Kirjoitukset avainsanalla inkeriläiset

Kirjassani Tuntematon sotavanki venäläistä isoisääni etsimässä yritin etsiä kaikkia mummoni työpaikalla syyskesällä 1943 olleita neuvostosotavankeja, koska joku heistä on isoisäni. Useimmista löysinkin tietoja ja merkintöjä arkistolähteistä. Arkistossa me kaikki näköjään muutumme kuolemattomiksi, on joku varmaan joskus sanonut, tai olisi ainakin ollut syytä. 

Kirjassani jahtasin myös erästä Simo Juhonpoika Järnää, joka oli syntynyt vuonna 1920 Inkerinmaan Venjoen kylässä nimeltä Suuri-Ruussova. Hänellä oli Kansallisarkistosta löytyvän SPR:n sotavankikortin mukaan äiti nimeltä Katriina os. Peunonen, hän oli kolhoosityöntekijä, arvoltaan sotamies ja hänet vangittiin Tsiipakassa 9.7.1941 eli aivan jatkosodan alkuvaihessa. Hän oli Naarajärven järjestelyleirin alaisuudessa, kunnes hänet inkeriläisenä siirrettiin Savonlinnan Aholahteen, jota kautta hän oli sitten Otavan koulutilalla maataloushommissa alkaen keväästä 1943. Hän ei ilmoittanut halukkuuttaan heimopataljoonaan. Hänet palautettiin Neuvostoliittoon 2.11.1944.

Kun haeskelin hänestä tietoja inkeriläisiin liittyvistä aineistoista Kansallisarkistoista, huomasin että hänen perhettään oli siirtynyt Suomeen inkeriläisten väestönsiirroissa jatkosodan aikana. Näistä Inkerin siirtoväen väestökorteista löytyi maininta Katri Järnästä (äiti), syntynyt 1884, joka oli siirtynyt Suomeen tyttärensä Anna Taljan kanssa (synt. 1917) ja jolla oli sodassa pojat Antti (1913) ja Juho (1915), sekä Simo, jonka tiedettiin olevan sotavankina Suomessa. Lisäksi mukana Suomessa oli tytär Maria Järnä (vai olisiko jonkun pojan vaimo?), jolla oli Virossa vuonna 1942 syntynyt tytär Helmi. He ovat kaikki olleet kolhoosityöntekijöitä.

Papereita tutkimalla selviää, että he ovat asuneet peräti Mikkelissä, joka on siis lähellä Otavaa, jossa Simokin on ollut. Papereista löytyy jopa tarkka osoitekin: Porrassalmenkatu 26. Oletan, että he ovat tienneet Simon olevan lähellä Otavassa ja oletan heidän jopa tavanneen sota-aikana. Ainakin Otavan koulutilalla olleiden muisteluiden perusteella vangit liikkuivat sangen vapaasti koulutilan alueella ja siellä oli myös inkeriläisiä. Oletan, että Simo ei ole isoisäni, koska häneen tuntuu liittyvän paljon ihmisiä, jotka ovat pyörineet lähistöllä. Kun on enemmän porukoita, syntyy enemmän juttuja. Lempin suhteesta sotavankiin ei vaikuta syntyneen juuri mitään puheita.

Toisaalta kun olen nyt jututtanut Otavassa olleita, eivät he muista moniakaan vankeja tai heihin liittyviä asioita. Joten onhan Simo mahdollinen isoisä ja siksi ajattelin katsastaa löytäisinkö hänestä jotain lisätietoja. Suunnistin hiljattain Mikkeliin arkistolähteitä katsomaan.

Mikkelin henkikirjoista selailen osoite osoitteelta Porrassalmenkadun väkeä. Löydän melko nopeasti vuoden 1943 asukkaita oikeasta talosta. Se onkin mielenkiintoista: talossa asuu amerikkalainen Villiam Verneri Mattson, romanialaisen vaimonsa Marie Sommelon ja tyttärensä Hely Rosalien (synt. 1941) kanssa. Jopas on kansainvälistä! Samassa osoitteessa asuu myös Kiihtelysvaaralta muuttanut Vieno Saarti (synt 1922), Käkisalmesta muuttanut Liisi Salo (synt 1933), Liimataisen, Kantasen ja Lindroosin perheet, joissa oli 1940-luvulla syntyneitä lapsia. Olisipa hauska löytää joku heistä ja kysellä muistavatko he inkeriläistä perhettä, joka on inkeriläisasiakirjojen mukaan asunut samassa osoitteessa, mutta henkikirjojen mukaan ei. Olisiko heillä valokuvia tuosta ajasta? Millaista elämää he ovat viettäneet sota-ajan päämajakaupungissa? On ollut selvästi ahdasta, pommikoneitakin on nähty ja kuultu ja varmaan on bongattu itse marsalkka Mannerheim jollakin päivittäisillä ratsastusretkillään? Kaupungissa on kulkenut korkearvoista sotilasväkeä,  on ollut saksalaisia ja sitten vielä karjalaisia, inkeriläisiä ja tämmöisiä amerikkalaisia kansainvälisine vaimoineen.  

Porrassalmenkatu 26 on sijainnut lähellä Mikkelin keskussairaalaa ja Mikkelin lyseota, joten pitää ihan kurkistella Finnasta, miltä siellä on mahtanut näyttää. Yläkuva Finnasta ja siinä näkyy millainen puutalokaupunki Mikkeli joskus oli, ei ole enää. Kuvan kaunis vanha puutalo on naapuri, eli Porrassalmenkatu 28. Aina harmittaa näiden vanhojen kuvien äärellä, miten rumaksi on Mikkelikin tuhottu (sodan jälkeen).

Mikkelin arkistosta löytyy tietoja inkeriläisistä, joita on koottu yhteen ennen Neuvostoliittoon palautumista. On monenmoista selvitystä ja merkintää. On kysytty lähdetäänkö takaisin vapaaehtoisesti. On kysytty vielä uudestaan vapaaehtoisuutta. Sitten nekin, jotka ovat ilmoittaneet että eivät ole vapaaehtoisia, on palautettu. Mieleeni muistuu hiljattain käymäni keskustelu naisen kanssa, jonka äiti oli tullut Suomeen pakolaisena Vienankarjalasta 1920-luvulla. Äiti toimi sota-ajat opettajana ja kun inkeriläisoppilaan palautuksen aika tuli, hän haki uuden piirroslehtiön ja hienot värikynät tytölle mukaan matkalle. Ja oli katsonut pitkään ja  hyvin hiljaa. Hän itse ei koskaan palannut, ei Vienankarjalaan, ei Venäjälle. Monet vienankarjalaisest ja muut aiemmin Suomeen paenneet olivat pelänneet josko Venäjä vaatii heidänkin palauttamistaan. Varmaan siinä inkeriläiskohtaamisen hetkellä oli juossut mielessä monta asiaa.

Järnän porukkaa löytyy siis Mikkelin sosiaalilautakunnan inkeriläisasiakirjoista ja siellä mainitaan Katri Pietarintytär (1884), joka on sijoitettu vaunuun 7 joulukuun 5. päivä, hän ei ole ilmaissut missään vaiheessa onko vapaaehtoinen palaaja vai ei. Hänen tyttärensä (tai miniä) Maria Juhantytär Järnä on tyttärensä Helmin kanssa sijoitettu sairausvaunuun nro 5.  (Voivoi, onkohan Helmi palannut sairaana Neuvostoliittoon?). (Palautusjunat tiettävästi vain lisäsivät vauhtia Pietarin kohdalla ja veivät inkeriläiset suoraan Siperiaan, jossa heitä odotti raskaat olosuhteet.) Heidän kohdallaan lukee myös, että ovat asuneet ennen palautumistaan Mikkelin Lönnrotinkatu 4:ssä. (Katson henkikirjat, ei mitään merkintää heistä). Lisäksi perheen yhteydessä mainitaan tytär Anna Juhontytär Talja ja Juho Juhonpoika Talja (synt. 6.7.1939) jotka ovat asuneet: ei Porrassalmenkadulla, ei Lönnrotinkadulla, vaan Otavan koulutilalla!  

En ole oikein päässyt seuraavissa pähkäilyissä eteenpäin. Okei, Järnän perhettä on ollut monessa osoitteessa ennen palautumista. Paljon Juhonpoikia ja -tyttäriä. Heitä on palautettu Neuvostoliittoon eri junissa. Onkohan tämä Anna päässyt myös töihin Otavan koulutilalle Simon lailla? Pitäisikö soittaa taas kaikki Otavan koulutilan muistelijat, muistavatko he tätä naista ja lasta? Jos oikein pinnistelen, muistelen jonkun nimittäin maininneen, että joitakuita inkeriläisiä piiloteltiin Otavassa sodan jälkeenkin, mutta he katosivat myöhemmin, ehkä palautettiin Valpon toimesta, ehkä ei. Hmm.

Lisäksi minulla on Taljan perhettä DNA-osumissa. Mutta hyvin kaukaista. Ja niitä osumia vaikuttaisi olevan minulla enemmän kuin isällä, eli tulevat myös äitini puolelta. Mutta silti.

Järnän väkeä ei oikein löydy Venäjältä ja kun olen jutellut Suomeen 1990-luvun jälkeen palanneiden inkeriläisten Järnien kanssa, he ovat kertoneet että ehkä tämän perheen väki jäi Siperiaan. He eivät ainakaan palanneet Venjoelle sodan jälkeen.

Ihan periaatteesta jatkan silti Järnän perheen etsintöjä.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Piri

Olen blogisi tuore ja innokas lukija. Silmäilin tänä aamuna Itä-Savon nettiversiota. Satuin huomaamaan kirjoituksen Aholahden sotavankileiristä. En saa jostakin syystä kopiotua linkkiä tähän. Jos kiinnostuit, niin  laita itse hakusanoiksi vaikka: Itä-Savo Aholahti Markku Rask. Koskaan lapsuudessani en kuullut kenenkään puhuvan Aholahden vankileiristä. Asuin tosin toisella puolella Savonlinnaa 1950-1960-luvuilla.

Hurahdin itse viime syksynä sukututkimukseen. Aloitin tutkimukset äidinpuoleisen mummon suvusta. Juvan ja Rantasalmen kirkonkirjojen avulla. Samaan aikaan siskoni tutki äidinpuoleisen ukin sukua. Seuraavana on vuorossa isänpuoleinen suku, jota jo hieman olen tutkinut.  Omat tutkimustulokseni laitoin salaiseen sukublogiin serkkujen katseltavaksi.  Sen sukujutut ovat aiheuttaneet, että ensi kesänä on tiedossa sukutapaaminen.

Edellisessä postauksessasi kyselit. montako  v. 1917 esivanhempaa toisilla löytyisi. Yksitoista sain kasaan tämänhetkisen tiedon perusteella. 

Siskoni osallistui viikko sitten lauantaina sukututkimusjuhlaan. Hän kertoi olleensa kuuntelemassa luentoasi, jota hän piti päivän parhaana antina. 

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016

Heissan! Anteeksi kun vastaaminen on kestänyt, en ollut huomannut tänne tulleita kommentteja ollenkaan viime keväänä. Nyt sain niitä julkaistua. (Nolottaa). Mutta olen nyt palailemassa bloggailun pariin kiireisen kesän jälkeen. Olen ollut jutuilla Markun kanssa, hänellä on todellakin paljon kiinnostavia tietoja seudun vankileireistä.

Ollaankohan me sukua? Voisin kuvitella, jos sinulla on sukua Juvalla ja Rantasalmella. Minun sukupuuni löytää helpoiten jos googlaa "ira vihreälehto geni" ja sieltä valitsee "näytä sukupuu". 

Lämpimät terveiset sisarellesi!

Kiitos kommentistasi vielä kerran :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minun piti alunperin päivittää tällä viikolla blogiin Viipurin sotasairaalan -tai oikeastaan lotta-etsintöjeni tilannetta (jatkoa tälle). Se onkin ollut kehityskertomus, sillä alunperin haavissa oli 26 lottaa ja nyt alle 10. Jee! Paljon kiinnostavia havintoja ja pieniä tarinanpoikasia on siitäkin etsinnästä tullut vastaan, mutta matkalla ollaan edelleen. Ja koska odotan koko ajan uusia tietoja sen suhteen, päivitänkin etsintöjen vaiheet vasta, kun nämä odottamani tiedot ovat saapuneet. Luultavasti seuraavassa bloggauksessa siis!

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa inkeriläisistä. Eilen huomasin Twitterissä Aira Roivaisen hienon bloggauksen (lue tästä) inkeriläisen siirtoväen kohtaloista Pöljän kylän suunnalla ja ajattelin itsekin sanoa aiheesta sanasen. Miksi? Koska se on tärkeää ja meidän pitäsi paitsi muistaa, myös kerätä tietoja nyt. Jos etsit kirjastosta tai arkistosta, niin kyllähän sieltä hyllymetreittäin löytyy inkeriläisiin liittyvää kirjallisuutta: heidän itsensä keräämänä ja kirjoittamana tai kielitieteilijöiden, siirtolaisuustutkijoiden, heimopataljoonan vaiheisiin perehtyneiden tai väestönluovutuksiin keskittyneiden tutkijoiden näkökulmasta. Mutta entä tavalliset suomalaiset, entä se kotirintama joka otti tuhansia inkeriläisiä jatkosodan vuosina koteihinsa asumaan? He ovat mielestäni olleet yllättävän hiljaa? Saman havainnon teki kotiseutuaan vankalla otteella historiallisista kerrostomista haravoinut Aira bloggauksessaan.

Onko sinun lapsuudenkodissasi tai mummolassa ollut inkeriläisiä siirtolaisia jatkosodan aikana? Oletko miettinyt keitä he oikeastaan olivat ja mitä heille tapahtui? Puhutaanko heistä teillä? Oletko koskaan kerännyt tietoja heistä ylös?

Kaikkihan me tunnemme jatkosodan vaiheet pääpiirteissään. Me tiedämme, että esimerkiksi sodan tiimellyksessä Karjalasta siirrettiin väkeä turvaan ja heitä asutettiin evakkoina kotirintaman taloissa, torpissa ja mökeissä. Olemme kuulleet, että osa sopeutui uusiin oloihin hyvin ja osa koki syrjivää kohtelua. Moni kaipasi pysyvästi sinne Karjalaan sodan jälkeen. Tämä on edelleen jonkinlainen parantumaton haava suomalaisessa sielussa ja jos et usko, matkusta jollakin ryhmäviisumilla vaikkapa Viipuriin kesäaikaan. Juttele ja erityisesti kuuntele muiden matkaajien tarinoita. (Minä tein näin ja kirjoitin siitä reissusta kirjassani Tuntematon sotavanki.)

Sodan aikana olimme liittoutuneet saksalaisten kanssa ja he huomasivat Leningradin piirityksen yhteydessä saavansa haltuunsa paljon suomalaisina itseään pitäviä inkeriläisiä. Leningradin piiritys halkoi Inkerinmaan alueita ja kaikkia inkeriläisiä ei oltu ehditty evakuoida salamasodan iskiessä, joten alueella oli arvioiden mukaan kymmeniätuhansia inkeriläisiä ja lisäksi heitä oli paennut Leningradiin ja siellä he sitten olivat, kun piiritysrengas seuraavina vuosina kiristyi äärimmilleen.

Muistan ensimmäisen inkeriläisen, jonka kohtasin vuonna 1997 opettaessani historiaa ja yhteiskuntaoppia nuorena sijaisena yläkoulussa Mikkelissä. Oppilas, Dimiksi kutsuttu, oli saapunut hiljattain Suomeen äitinsä kanssa ja puhui suomea voimakkaasti murtaen. Aika vähän. Kommunikoimme lähinnä venäjäksi, sen mitä silloin sitä osasin puhua. Minulla oli tunne, että ei hän paljon mitään opetuksestani ymmärtänyt ja kokemattomana ja epäpätevänä sijaisopettajana en kovin paljon hänen eteensä osannut tehdäkään. Muistelen luokkatovereiden häntä ryssitelleen ja muistan miettineeni syitä näiden inkeriläisten paluumuutolle Suomeen. Vahvimman muiston jätti kuitenkin Dimin historian koe. Olimme käyneet läpi toista maailmansotaa ja kokeessa kyselin sodan käännekohdista. Dimin paperi oli enimmäkseen tyhjää täynnä tai sisälsi yhden tai kahden sanan vastauksia. Sitten näihin sodan käännekohtiin hän olikin yhtäkkiä pinnistellyt pitkänlaisen tekstin siitä, mitä hänen mummonsa oli hänelle kertonut. Dimin kertoman mukaan hänen isoäitinsä oli lähes kuollut nälkään, mutta he olivat päässeet kulkemaan "jääreittiä" pitkin saarron ulkopuolelle turvaan. Muistan Dimin tarinan, koska on melko poikkeuksellista, että oppilas kertoo historian kokeeseen tarinan suvustaan (mikä on sääli). Muistan lisäksi Dimin piirtäneen tekstin rinnalle kuvan piiritystilanteesta ja siitä, missä jääreitti kulki. Lyijykynällä toteutettu piirros ja vastaus painuivat pysyvästi mieleeni. En ollut moisista historian vaiheista sitä ennen kuullutkaan.


Inkeriläisiä Suomessa. Inkeriläisen Pietari Kirjasen, Hatsinan piiristä, lapset Vihtori ja Maria evakoituina Hiitolan Hännilässä. Luutnantti Pekka Kyytinen, valokuvaaja. Lähde: Finna.

Nämä suomea puhuvat, uskonnoltaan luterilaiset inkeriläiset, jotka olivat jääneet saksalaisen miehitysvallan alle eroteltiin muista ja kysyttiin sitten myös aseveli-suomalaisilta, että mitä näille ihmisille pitäisi tehdä. Erilaisten neuvottelujen ja suomalaisten delegaatioiden matkojen seurauksena päätimme vaihtaa ensinnäkin vankeja saksalaisten kanssa ja Suomeen kuljetettiin inkeriläisiä, karjalaisia, vepsäläisiä ja tverinkarjalaisia miehiä ja vaihdossa annettiin saksalaisten valitsemia ja suomalaisten itärintamalla vangitsemia sotavankeja. Lisäksi päätettiin siirtää kymmeniätuhansia inkeriläisiä Suomeen "turvaan", "työvoimaksi" ja ehkä jopa tulevan, vallatun "Itä-Karjalan asujiksi". Varmasti ajatuksia oli monia ja hyvää tahtoakin pieni pisara, mutta työvoimapulasta Suomi kärsi ja inkeriläiset olivat sopiva porukka, joka tänne voitiin siirtää työntekoon. Heidät koottiin Viroon, josta heidät sitten yli myrskyävän meren laivattiin Suomeen. Aluksi väestönsiirtoleireille ja sitten sijoitettuina maatiloille.

"Inkeriläisiä ja suomalaisia nuoria miehiä, jotka loikkasivat tälle puolelle, sekä karjalaisvanhus, kaikki selvästi suomalaispiirteisiä, iloisina ja toivehikkaina odottaen kohtaloaan." Kuva: Sot.virk. Eero Troberg, valokuvaaja. Lähde: Finna.

Tutkimusten mukaan Suomessa jatkosodan vuosina asuneilla inkeriläisillä on melko hyvät muistot tuosta ajanjaksosta. Tarinoissa voisi olla synkempiä sävyjä, jos vertailukohtana ei olisi se, mitä heidän elämänpoluillaan seuraavaksi tuli vastaan. Sodan jälkeen Suomea vaadittiin palauttamaan maassa olevat Neuvostoliiton kansalaiset ja vaikka useimmat inkeriläiset olivat ennen sotia kulkeneet Suomen passilla, heitä oli vainottu kulakkeina ja epäluotettavana aineksena, sekä pakkosiirretty kolhooseihin, nyt heidät haluttin takaisin. Osa lähti. Kuka nyt ei lopulta haluaisi kotiin? (Eivät ne kaikki Itä-Karjalassa suomalaisen miehitysvallan aikana suomalaisiksi/karjalaisiksi identifioidutkaan halunneet Suomeen tulla vaikka mahdollisuutta tarjottiin). Osa piileskeli Suomessa ja osa pakeni Ruotsiin. Kuten aina näyttää olevan, ne, jotka pakenivat Ruotsiin, ehkä tekivät viisaimman ratkaisun. 

Neuvostoliittoon palautetut eivät saaneetkaan palata kotiin, vaan junat jyskyttivät ohi kotiseutujen ovet lukittuina. Suuntana olivat ankarien olosuhteiden työ- ja vankileirit, jos eivät nyt Siperiassa asti, niin kaukana Inkerinmaasta. Osa onnistui lopulta palaamaan, osa siirtyi Karjalaan, osa Viroon. Kun olen jutellut inkeriläisten kanssa Suomessa, moni heistä piti salassa suomalaisen ja inkeriläisen taustansa seuraavina vuosikymmeninä. Kun sitten presidentti Koiviston myötä mahdollisuus paluumuuttaa Suomeen tuli, moni tarttui mahdollisuuteen. Muistan jopa lukeneeni, että he, joilla oli hyviä muistoja Suomesta jatkosodan vuosilta, kotiutuivat tässä kohtaa hyvin Suomeen. He, joilla oli suvussa inkeriläisiä, mutta ei varsinaiseti suvun kokemuksia ja muistoja Suomen puolelta, ovat kokeneet vierautta täällä.

Eli jos sinulla mummolassa oli inkeriläisiä jatkosodan aikana heidät todennäköisesti palautetiin pitkissä junissa Neuvostoliittoon loppusyksystä 1944. Heistä osa on saattanut paluumuuttaa Suomeen 1990-luvun jälkeen ja on yrittänyt sopeutua tänne uudestaan parhaansa mukaan. Pieni osa jäi piileskelemään Suomeen, ehkä jopa sinne isovanhempiesi kylille. Heitä suojeltiin ja oltiin sota-ajoista yhteisöllisesti hiljaa. Monesti erityisesti papit ja seurakunnat olivat suojelunhaluisia, olihan kyseessä saman uskonnon väki, joka ei saisi Neuvostoliitossa uskontoaan pitää. Pieni osa pakeni Ruotsiin, jossa heidät otetiin pääsääntöisesti hyvin vastaan. Heillä on Ruotsissa nykyisin jälkeläisiä, jotka matkustavat Inkeriin ja pitävät yhteyttä esimerkiksi Facebookin sivustoilla. Useimmiten he ovat jo sillä tavalla ruotsalaistuneet, että eivät osaa suomea tai venäjää ja saattavat pähkäillä esivanhempiensa suomalaisia nimiä näillä yhteisösivuilla ja sitten joku minunkaltaiseni päätyy kertomaan heille mitä nimet Lempi, Hilja tai Aino tarkoittavat (näinkin on päässyt käymään). 

Osa heistä on niin kiinnostuneita inkeriläisistä juuristaan, että he ovat perustaneet oman DNA-sivuston, jossa pyritään selvittämään keitä inkeriläiset lopulta olivat ja minne he ovat nyt päätyneet. (Liityin sivustolle koska on mahdollista että isoisäni oli inkeriläinen Andrei Savolainen Salusin kylästä. Hänen äitinsä Mari Savolainen oli väestösiirtoleirillä ainakin Karvionkanavan läheisyydessä, Heinäveden paikkeilla.) 

Jos mietit, onko sinulla inkeriläisiä juuria, niitä todennäköisesti voi olla. Inkerinmaa asutettiin voimallisesti Savon suunnalta, joten varmaan kaikilla savolaista sukujuurta omaavilla on oma sukupuun oksansa joka siirtyi Inkeriin joskus 1600-luvun jälkeen. Minun suvussani on lähdetty sinne suunnalla paljon ja olenkin sukua inkeriläisille sekä isäni, että äitini kautta.

Kansallisarkistosta voi hakea "Inkerin siirtoväen väestökorttia", josta voi tarkistaa, tuliko sukulainen Suomeen jatkosodan aikana. Kuntien omista arkistoista voi tarkistaa mihin taloihin väki sijoitettiin ja milloin heitä on palautettu.

Jos epäilee, että sukua on ollut saksalaisen miehitysvallan alla sota-aikana Inkerinmaalla, Tallinnan arkistosta (Riigiarhiiv), on saksalaisten väestölistoja inkeriläiskylistä 1940-luvulta "Sicherheitspolizei und SD Einsatzgruppe A. Herdhaltungsliste".

Jos mietit, menivätkö he Ruotsiin heistä voi löytä paljonkin kiinnostavaa tietoa Tukholman Riksarkivetista. Inkeriläisistä koottiin erilaisia tietoja ennenkuin he saivat Ruotsin kansalaisuuden. Jos heistä ei tullut Ruotsin kansalaisia, tietoja löytyy Migrationsverketistä.

Inkeriläisiä kirkonkirjoja löytyy Kansallisarkistosta. Selaamalla Finnaa hakusanalla "inkeriläinen" löytyy valtavasti kirjallisuutta, tutkimuksia ja eri arkistojen lähteitä, myös vihjeitä kuntien arkistoihin.

Hiskistä löytyy joitakin inkeriläisten seurakuntien tietoja, esim Tuutarista ja tietysti Pyhän Marian seurakunnan arkistoja Pietarista. 

Myös maailmanlaajuisesta Family searchista voi löytyä tietoja.

Kansikuva: Majuri Lojander, valokuvaaja: Miehikkälän työleiriltä: Inkeriläisiä äitejä lapsineen. www.finna.fi

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Näinä suuren siirtolaisuuden aikoina on hyvä huomata, että omissakin porukoissa on ollut paljon maastamuuttajia, niitä nykyisin paheksuttuja paremman elämän perässä lähtijöitä. Suvustani löytyy vauraamman elämän etsijöitä, sotaa paenneita miehiä ja ihan yleisiä seikkailijoita. Suurin osa lähtijöistä on ollut parikymppisiä, kouluttamattomia, tilattomia ja köyhiä, heistä osa on juurtunut uuteen kotimaahan paremmin ja osa huonommin, osa jopa palannut kotitantereille.

Minä tulen tavallisesta eteläsavolaisesta suvusta ja kolme neljästä isovanhemmastani on asunut vakaan oloisesti suomalaisella maaseudulla. Nopealla vilkaisulla oletin, että vasta vanhempani olivat niitä ensimmäisiä, jotka tekivät peliliikkeitä ja hilautuivat töiden perässä peltojen pientareilta kaupungin sykkeeseen Mikkeliin. Olin ajatuksessani kyllä todella väärässä.

Siirtolaisia löytyy esimerkiksi vanhempieni ikäpolvesta ja äitini sisar lähti Ruotsiin ja serkkunsa Australiaan asti. Kevyellä asenteella ei lähdetty, vaan lähdettiin tekemään kovasti töitä. Ruotsissa suomalaiset olivatkin hyvässä maineessa työtehojen puolesta, ja vähän huonommassa maineessa, koska aiheuttivat rähäköitä viikonloppuisin kun nollattiin niitä ylityötunteja. Australiassa sukulaiseni muistini mukaan asuivat jopa pidemmän tovin asuntovaunussa, kunnes pääsivät omakotitaloelämään kiinni. Saan tältä äitini serkulta edelleen joka vuosi joulukortin, joka on minusta kaunis ele. Joulukortteja saan nimittäin vuosi vuodelta vähemmän, mutta tämän yhden: kimaltavan ja eksoottisesti englanninkielisen saan aina. Ruotsiin lähteneet muuten palasivat, monien muiden lailla 1980-luvulla.

Isovanhempieni sukupolvessa on lähtijöitä myös. Isäni eno Onni (1914-59) lähti aluksi Norjaan töihin, vaikka oli perheen ainoa poika ja tiettävästi isänsä Otto olisi toivonut tämän jäävän kotiseudulle Ristiinaan. Kun sotakuviot Euroopassa lähestyivät Onni katsoi parhaaksi muuttaa vakaammille alueille ja paineli aina New Yorkiin asti. Isäni mukaan Onni sanoi lähteneensä, ettei joutuisi sotaan, mutta on taustalla varmaan houkuttanut suuren maailman kimaltavat valot ja seikkailu, miten sitä ihminen muuten päättyy Ristiinasta New Yorkiin asti? Onni kuoli siellä lapsettomana ja (ilmeisesti ainakin osittain alkoholisoituneena).  Onni on kovasti isäni näköinen ja tässä kuvassa tyylikkäänä maailmanmiehenä.

Äitini eno Kalle (1893-1968) lähti Kanadaan 1900-luvun alussa. Hänen kohdallaan olen kuullut monia arvailuja lähdön syistä, eikä sillä liene enää edes väliä mikä on totuus. Kun löysin hänen sukulaisiaan Kanadasta joitakin kuukausia sitten, he kyselivät minulta kylläkin aivan samaa: miksi isoisä muutti tänne Kanadaan? Oliko syynä riita isä-Augustin kanssa? Jäikö Suomeen avioton lapsi? Lähtikö hän karkuun sotilaspalvelusta? En tiedä, mutta kaikki veljensä taisivat sotaan joutua vuosikymmeniä Kallen lähdön jälkeen. Kalle menestyi Kanadassa mukavasti ja suku siellä on nykyisin laaja. Heidän sukunimelleen on merkitty tiekin, Wiljala Drive, jonka Google minulle tarjoilee heitä etsiessäni.

1800-luvulla ainakin isäni suvusta lähdettiin Pietariin, Viipuriin ja Inkerinmaalle. Osa palasi, viimeistään evakkokyydeissä sotavuosina. Sain hiljattain ihan yhteydenoton, olikohan 4-5. serkulta, joka on samaa Kautiaisten klaania Ristiinasta kuin minäkin ja on sotavuosien takaisin tuomana asuttautunut lopulta Lappiin asti. Osa itään lähteneistä palasi jo aiemmin, kun Pietarissa ei elämä ollutkaan ilmeisesti niin helppoa kuin oli odotettu. Osa jäi ja löytyypä heidän jälkeläisiään myös kaukaisina DNA-osumina. Ovakohan Ristiinasta 1600-luvulla poistuneet Nuijamiehet Inkerinmaalta DNA-osumina löytyviä Nuija-suvun edustajien esivanhempia? Sukua nimittäin ollaan.

Ennen kuin savolaisjoukot suunnistivat Inkerinmaalle, heitä siirtyi Suomen mittakaavassa ainutlaatuisen ja pitkäaikaiseen muuttoilmiön, savolaisekspansion mukana. 1400-1600-luvuilla  savolaiset siirtyivät suurin joukoin Pohjois-Savoon, Kainuuseen, Perämeren rannikolle, Keski-Suomeen, Pohjanmaalle, Koillismaalle ja Stolbovan rauhan myötä 1600-luvulla syvemmälle itään Laatokalle, Inkerinmaalle, mutta myös Ruotsin Värmlantiin ja Norjaan. Näillä alueilla oli ennestään joko vähän väestöä tai sitten lappalaisia, jotka uudisasukkaiden myötä väistivät kohti pohjoista. Ruotsin kuningas kannusti muuttajia, sillä valtakunta kasvoi heidän mukanaan vähän kuin itsestään, kun erämaat asutettiin.

Osa heistä päätyi metsäsuomalaisiksi Ruotsiin ja Norjaan ja näkyvät minunkin DNA-osumissani vielä tänä päivänä. Minulla on nimittäin valtavasti metsäsuomalaisten jälkeläisiä DNA-listoillani. Osa heistä toteutti siirtolaisuutta vielä seuraavissakin polvissa, esimerkiksi Ristiinasta 1500-luvun vaihteessa poistunut Himasen suvun edustaja asettui Värmlantiin ja hänen jälkeläisensä muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin. Myöhemmin tämän henkilön amerikkalainen jälkeläinen teki DNA-testin ja osottautui minun 10. serkukseni. Myös äidin puolen Purasia on selvästi siirtynyt Ruotsiin ja taitaapa Ruotsin prinssi Carl Philipin vaimo Sofia, Värmlannin herttuatar muuten, olla samaa Purasten sukua. Siinäpä todellinen menestystarina siirtolaisuuden saralta!

Otsikkokuva "Immigrants on an Atlantic liner" on Yhdysvaltojen kongressin kirjaston vapaasti käytettävissä olevia kuvia. Siirtolaiset ovat kautta aikojen tainneet matkustaa ahtaissa olosuhteissa, mutta siirtolaisuus Amerikkaan aiempina vuosisatoina ei  ole ollut vastaavaa elämän rulettipeliä kuin mitä Välimerellä nyt on meneillään.

PS: Tänään torstaina alkoivat Helsingin kirjamessut. Minulla on esiintyminen perjantaina illalla klo 18, tulehan moikkaamaan, jos olet paikalla (klo 18.30 Rosebudissa)! Lauantaina olenkin sitten Vaasan pääkirjastossa juttelemassa kirjasta ja sukututkimuksesta klo 13, kiva, jos pääset paikalle!

 

 

Kommentit (2)

Kaisa A. Nurhonen

Milloinka kirjoitat meistä 60-lukulaisista.  Meidän oli lähdettävä työn perässä kotiseudultamme. Jotkut lähtivät Ruotsiin, meillä oli onnea, kun saimme jäädä Suomeen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto