Kaisa. Lähteeni eivät kerro milloin Kaisa aloitti  ennustamisen ja lääkitsemisen, mutta moista toimintaa pidettin luonnollisesti vaarallisena. Suomettaressa kirjoitettiin 17.9.1858: "Keskelle pitäjäämme on ilmestynyt kaikkitietävä olento, jota tytönhuppanat ovat käyneet puhuttelemassa ikävöityistä sulhoistansa. Jos se siihen olisi seisauttanut, ei tuo olisi muuta kuin naurun asia; vaan siltä käydään hakemassa apua luonnollisissa sattumissa, tapaturmoissa ja taudin kohtauksissa. Iloksemme kuitenkin kuulemme, että se mokoma käskettiin kihlakunnan oikeuteen." Käräjille Kaisa ei kuitenkaan joutunu antamiensa hoitojen tähden, vaan sen takia, että oli pyhäpäivänä, Ristiinan kirkon lehterillä, kesken papin saarnan, ennustanut korteista vieressä istuville (Ristiinan syyskäräjät 1858).

Poppakonstit ja salamyhkäisyys sävyttivät Kaisa Pöyryn hoitokeinojakin. Katseilta piilossa hän luki loitsuja ja teki taikoja. Kerrottiin miten hän savupirtin hämärässä tai talon keittiössä luki loitsuja rukiiseen, voihin ja muniin. Parantamisessa hän ei silti turvautunut pelkästään loitsuihin vaan käytti hyväkseen luonnosta saatavia lääkeäaineita ja kokemuksesta hyväksi havaittuja keinoja. Muistitietona näistä Kaisa Pöyryn parannuskeinoista on säilynyt mm: 

"Ota kusiaispesä, pane siihen kiehuvaa sadevettä ja haudo sillä jalkaa niin paranee."

"Kaatumatauti asettuu säikäyttämällä."

"Ihottuman hoitoon: voidellaan vedessä olevasta puusta saatavalla vihreällä limalla. Sen annetaan kuivua yön yli ja peitetetään sitten hyvin. Näin toistetaan kolme kertaa ja ihottuma häviää."

Kaisasta kirjoitettiin ajan aviiseissa usein:

Tässä Kaisaa luonnehditaan "ihmisten narrajaksi" ja kuinka hän "loruilee". Näin toteaa Mikkelin Sanomat 15.10.1890.

Kaisaa tultiin siis ihan Pietarista asti tapaamaan ihmeteltiin lehdessä Mikkeli 15.6.1898. 

Kaisan kerrotaan olleen pienikokoinen, tummatukkainen ja tummasilmäinen. Hän avioitui 42-vuotiaana (1860) Ristiinan Liikalan kylästä kotoisin olleen torpparin veljen, renkimies Hesekiel Hiski Hermanninpoika Torniaisen kanssa (mahdollisesti minulle sukua). Hiskin kuollessa vuonna 1880 Kaisa muutti poikansa luo. Siellä hän opetti parantamistaitoja miniälleen Hedda Helena Väisäselle (mahdollisesti myös sukua), joka sitten jatkoi Ristiinassa taikojen tekoa. Pöyryn Kaisa kuoli 73-vuotiaana "ahdistustautiin" Ristiinan Kuomiolahdella.

Oliko Kaisa oikea noita? Mielestäni hän vaikuttaa olleen ainakin terävä ja "street wise", joka vaikeina aikoina turvasi elämisensä ja olemisensa taidoillaan. Varmasti hän myös osasi parannuskeinoja, muuten moista kohua ei olisi ympärille syntynyt. Oli helpompi päästä taloon asumaan, kun toi erityisosaamista mukanaan. 

Aleksis Kiven näytelmässä "Yö ja päivä" kuvaillaan Kaisa Pöyryn tapaista parantajanaista Kerttua, on jopa esitetty, että Aleksis Kivi olisi ollut Kaisan potilaana. Siitä en osaa sanoa mitään, mutta näytelmässä Kerttu on kuitenkin hyväntekijä ja rauhan ylläpitäjä, joka parantaa sokean neidon. 

"Kaisa Pöyry Ristiinan pitäjästä ja ympäristöstäkin kuuluuisa tietäjä eukko on viime perjantaina jättänyt tämän matoisen maailman. Paljon löytyi niitä hupsuja, jotka häneltä apua hakivat, aina Rostowasta ja Pietarista asti löytivät taikauskoiset tien tuon valon vihaajan asuntoon..."

Ajan myötä käräjäkäynnit ja moralisoinnit unohtuivat, kuten ne tapaavat tehdä, ja paikallisten muistoihin suodattuivat vain myönteiset asiat. Kaisa Pöyryllä on nykyisin Ristiinassa oma nimikkotie.

Muutama vinkki sukututkimukseen: www.finna.fi löytää vaikka mitä hakemalla nimillä, paikkakunnilla jne. Haeskelin tämän bloggauksen lähteitä ja valokuvia Finnasta.

Onko sukulainen ollut joskus lehdissä, luultavasti on! Kurkkaa Kansalliskirjaston digitoituja aineistoja vaikka sukunimihaulla. Tässä Kaisa Pöyryn nimellä löytyneet.

Tunnetut, koulutetut, aateloidut ja sen sellainen väki löytyy kansallisbiografiasta. Artikkeleita pääsee kurkkaamaan hieman ja pidemmät avautuvat yleensä ainakin kirjastojen koneilla maksuttomasti. Kotikoneella niitä voi tutkia myös maksamalla.

Lähteet:

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/8115/

Wirilander, Hannele: Ristiinan historia I, s 312-313

Kuvat:

Sarilan koulukodin aitta, kuvaaja: Kyytinen Pekka 1963, Museoviraston kuva. (Kaisa syntyi Sairilassa). Finna.

Emäntä Ristiina, kuvaaja: Rytkönen Antti 1926, Museoviraston kuva. Finna.

Ristiinan kirkko ja väkeä. Kuvaaja: Juho Holmsten-Heiniö 1906-09. Tampereen museon, Vapriikin kokoelmat. Finna.

Kaisa Pöyryntie, Google Maps

 

Kommentit (2)

Jenni
1/2 | 

Sinulla on aivan mahtava blogi. Mielenkiintoista kuulla itselle tärkeän mökkipaikkakuntani henkilöhistoriaa. Ja mikä hauskinta, meillä on jonkinlainen yhteinen sukutausta, koska tulit vastaan DNA-yhteyksieni joukossa! 

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016

Heissan ja kiitos palautteesta :) Pitääkin lähteä heti kurkkimaan, miten ollaan sukua. Mahdatko olla sukua isäni kautta (Kautiainen?) se ainakin veisi tuonne Ristiinan suunnalle. Äidin suku on enemmän Juvan tienoosta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meillä on suvussa paljon aviottomia lapsia. En tiedä miten paljon niitä muilla on, mutta oletan, että kaikista suvuista löytyy jokunen  lehtolapsi, kun tarpeeksi pengotaan. Avioton lapsi tuo mysteerin mukanaan. Miksi vanhemmat eivät avioituneet? Millaiset olivat heidän kohtaamisensa olosuhteet? Perustuiko kaikki vapaaehtoisuuteen? Oliko kyseessä tietoista riskinottoa? Oliko se hehkuva romanssi vai arkinen kohtaaminen? Mitä lapsen syntymiseen liittyi, sen ilmeisen häpeän lisäksi? Ja tärkein kaikista: voinko minä ratkaista tämän mysteerin? Kuka on lehtolapsen isä?

Avioliiton ulkopuoliset seksuaalisuhteet oli kriminalisoitu keskiajalta vuoteen 1894 asti. Äpärä oli kuitenkin häpeä vielä paljon pidempään. Minun 1970-luvun lapsuudessani ei ollut poikkeuksellista, että kaverini ei tiennyt kuka hänen isänsä oli, enkä huomannut että siitä olisi enää ketään kiusattu. Ja nyt 2000-luvulla jo suurin osa pariskunnan ensimmäisistä lapsista syntyy aviottomina. En kuitenkaan tässä pohdi avoliittojen lapsia tai entisajan susipareja, vaan niitä lapsia, usein esikoisia, jotka näyttävät jääneen ilman isää tai heillä on ollut kasvatti-isä, joka on tullut kuvioon varhaislapsuudessa. 

Keitä olivat ne miehet, jotka eivät tunnustaneet lapsiaan? Ovatko he jotenkin erilaisia kun meidän aikamme miehet, jotka eivät hoida isän velvollisuuksiaan? Entisajan kyläyhteisöissä kuitenkin elettiin tiiviisti ja varmasti tarkkailtiin ja puututtiin toisten tekemisiin. Kaikki ymmärtävät käsitteen "pakkoavioliitto". Olivatko nämä lapsiaan tunnustamattomat jo sitoutuneet muualle, ukkomiehiä? Olivatko he aikansa playereitä, kykenemättömiä sitoutumaan? Oliko suhteissa vallankäyttöä: mies tuli korkeammasta asemasta ja otti mitä halusi? Oliko koko tilanne moraalittoman ja hupsun naisen syy, kuten ennen tavattiin ajatella? Onko mahdollista, että nainen ei tahtonutkaan olla tekemisissä lapsensa isän kanssa? 

Onko yksinhuoltajuus sellainen malli, joka kulkee suvussa? Meillä sitä ainakin on opiskeltu polvesta toiseen. Olen nyt tässä ihan kirjoittanut kirjan sukuni yhdestä aviottomasta lapsesta: isästäni. Se etsintä on taltioitu kirjaan Tuntematon sotavanki, joten en toista sitä tässä. Isäni syntyi sota-ajan viimeisinä aikoina ja silloin avioton lapsi oli sellainen häpeä, että se edellytti valehtelua, salailua ja jopa piilottelua. Ehkä hävettiin, koska isänisä oli sotavanki, mutta toisaalta salailua olisi tuolloin vielä ollut suomalaisenkin miehen aviottomassa lapsessa.

Molemmat mummoni (synt. 1915) olivat avioliitossa syntyneitä lapsia, mutta molempien esikoiset olivat aviottomia lapsia, joiden isät salattiin. Olivatko mummoni reippaita vai reppanoita? Molemmat avioituivat ja saivat ison liudan aviolapsia myöhemmin. Esikoisten isät olivat ohikulkijoita, toinen viipyi metsätyömaalla ja oli jo avioitunut, ei tunnustanut lastaan. Toinen oli sotavankina suomalaisella maaseudulla ja lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon. Hänen kohdallaan voi ainakin sanoa, että hänellä ei ollut mahdollisuutta itse päättää siitä, millainen isä hän olisi halunnut olla. Suurvaltojen politiikka aiheutti sen, että isäni ei saanut tavata biologista isäänsä. 

Äitini isä oli myös avioton lapsi ja meillä on suvussa tarina hänen isästään. Monet sukujen tarinat aviottoman lapsen isästä kertovat aatelisista tai jopa kuninkaallisista salarakkauksista. Isoisäni kohdalla ei ollut näin, hänen isänsä oli torpparin poika ja äitinsä piika, eikä heidän välillään ollut syvää luokkaeroa. Tämä mies sai kaksi poikaa isomummoni kanssa, eikä tunnustanut kumpaakaan, vaan liukeni paikalta. Isomummolleni kerrottiin, että ihan Amerikkaan saakka, mutta selviteltyäni asiaa tovin, ilmeni, että ei hän Tamperetta pidemmälle ehtinyt. Isomummoni ei saanut enempää lapsia.

Haluttomalle sulhaselle kävi kuitenkin huonosti (karma, joku voisi sanoa) ja hänen asuttuaan ilmeisesti vasta tovin työläisasuntolassa Tampereella hän sai likaisesta juomavedestä lavantaudin, joka räjähtikin oikein epidemiaksi kasvavassa työläiskaupungissa vuoden 1916 ensimmäisinä kuukausina. Hänet paiskattiin Kalevankankaan hautausmaan joukkohautaan, kymmenien muiden kanssa. Ei hautakiveä, ei mitään. 

Isoisoisäni haudalle minulla ei siis ole aivan tarkkoja koordinaatteja ja täytyy sanoa, että en häntä kovin suuresti arvosta arkistolöytöjeni valossa. Tampereella asuessaan hän ehtii hankkia lisää lapsia tai ainakin suostui tunnustamaan yhden jo omakseen. Sillä erään 4-vuotiaan Taimin hän tunnustaa, kuitenkin vasta tämän äidin avioiduttua toisen miehen kanssa. Tällä naisella on harvinaisen kimurantit mies- ja lapsikuviot, mutta hän onnistuu saamaan tältä mielestäni välttelevältä keplottelijalta yhdelle lapselleen sukunimeksi Kiukas. Taimi menettää valitettavasti isänsä jo seuraavana vuonna siihen lavantautiin.

Suvussa kulkenut tarina Lassista pappani isänä oli helppo varmentaa: pappi oli merkinnyt isoisäni kohdalle kirkonkirjaan, kuka isä oli, vaikka tämä itse ei isyyttä myöntänytkään. Tämän minulle ystävällisesti vinkkasi Kiukkaan suvun edustaja (kiitos! jos satut tämän lukemaan. Kannattaa aina olla yhteydessä niiden sukujen sukututkijoihin, joita itsekin pähkäilet!) Papit kun aikoinaan toimivat monien alojen asiantuntijoina. Nyt myös DNA-testit ovat vahvistaneet suvun ja papin kannan: minulla on paljon osumia tästä Kiukkaan suvusta. Eli tämä mysteeri oli ratkottavissa sukututkimuksen keinoin.

Jälkiviisaasti tahtoisin kyllä Lassia ripittää ja käskisin pysymään Juvan suunnalla. Isoisäni nimittäin mielestäni kärsi isättömyydestään, joutui kiusatuksi ja kulki jopa pikkurikollisen teitä. Alla oleva kuva lienee ensimmäinen ja ainoa kuva hänestä lapsena, hän seisoo kansakoulunsa edustalla välittäen vahvasti viestiä että ei tahtoisi olla siinä nyt. Siinä hän kuitenkin seisoo nyt sadankin vuoden jälkeen ja herättää meissä jälkipolvissa myötätuntoa. Hän on tuo kaikista eniten oikealla seisova poika.

Oliko isänsä valintojen syy, että papallani oli vaikea lapsuus ja epämääräiset tiet? Vai oliko se jollain tavalla perittyä, kumpikaan ei toiminut yhteisön yleisten sääntöjen mukaisesti? Ympäröivät olosuhteet vai perimä, vai molemmat? Tätähän psykologit pohtivat jatkuvasti.. Pappani istui vankilassa esimerkiksi pontikan keitosta, joka on minusta huvittava rikos, mutta äitini ei ole tietenkään samaa mieltä. Meillä halutaan uskoa, että jos Lassi olisi pysynyt isomummoni kanssa, meille olisi käynyt paremmin. Lassin veljenpojasta, eli pappani serkusta tulikin menestynyt ja arvostettu mies. Pappani sekku oli nimittäin Urho Kiukas, ministeri ja maaherra, sekä kaimansa Kekkosen kabinettien vakiovieras. Luin Wikipediasta, että asemastaan huolimatta tai sen takia, hänkin sekaantui tai hänet sekoitettiin johinkin rötöksiin ja epämääräisyyksiin.

Myös isäni isoisä Otto oli avioton lapsi.

Tätä mysteeriä en ole vielä ratkaissut. Tiettävästi Oton äiti oli Ristiinan Liikalan kylässä piikana saadessaan poikansa elokuussa 1882. Mitä oli Liikalassa meneillään loppusyksystä 1881, se minua kiinnostaisi tietää. Suvussa ei ole versioitu isäehdokkaista nimittäin mitään tarinoita. Otto oli suoraselkäinen ja tiukka mies, ei mikään vilunkityyppi.

Olen miettinyt oliko Oton isä ohikulkija: rakennettiinko alueella jotain, oliko suuri metsätyömaa, kulkiko mailla laukkuryssä? Toisaalta yleensä isäehdokkaat vielä tuolloin 1880-luvulla löytyvät parinkymmenen kilometrin säteeltä, joten pitäisi tutkia lähiseutujen mahdolliset miehet. Olisiko arvoitus ratkaistavissa jos selvittäisin Oton äidin piikomispaikan? Entä onko asiaa käsitelty oikeudessa, löytyisikö tuomiokirjoista vastaus?

Oton isän jälkeläisiä on varmasti minun DNA-osumissani. Uskon, että tämäkin mysteeri on ratkottavissa.

Oton toinen nimi on muuten Eevanpoika, ylpeästi, kiertelemättä. Minusta se kuulostaa aika reippaan naisen valinnalta.

 

 

Kommentit (2)

Irma
1/2 | 

Mielenkiintoinen tarina.
Luin juuri loppuun Tuntematon sotavanki -kirjan ja pidin siitä kovasti. Olen samalta alueelta ja paikat sekä ihmiset ovat tutunoloisia. Mielipiteenäni totean, että ihmisten tulisi huolehtia kirjan kaltaisten salaisuuksien avaamisesta sukulaisilleen. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia.

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
2/2 | 

Kiitos paljon kommentista ja olen iloinen, että pidit kirjasta :)

Olen samaa mieltä kanssasi, esimerkiksi  isälleni kirjani on tärkeä: hän kokee että hän on jollakin tavalla saanut hyväksynnän sen kautta, jopa äänen, oikeutuksen olla. Aluksi ajattelin, että isäni haluaa tietenkin antaa minulle positiivista palautetta, mutta hiljalleen olen ymmärtänyt kirjan merkityksen hänen identiteetilleen ja olen kuullut hieman samantyyppisiä kommentteja myös muilta sotavankien lapsilta ja lapsenlapsilta. Varmasti samanlaisia tuntemuksia ovat kokeneet muutkin, joilla ei välttämättä ole sotavanki-isää, mutta muuten jollakin tavalla vaiettu salaisuus taustalla. Tuon salaisuuden "ottaminen pöydälle" ja keskusteleminen siitä, voi olla tuskallinen tie, mutta ehkä ainoa tapa, jolla voi "eheytyä":

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat