Kirjoitukset avainsanalla sotavanki

Kun aloin etsiä isoisääni, venäläistä sotavankia, en tiennyt paljoakaan sotavangeista Suomessa. Minulla oli mielikuva, varmaankin elokuvista omaksuttu, että kyseessä olivat sotilaat, jotka pakon edessä joutuivat antautumaan, usein haavoittuneina. Mielessäni ajattelin, että heidän kohtelunsa oli varmaankin melko huonoa. Antautunutta ei saisi surmata kansainvälisten lakien mukaan, mutta elokuvissa niin näytti käyvän: sotavangin henkikulta oli kevyttä kamaa Tuntemattomassa sotilaassa tai Rukajärven tiessä. Elokuvissa ja sotakirjallisuudessa venäläiset sotavangit usein kuvataan likaisiksi ryysyläisiksi, heikoiksi, viekkaiksi ja arvaamattomiksi. Puhekielessä heitä kutsuttiin esimerkiksi iivanoiksi, vanjoiksi ja ryssiksi. Jos selaa SA-kuvia, negatiiviset asenteet lyövät silmille. Ja tietysti se on ymmärrettävää: olihan sota-aika ja propaganda voimissaan. On toki arkisia ja kiinnostavia, hieman yllättäviäkin kuvia, kuten tuo ylläoleva SA-kuva. (Hiljattain on tehty kiinnostava väitös sota-ajan propagandakuvista, siitä voi lukea täältä: https://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/vaitostiedotteet/Sivut/sotakuvien-neuvostoliitto-suomalaisilla-idyllinen-suomalaisuuden-museo-saksalaisilla-takapajuinen-kauhujen-diktatuuri.aspx ).

Kun sitten keskustelee sota-aikana eläneiden kanssa ja kyselee heidän muistojaan sotavangeista hämmästyy vastauksista. Monet muistelijat, joita olen viime vuosina kohdannut, olivat tuolloin lapsia, joten heillä on eloisia, arkisia ja hauskoja muistoja. Poissa ovat rasistiset tai propagandan säväyttämät jutut. Ehkä niitä ei minulle kerrota, mutta hyvin inhimillisiltä kuulostavat kohtaamiset sotavankien kanssa olleen. 

SA-kuva

En ennen tukimuksiani tiennyt, että suomalainen maaseutu vilisi sotavankeja jatkosodan vuodet. Sehän käy järkeen: miehet olivat rintamalla, naiset yrittivät naisten töiden ohessa hoitaa miesten ja hevostenkin hommat, kun samaan aikaan oli tuhansia työkykyisiä miehiä vankileireillä ruokittavana. Noin 10 000 sotavankia siis jalkautui vankileireiltä maaseudulle vuosittain, erityisesti keväällä, osa oli työpaikassaan läpi vuoden, osa palasi vankileirille sadonkorjuun jälkeen. Oli aivan järkevää sijoittaa näitä miehiä maatiloille töihin. Usein talossa saattoi olla useampikin nainen, mutta ehkä vain teini-ikäinen poika ns. vahtimassa sotavankia tai jo iäkäs isäntä. Talot yleensä tarkastettiin paikallisen suojeluskunnan toimesta ennen kuin sotavankeja niihin sijoitettiin. Säädökset olivat myös tarkat: vankien kanssa ei kuulunut asioida kuin työjutut. Vangit olisi pitänyt sijoittaa nukkumaan lukkojen ja piikkilangalla vahvistettujen ikkunoiden taakse, mutta tämä harvoin toteutui. Kukaan muistelija ei ole kertonut uhkaavista tilanteista tai karanneista vangeista, päinvastoin moni kokee, että vanki viihtyi heillä hyvin.

Otavan koulutilalla sotavankeja pidettiin mm tässä kuvan oikeanpuoleisessa rakennuksessa. Kuva: Päivi Huupponen (kirjasta Tuntematon sotavanki)

Se mitä ihmisten muistoissa monesti korostuu (ja joita yritin jonkin verran kerätä myös kirjaani) on se, että vangit söivät talonväen kanssa samassa pöydässä. Sitä ei selitellä: jos teki samaa työtä kuin muut, söi siellä missä muutkin. Säännöt tämän kielsivät, mutta sitä ilmeisesti rikottiin yleisesti. Moni muistelija kertoo vangin "opettaneen" jotakin muistelijalle, joku sanoi vangin opettaneen hänet uimaan, toiselle vanki oli opettanut venäjää, osa muisti tehneensä jekkua sotavangille ja saaneensa siitä sitten huutia (muistelijaa hymyilytti tämä suuresti jälkeenpäin).

Monilla on kodissa sotavangin maalaama taulu tai käsityö. Sodassahan vangittiin tasaisesti kaikkien alojen miehiä: mukana oli taiteilijoita, suutareita, oopperalaulajia, sirkusesiintyjiä, autokuskeja, kirjailijoita.. Sotavankitaiteilijoilta saattoi jopa tilata taulun kotiinsa. Ehkä teilläkin on sellainen seinällä? Joku kertoi sellaisen taulun ostetun muutamalla leipäpalalla, kopallisella perunoita, osa maksoi ihan rahaa (vankileirille, ei vangille). Puhdetöitäkin teillä saattaa olla: olen nähnyt esimerkiksi laukkuja, koreja, arkkuja, rasioita, lipastoja jne, joista minulle on kerrottu että tämä jäi meille sotavangilta. Kun olen kysellyt haluaisivatko he lainata sitä esimerkiksi museoon, jos joku museo innostuisi sotavangeista näyttelyn pistämään pystyyn, useimmat empivät: saahan sen sitten takaisin? Monen taulussa onkin kaunis kotiseudun maisema tai käsityössä näkyy vieraan kultturin vivahde, kyllähän sellaisen esineen haluaa säilyttää jo ihan erikoislaatuisen tarinan takia.

Kuva: Teemu Riihelä

Sotavangit muistetaan myös lauluistaan. Usein kuulen, miten muistelija kertoo sotavankien laulaneen työssään, soutaessaan, iltaisin puhdetöiden äärellä, pellolla, metsässä kulkiessaan. Eräälle muistelijalle jäi kylän sotavangeista ainoastaan vahvimpana muisto, että he soutaessaan järvenselällä lauloivat komeasti jotakin venäjänkielistä laulua. Varmasti se oli suomalaislapselle eksoottinen kokemus. Eräällä muistelijalle jäi mieleen kun sotavanki tanssi ripaskaa.

Eräs muistelija kertoi isänsä kertoneen sotavangeista monia juttuja:  "lempijuttu oli se, kun he kaksi alle 10- vuotiasta poikaa pyysivät vankia sanomaan "pukupussi" ja aina se taipui " pupujussiksi" .Tämä oli pojista hauska leikki!"  Myöhemmin oli sotavankiin saatu yhteyskin ja ilmeni: "vanki oli halunnut antaa omille pojilleen nimiksi Tauno ja Kauko, eli samat nimet kuin sedällä ja isälläni. Sitä oli ihmetelty....mutta pikkupojista oli jäänyt lämmin muisto ilmeisesti!" Minua hymyilyttää tämä tarina mahdottomasti.  Siitä ilmenee se, mikä oli selvää: vihollisuus unohtui kun jakoi arkiset askareensa ja elämän. Vihollisesta, siitä venäläisestäkin, tuli ihminen. Ja sama toisinpäin. Siksi nämä tarinat toisaalta minua niin kiinnostavat, ne kertovat ihmisyyden paremmista puolista keskellä suurvaltojen sotaa.

Useimmiten muistelija kertoo myös vankien palautumisen aiheuttaneen tunnekuohuja, itkua. Eräs muistelija kertoi järkyttyneensä kun sotavanki oli istunut kahvikuppinsa ääressä ja itkenyt nojaten käsiinsä, toistellut kuolevansa, jos joutuu palaamaan. Ympärillä olleet aikuiset olivat olleet hiljaa.  Poika oli poistunut nopeasti paikalta, mutta vieläkin se veti vakavaksi. 

Moni uskoo vankien kuolleen pian palautumisensa jälkeen, sillä he olivat luvanneet laittaa kortin, kirjeen, viestin, jota ei koskaan tullutkaan. Kirjassani kerron, että osa sai kuitenkin myöhemmin viestin, osa sai ruokapaketin peräti Ruotsista. Osan kylälle oli sotavangin lapsi ilmaantunut eräs kesäinen päivä katselemaan ja kertonut isänsä muistelleen tätä paikkaa usein. Vaikka sotavangit Neuvostoliitossa joutuivat uusille vankileireille, osa heistä selvisi niistäkin ja perusti perheen 1950-luvulla.

Olen kuullut sotavankien lasten ja lastenlasten etsinnöistä, mutta olen kuullut myös perheiden etsineen heillä sota-aikana ollut sotavankia. He kertovat kuulleensa niin monia juttuja tästä vangista, että olisi kiva tietää mitä tälle kävi.

Oliko teillä sotavankeja ja heihin liittyviä muistoja? Mielelläni kuulisin niitä (ira.vihrealehto@gmail.com), sillä kerään aineistoa nyt mahdollista tulevaa väitöskirjaani varten. Minua on toistuvasti rohkaistu siihen ryhtymään ja koska kukaan muukaan ei näytä näitä muistoja keräävän (ja kohta on liian myöhäistä) niin ilmeisesti minä sen teen. Aineistoa on jo jonkin verran, mutta toivon saavani paljon lisää. (En vahdi aineistoani mustasukkaisesti, jos sinua kiinnostaa tutkia tätä asiaa jostakin näkökulmasta, ota ihmeessä yhteys!)

Toivoisin myös kotiseutunsa historiaa keräävien tai sota-ajoista kiinnostuneiden kokoavan tietojaan ylös. Sinne kotiseutukirjaan tai kylähistoriikkiin voisi kaiken muun ohessa sisällyttää myös näitä muistoja. Ne kertovat inhimillisestä elämästä ja tarinat ovat koskettavia. Pitkään meillä on historioitsijoiden piirissä sivuutettu kotirintaman tavallinen elämä ja koottu tarinoita taisteluista ja sankareista. Viime vuosina onneksi historiantutkimus on kiinnittänyt huomiota myös muihin tärkeisiin ilmiöihin: sotalapsiin, saksalaisten sotilaiden lapsiin, jopa homoseksuaaleista ja sodassa traumatisoituneista voidaan nykyisin puhua. Sankaruus saa uusia muotoja nykyhetken käsittelyssä. Vankileirien oloja onkin Suomessa jonkin verran tutkittu, mutta edelleen on vähän tietoa tavallisten ihmisten kohtaamisista sotavankien kanssa. 

Muistoja voi kerätä Aira Roivaisen tavalla myös blogiin, tässä aivan mainiot kolme bloggausta Pöljän kylältä: http://airaroivainen.blogspot.fi/2016/11/sotavankeja-poljalla-1941-44.html Voin vakuuttaa, että kun tätä tietoa kootaan, se auttaa valtavasti niitä, joilla on se isä tai isoisä hukassa: voikin olla että joku kotiseutubloggari tai kylähistoriikki johdattaa oman suvun jäljille.

Kiinnostavaa olisi myös lukea ja kuulla niistä merkeistä, joita on jäänyt sotavankileireistä. Sotavankileirejä on ollut pitkin Suomea, väitän että ei kovin kaukana sieltä, missä nyt asut! Aistiiko paikalla enää vankileirin tunnelmia? Tästä Westerlundin Talvi-, jatko- ja Lapin sodan sotavanki- ja siviilileirit 1939–1944 käsikirjasta pääsee jäljille: http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Vankileirien_kasikirja_web.pdf

Ja jos sinulla on isä tai isoisä ollut venäläinen sotavanki, toivon sinun ottavan minuun yhteyttä jos haluat puhella asiasta tai liittyvän meidän samanmielisten porukkaan Facebookissa (Venäläisten sotavankien perilliset). 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viime aikoina olen lukenut useita juttuja siitä, miten sukututkimusta tekemällä voi lisätä itseymmärrystään ja sitä kautta hyvinvointiaan (esimerkiksi täällä ja täällä).  Olen tismalleen samaa mieltä! Kukaan ei enää nykyisin kiistä, etteivätkö menneet polvet eläisi meissä muutenkin kuin geneettisinä piirteinä tai perittyinä taipumuksina. Maailmalla tehdyistä tutkimuksista on kantautunut tietoja, että perimmekin paljon enemmän vanhemmiltamme ja isovanhemmiltamme: traumoja, parisuhdetaitoja tai niiden puutteita, kasvatustapamme, tapamme suhtautua työhön ja perheeseen, asenteemme ja pelkomme.

Suvun tavat ovat niitä, joita on omaksuttu suosiolla, tai joita on väistetty viimeiseen asti, ne elävät hiljaisena tietona ja pakottomasti irtoavina toimintamalleina. Osalla meistä on painolastia: hylkäämisen ja arvottomuuden tunteita, juurettomuutta. Ajatella, että DNA saattaa tutkimusten mukaan kuljettaa perheen suruja sukupolvesta toiseen ja jos näin on, silloin on kyllä sinun tehtäväsi katkaista se ketju. Ei ole esimerkiksi mitään järkeä kantaa vaikeita sota-aikoja kokeneiden vanhempien tai isovanhempien tunneperintöjä 2000-luvulla. 

Viime viikolla olin puhumassa Vesilahden ja Lempäälän alueen sukututkijoille: tupa oli täynnä ja kaikki ihania keskittyneesti kuuntelevia ihmisiä (esitykseni tässä). Moni tuli puheitteni jälkeen vielä erikseen kommentoimaan ja kiittelemään. Erityisesti mieleeni jäi kohtaaminen, jossa kuulija kiitti siitä, että puhun häpeästä ja sen vaikutuksista ja varsinkin häpeän taltuttamisesta. Hän oli ymmärtänyt täysin, mitä yritin kirjallani sanoa: se kertoo suvun hiljaisuudesta ja häpeästä. Kirjoitusprosessi oli tavallaan terapiatyötäni. Etsinnät oli pakko kirjoittaa, sillä en jaksanut enää: ihmetellä kuka olen, miksi olen, miksi en ole kuin muut, miksi olen aina ulkopuolinen, miksi väistän ryhmiä, miksi tuntuu omituiselta kun arvostellaan Venäjää, miksi en juurru vaan tallailen levottomasti, miksi tuntuu että olen ihan väärin?

En kuitenkaan tässä keräile sympatiapisteitä, se ei kuulu sukuni tyyliin. Nopeasti arvioituna sanoisin, että olen perinyt äidiltäni ja toiselta isoäidiltäni ainakin pakonomaisen tarpeen olla osaava nainen ja emäntä, kotitaloustaidot ovat meillä olleet arvossaan. Minä leivon, kokkaan ja siivoan kuin viimeistä päivää. Kun selvisi että Myrskyluodon Maijan kirjoittaja Anni Blomqvist kuuluu sukuni naisiin tunsin välittömästi samaistumista: meilläkin totisesti tehdään kuin Myrskyluodolla, ei pyydetä apua, eikä varsinkaan valiteta. Tietynlainen tunnekylmyys on myös tunnistettava ilmiö sukuni piirissä ja yritän sitä peitellä nykyajan empatiantäytteisessä maailmassa parhaani mukaan. Agraariyhteisön arvostetut taidot eivät ole enää kovaa valuuttaa, on pakko omaksua uutta. Sata vuotta sitten oli selkeästi etu selviytyä nälästä ja sodasta valittamatta, mutta nykymaailmassa pitäisi osata jo avautua heikkouksistaan. Pitää osata esimerkiksi halailla. Minä en moista taitoa oppinut lapsuudenkodissani tai sukuni piirissä ja olen avutonna ja kömpelönä kun nykyään yhä useammin lähes ventovieraat lähestyvät halaten. (Kun avaudun halailukauhustani, minulle naureskellaan ja halataan vielä lujempaa. Yritän nyt kehittää halailugeenejäni vastaamaan 2000-luvun tarpeita.) Sukuni avioliitotkaan eivät useimmat ole nekään olleet kovin onnellisia, eivätkä niissä lapsuutensa viettäneet vaikuta kovin paljon kiittelevän olojaan jälkeenpäin. On salattua isoisää, on isättömiä lapsia, on hulluja ja vammaisia. Aikamoista lastia siis meillä ja käsittelemistä on riittänyt.

Lapsuus- ja nuoruusvuosina osasin jatkaa suvun vaikenemisen perinteitä: en puhunut sukuni skitsofreniasta, rikollisista, köyhyydestä, kouluttamattomuudesta, venäläisestä sotavanki-isoisästä, kehitysvammaisesta veljestäni. Painelin sukuni ensimmäisenä yliopistoon ja vähän ihmettelin sitä itsekin. Meillä kyllä luettiin kirjoja ja pidettiin puheita, mutta ei oltu kuten kavereiden akateemisissa kodeissa, joissa soiteltiin pianoa ja syötiin jäätelöä vaikka ei ollut lauantai tai merkkipäivä. Ensimmäisen poikaystäväni kodissa minut läpivalaistiin minuuteissa ja tiesin, että se ei mennyt hyvin. Eivät kavereideni vanhemmatkaan koskaan vaikuttuneet minut ensimmäisen kerran kohdatessaan. Minusta näkyi kauas se erilaisuus. Lempikirjailijani Toni Morrisonin jotakin tekstiä mukaillen oli ihan kuin joku olisi sanonut, että te ette ole sopivia ihmisiä ja sitten me uskoimme sen ja muut tiesivät sen, mutta siitä oltiin hiljaa ja elimme elämäämme uskoen, että ei olla yhtä hyviä kuin muut.

Onneksi älysin sitten jossakin psykologian sivuaineopintojeni keskellä, parikymppisenä opiskelijanaisena lopettaa. Aluksi ääneni oli heikko ja anteeksipyytelevä. Valitsin avautumisen tuokiot tarkoin. Nyt kaunnustan jo muitakin. Enää en välitä, jos arkistossa minua tuijotetaan vähän pidempään, kun kerron millaisesta henkilöstä olen etsimässä tietoja (tällä hetkellä odotan tietoja siitä, mikä oli se törkeä varkaus, johon toinen pappani syyllistyi 1930-luvulla, viime vuodet olen selvitellyt "ryssä-isoisäni" kohtaloa). Eräällä sukutukimukseen keskittyvällä sivulla, jossa oli saman sukulinjan väkeä kysyin ovatko muut huomanneet tässä linjassa skitsofreniaa? Kukaan ei vastannut. Hävetti vähän. Mitähän ne nyt minusta ajatteli? Pääsin sen yli. Joskus aikoja sitten en olisi päässyt moisesta torjunnasta eteenpäin.

Onko teidän suvussa mielisairaita? Homoja? Rikollisia? Venäläisiä tai muita outoja ulkomaalaisia?  Äärimmäistä köyhyyttä ja onnettomuutta kokeneita? Itsemurhan tehneitä? Eronneita? Karanneita? Aviottomia lapsia? Ei se mitään, on meillä muillakin. Jos kannat mukanasi painavaa laukkua täynnä häpeää, laske se laukku pois. Mukana kannettu häpeä voi aiheuttaa sinulle paljon sellaista, mitä et ole huomannutkaan, paitsi erilaisia tunteita myös fyysisiä oireita, takaraivossa tykyttäviä asioita, itkemättömiä itkuja, hylkäämisen pelkoa, raivoa, masennusta... Häpeästä irtautuu tutkimalla sen syitä ja juuria. Tutustu uudestaan vanhempiisi, isovanhempiisi ja heidän vanhempiinsa. Keitä he olivat ja mistä tulivat? Miksi he tekivät sellaisia ratkaisuja kuin tekivät? Mitä sinulla on yhteistä heidän kanssaan ja mikä on ihan vierasta? Perehdy siihen aikakauteen missä he elivät. Mitkä ovat sinun sukusi tabut ja kipupisteet? Kirjoita näitä ajatuksia vaikka ihan ylös.

Kun yrittää ymmärtää, että menneisyyden ihmisillä oli omat syynsä, omat painolastinsa, omat kamppailunsa ja antaa sen heille anteeksi, on jo pitkällä. Sinä et ole he, mutta sinun tehtäväsi on antaa sellainen malli eteenpäin, että lasten ja lastenlasten ei tarvitse ihmetellä, että mikä meissä on vikana, kun tuntuu oudosti väärältä. Mitä ovat nuo pitkät katseet? Mistä ei koskaan puhuta  kahvikupposten äärellä? Ketä ei mainita? Sillä usko pois, että jos sinä sen tunnet ja pidät siitä suusi kiinni, kyllä sen sinun lapsesikin tuntevat ja sitä ihmettelevät.

Yllä olevassa kuvassa olen minä ja edeltäjäni. Tiedän ketä heistä muistutan ulkonäöllisesti eniten ja totisesti tiedän, ketä en haluaisi luonteeltani muistuttaa.  Kenelläkään heistä ei ole ollut sellaista helppoa tai aivan tavanomaista elämää. Kuvassa ei ole ihan tavallisia naisia ja miehiä. Enää en häpeä ketään heistä, sillä ilman heitä ja heidän valintojaan olisin minäkin toisenlainen. Ja olen tämmöisena nykyisin ihan oikein.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Itsenäisyyspäivän aikaan moni tulee varmaan laillani miettineeksi sukunsa aiempien polvien elämää sota-aikana. Media kun on tuolloin pullollaan sankaritarinoita ja nämä reportaasit nuorista korpisotureista ja totisista lotista valkoisissa esiliinoissaan tuntuvat kiinnostavan suomalaisia vuodesta toiseen. Sitä pysähtyy tuumailemaan, miten näiden nuorten ihmisten elämänkulun sota karusti leikkasi ja kuinka se varmasti muutti heitä pysyvästi. Ja kuinka sota vielä tänäkin päivänä vaikuttaa meihin: tunteina, traumoina, suvun vaiettuina tai ylpeästi kerrottuina tarinoina.

Sukunsa sotapolkujen tallentamista varten on avattu hiljattain uusi sivustokin: sotapolku.fi. Sinne voi päivittää tietoja, kysellä ja keskustella. Sinne voi laitella suvun suuren saagan kaikkien katsottavaksi. Sivusto vaikuttaakin suositulta ja olen lueskellut sieltä löytyviä tietoja useampaan otteeseen. Tälläiselle on selvästi ollut tilausta. En kuitenkaan tohdi itse kirjoittaa sinne mitään.

Sotaponnisteluihin osallistuneet ovat tänään kunnioitettuja veteraaneja, sankareita. Itsenäisyyspäivän paikkeilla tuntuukin, että jokaisella on joku sankarivaari, joka on käynyt väkevän selviytymistaistelun jossain itärintamalla.

Minusta tuntuu että minun isoisäni eivät olleet sankareita.

Toinen isoisäni oli sotavanki. Jatkosodan Suomessa hän oli ryssä, tuon ajan Neuvostoliitossa, kotimaassaan, petturi. Stalin oli käskenyt säästämään viimeisen luodin itselle, joten sotavankeus oli pelkuruutta. Isoisäni otettiin kiinni jo hyökkäysvaiheessa vuonna 1941. Hänen sotavankeutensa muodostui hänen sodakseen, sillä rintamalla hän ehti olla vain muutamia kuukausia, ehkä vain joitakin viikkoja. On mahdollista, että hän antautui ilman kunnon taistelua? (Mikä muuten olisi kunnon taistelu?) Olisiko hän jotenkin enemmän sankari, jos hänet napattiin kiinni pitkän teutaroinnin jälkeen haavoittuneena? Voiko sotavanki olla sankari?

Sotavankeus on kuitenkin varmasti ankeampi kokemus, kuin vuosien palvelus rintamalla. Isoisäni oli toisaalta sotavankina etuoikeutetussa asemassa, sillä hänet rankattiin heimosotavangiksi. Hän luultavasti puhui suomea ja oli kotoisin rajan tuntumasta. Hänelle tarjottiin jopa mahdollisuutta liittyä Suomen armeijaan, vannoa sotilasvala ja taistella jonkin muun kuin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Isoisäni ei tainnut tarttua tähän mahdollisuuteen. En tiedä olisiko hän enemmän sankari, jos olisi leiskauttanut heimopataljoonaan ja tappanut vaihteeksi venäläisiä? Heimopataljoonalaisen kuitenkin ehkä uskaltaisin kirjata sotapolku-sivustolle?

Isoäidilläni oli suhde viholliseen, tähän neuvostosotavankiin. Sitäkään ei oikein voi kehua sankariteoksi, luulen. Olen jutellut monien sotavankien lasten ja lastenlasten kanssa. Useimmat ovat ainakin jossain vaiheessa arvelleet, että kyseessä on ollut rakastuminen, sillä muuten miesvalintaa on vaikea ymmärtää. Sotavangin heilalla oli vain hävittävää, tekihän hän rikoksen, maanpetoksen. Toisaalta on tietenkin rohkeaa valita mies, jota muut eivät hyväksy ja joka vaarantaa asemasi. Vai ovatko kaikki vankien kanssa heilastelleet olleet hupakoita, jotka eivät ole ymmärtäneet mitä tekevät? Onko ihastuminen viholliseen väärin kaikissa olosuhteissa? Useimmat meistä sotavankien jälkeläisistä suhtaudumme hieman epäröiden näihin äiteihin ja isoäiteihin, "ryssien heiloihin", emmekä oikein tiedä mitä heistä pitäisi ajatella.

Toinenkaan isoisäni ei ole sankariainesta. Kyselin joskus äidiltäni hänen isänsä sotakokemuksista ja sain epämääräistä tuhahtelua vastaukseksi. Koska enempää tietoja ei irronnut, selvitin asiaa itse.

Kun etsii tietoja sukulaisen sotataipaleesta se kannattaa aloittaa ns. kantakortista. Tilasin Kansallisarkistosta tämän Toivo-pappani kantakortin (yllä kuvassa). Kantakortin tilaaminen oli helppoa, siihen löytyy suora linkki Kansallisarkiston etusivulta ja kulu oli muistaakseni muutaman kympin verran kopioineen. Muutama viikko taisi tilauksessa vierähtää. Tietoja kantakortista: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Kantakortti

Kantakortista sain selville esimerkiksi sen, että pappani oli 174cm pitkä ja 76 kiloinen. Toivon isän nimeksi on merkitty Hilma, sillä pappani oli avioton lapsi, jota ei isänsä tunnustanut. Eli heti siirrytään epämääräisen äärelle. (Joskus tuntuu että kaikilla edesmenneillä sukulaisilla on ollut vähän epämääräinen moraali).

Kantakortin mukaan pappani täsmällisyys, ahkeruus ja käytös on ollut hyvää, mutta huomiokyky ja sotilaallinen kehitys vain tyydyttävää. Ei kuulosta kovin vaikuttavalta. Hän on liittynyt taistoihin kutsuttana, ei vapaaehtoisena (huhtikuu 1944), ja hänet on määrätty astumaan palvelukseen 10.6.1944. Eli siinä vaiheessa kun jo ihan kaikkein heikoimpiakin lenkkejä on tarvittu kipeästi. Pieni ja sankarillinen Suomi on tehnyt parhaansa itärintamalla valtavassa painostuksessa, mutta minun pappani on ollut jossakin koulutuskeskuksessa. Voi hyvää päivää. Myönnän, että tunnen hienoista pettymystä. Onko se väärin? Onko lapsellista toivoa, että isovanhempi olisi osoittanut sotasankaruuden merkkejä aikoina, joina niille oli kysyntää?

Toivon sotilasura onkin jäänyt sangen lyhyeksi, eli vapautus on ollut marraskuussa, kun hän on vannonut sotilasvalan. Miksi hän on ollut nostoväkeä, joka ei ole kelvannut rintamalle aiemmin? Onko syynä ollut ensikertalaisen törkeä varkaus, jonka hän on tehnyt nuoruudessaan 1930-luvulla ja josta hän on saanut 8 kuukauden tuomion (kantakortin mukaan). Vai onko hänellä ollut muita pulmia? Haluanko tietää? Epäröin. Ehkä äitini tuhahtelu on ansaittua. (Ihan miehekkäältä sotilaalta hän muuten kuvissa näyttää.)

Haluaisinko minä toisaalta, että isoisäni olisi ollut joku tappokone ja mahtava soturi? Millaisten traumojen kanssa hän olisi sitten sodan jälkeen elänyt ja kuinka paljon viinaa olisi tarvittu sellaisten vaiheiden unohtamiseen? Olen lukenut että monien rintamamiesten sodan jälkeinen elämä täyttyi öisistä kauhu-unista ja alkoholin tarjoaman unohduksen kaipuusta.

Mitä jos sukulainen olisi tehnyt rintamalla pahoja asioita: raiskannut, ryöstänyt, syyllistynyt sotarikoksiin? Maatilalla ja koulutuskeskuksessa sotansa viettäneiden kohdalla ei ainakaan tarvitse sellaisia murehtia. 

Vain ihmisiä he kaikki olivat, tunnustettuja sankareita tai ei. Jos he voisivat kertoa meille tarinansa, luultavasti ymmärtäisimme heidän valintojaan. Luultavasti jotakin sankaruudeksi tunnistettavaa löytyisi useimpien naisten ja miesten sota-ajan teoista ja toiminnasta.

Paljon tietoja sota-ajasta ja mahdollisesti myös läheisten sotataipaleesta löytyy: http://www.sotasampo.fi/en/

Talvi- ja jatkosodan henkilöhistorialliset lähteet: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Teema:_Talvi-_ja_jatkosodan_henkilöhistorialliset_lähteet

 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tämäkin viikko on ollut melkoista myyräntyötä. Muutamia askelia eteenpäin -luulen- mutta isossa kuvassa edistysaskeleet tuntuvat säälittävältä ryömimiseltä pimeässä. Arvailujen loputtomalta ketjulta.

Sain uutta tietoa aiemmasta etsinnästäni, josta kirjoitin blogissani täällä: http://www.etlehti.fi/blogit/kadonneen-suvun-metsastaja/etsintakuulutus-tunnetko-heita Minulla on siis sukuaan etsivä ulkomaalainen, joka ei osaa suomea yhtään. Lupasin auttaa häntä löytämään kadonneet sukulaiset. Kuvan kaunis vaaleaverikkö voi olla jo "tuonilmaisissa", kuten karjalaiset viehättävästi sanoisivat, mutta kuvan pieni ponteva poika olisi nyt noin seitsemänkymppinen. Hän voi olla vielä keskuudessamme tai voisi olla mahdollista löytää hänen lapsiaan. Olen jakanut kyseistä kuvaa monilla sivuilla ja se on saanut paljon jakoja ja tsemppiä muilta seuraajilta. Varmasti tuhannet ihmiset ovat sen jo tähän mennessä nähneet. Mutta ei, en ole saanut yhtäkään yleisövihjettä. 

Sen sijaan arkistotietoja on tipahdellut. Kyseinen nainen on todennäköisesti työskennellyt vuosien 1941-43 välisenä aikana Viipurissa, sotasairaalassa numero 64. Yritin haskella häntä SA-kuvista ja erilaisilla hakusanoilla saankin esiin monia kuvia, esimerkiksi tuo yllä oleva kuva on heinäkuulta 1942. Sota-ajan kuvia etulinjasta kotirintamaan siis löytyy osoitteesta: http://sa-kuva.fi Kannattaa haeskella (ja kokeilla erilaisia hakusanoja), jos sieltä vaikka löytyy tuttuja sota-ajan sukulaiskasvoja!

Eilen otin sitten ihan töistä lomapäivän ja kävin penkomassa Kansallisarkistossa kyseisen sairaalan henkilökortteja. Kuvan nainen ei voi olla kovin vanha ja etsijän sukulainen on ollut siellä samaan aikaan. Minulla on tiedossa ne ajanjaksot kun hän siellä on ollut joten etsinkin satojen henkilökuntakorttien joukosta naisia, jotka ovat syntyneet aikavälillä 1916-1925 ja olleet töissä ainakin kesällä ja syksyllä 1942. Heitä on monta: peräti 26.

 

Nyt seuraavaksi yritän löytää nämä 26 naista tai heidän mahdolliset jälkeläisensä. Jaa-a. Toivottavasti onnistaa!

Etsinnässä on siis vuonna 1916 syntynyt Ester Ikaalisista, vuonna 1919 syntynyt Sylva Helsingistä, Vuoksenrannassa vuonna 1923 syntynyt Laura, Alajärvellä 1922 syntynyt Irma, vuonna 1919 Vesilahdella syntynyt Alli, ähtäriläinen Salme vuosimallia 1923, Hellin Valkjärveltä joka on syntynyt vuonna 1920, Iisalmessa vuonna 1919 syntynyt Hanna, Vehkalahdella vuonna 1922 syntynyt Eila, Kangasnimellä 1922 syntynyt Maire, joka on ollut kirjoilla kuitenkin Tuusulassa, Jääskissä 1919 syntynyt Betra (erikoinen nimi!), vuonna 1921 Kuusankoskella syntynyt, mutta myöhemmin Helsinkiin muuttanut Margareta, lahtelainen Elma, joka on syntynyt 1919, Joroisissa vuonna 1920 syntynyt Saimi, joka myöhemmin asunut Mikkelin Vatilassa, vuonna 1922 syntynyt Raija Helsingistä, peräseinäjokelainen vuonna 1923 syntynyt Aino, Viipurissa 1921 syntynyt Varpu, joka on myöhemmin asunut ainakin Huopalahdessa, vuonna 1921 Helsingissä syntynyt Liisa, joka on asunut Peräseinäjoella, vuonna 1922 Tammijärvellä syntynyt, mutta Nastolassa asuva Eeva, kymiläinen Anna-Liisa joka on joukon nuorin syntymävuodella 1924, Viipurissa 1923 syntynyt Iris, joka on asunut Turussa, kurikkalainen Aura vuosimallia 1920, Valkjärvellä vuonna 1920 syntynyt Hellin, joka on asunut Vierumäellä, Mer (harvinainen nimi myös!) joka on syntynyt vuonna 1922 peräti Belgian Kongossa ja asunut Helsingissä, Ylihärmässä vuonna 1921 syntynyt Linnea, Halikossa 1916 syntynyt Alli, joka on asunut Uskelassa, Nummessa 1921 syntynyt Lea, joka on asunut Pusulassa. Melkoinen kirjo suomalaisia naisia on siis ollut sotavuosina töissä tuossa sairaalassa Viipurissa. Heidän lisäkseen siis vielä lukuisia vanhempia naisia. Olisipa kiinnostavaa tietää mitä he tuolloin työstään ja elämästään ajattelivat ja kuinka kohtalo kuljetti heitä jälkeenpäin? Pitikö osa heistä yhteyttä toisiinsa, tapasivatko he koskaan komennuksen jälkeen? Mitä heille tapahtui Viipurissa?

Kukahan heistä on kuvan nainen?

Väestörekisterin nimipalvelu ei muuten anna tuloksia nimillä Betra ja Mer. Suomessa on heitä elänyt, mutta palvelun mukaan vasta  myöhempinä vuosikymmeninä. Nimitietoja voi siis tarkistaa täältä

Jos jollakulla on tietoa heidän vaiheistaan, vaikka sekin tieto, että he eivät ainakaan ole kuvan naisia: olen kovasti kiitollinen!

Sivumennen sanoen, aina arkistoissa etsiessään törmää johonkin kiinnostavaan. Huomasin kortteja selatessani että vallan moni oli saanut korttiinsa huomatuksen osallistumisesta nurkkatansseihin! Peräti 13 lottaa sai huomatuksen tanssikiellon rikkomisesta  heinäkuussa 1942. Ja löytyypä sellaisiakin, jotka ovat syyllistyneet sotavangin kanssa seurustelusuhteeseen, tästä on luonnollisesti seurannut heti erottaminen. Muitakin rikkeitä on tapahtunut, mutta kun seuraan päiväkäskyjä vuodelta 1942, niin kyllä ylivoimaisesti yleisin rikkomusyhdistelmä on ollut suomalainen sotilas & viina. Niitä tapauksia vasta onkin riittänyt!

Sotavangin lapsenlapsena luen kiinnostuneena esimerkiksi tämän otteen päiväkäskystä 30.7.1942:

Käsken tehostaa sotavankien vartiointia niin sotavankileireillä  ja -sairaaloissa kuin työpaikoilla ja kuljetuksissakin. Vartijoita ja henkilökuntaa on rangaistuksen uhalla kiellettävä seurustelemasta sotavankien kanssa, olivatpa nämä mitä kansallisuutta tahansa. Puheleminen heidän kanssaan on rajoitettava välttämättömimpään. 

Asiaan on palattu lokakussa uudestaan, oletan, etta kieltoja on rikottu. Seuraava komento on kuulunut näin: Kaikenlainen veljeily sotavankien kanssa ja muu sellainen toiminta, joka merkitsee sotavangin asettamista omien sotilaitten kanssa rinnastettuun asemaan on kielletty. On valvottava etteivät syrjäiset henkilöt saa tilaisuutta säälintunteen t.m.s. varjolla ryhtyä veljeilemään sotavankien kanssa. Vangeille annetaaan vain heille kuuluva sotavangin muona-annos, joten kaikenlainen tupakan, makeisten y.m.s tarjoaminen on kielletty. Vihollissotilailla on armeijastemme kahden ankaran sodan perusteella kunnioitettava käsityksensä, jota ei  sotavankien helläkätisellä käsittelyllä saa laskea hälvenemään.

Ilmeisesti samassa sairaalassa on ollut niin sotavankeja kuin omia sotilaita? SA-kuvien sotavangit eivät ainakaan ole liikaa päässeet herkkujen äärelle, laihoja poikia ovat.

Sotavankien parissa pyörivätkin sitten muut esintäni. Isänisän etsintä edistyy ja uudet DNA-tulokset eli tilaamani Big Y on saapunut. Siitä lisää lähiviikkoina.

Viime viikolla huhuilimme Kurkijokelainen-lehdessä toisen etsijän kanssa, hänen isoisäänsä etsimme. Koskettava tarina lyhyesti tässä:

Joten sellaisia etsintäkuulumisia tällä viikolla! 

 

 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Lotista on Taito Seila tehnyt mm. matrikkelit Lotta Svärd Etelä-Suomi ja Pohjois-Suomi.  Joko olet niitä selannut?
Lotta Svärd -järjestön arkistoon sisältyy kortisto jatkosodan aikana komennuksella olleista lotista. Aineistoa voi tutkia Kansallisarkistossa Helsingissä, mutta se on tilattava edellisenä päivänä.

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
2/2 | 

Kiitos vinkistä! Kävinkin hakemassa ne opukset, melkoisen tuhdit ovatkin, kirjastosta! Pari iltaa niitä selailtuani totesin harmikseni että on melkoinen urakka, sillä niissä teoksissa on lueteltu lotat sillä sukunimellä, joilla ovat kulkeneet 1970-luvulla, eli useimmat ovat avioituneet sota-ajan jälkeen. Toinen hakumenetelmä on hakea sen kunnan perusteella jossa ovat asuneet kun tietoja on kerätty, eli sekin näyttää useimpien kohdalla muuttuneen sota-ajan jälkeen. Eli pitäisi periaattessa vain käydä läpi kaikki lotat :) siellä on paljon valokuvia, joten siinä mielessä olisi hyvä kyllä paikallistaa etsimäni henkilöt sieltä. Jatkan selailua :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto