Kirjoitukset avainsanalla isovanhemmat

Tällä viikolla olen saanut monta sähköpostia ja Facebook-viestiä, joissa ollaan ulkomaille kadonneen sukulaisen jäljillä. Kirjoitettuani pari kertaa melkein samantyyppisen sähköpostin, ajattelin koota tiedot nyt tännekin, koska näistä voi olla jollekulle muullekin vielä hyötyä (myös itselleni, kun on seuraava muistikatkos päällä). Eli seuraavassa muutama nettivinkki sellaiselle henkilölle, joka etsii sukulaista lähialueilta: Ruotsista, Venäjältä tai Saksasta.

Aloitetaan melko helposta, mielestäni Ruotsin suhteen on muutamia nettisivustoja, joiden avulla voi päästä jo pitkälle melko vähäisellä hommalla. Olen itse jäljittänyt Ruotsista useamman ihmisen, esimerkiksi mummoni sota-ajan ystävättären tyttären ja etsimäni heimosotavangin sukulaisen. Olen myös onnistunut selvittämään onko etsittyjä inkeriläisiä mennyt Ruotsiin loppuvuoden 1944 palautusjunia pakoon. Moni inkeriläinen tosin on varmaan vaihtanut sukunimensä Ruotsissa, joten siinä mielessä etsintä voi saada kimurantin käänteen. 

Ruotsin kansallisarkistosta saa selville kaikkien Ruotsissa kuolleiden tietoja. Jos tietää etsimänsä nimen ja syntymäajan, he kertovat onko henkilö elänyt ja kuollut Ruotsissa. Tätä ei pääse itse netissä selvittämään, vaan pitää laittaa heille sähköpostia, vastauksen sai todella nopsakasti: https://riksarkivet.se/kontakta-oss

Ruotsalaisten joukkoa voi selata myös tämän sivuston kautta:  https://www.hitta.se  Siellä voi haeskella sukunimellä ja se yhdistettynä Facebookiin on jo aika hyvä hakumenetelmä. Näitä kahta yhdistämällä olen löytänyt oikeastaan kaikki etsimäni ruotsalaiset ja tuolta tuon arkistolinkin kautta olen etsinyt Ruotsissa kuolleita. Hitta.se -palvelu antaa myös henkilön puhelinnumeron. Niin rohkea en ole, että olisi oitis alkanut soittelemaan, mutta tekstiviestejä olen lähettänyt. Olen saanut ystävällisiä vastauksia. Facebookin kautta viestien lähettely on turhauttavaa, koska jos et ole kaveri, viesti livahtaa "muut-kansioon" ja joskus vastausta pitää odotella kuukausia. Jokaisen kannattaakin silloin tällöin tsekata se oma "muut-kansionsa" että odottaako joku sinun viestiäsi. Minä tarkistan omani monta kertaa viikossa.

Onko sukua jäänyt Venäjälle, esimerkiksi luovutettuun Karjalaan? Karjalaisia sukutietoja on koottu hyvin edustavasti erilaisiin nettisukupuihin, joiden kautta voi saada ainakin yhteyden sukupuun päivittäjään, joka voi tietää lisää. Kannattaa siis haeskella etsittävällä nimellä ja esimerkiksi  Googleen "Feodor Prokofjev geni"  tai "Feodor Prokofjev My Heritage". Olen joitakin etsintöjän onnistunut edistämään näiden julkisten sukupuiden kautta.

Karjalaisten arkistojen tietokannat kannattaa tarkistaa: http://www.karjalatk.fi Tätä on pengottu paljon!

ja kannattaa kysellä Karjalan sivistysseuran arkistojen tietoja: http://www.karjalansivistysseura.fi/yhteystiedot/ Ja täältäkin on muutaman kerran kyselty. Lähinnä heillä on matskua vienalaisista suvuista.

Mormonien palvelu Family Search on hiljattain avannut hurjan määrän alkuperäisiä filmejä esimerkiksi Aunuksen ja Vienan Karjalasta. Tässä hieman englanninkielisiä apuja miten palvelua voi käyttää: https://familysearch.org/wiki/en/Russia,_Karelia_Poll_Tax_Census,_Revision_Lists_(FamilySearch_Historical_Records)#How_Do_I_Search_the_Collection.3F En ole vielä ehtinyt perehtyä mitä kaikkea tuolta olisi löydettävissä, koska vilkaistuani lähteitä (kuva yllä!) totesin raskaasti voi .... ja jätin etsinnät seuraavalla illalle. Pahempaa, kuin vanha käsinkirjoitettu arkistolähde on vain vanha käsinkirjoitettu arkistolähde VENÄJÄKSI.

Kadonneita sukulaisia voi kysellä Venäjän arkistoista, tässä hieman koontia mitä kaikkia arkistoja on ja niiden osoitteita: http://wiki.narc.fi/vtk/index.php/Etusivu Vastauksia saa kirjeisiin muutamassa kuukaudessa. Harvoin minun etsintäni tuottavat tulosta. Viimeksi huvitti kun he neuvoivat ystävällisessä vastauksessaan kysymään tietoja etsimästäni venäläisestä sotavangista Suomen Kansallisarkistosta! Hyvä neuvo, ei siinä mitään, mutta siellä on tosiaan jo tullutkin asioitua...

Sukulainen on saattanut menehtyä puhdistuksissa Karjalassa 1930-luvulla, uhreja on kirjattu mm tänne listalle: http://uhreja.onego.ru

Blogin Find Lost Russian & Ukrainian Familyn kautta olen löytänyt paljon hyviä, erinomaisia linkkejä, tässä esimekiksi linkkilista, jos etsii sukulaista Venäjältä tai Ukrainasta: https://lostrussianfamily.wordpress.com/best-forums/ Olen viettänyt elämästäni pitkän pätkän noita sivuja selaamalla, itkunsekaisessa harmissa, miksi en opiskellut huolellisemmin venäjää, kun siihen oli mahdollisuus. Noita on osaa nimittäin melkoisen työläs pyörittää, jos ei ole kieli hyvässä hallinnassa. Mutta tietoa, apua ja vinkkejä, niitä siellä on saatavilla vaikka kuinka, kun vain ylittää kielimuurin.

Sama aktiivinen bloggaaja on tehnyt myös sukututkijan elämää helpottavan listauksen kuolemasta tai ainakin eri hautausmaista, niin Venäjällä kuin muuallakin, kannattaa tutustua: https://lostrussianfamily.wordpress.com/cemetery-database/

Jos miettii, onko inkeriläinen tai karjalainen sukulainen ehkä muuttanut Suomeen voi häntä kysellä ulkoministeriön tietopalvelusta: http://formin.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=49228 sivulla kerrotaan myös missä muissa asioissa heitä voi lähestyä. Vastauksen saa kyselyynsä nopeasti.

Selvittelin tässä taannoin eräälle kyselijälle, kuinka saada selville saksalaisen sukulaisen sodanaikaiset toiminnat.  Sain nämä vinkit Katarina Baerilta, joka kirjoitti upean ja palkitun kirjan saksalaisen isoisänsä etsinnästä He olivat natseja. Kannattaa lukea!

Saksalaisen sotilassukulaisen etsintä kannattaa aloittaa tästä arkistosta, jossa on säilynyt noin 80% natsipuolueen jäsenkortistosta, sekä kaikkea mahdollista puoluetoimintaan liittyvää. Sieltä voi pyytää hakemaan nimellä ja syntymäajalla ja kertomalla oma läheinen yhteytensä hakemaansa ihmiseen. Kaikille tietoja siis ei kaikista anneta, mutta sukulainen saa kyllä tiedot, jos siellä on ne tallessa. Linkki: http://www.bundesarchiv.de/benutzung/zeitbezug/nationalsozialismus/index.html.de

Tämä arkisto on sitten edellisen sotilasosio, jos sukulainen on ollut jonkin sortin upseeri, täältä saa lisätietoja: https://www.bundesarchiv.de/bundesarchiv/organisation/abteilung_ma/index.html.de

Kaatuneista saksalaisista tietoja saa täältä: https://www.dd-wast.de/de/startseite.html

Hukassa olevaa omaista voi etsiä myös SPR:n kautta. SPR auttaa jäljittämään katastrofeissa ja sodissa kadonneita, eli esimerkiksi toinen maailmansota on heidän agendaansa. Koska maailmalla joka päivä joku kadottaa sukulaisen, työtä riitää. Jäljityspyyntö tehdään suomeksi heidän sivunsa kautta, he kääntävät sen ja lähettävät eteenpäin kohdemaahan. Sieltä sitten aikanaan toivottavasti tulee vastaus. https://www.punainenristi.fi/node/6992 Venäjältä vastauksen saa melko hitaasti, jos sellaisen saa. En toistaiseksi ole saanut vastauksia kyselyihini, mutta tiedän henkilöitä, jotka ovat vastauksia saaneet.

Saksassa toimiva organisaatio pitää hallussaan käsittämätöntä määrää tietoja uhreista toisen maailmansodan ajalta: https://www.its-arolsen.org/en/ Sieltä voi kysellä erityisesti saksalaisen, juutalaisen, puolalaisen tai amerikkalaisen sukulaisen perään.

Aiempia vinkkejäni mm tässä bloggauksessa: http://www.etlehti.fi/blogit/kadonneen-suvun-metsastaja/wanted-kuinka-loytaa-kadonnut

Unohtuiko jotakin? Onko sinulla hyviä vinkkejä ja linkkejä? Kerro ihmeessä!

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Mikko P
1/2 | 

Onpa sinulla mielenkiintoinen blogi. Löysin sen sattumalta googlaillessani DNA-testeihin liittyviä asioita ja luin kaikki kirjoituksesi läpi. Oma sukuhistoriani on myös varsin mielenkiintoinen ja hieman samaan tapaan. Jatka kirjoittamista samaan malliin!

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
2/2 | 

Suuri kiitos! Anteeksi kun vastaus on kestänyt, en huomannut kommentteja täällä aiemmin, en taida olla kovin teknisesti lahjakas sitten kuitenkaan :D Oletko kirjoittanut jonnekin omia havaintoja ja löytöjä DNA-maailmasta tai sukututkimuksesta?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jo ennen joulua minulle vinkattiin Twitterissä, että kannattaisi tässä blogissa esitellä Mauri Kunnaksen Isovanhempien kirjaa. Otin vinkistä vaarin ja haeskelin sitten jouluhässäköissä kirjaa käsiini. Kirja oli  kuitenkin ennen joulua niin suosittu, etten sitä onnistunut paikallistamaan katsottavaksi, joten pyysin sitä lopulta kustantamosta arvostelukappaleeksi. (Kiitos!)

Mauri Kunnaksen tarinoinnista ei kirjassa ollutkaan kyse, vaan kirja on vähän kuin odottaville vanhemmille myytävät "vauvakirjat" eli kirja, jonka isovanhempi itse täyttää lapselle. Vauvakirjat yleensä seuraavat pieteetillä pienokaisen kaikkia ensimmäisiä merkkitekoja, mutta tässä versiossa peruutetaan, aina sinne isovanhempien lapsuusvuosiin ja vielä kauemmas. Nyt kerrotaan kaikki ne suvun tarinat ja detaljit, jaetaan ne lapsenlapsen kanssa.

Isovanhempien kirjan idea on mielestäni aivan ihana. Olisin todella ilahtunut, jos oma lapseni saisi sellaisen täytettynä isovanhemmaltaan ja mielestäni kirjaa ehkä arvostaa vähän isompi tenava. Kirjan kuvituksena on suomalaislapsille tutut Kunnaksen hahmot, joten tavallaan sitä markkinoidaan lahjaksi lapselle, mutta en silti juuttuisi ajatukseen, että kirja annetaan juuri lapselle. Voisin esimerkiksi kuvitella, että tämä kirja ilahduttaisi myös kevään ylioppilasta tai jo omaa lastaan odottavaa lapsenlasta. Toki kirjan ilman muuta voi täydentää valmiiksi jo esimerkiksi lapsenlapsen varhaisina vuosina. Ja miksei kirjaa voisi täytellä jo silloin, kun lapsenlapsi on vasta haave ja täydentää loppumatkan sitten sopivaksi katsomanaan ajankohtana. Tärkeintähän on, että jos energiaa ja ideoita kirjan täyttämiseen riittää, ne on hyvä tallentaa ajoissa, eikä odotella sitä "sitten-joskus-kohtaa".

Varsinaisesti edes tämmöistä kirjaa ei tarvita, voihan toki kirjoittaa "muistelmansa ja neuvonsa" lapsenlapselle koska vain ja tallentaa ne sellaisessa muodossa kuin haluaa. Mutta kyllä esimerkiksi tätä kirjaa tutkittuani ajattelisin, että tämäntyyppinen rakenne pitää homman mukavasti kasassa ja pysytään asiassa. Kirjan kysymykset ovat mielestäni hyvin mietittyjä ja perusteltuja. Toivottavasti täyttäjä vain uskaltaa antautua muistojen vietäväksi ja pohtia vastauksiaan kunnolla.

Kirjassa on kuutisenkymmentä sivua täytettäväksi. Tietenkin sinne voi askaroida sukupuun ja siihen onkin heti alussa pari aukeamaa varattuna. Jos olet vähän kovempi sukupuun tuntija, tila loppuu nopeasti, joten sitten pitää miettiä että voisiko jonkinmoisella askartelulla kirjaan liittää vähän laajemman sukupuun. Luultavasti voisi. Mikäpä estää sujauttamasta liitevihkosia paketin mukana?

Tilaa on aina asiakohtaisesti varattu molemmille isovanhemmille. Kirjaan voi kertoa omasta lapsuudestaan, piirtää lapsuudenkotinsa pohjapiirroksen ja lisätä valokuvia, kertoa omista kouluajoistaan ja lapsenlapsen vanhemman kasvuvuosista. Kirjassa on paljon tarkentavia kysymyksiä, mutta myös vapaalle muistelulle tilaa, esimerkiksi kokonainen aukeama "meidän perheen tavat". Varmasti varsinkin nuorta aikuista kiinnostavat osuudet "aikuisuus", "seurustelu" ja erityisesti "elämäni käännekohtia".  

Tuntuu kerrassaan mahtavalta miettiä, mitä kaikkea elämää nähnyt vanhempi ihminen voi ajatuksella jakaa lapsenlapsen luettavaksi ja pohdittavaksi. Olisinpa itse saanut tämmöisen joskus isovanhemmiltani! Kirja olisi kyllä yksi aarteistani.

Kirjan osuudet ovat osa nopeita täyttää, osa hitaampia. Kirjassa on esimerkiksi listauksia erilaisista lempiasioista kuten kirjoista, elokuvista, tuoksuista ja urheilulajeista. Ja osalle aukeamista voi liittää esimerkiksi lehtileikkeitä ja piirroksia. 

Ehkä se voi olla hieman hankala juttu, että kirja on selvästi sellaiselle tavalliselle ydinperheelle suunnattu. Monet lapsiperheet kun ovat nykyisin mutkikkaampia kokonaisuuksia ja voi olla että on biologisia isovanhempia ja lisäksi bonusmummoja ja -pappoja. Että ketkä  kaksi nyt saavat pääroolit tässä kirjassa? Samoin kirjan tarina tavallaan tukee sitä yleistä kaavaa, että lapsenlapsi on syntynyt vanhempiensa ensimmäiseen avioliittoon. Mutta nämä kohdat ovat tyylikkäästi kyllä ohitettavissa. Ja ainahan meillä on ollut tässä maassa monimuotoisia perheitä, sen tietää jokainen sukututkija.

Kirjan kaunein osuus on isovanhemman mahdollisuus kertoa "minulta sinulle" jossa vastataan kohtiin:

Haluan sinun tietävän, että

Haluan sinun muistavan, että

Hyvä neuvo, jota noudatan itse

Hyvä neuvo, jota en itse noudattanut

Haluaisin varoittaa sinua

Haluaisin rohkaista sinua

Niin, mitähän sitä näihin vastaisi omalle lapsenlapselleen? Ja mitäs jos on niin onnekas, että on monenmonta lastenlasta!? Tästäpä sitten puuhaa eläkevuosiin, kyllä jokainen lapsenlapsi ansaitsee nimittäin omansa! Ettei käy niin kuin minulle, joka en saanut omaa vauvakirjaa laisinkaan. Veljelläni sellainen oli ja kerran kysyin äidiltäni, että miksei minulle ollut moista tehty? "Ei ehditty" oli vastaus. Niin ajatuksella kuitenkin luin veljeni vain osittain täytettyä vauvakirjaa, että muistan sieltä vieläkin monia kohtia, vaikka kirja on varmaan hävinnyt jo vuosikymmeniä sitten (edesautoin sen tuhoutumista repimällä sitä pikkulapsena ja olen kyllä nyt pöyristynyt, että minun on annettu sellaista teosta käsitellä ilman asianmukaista valvontaa). Omien lasten kohdalla pidin visusti huolen, että kaikille täytettiin vauvakirjat ihan yhtä tarkasti ja ne ovat heitä odottamassa siististi kirjahyllyssä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Viime aikoina olen lukenut useita juttuja siitä, miten sukututkimusta tekemällä voi lisätä itseymmärrystään ja sitä kautta hyvinvointiaan (esimerkiksi täällä ja täällä).  Olen tismalleen samaa mieltä! Kukaan ei enää nykyisin kiistä, etteivätkö menneet polvet eläisi meissä muutenkin kuin geneettisinä piirteinä tai perittyinä taipumuksina. Maailmalla tehdyistä tutkimuksista on kantautunut tietoja, että perimmekin paljon enemmän vanhemmiltamme ja isovanhemmiltamme: traumoja, parisuhdetaitoja tai niiden puutteita, kasvatustapamme, tapamme suhtautua työhön ja perheeseen, asenteemme ja pelkomme.

Suvun tavat ovat niitä, joita on omaksuttu suosiolla, tai joita on väistetty viimeiseen asti, ne elävät hiljaisena tietona ja pakottomasti irtoavina toimintamalleina. Osalla meistä on painolastia: hylkäämisen ja arvottomuuden tunteita, juurettomuutta. Ajatella, että DNA saattaa tutkimusten mukaan kuljettaa perheen suruja sukupolvesta toiseen ja jos näin on, silloin on kyllä sinun tehtäväsi katkaista se ketju. Ei ole esimerkiksi mitään järkeä kantaa vaikeita sota-aikoja kokeneiden vanhempien tai isovanhempien tunneperintöjä 2000-luvulla. 

Viime viikolla olin puhumassa Vesilahden ja Lempäälän alueen sukututkijoille: tupa oli täynnä ja kaikki ihania keskittyneesti kuuntelevia ihmisiä (esitykseni tässä). Moni tuli puheitteni jälkeen vielä erikseen kommentoimaan ja kiittelemään. Erityisesti mieleeni jäi kohtaaminen, jossa kuulija kiitti siitä, että puhun häpeästä ja sen vaikutuksista ja varsinkin häpeän taltuttamisesta. Hän oli ymmärtänyt täysin, mitä yritin kirjallani sanoa: se kertoo suvun hiljaisuudesta ja häpeästä. Kirjoitusprosessi oli tavallaan terapiatyötäni. Etsinnät oli pakko kirjoittaa, sillä en jaksanut enää: ihmetellä kuka olen, miksi olen, miksi en ole kuin muut, miksi olen aina ulkopuolinen, miksi väistän ryhmiä, miksi tuntuu omituiselta kun arvostellaan Venäjää, miksi en juurru vaan tallailen levottomasti, miksi tuntuu että olen ihan väärin?

En kuitenkaan tässä keräile sympatiapisteitä, se ei kuulu sukuni tyyliin. Nopeasti arvioituna sanoisin, että olen perinyt äidiltäni ja toiselta isoäidiltäni ainakin pakonomaisen tarpeen olla osaava nainen ja emäntä, kotitaloustaidot ovat meillä olleet arvossaan. Minä leivon, kokkaan ja siivoan kuin viimeistä päivää. Kun selvisi että Myrskyluodon Maijan kirjoittaja Anni Blomqvist kuuluu sukuni naisiin tunsin välittömästi samaistumista: meilläkin totisesti tehdään kuin Myrskyluodolla, ei pyydetä apua, eikä varsinkaan valiteta. Tietynlainen tunnekylmyys on myös tunnistettava ilmiö sukuni piirissä ja yritän sitä peitellä nykyajan empatiantäytteisessä maailmassa parhaani mukaan. Agraariyhteisön arvostetut taidot eivät ole enää kovaa valuuttaa, on pakko omaksua uutta. Sata vuotta sitten oli selkeästi etu selviytyä nälästä ja sodasta valittamatta, mutta nykymaailmassa pitäisi osata jo avautua heikkouksistaan. Pitää osata esimerkiksi halailla. Minä en moista taitoa oppinut lapsuudenkodissani tai sukuni piirissä ja olen avutonna ja kömpelönä kun nykyään yhä useammin lähes ventovieraat lähestyvät halaten. (Kun avaudun halailukauhustani, minulle naureskellaan ja halataan vielä lujempaa. Yritän nyt kehittää halailugeenejäni vastaamaan 2000-luvun tarpeita.) Sukuni avioliitotkaan eivät useimmat ole nekään olleet kovin onnellisia, eivätkä niissä lapsuutensa viettäneet vaikuta kovin paljon kiittelevän olojaan jälkeenpäin. On salattua isoisää, on isättömiä lapsia, on hulluja ja vammaisia. Aikamoista lastia siis meillä ja käsittelemistä on riittänyt.

Lapsuus- ja nuoruusvuosina osasin jatkaa suvun vaikenemisen perinteitä: en puhunut sukuni skitsofreniasta, rikollisista, köyhyydestä, kouluttamattomuudesta, venäläisestä sotavanki-isoisästä, kehitysvammaisesta veljestäni. Painelin sukuni ensimmäisenä yliopistoon ja vähän ihmettelin sitä itsekin. Meillä kyllä luettiin kirjoja ja pidettiin puheita, mutta ei oltu kuten kavereiden akateemisissa kodeissa, joissa soiteltiin pianoa ja syötiin jäätelöä vaikka ei ollut lauantai tai merkkipäivä. Ensimmäisen poikaystäväni kodissa minut läpivalaistiin minuuteissa ja tiesin, että se ei mennyt hyvin. Eivät kavereideni vanhemmatkaan koskaan vaikuttuneet minut ensimmäisen kerran kohdatessaan. Minusta näkyi kauas se erilaisuus. Lempikirjailijani Toni Morrisonin jotakin tekstiä mukaillen oli ihan kuin joku olisi sanonut, että te ette ole sopivia ihmisiä ja sitten me uskoimme sen ja muut tiesivät sen, mutta siitä oltiin hiljaa ja elimme elämäämme uskoen, että ei olla yhtä hyviä kuin muut.

Onneksi älysin sitten jossakin psykologian sivuaineopintojeni keskellä, parikymppisenä opiskelijanaisena lopettaa. Aluksi ääneni oli heikko ja anteeksipyytelevä. Valitsin avautumisen tuokiot tarkoin. Nyt kaunnustan jo muitakin. Enää en välitä, jos arkistossa minua tuijotetaan vähän pidempään, kun kerron millaisesta henkilöstä olen etsimässä tietoja (tällä hetkellä odotan tietoja siitä, mikä oli se törkeä varkaus, johon toinen pappani syyllistyi 1930-luvulla, viime vuodet olen selvitellyt "ryssä-isoisäni" kohtaloa). Eräällä sukutukimukseen keskittyvällä sivulla, jossa oli saman sukulinjan väkeä kysyin ovatko muut huomanneet tässä linjassa skitsofreniaa? Kukaan ei vastannut. Hävetti vähän. Mitähän ne nyt minusta ajatteli? Pääsin sen yli. Joskus aikoja sitten en olisi päässyt moisesta torjunnasta eteenpäin.

Onko teidän suvussa mielisairaita? Homoja? Rikollisia? Venäläisiä tai muita outoja ulkomaalaisia?  Äärimmäistä köyhyyttä ja onnettomuutta kokeneita? Itsemurhan tehneitä? Eronneita? Karanneita? Aviottomia lapsia? Ei se mitään, on meillä muillakin. Jos kannat mukanasi painavaa laukkua täynnä häpeää, laske se laukku pois. Mukana kannettu häpeä voi aiheuttaa sinulle paljon sellaista, mitä et ole huomannutkaan, paitsi erilaisia tunteita myös fyysisiä oireita, takaraivossa tykyttäviä asioita, itkemättömiä itkuja, hylkäämisen pelkoa, raivoa, masennusta... Häpeästä irtautuu tutkimalla sen syitä ja juuria. Tutustu uudestaan vanhempiisi, isovanhempiisi ja heidän vanhempiinsa. Keitä he olivat ja mistä tulivat? Miksi he tekivät sellaisia ratkaisuja kuin tekivät? Mitä sinulla on yhteistä heidän kanssaan ja mikä on ihan vierasta? Perehdy siihen aikakauteen missä he elivät. Mitkä ovat sinun sukusi tabut ja kipupisteet? Kirjoita näitä ajatuksia vaikka ihan ylös.

Kun yrittää ymmärtää, että menneisyyden ihmisillä oli omat syynsä, omat painolastinsa, omat kamppailunsa ja antaa sen heille anteeksi, on jo pitkällä. Sinä et ole he, mutta sinun tehtäväsi on antaa sellainen malli eteenpäin, että lasten ja lastenlasten ei tarvitse ihmetellä, että mikä meissä on vikana, kun tuntuu oudosti väärältä. Mitä ovat nuo pitkät katseet? Mistä ei koskaan puhuta  kahvikupposten äärellä? Ketä ei mainita? Sillä usko pois, että jos sinä sen tunnet ja pidät siitä suusi kiinni, kyllä sen sinun lapsesikin tuntevat ja sitä ihmettelevät.

Yllä olevassa kuvassa olen minä ja edeltäjäni. Tiedän ketä heistä muistutan ulkonäöllisesti eniten ja totisesti tiedän, ketä en haluaisi luonteeltani muistuttaa.  Kenelläkään heistä ei ole ollut sellaista helppoa tai aivan tavanomaista elämää. Kuvassa ei ole ihan tavallisia naisia ja miehiä. Enää en häpeä ketään heistä, sillä ilman heitä ja heidän valintojaan olisin minäkin toisenlainen. Ja olen tämmöisena nykyisin ihan oikein.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Itsenäisyyspäivän aikaan moni tulee varmaan laillani miettineeksi sukunsa aiempien polvien elämää sota-aikana. Media kun on tuolloin pullollaan sankaritarinoita ja nämä reportaasit nuorista korpisotureista ja totisista lotista valkoisissa esiliinoissaan tuntuvat kiinnostavan suomalaisia vuodesta toiseen. Sitä pysähtyy tuumailemaan, miten näiden nuorten ihmisten elämänkulun sota karusti leikkasi ja kuinka se varmasti muutti heitä pysyvästi. Ja kuinka sota vielä tänäkin päivänä vaikuttaa meihin: tunteina, traumoina, suvun vaiettuina tai ylpeästi kerrottuina tarinoina.

Sukunsa sotapolkujen tallentamista varten on avattu hiljattain uusi sivustokin: sotapolku.fi. Sinne voi päivittää tietoja, kysellä ja keskustella. Sinne voi laitella suvun suuren saagan kaikkien katsottavaksi. Sivusto vaikuttaakin suositulta ja olen lueskellut sieltä löytyviä tietoja useampaan otteeseen. Tälläiselle on selvästi ollut tilausta. En kuitenkaan tohdi itse kirjoittaa sinne mitään.

Sotaponnisteluihin osallistuneet ovat tänään kunnioitettuja veteraaneja, sankareita. Itsenäisyyspäivän paikkeilla tuntuukin, että jokaisella on joku sankarivaari, joka on käynyt väkevän selviytymistaistelun jossain itärintamalla.

Minusta tuntuu että minun isoisäni eivät olleet sankareita.

Toinen isoisäni oli sotavanki. Jatkosodan Suomessa hän oli ryssä, tuon ajan Neuvostoliitossa, kotimaassaan, petturi. Stalin oli käskenyt säästämään viimeisen luodin itselle, joten sotavankeus oli pelkuruutta. Isoisäni otettiin kiinni jo hyökkäysvaiheessa vuonna 1941. Hänen sotavankeutensa muodostui hänen sodakseen, sillä rintamalla hän ehti olla vain muutamia kuukausia, ehkä vain joitakin viikkoja. On mahdollista, että hän antautui ilman kunnon taistelua? (Mikä muuten olisi kunnon taistelu?) Olisiko hän jotenkin enemmän sankari, jos hänet napattiin kiinni pitkän teutaroinnin jälkeen haavoittuneena? Voiko sotavanki olla sankari?

Sotavankeus on kuitenkin varmasti ankeampi kokemus, kuin vuosien palvelus rintamalla. Isoisäni oli toisaalta sotavankina etuoikeutetussa asemassa, sillä hänet rankattiin heimosotavangiksi. Hän luultavasti puhui suomea ja oli kotoisin rajan tuntumasta. Hänelle tarjottiin jopa mahdollisuutta liittyä Suomen armeijaan, vannoa sotilasvala ja taistella jonkin muun kuin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Isoisäni ei tainnut tarttua tähän mahdollisuuteen. En tiedä olisiko hän enemmän sankari, jos olisi leiskauttanut heimopataljoonaan ja tappanut vaihteeksi venäläisiä? Heimopataljoonalaisen kuitenkin ehkä uskaltaisin kirjata sotapolku-sivustolle?

Isoäidilläni oli suhde viholliseen, tähän neuvostosotavankiin. Sitäkään ei oikein voi kehua sankariteoksi, luulen. Olen jutellut monien sotavankien lasten ja lastenlasten kanssa. Useimmat ovat ainakin jossain vaiheessa arvelleet, että kyseessä on ollut rakastuminen, sillä muuten miesvalintaa on vaikea ymmärtää. Sotavangin heilalla oli vain hävittävää, tekihän hän rikoksen, maanpetoksen. Toisaalta on tietenkin rohkeaa valita mies, jota muut eivät hyväksy ja joka vaarantaa asemasi. Vai ovatko kaikki vankien kanssa heilastelleet olleet hupakoita, jotka eivät ole ymmärtäneet mitä tekevät? Onko ihastuminen viholliseen väärin kaikissa olosuhteissa? Useimmat meistä sotavankien jälkeläisistä suhtaudumme hieman epäröiden näihin äiteihin ja isoäiteihin, "ryssien heiloihin", emmekä oikein tiedä mitä heistä pitäisi ajatella.

Toinenkaan isoisäni ei ole sankariainesta. Kyselin joskus äidiltäni hänen isänsä sotakokemuksista ja sain epämääräistä tuhahtelua vastaukseksi. Koska enempää tietoja ei irronnut, selvitin asiaa itse.

Kun etsii tietoja sukulaisen sotataipaleesta se kannattaa aloittaa ns. kantakortista. Tilasin Kansallisarkistosta tämän Toivo-pappani kantakortin (yllä kuvassa). Kantakortin tilaaminen oli helppoa, siihen löytyy suora linkki Kansallisarkiston etusivulta ja kulu oli muistaakseni muutaman kympin verran kopioineen. Muutama viikko taisi tilauksessa vierähtää. Tietoja kantakortista: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Kantakortti

Kantakortista sain selville esimerkiksi sen, että pappani oli 174cm pitkä ja 76 kiloinen. Toivon isän nimeksi on merkitty Hilma, sillä pappani oli avioton lapsi, jota ei isänsä tunnustanut. Eli heti siirrytään epämääräisen äärelle. (Joskus tuntuu että kaikilla edesmenneillä sukulaisilla on ollut vähän epämääräinen moraali).

Kantakortin mukaan pappani täsmällisyys, ahkeruus ja käytös on ollut hyvää, mutta huomiokyky ja sotilaallinen kehitys vain tyydyttävää. Ei kuulosta kovin vaikuttavalta. Hän on liittynyt taistoihin kutsuttana, ei vapaaehtoisena (huhtikuu 1944), ja hänet on määrätty astumaan palvelukseen 10.6.1944. Eli siinä vaiheessa kun jo ihan kaikkein heikoimpiakin lenkkejä on tarvittu kipeästi. Pieni ja sankarillinen Suomi on tehnyt parhaansa itärintamalla valtavassa painostuksessa, mutta minun pappani on ollut jossakin koulutuskeskuksessa. Voi hyvää päivää. Myönnän, että tunnen hienoista pettymystä. Onko se väärin? Onko lapsellista toivoa, että isovanhempi olisi osoittanut sotasankaruuden merkkejä aikoina, joina niille oli kysyntää?

Toivon sotilasura onkin jäänyt sangen lyhyeksi, eli vapautus on ollut marraskuussa, kun hän on vannonut sotilasvalan. Miksi hän on ollut nostoväkeä, joka ei ole kelvannut rintamalle aiemmin? Onko syynä ollut ensikertalaisen törkeä varkaus, jonka hän on tehnyt nuoruudessaan 1930-luvulla ja josta hän on saanut 8 kuukauden tuomion (kantakortin mukaan). Vai onko hänellä ollut muita pulmia? Haluanko tietää? Epäröin. Ehkä äitini tuhahtelu on ansaittua. (Ihan miehekkäältä sotilaalta hän muuten kuvissa näyttää.)

Haluaisinko minä toisaalta, että isoisäni olisi ollut joku tappokone ja mahtava soturi? Millaisten traumojen kanssa hän olisi sitten sodan jälkeen elänyt ja kuinka paljon viinaa olisi tarvittu sellaisten vaiheiden unohtamiseen? Olen lukenut että monien rintamamiesten sodan jälkeinen elämä täyttyi öisistä kauhu-unista ja alkoholin tarjoaman unohduksen kaipuusta.

Mitä jos sukulainen olisi tehnyt rintamalla pahoja asioita: raiskannut, ryöstänyt, syyllistynyt sotarikoksiin? Maatilalla ja koulutuskeskuksessa sotansa viettäneiden kohdalla ei ainakaan tarvitse sellaisia murehtia. 

Vain ihmisiä he kaikki olivat, tunnustettuja sankareita tai ei. Jos he voisivat kertoa meille tarinansa, luultavasti ymmärtäisimme heidän valintojaan. Luultavasti jotakin sankaruudeksi tunnistettavaa löytyisi useimpien naisten ja miesten sota-ajan teoista ja toiminnasta.

Paljon tietoja sota-ajasta ja mahdollisesti myös läheisten sotataipaleesta löytyy: http://www.sotasampo.fi/en/

Talvi- ja jatkosodan henkilöhistorialliset lähteet: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Teema:_Talvi-_ja_jatkosodan_henkilöhistorialliset_lähteet

 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto