Kirjoitukset avainsanalla pontikka

En koskaan tavannut Toivo-pappaani, hän kuoli syöpään jo ennen minun syntymääni. Lapsuudessani hänestä ei puhuttu paljoa ja jos hänet mainittiin, äänensävyt muuttuivat. Äitini erityisesti kertoi isästään anekdootteja hieman pilkalliseen sävyyn, oli selvää, että hän ei kunnioittanut tai arvostanut isäänsä kovin korkealle. Se oli lapselle hämmentävää, kun yleensä vanhoista ihmisistä, varsinkin kuolleista sellaisista, puhuttiin kauniisti.

Äitini esimerkiksi mainitsi, että ennen kuolemaansa Topi-ukkokin kääntyi uskoon, kun alkoi pelätä Jumalan rangaistusta. Muistan kysyneeni, että saiko pappa sitten anteeksi Jumalalta ja äitini painotti näin käyneen. Yleensä papasta muuten puhuttiin Topina tai Toivona, äiti harvoin käytti hänestä sanaa "isä".

Myöhemmin minulle selvisi jossakin yhteydessä, että pappa oli ollut vankeudessa. Olin huolestunut siitä, mitä hän oli tehnyt ja kun minulle kerrottiin että kyseessä oli pontikan valmistaminen, joka tuolloin oli laiton teko, olin jollakin tavalla helpottunut. Minulla oli pitkään sangen naiivi kuva siitä, mitä alkoholi aiheutti perheissä ja aiheuttaa nytkin koko ajan. 

Viinan kanssa läträämistä en nähnyt lapsuudessani, molemmat vanhempani olivat melkoisen raittiita ja joivat korkeintaan, jos siihen heitä kovasti painostettiin esimerksi jos olimme jossain kylässä. Minun silmiini kaverin päivitys Facebookissa kuoharilasin kanssa näyttää hyväntahtoisen vaarattomalta, mutta jos olisin kasvanut kosteammissa olosuhteissa, pontikankeitto tai kuoharilasillinen ei todennäköisesti olisi minusta täysin viatonta ajanvietettä.  Näin lapsuudessani humalaisia aikuisia melko harvoin, enkä vanhempiani nähnyt humalassa koskaan.

Pidin siis äitini syvästi häpeämää pontikankeittoa melko harmittomana juttuna. En ollut ajatellut, että laittomasti viinaa valmistavat tyypit, joita oli varmaankin paljon niinä aikoina, kun Alkoon oli pitkä matka ja viina kortilla olivat mahdollistajia suurissa perheen tragedioissa ja lasten ja puolisoiden kaltoinkohtelussa. Pappani toi teoillaan viinan lähelle ja saattoi myydä sitä henkilölle, joka käytti siihen rahat, joita perhe olisi tarvinnut kipeästi johonkin muuhun. Viinapäissään tehtiin myös pahoja tekoja.

Isälläni toisaalta ei ollut negatiivista asennetta appiukkoaan kohtaan. Mielenkiintoista esimerkiksi on, että isäni ei muista Topin koskaan tarjonneen hänelle alkoholia. Hän muistaa myös kuulleensa pontikan olleen erityisen laatuisaa ja puhdasta. (Pappani onkin ollut ehkä lahjakas kemisti?) Isäni mielestä pappani sitäpaitsi tarjosi alkoholia ja kaupitteli sitä vain niille, jotka sen tarpeessa jo olivatkin. Hän ei pyrkinyt laajentamaan markkinoita tai juottamaan känniin ihmisiä, jotka eivät pulloon jo olleet innolla tarttumassa. Isäni mielestä perheen naisväki suhtautuikin suotta kovin tylysti varsin vaivattomaan vanhaan mieheen. Isä kävi pappaani vankilassa katsomassa ja muistelee, ettei äitini siihen kovinkaan paljon kannustanut. Isäni kohdalla pitää toki muistaa, että hän tapasi pappani vasta tämän viimeisinä vuosina ja tuskin tutustui tähän erityisen syvällisesti. Toisekseen kiinnostavaa isäni tarinassa on, että ilmeisesti lähes loppuun saakka sitä pontikkaa Juvan metsissä tehtailtiin, vaikka siihen mennessä rangaistuksia ja vankeustuomioita oli ollut jo useita. Siperia ei ns. opettanut pappani kohdalla ilmeisesti mitään. Isäni mielestä pappani ei ollut alkoholisti.

Luin jokin aika sitten, että pontikankeitosta on tulossa Venäjällä taas trendikästä ja sukujen arkistoista kaivellaan vanhoja suvun perinnereseptejä esiin. Oli ilmeistä, että meidän suvussa ei ole näitä reseptejä säilytelty, mutta ajattelin että onkohan tuomiokirjoissa kuitenkin yksityiskohtaisempia tietoja pappani bisneksistä. Niinpä kantakortin avulla tilasin Mikkelistä pappani tuomiot nähtäväksi. Siitä seurasi hämmennystä. Ensinnäkin siksi, että tilaukseni jälkeen minulle soitettiin ja sanottiin, että haluanko kaikista papereista kopiot, on meinaa iso pinkka, yli 70 sivua. Jaahas. No tilasin koko pinkan, vaikka siitä tulikin suurempi lasku, kuin mitä olin olettanut. Kun sain paperit käsiini, huomasin, että niissä viitattiin vielä sellaisiin tuomioihin, joita ei oltu merkitty armeijan kantakorttiin, joten minulla ei vieläkään ole kaikkia tietoja ja tuomioita käsissäni. Luettuani sen mitä minulla nyt on, en ole edes varma haluanko tietää enempää. Nämä paperit avasivat eteeni pimeyttä, jota kukaan ei toivo suvustaan löytyvän.

Ensimmäisen kerran pappani jä kiinni 21-vuotiaana alkoholipitoisen aineen myynnistä ja sai siitä 75 päiväsakkoa. Nuorena miehenä pappani oli tuomittu myös varkaudesta. Hän oli peltotöissä ollessaan varastanut lompakosta rahaa (940 markkaa, mikä Suomen pankin rahanarvolaskurin mukaan vastaa nykyrahassa 240€ arvoista summaa) sammuneelta työkaverilta ja jäänyt kiinni. Ei kuulosta kovin ihmeellisestä, tosin ei kovin hienolta tietenkään. Tuomioita on kuitenkin tipahdellut tasaiseen tahtiin seuraavina vuosina. Miten ihmeessä mummoni on moiseen tyyppiin retkahtanut?

Synkkää luettavaa onkin sitten 1950-luvun alussa käsitelty asia, jolloin pappani oli jo naimisissa mummoni kanssa ja heillä oli neljä yhteistä, pientä, lasta. Pappaani syytettiin taas paitsi väkijuoman laittomasta myynnistä, myös sen valmistamisesta. Hän oli syytettynä yhdessä toisen paikallisen miehen kanssa, joka kuitenkin väitti pappani vietelleen hänet keittopuuhiin. Poliisi vaikuttaa pitäneen pappaani alullepanevana voimana tämän pontikkatehtaan toiminnassa. 

Pappani myönsi lopulta syyllisyytensä (kiistäen sen aluksi jyrkästi lukuisien kuulustelujen ajan), mutta yritti vedota siihen, että hän oli käynyt hiljattain kirkossa ja päättänyt lopettaa rikolliset puuhansa muutenkin. Hän myös kantoi huolta perheensä toimeentulosta, jos hän joutuisi vankeuteen. Myös mummoani oli kuultu asiasta ja hän oli kertonut melkoisen karun todistuksen, jossa kertoi pelkäävänsä miestään ja tämän olevan taipuvainen väkivallalla uhkailuun. Pappa oli mummoni mukaan juoksennellut keitto- ja  myyntipuuhissaan ilmeisesti varsin paljon ja näkyi kotona vain silloin tällöin. Joten kovin paljon tuomaria ei liene lämmittänyt mainittu kirkossa vierailu ja pappani juuri sopivasti ilmaantunut huolekas asenne vaimoaan ja perhettään kohtaan. Pappani on arvioitu varattomaksi ja ainoa omaisuus on ollut 10 vuotta vanha tammahevonen. Hevosen kanssa tehdystä metsätyöstä hän on tienannut arvionsa mukaan nykyrahassa 30 euron verran päivässä, jolla hän on elättänyt perheensä.

Koska pappani ei ole verotulojen mukaan tiennanut juuri mitään edeltävänä vuonna on oikeudessa ihmetyttänyt se, että viinaa on kuitenkin saatu ostettua talouteen 14 kertaa (ihan laillisesti) ja myös mummoni viinakortit ovat olleet käytössä. Pappani on väittänyt tehneensä joitakin nahkatöitä ja vastaavia ja niillä elättäneen perheensä ja ostaneensa mainitut viinat. Hän kertoo itse juoneensa viinat ja ettei hänen vaimonsa nauti väkijuomia.

Pontikkatehdas oli tiettävästi Juvan seudulla ns. Kiukkaansuon laidassa. Viinatehdas käsitti poliisin mukaan rautaisen 200 litran keittoastian, neljä puista 100 litran tynnyriä, 100 litran vetoisen jäädytysastian, jonka läpi oli vedetty kuusi pellistä valmistettua tislausputkea, kuusi irrallista peltiputkea, viisi poltikassäkkiä jotka olivat rankkiastioiden peittona, keittoastiaan kiinnitettävän höyryhatun, kaksi kantta keittoastialle, 15 litran pesuämpärin, 10 litran rautasangon, litran vetoisen rautakauhan, 4 litran vetoisen emalikannun, kymmenittäin tyhjiä siirappipurkkeja, rautalapion, kirveen sekä litran pullon petroolia. Poliisi oli tuhonnut kaiken metsästä löytämänsä.

Viinaa oli yhden talven aikana poliisin mukaan valmistettu ainakin 80 litraa neljässä eri erässä, joten kyllä siitä on useampi pullollinen myyty, niistä on arveltu pappani saaneen ainakin noin 15 000 markkaa, joka vastaa nykyisin noin 500 euroa. Oikeudessa on vieritetty esiin todistajia toisensa perään, jotka ovat joko ostaneet papaltani viinaa, ovat kuulleet sitä olevan myytävänä tai ovat nähneet marjareissullaan pontikkatehtaan. Moni myös kieltää ostaneensa viinaa papaltani, vaikka muut niin väittävätkin. Eräs ostaja kuvailee pappani tekosia: pontikka on laadultaan hyvää ja niin kirkasta ja vahvaa, että voi melkein verrata apteekin spriihin.

Yhden pontikkaerän keittoon oli ilmeisesti tarvittu 20 kiloa sokeria (jossakin erässä tosin ilmeisesti 40 litraa siirappia), saman verran  ruis- ja kaurajauhoja, 10 kiloa siirappia ja neljä pakettia hiivaa. Siirappia on rahdattu Mikkelistä asti ja mummonikin  myötää sitä olleensa vetämässä kelkalla kilometrien matkoja.

Mummoni on myöntänyt myös hakeneensa viinaa Alkosta, koska on kannustanut niin miestään juomaan mielummin tätä valtion viinaa, ettei tarvitse keittää pontikkaaa. Jos mummoni on kysellyt mieheltään missä tämä luuraa on mies vihaisesti hihkaissut että niistä ei tarvitse akkojen tietää. Toisaalta mummoni on myöntänyt että puutetta ei ole ollut ruuasta, eikä vaatteista, joskaan elämä ei ole ollut millääntavoin reilua. Lisäksi mummoni on kertonut että usein naisväki huomauttaa hänelle ettei hänen miehensä tee mitään muuta kuin keittää vain pontikkaa, eikä mummoni olekaan epäillyt etteivätkö mainitut huomautukset olisi paikkaansapitäviä, mutta hänellä ei ole niistä tarkempia tietoja. Kotona ei kuitenkaan ole koskaan viinakauppaa harjoitettu, vaan kaupat on tehty muualla.

Tuomiokirjoja lukemalla eteeni piirtyy kuva perheestä, jossa asiat eivät ole kunnossa, sillä mies juoksee laittomissa puuhissa ja juottamassa kylän viinanhimoisia miehiä. Toki vastuu on myös ostajalla, ei vain sillä joka kauppaa. Mummoni pelkää joko oikeasti miestään tai sitten ei, mutta kovin onnelliselta ei elämä ole vaikuttanut. Jollakin tavalla hän kyllä on mahdollistanut miehensä toimia eli on kelkkonut siirappikanistereita, toisaalta oliko tuolloin mahdollista jättää toimimatonta parisuhdetta ja erota, ehkä ei. Mummoni vaikutti vahvalta naiselta ja minun on vaikea ajatella hänen pelänneen ketään, mutta voin olla todella väärässä. 

Ymmärrän nyt myös äitini katkeruutta paremmin. En usko että hänen isänsä on isänä ollut kovin kummoinen mies, sillä vaikuttaa että hän on ollut jollakin tavalla koukussa kolttosiinsa ja aika niljakkaalla tavalla yrittänyt niistä myös itseään puhua ulos. Luultavasti pappani ei ole ollut kovin onnellinen tyyppi ja olenkin aiemmin pähkäillyt tässä blogissa miten isättömyys on luultavasti vaikuttanut paljon hänen itsetuntoonsa. (Täällä: http://www.etlehti.fi/blogit/kadonneen-suvun-metsastaja/avioton-lapsi-sukumysteeri). En usko, että tämä sukuni tarina on kovin epätavallinen, se ei ole ylevä, hieno tai kohottava, mutta se on ollut ainakin melkoista porhaltamista vaatimattomien mahdollisuuksien keskellä.

Mitä näistä on jäänyt minuun? Voi, luultavasti paljon. En ole ehkä taipuvainen rikollisuuteen tai alkoholismiin, mutta kyllä minäkin olen elämässäni jännitystä kaivannut. Olen ihastunut mummoni lailla renttuihin, ikävä kyllä. Olen minäkin ollut miesten kanssa, jotka pyyhältävät pitkin maita ja mantuja ja ovat vähemmän kotosalla. Olen kovin yritteliäs minäkin ja epäilen että tuollaisessa pontikkatehtaassa metsän siimeksessä on ollut haastetta, jännitystä ja erityisesti köyhän kansan kapinaa. Olen kunnianhimoinen keitosteni suhteen myös, en ehkä keitä viinaa, mutta keittiöhommissa pyrin täydellisyyteen. Pappani lienee ollut jossain määrin myös sosiaalisesti taitava, sillä vaikuttaa kuulustelujen perusteella siltä, että hän on ensiksi tarjoillut ryyppyjä ja sitten myynyt, olematta itse erityisen kännissä. Hän ei vaikuta varsinaisesti hyvältä tyypiltä, mutta toisenlaisten mahdollisuuksien myötä hänenkin elämänsä olisi voinut olla aivan erilaista. Parempaa.

Mainitun rahanarvolaskurin löytää täältä: http://www.rahamuseo.fi/fi/pelit-ja-multimediat/rahanarvolaskuri/

Ylläolevassa kuvassa pappani Toivo

Seuraavassa kuvassa: Pontikankeittoa metsässä, Matti Luhtala, valokuvaaja 1910–1929, Museokeskus Vapriikki, Finna

Viimeinen kuva:  Oinasvuori, pontikan valmistuspaikka, Mustonen, Riikka, valokuvaaja, Lusto - Suomen Metsämuseo, Finna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat