Kirjoitukset avainsanalla jatkosota

Tapasin hiljattain viehättävän 80-vuotiaan Brita Aarnialan, jonka kanssa keskustelin sotalapsista. Brita on itse ollut sotalapsena Ruotsissa, mutta hän on toiminut myös aktiivisesti sotalasten asioissa ja on ollut valmistelemassa erinomaista tietopakettia ja näyttelyä sotalapsista, joka löytyy täältä.

Sivustolla kerrotaan:

Lastensiirrot ja niiden vaikutukset ovat merkittävä osa Suomen sotien sosiaalihistoriaa. 
Toisen maailmansodan aikana Suomesta evakuoitiin sodan jaloista lähes 80 000 lasta Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan. Näitä lapsia kutsutaan sotalapsiksi. Suurin osa lapsista palasi kotiin sodan loputtua, osalle evakuointi jäi pysyväksi.

Näyttely sisältää mm sotalasten omia kokemuksia, auttajatahojen mietteitä, vanhempien ja sijaisvanhempien tunteita ja lastensiirroista syntyneitä ilmiöitä.

Monilla meillä on tiettyjä ennakkokäsityksiä aiheesta ja Brita kertookin, että ikävä kyllä vääriä käsityksiä on paljon. Kokosin seuraavaan muutamia yleisiä myyttejä ja alla löytyvät vastaukset, ovatko ne totta vai ei. Mieti lukiessasi olivatko sinun käsityksesi oikeita tai selaile vaikka Sotalapset -sivustoa, sieltä löydät myös oikeat vastaukset.

1. Suomalaisten toive oli lähettää lapset sodan keskeltä turvaan.

2. Ne perheet, joihin suomalaislapsia sijoitettiin, tarkistettiin ennalta.

3. Lapset sopeutuivat hyvin ruotsalaisperheisiin.

4. Suomesta lähetetyt lapset olivat köyhistä perheistä tai sairaita. Lapset pelastuivat, koska pääsivät turvaan.

5. Lasten kotiinpaluu Suomeen oli ihanaa.

6. Ruotsin kielen oppiminen oli lapsille rikkaus.

7. Kaikki sotalapset palasivat kotiin.

8. Sotalapsuus vaikutti vain lapsiin.

9. Sotalapsuus vahvisti sosiaalisia taitoja.

10. Lapsia ei pitäisi erottaa vanhemmistaan edes sota-aikana.

 

1. Suomalaisperheet eivät mielellään luopuneet lapsistaan. Sotalapsien siirtoja järjesteltiin monista, myös poliittisista syistä. Toimittamalla lapsia muihin Pohjoismaihin ajateltiin samalla vahvistaa suhteita näihin maihin. Lasta haluavia ruotsalaisperheitä oli myös paljon. Suurin osa suomalaisista politiikoista vastusti siirtoa, mutta korkeimmassa asemassa olevat taas katsoivat, että siirrosta on etua. Taustalla vaikutti myös epävarmuus, monessa suomalaisperheissä pelättiin esim. Neuvostoliiton miehitystä. Jatkosodan vuosina kotirintamalla kiersi SPR:n väkeä agitoimassa perheitä toimittamaan lapsiaan Ruotsiin turvaan. Joskus perheen lapsista arvottiin lähtijä. Moni sotalapsi koki myöhemmin katkeruutta, miksi juuri hänet lähetettiin. 

 

2. Halukkaat perheet kyllä rekisteröitiin etukäteen, ja jonkinlainen alkuseulonta suoritettiin, muttei riittävä, eikä lasten etuja ajateltu tarpeeksi. Lasten saavuttua paikalle, nämä perheet saivat itse tulla valikoimaan haluamansa. Tytöt menivät huomattavasti paremmin ”kaupaksi” kuin pojat, ellei poika ollut tarpeeksi iso ollakseen avuksi tilalla.

 

3. Lapset olivat aluksi kielitaidottomia ja tietenkin ikävöivät äitiä ja sisaruksia. Monille aika Ruotsissa oli kuitenkin hyvä vaihe ja he elivät yltäkylläisesti verrattuna aiempaan. 

 

4. Sotalapset tulivat kaikenlaisista perheistä niin varakkaista kuin köyhemmistäkin oloista. Osan perheoloissa oli Suomessa pulmia, osan vanhemmat työskentelivät rintamalla. Esimerkiksi Brita lähti veljensä kanssa, koska isä oli lääkäri ja äiti sairaanhoitaja ja "Isänmaa tarvitsi heitä". Osa tuli monilapsista perheistä, osa oli ainokaisia. 

Monet lapset olivat sairaita jo lähtiessään ja tartuttivat myös muita matkalaisia. Kuljetuksissa tai välittömästi niiden jälkeen kuoli paljon lapsia.

 

5. Niin traumaattista kuin olikin sopeutua aluksi Ruotsiin, se ei yhtään helpottanut sopeutumista takaisin Suomeen. Moni oli unohtanut äidinkielen ja perheensä. Osalle kotiinpaluu oli pahinta mitä siihen mennessä oli tapahtunut. 

Lapset ja heidän perheensä eivät saaneet tukea paluun myötä. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi sodan jälkeen puhumattomuuden ja vaikenemisen kulttuuri. Lasten toivottiin olevan hiljaa kokemastaan. Vasta 1970 -luvulla ensimmäiset alkoivat puhua sotalapsuudestaan ja sen vaikutuksista. Monet sotalapsuuden kokeneet muuttivat 1960-70-luvuilla Ruotsiin töihin.

Usein ajatellaan, että ne lapset, joka jäivät Ruotsiin olivat onnekkaita. He kokivat toki eron biologisesta perheestään, mutta ehtivät sopeutua hyvin uuteen perheeseen. Heitä ei riistetty perheestä irralleen kahta kertaa. Brita mainitsee kiinnostavasti, että Ruotsiin jääneet "saavat valittaa", he voivat puhua kokemastaan ja tunteistaan. Suomalaiset sotalapset eivät ole valittaneet, vaikka syytä olisi varmasti ollut.

Onneksi sotalapsiyhdistyksistä on saanut vertaisapua ja on voinut puhua vapaasti siitä mitä mieltä askarrutta tai painaa, ja iloita yhteisistä kokemuksista. 

 

6. Monet sotalapset eivät voineet hyödyntää kielitaitoaan palattuaan. He eivät voineet puhua ruotsia kenenkään kanssa ja pian se unohtui. Moni ei oppinut suomeakaan enää täysin sujuvasti ja jäi kielipuoleksi. Kielen menettäminen on iso kulttuurinen menetys, siinä katoaa tärkeä tapa ilmaista itseään. Moni sotalapsi koki myös juurettomuutta, eikä kokenut kuuluvansa minnekään, kieli ja kotipaikka kun ovat osa minuutta, identiteettiä.

 

7. Tuhansia lapsia jäi Ruotsiin ja Tanskaan, vaikka maiden välisten sopimusten mukaan kaikki lapset tuli palauttaa. Monet heidän omaisensa ovat nyt kiinnostuneita suomalaisista juuristaan ja etsivät tietoa. Brita saa paljon yhteydenottoja Ruotsista ja Tanskasta. Myös Kansallisarkistoon tulee kyselyjä ja yhteydenottoja.

 

8. Sotalapsuus vaikutti laajasti lasten perheisiin niin Ruotsissa ja Suomessa, heidän ystäviinsä, sukulaisiinsa ja kouluihin, joita he kävivät. Sotalapsuus on ollut ylisukupolvinen perintö ja sen tuomat kokemukset, traumat ja tarinat ovat siirtyneet seuraaville polville. 

 

9. Sotalapsia kuvailtiin kilteiksi ja hiljaisiksi. Brita kertoo, että hänen (ruotsinkielisessä) koulussaan oli paljon sotalapsia, jotka käyttäytyivät erinomaisesti, mutta eivät nauraneet. Opettajat eivät koskaan millään tavalla huomioineet tai ilmaisseet tietävänsä, että luokka pullisteli sotalapsia.

 

10. Lapset tarvitsevat hyvinvointinsa tueksi muutakin kuin riittävästi ruokaa, hoitoa ja turvalliset olosuhteet. Lapsen hyvälle psyykkiselle kehitykselle on tärkeää pystyä luomaan turvallisia ja pysyviä suhteita läheisiin hoitajiin. Lapsen kielelliselle kehitykselle on tärkeää saada puhua omaa äidinkieltä ja oppia sitä.

Kun teemme päätöksiä nykyajan sotalapsista ja pakolaisista, meidän tulisi hyödyntää sitä tietoa, jota suomalaisten sotalasten kokemuksista, tarinoista ja kohtaloista on saatu. Lue lisää: www.sotalapset.fi

___

Kuvat: Finna

Suomalaiset sotalapset lähtevät jonossa Ruotsiin, Museovirasto

Siskokset Pirkko ja Eeva Kemppainen lähdössä takaisin Suomeen, Pirkko ja Eeva Kemppainen sotalapsina Ruotsissa elokuusta 1944 lokakuuhun 1945, Museovirasto.

___

Liitän tähän loppuun vielä Britan äidin tarinan, joka on julkaistu Sotalapsi-lehdessä ja on luettavissa myös sotalapset-sivustolla:

SAATTAJATÄTI VESTA

Mikkelin seudun sotalapsiyhdistyksen kymmenvuotisjuhlia on juuri vietetty. Katselen hieman ujostellen ympärilleni, en tunne kovin montaa henkilöä tässä joukossa. Edessäni on naishenkilö, ystävälliset silmät, iloinen ilme. Hän esittäytyy. ”Minun kantakortissani lukee nimi Vesta Stenius”, hän sanoo, ”Oliko tämä henkilö mahdollisesti sukua sinulle?” 

Kysymys iskee minuun kuin salama, on kuin ympärillä oleva puheensorina häipyisi pois, olemme kahden. ”Hän oli äitini”, saan sanotuksi, mutta lause jää kuiskaukseksi. Kapsahdamme toistemme kaulaan, sanoja ei tarvita. Itkemmekin vähän. Miksi, sen ymmärtää vain sotalapsi. Tässä tapaamisessa lämmittelen vieläkin.

On tullut aika palauttaa mieleen, mitä äiti kertoi sodanaikaisista kokemuksistaan. Apuna minulla on musta vahakantinen vihko, johon kirjasin yksityiskohtia haastatellessani äitiä joitakin vuosia ennen hänen kuolemaansa 1992. Olen myös hakenut tietoja Suomen arkistoista ja saanut Kai Rosnellilta hänen Riksarkivetista löytämiään selventäviä asiakirjoja.

Vesta Edgren, silloin 24-vuotias, valmistui vuonna 1929 sairaanhoitajaksi Helsingissä. Saarijärvellä kuusilapsisessa perheessä kasvaneena hän oli oppinut käyttämään tervettä maalaisjärkeä. Hän valitsi erikoisalakseen leikkaussalin hoitajan työn. Jossain vaiheessa hän sitten törmäsi tulevaan isääni Kirurgisen Sairaalan pitkillä käytävillä.

 

 Isänmaa kutsuu

Jatkosodan alkaessa veljeni oli viisi- ja minä kaksivuotias. Kesäkuussa 1941 Punaisen Ristin edustaja tuli käymään kesänviettopaikkaamme Sipooseen, vaatien äitiäni töihin. Äiti vetosi pieniin lapsiin, mutta vieras katsoi häntä ankarasti ja sanoi:  ”Isänmaa tarvitsee rouva Steniuksen!” Niin Vesta lähti varustamaan kenttäsairaalaa  Rakilan kartanoon Haminan lähelle. Sairaala siirrettiin pian Ala-Urpalaan. Kyseessä oli kaksikerroksinen talo, jossa vähäinen henkilökunta hoiti haavoittuneita sotilaita. Vihollinen tulitti kerran läheisessä lahdessa ollutta suomalaista tykkivenettä niin voimakkaasti, että kenttäsairaalan potilaat ja henkilökunta siirrettiin suojaan suureen ojaan.

Vesta oli II Rannikkotykistön palveluksessa ylihoitajan virkanimikkeellä vuoden 1942 loppuun saakka. Isämme oli silmälääkärinä työssä eri sairaaloissa, kuten oli ollut jo talvisodassa. Me lapset jäimme maalle loppukesän ajaksi 1941, mutta muutimme sitten isän perään ensin Mikkeliin, sitten Viipuriin, jonne äiti oli jo siinä vaiheessa siirretty. Tuskin ehdimme paljoakaan olla kaikki yhdessä.

Keväällä 1942 tuli uudet komennot: Vestan oli lähdettävä Seivästöön, isämme taas siirtyi Helsingin kautta Kuopioon. Tässä vaiheessa vanhempamme eivät pystyneet enää pitämään perhettä koossa vaan päättivät lähettää lapset Ruotsiin. Lähdimme Viipurista Helsinkiin maaliskuussa 1942, mutta pääsimme erilaisten kulkutautien takia jatkamaan sieltä junalla Ruotsiin vasta toukokuussa. 

 

Kenttätyötä 

Äiti mainitsi lyhyesti, että jätettyään meidät junaan Viipurin asemalla hän käveli elämänsä raskaimmat askeleet majapaikkaansa. Yleensä hän torjui vaikeat muistot huumorin avulla, ja kertoi vain hauskimmat tai hyvin päättyneet tapahtumat. Seuraavassa muutama esimerkki.

Kenttäsairaalassa työskentelevän nuoren miehen loma oli venynyt pitkäksi ja kun hän vihdoin tuli, hän oli horjuvassa kunnossa. Ylilääkärin kiertoa odotettiin, ja Vesta yritti kofeiinitableteilla saada miehen työkuntoiseksi. Molemmat olivat potilassalissa kun käytävällä kuuluivat jo tuttujen saappaiden askeleet. Kiinnijääminen olisi tietenkin merkinnyt miehelle ikäviä seurauksia. Vesta työnsi pojan lähimpään tyhjään sänkyyn saappaineen päivineen, käski olemaan hiljaa ja veti huovan ”potilaan” korviin. Ylilääkäri pysähtyi kierrolla vuoteen jalkopäähän, katsoi hoitajaa ja kysyi ”Jaaha, mitä meillä tässä on?”

”Hän on juuri tullut ja nukkuu nyt, ei ole ehditty vielä tutkia”, vastasi Vesta, taitaa olla kuumeessa”. ”Onko kovassakin kuumeessa”, kysyi ylilääkäri. ”On huonokuntoinen” kuului vastaus. Kiertoa jatkettiin seuraavien potilaiden luo, joista osa näytti poikkeuksellisen iloisilta. Äitini mielestä ylilääkäri tiesi täsmälleen mistä oli kysymys, muttei viitsinyt puuttua asiaan.

Kauniina kesäpäivänä Vesta meni niitylle poimimaan kukkia kun pellonreunalta kuului kauhistunut ääni: ”Rouva Stenius, pysähtykää! Älkää liikkuko, pelto on miinoitettu! Tulemme hakemaan!” Varomaton sairaanhoitaja haettiin pois hengenvaarasta. Äiti väitti meille, että tästä hyvästä hän sai mitalin urheudesta.

 

Saattajatädiksi

Komennus II Rannikkotykistön sairaanhoitajana päättyi vuoden 1942 lopussa, minkä jälkeen Vestalla oli Punaisen Ristin erityistehtäviä, kuten sotainvalidien vieminen Ruotsiin saamaan hoitoa ja kuntoutusta. Saatettuaan kerran pienen laivan ruumassa parisenkymmentä vammoistaan toipuvaa sotilasta Tukholmaan ja sieltä Göteborgiin, hän käväisi Uppsalan lähellä Marielundissa meitä lapsia tapaamassa. Vuosi oli kulunut sitten viime näkemäämme.

Vesta siirrettiin Lastensiirtotoimistoon syksyllä 1943. Tehtävänä oli, yhdessä lastentarhaopettaja Beat-Mari Borgin kanssa, vastata sairaiden lasten kuljetuksista. 

Vesta saattoi kertomansa mukaan lukemattomia lapsijoukkoja Ruotsiin, enimmäkseen lentäen. Arkistoista löytyy n. 140 listaa eri päivinä tapahtuneista lentokuljetuksista ja siinä olevien lasten nimet ja diagnoosit. Hyvin monessa on äitini käsiala tai hänen nimensä, mutta ei hän tietenkään ole voinut olla kaikissa mukana. 

Joskus äiti soitti meille Tukholmasta. Kerran puhuimme hänen kanssaan aamulla lyhyesti, hän oli juuri lähdössä Suomeen. Illalla puhelin soi uudelleen ja äiti sanoi: ”Hei, olen taas täällä...”

Vaikeat sääolosuhteet tekivät lennoista joskus painajaismaisia. Koneessa saattoi olla muutama aikuinen ja kolmisenkymmentä lasta, kaikki voivat pahoin. Äitini kuului niihin, jotka eivät pode matkapahoinvointia missään kulkuvälineessä, joten hänelle lankesi tehtävä hoivata muita ja siivota jäljet.

Aikuisena istuin kerran äidin vieressä potkurikoneessa matkalla Osloon. Epävakainen sää yllätti, lentokone pomppi, tärisi ja putosi ilmakuoppiin. Matkustajat olivat kalpeita, tarrautuivat toisiinsa ja kirkuivat. Itse pelkäsin, purin hammasta ja puristin kädet nyrkkiin. Vihdoin otin äidin käsivarresta kiinni. Hän havahtui salapoliisiromaanistaan: ”Ei tämä mitään, ota rauhallisesti” – ja jatkoi dekkarin lukemista.

 

Huumorin voimalla

Kuljetuksissa tarpeellinen rekvisiitta säilytettiin Lastensiirtotoimiston tiloissa. Vestan tehtäviin kuului toisinaan korjata tavarat talteen junasta. Kerran, kun lähes kaikki oli lastattu asemalla olevan apumiehen kärryyn, oli jäljellä vielä monta pientä peltistä pottaa, jotka eivät mahtuneet mihinkään. ”Otin yhden joka sormeen”, Vesta kertoi, ”mutta se viimeinen... Laitoin sen lopulta päähäni”.

Uskon tästä jutusta joka sanan, sillä äitini oli täysin kykenevä kävelemään asemalta Vuorikadulle potta päässä, ja todennäköisesti vielä nautti ihmisten hämmästyneistä katseista. Perillä lastensiirtotoimistossa on sitten naurettu pitkään ja hartaasti.

Välillä oli tehtävä toimistotyötä ja rasittavaa luettelointia. Huolet ja ikävä pääsivät myös valtaan heti kun ei ollut tulipalokiirettä. Vestan erikoisala oli keksiä toisten piristämiseksi kepposia, mm soittaa kaupungilta jollekin Lastensiirtotoimiston työntekijälle, esittäen milloin mitäkin hämäräperäistä mustan pörssin myyjää tai muuta hassua hahmoa. 

Eräänä päivänä Beat-Mari Borg sai puhelun. ”Täällä puhuu marsalkka Mannerheim”, kuului langan toisesta päästä. ” Äh, Vesta, älä viitsi, kyllä minä äänesi tunnen” keskeytti Beat-Mari kyllästyneenä, sillä hänellä oli muuta tekemistä kuin pelleillä puhelimessa. Kuului hienotunteinen rykäisy, ja ääni aloitti uudelleen: ”Täällä puhuu marsalkka Mannerheim”... Lopeta jo, sanoi Beat-Mari kipakasti ja sulki puhelimen. Mutta sepä soi heti uudelleen: ”Täällä puhuu jne”. Beat-Mari tajusi erehtyneensä, pelästyi pahan kerran ja sai juuri ja juuri asian selvitetyksi: ”Anteeksi Herra Marsalkka, kyllä, herra Marsalkka”...   

Marski ei herrasmiehenä ilmiantanut Elsa Bruunin alaisia eikä asiasta sen koommin kuultu. Mutta Beat-Mari häpesi ja syytti ystäväänsä siitä, että aikaisemmat pelleilyt olivat saattaneet hänet nyt noloon tilanteeseen. Vesta nauroi ja vakuutti ettei hän KOSKAAN uskaltaisi edes yrittää matkia Marskia! 

 

Anneli 

Aselevon aikana kuljetettiin edelleen sairaita lapsia Ruotsiin, mutta Vesta saattoi myös lapsia toiseen suuntaan, laivalla Tukholmasta Turkuun tai Helsinkiin. Kerran mukana oli Anneli-niminen tyttö, jolle ei löytynytkään Suomessa vastaanottajaa. Kyseessä oli yksi niistä käsittämättömistä sekaannuksista, joita on usein kuvattu sotalasten kertomuksissa. Vesta otti Annelin toistaiseksi kotiinsa ja sai tytön päivähoidon järjestetyksi. Annelin vierailu venyi moneksi viikoksi. Vanhempani kiintyivät tyttöön, ja olivat jo päättäneet yrittää adoptoida hänet, kun Annelin oikea perhe löytyikin Helsingistä. Luopuminen tytöstä oli vaikeaa: omat lapset Ruotsissa, nyt Annelikin vietiin. Myöhemmin Vesta rohkaisi mielensä ja meni yllätysvierailulle Annelin kotiin. Siellä Anneli istui tyytyväisenä isänsä sylissä. Vesta kertoi, että hän jätti tämän kuvan tytöstä silmiensä taakse ja hyväksyi tilanteen. 

 

Muistelemisen tuskaa

Vasta aikuisena pystyin puhumaan äitini kanssa Ruotsin ajasta ja lastensiirroista. Virikkeinä toimivat kaksi nykyisin monelle sotalapselle tuttua henkilöä, Annu Liikkanen (Edvardsen) ja Pertti Kavén. Annu Liikkasella oli ilmoitus lehdessä, jonka avulla hän haki kontaktia sotalapsiin tulevaa kirjaansa varten. Vastasin tähän ilmoitukseen. Annu tuli Helsinkiin ja haastatteli täällä mm äitiäni ja minua. Myöhemmin Pertti Kavén soitti äidilleni useita kertoja saadakseen tietoja kirjoittaessaan omaa kirjaansa ”70 000 pientä kohtaloa”.

Pertti muistaa Vestan sanoneen että koko lastensiirto oli suuri erehdys. Se, puhuiko äitini vain omasta puolestaan vai valtakunnallisella tasolla, jää arvoitukseksi. Mitä vanhemmaksi äiti tuli, sitä vaikeammaksi asia hänelle muodostui. Hän rupesi aina itkemään enkä raatsinut jatkaa aloitettua keskustelua. Äidin sydän oli raskas myös siksi että veljeni kuoli 18-vuotiaana, lapsena sairastetun reumaattisen kuumeen aiheuttamaan sydänvikaan. Veljeni ei ollut lainkaan viihtynyt Ruotsissa. 

Veljeni ja minun tultua kotiin 1946 äidin ystävät Lastensiirtotoimistosta olivat usein meillä vierailulla. He olivat kaikki iloisia, mukavia tätejä. Myös äidille läheisiksi tulleisiin lottiin ja pikkulottiin pidettiin yhteyttä. Muutettuamme Kotkaan 50-luvulla meitä Viipurissa hoitanut Rauha-lotta löytyi. Hänellä oli oma kemikaalikauppa kouluani vastapäätä! Siellä hän sitten opasti sekä Vestaa että minua ihonhoidon saloihin. Vilkas Vesta ei kuitenkaan malttanut kaikkia neuvoja noudattaa.

Niinpä Kotkassa eräänä iltana joku puheliaalla tulella oleva mies huikkasi hänen peräänsä: ”Ryppyinen naama mutta nuorekas käynti!”

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin eilen esiintymässä seminaarissa "Kadonneiden sukulaisten jäljillä", joka järjestettiin Karjala-talossa Helsingissä. Päätin tarinoida lähinnä valokuvien kautta (esitys täällä ) ja valokuvia esitellessäni sitten juttelin niihin liittyvä tarinat. Kiirehän siinä tuli puheliaalla ihmisellä, minulla kun riittäisi tätä kerrottavaa vaikka koko päiväksi. Mahdottoman kivaa palautetta sain jälkeenpäin, vaikka itse epäilin olleeni hieman sekava, mutta huhhuh, tämän vuoden viimeinen esiintyminen on nyt hoidettu kunnialla maaliin!

Muutama vinkki tarttui itsellekin mukaan seminaarista, joten pistän ne nyt välittömästi jakoon. Seminaarissa puhui Karjalan tasavallan arkistosta johtaja Olga Zharinova (kauniilla suomenkielellä) kertoen, että he saavan paljon kyselyjä Suomesta ja yrittävät palvella parhaansa mukaan, myös suomeksi. Hän kertoi olevansa itsekin "umpikarjalainen" ja suku on Hyrsylän (mutkasta) kotoisin. Pystyin samaistumaan mitä suurimmassa määrin, kun hän kertoi, että aloitettuaan itse sukututkimuksen oli törmännyt tuntemattomiksi jääneisiin sukulaisiin ja kadonneisiin. Neuvostoliitossa kun varsin moni leimautui "kansanviholliseksi" kuka mistäkin syystä, jälkeenpäin näistä ihmisistä ei sitten suvun piirissä välttämättä puhuttu. Hänelläkin oli siis "kadonneita" suvussa, mutta syynä olikin nyt se, että nämä olivat ehkä loikanneet Suomeen ja sen jälkeen heistä ei kuultu.

Mietin taas sitäkin, että kun omat isoisän etsinnät ovat niin mahdottoman vaikeat, että tässäkin on osasyy, ehkä olen ollut kontaktissa jopa oikeisiin ihmisiin, mutta he eivät tiedä etsimästäni henkilöstä, koska sotavangit ainakin olivat "kansanvihollisia" sodan jälkeen.

Joka tapauksessa Petroskoissa on aineistoltaan hyvin rikas arkisto, josta voisi löytyä kiinnostavaa materiaalia meille suomalaisille. Viikottain uutta aineistoa kuulemma digitoidaan tänne.  Tuo sivusto on neljällä kielellä ja aineisto siis karttuvaa, joten sukututkijan kannattaa kurkistaa mitä sieltä voisi löytää.

Hiljattain Petroskoin arkisto on saanut muutaman ison albumin täynnä valokuvia noin sadan vuoden takaisista "rajarikkureista ja laukkureista" ja näitä kuvia nimitietoineen voi selata heidän tutkijasalissaan Petroskoissa.

Tässä esimerkiksi Jaakko Juntunen, jolla vaikutti olevan muutama velikin, joka oli jäänyt kiinni noin sata vuotta sitten rajan tuntumassa. 

Lisäksi Petroskoin arkistossa on paljon materiaalia perheistä, jotka muuttivat vallankumouksen jälkivaiheissa Suomeen (1910-20-luvuilla), mutta harkitsivat muuttoa takaisin/palasivat. Näistä perheistä on peräti erinomaiset tiedot, joissa kerrotaan missä he asuivat Suomessa, keitä sukuun kuuluu (missä nämä asuvat, milloin ovat syntyneet),  lisäksi yleensä on valokuva koko perheestä! Näitä yritetään digitoida lähivuosina nettiin. Ylin kuva on tästä materiaalista. Eli jos tietää, että omia sukulaisia on tullut Suomeen vallankumouksen jälkeen kannattaisi ehkä varmuuden vuoksi tarkistaa, onko heistä tietoja tuolla? Parhaassa tapauksessa saattaa löytää tietoja uusista sukulaisista ja saada ennenäkemättömän valokuvan heistä haltuunsa.

Petroskoissa on myös suuri määrä aineistoa ihmisistä, jotka olivat muuttaneet Suomesta, Norjasta, Ruotsista Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ja tulivat 1930-luvulla Karjalaan rakentamaan sosialistista Neuvostoliittoa. (Oletko lukenut kirjan Ikitie tai katsonut elokuvan, juuri näistä ihmisistä on kyse). Aiheesta on tulossa myös julkaisuja, ilmeisesti ensi vuonna. Monilla näistä ihmisistä oli varsin surullinen kohtalo ja päivät päättyivät Karjalan metsien joukkohautoihin, mutta usein lapsia siirrettiin orpokoteihin ja vastaaviin, joten heistä saattaa löytyä tätä kautta jotakin pientä lisätietoa.

Lisäksi Karjalan tasavallan arkistossa on tietysti valtava määrä aineistoa koskien karjalaisia. Sota-aikana arkisto oli evakuoitu ja aineisto olikin säilynyt yli 90 prosenttisesti. Olga kertoi arkiston olevan "sukututkijan aarreaitta", valtavasti materiaalia karjalaisista ihmisistä.

Jos nämä tiedot nyt herättävät sinussa väkevän halun vierailla Petroskoin arkistossa, kannattaa toimia! Laita ennalta viestiä ja kerro mikä aineisto kiinnostaa ja miksi. Valokuvaamisesta ja kopioista otetaan jotakin maksua, mutta kopioita siis saa mukaansa. He pystyvät palvelemaan myös suomeksi. Kaikki toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Arkiston yhteystiedot löytyvästä tästä.

Omasta puolestani voin siis sanoa päivän olleen varsin antoisa. Ensimmäistä kertaa olin myös puhumassa tulevasta kirjastani. Esityksen jälkeen Olga kertoi minulle kauniin tarinan: kun Hyrsylä (mutka) jakautui ja raja meni halki, välissä oli vesistö. Naiset menivät sitten aina rannalle ja lauloivat kaikki kuulumiset ja toisella rannalla naiset kuuntelivat. Karjala.

Tulevan kirjani kansikuva on nyt muuten julkista tietoa ja se on tässä:

 

Kirjan esittelyteksti:

"Kunnes rauha heidät erotti Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana 

”Työpäivän jälkeen Andrei koppasi minut aina syliin ja heitti ilmaan, sipaisi hiuksia. Muistan vieläkin, miltä Andrein tukka tuntui sormissa. Minä luulin, että kuolen kun hänet vietiin.” Riitta, s. 1938

Jatkosodan aikana kotirintaman arki jatkui ilman isäntiä, aviomiehiä ja isiä, ja työvoimapulaa helpotettiin lähettämällä maalaistaloihin neuvostosotavankeja. Tuhansilla suomalaisilla on muistoja heistä: taloon tuli vankileirillä luurangoksi laihtunut mies, vakaumuksellinen kommunisti tai tuttu Aleksei, joka hoiti hevoset hyvään kuntoon, istui samassa ruokapöydässä ja hyräili lapsille surumielisiä slaavilaisia lauluja.

Kunnes rauha heidät erotti antaa äänen niille suomalaisille, joille jatkosodan vuodet tuovat mieleen myös lämpimiä muistoja venäläisistä. Sotavanki haettiin kotiin, häneen tutustuttiin ja opittiin luottamaan. Hänestä saattoi tulla rakastettu, ystävä tai isänkorvike. Kun rauhanneuvotteluissa sovittiin sotavankien luovuttamisesta, monessa perheessä yritettiin anoa, että tuttu vanki saisi jäädä Suomeen. Kun luovutusjuna ylitti rajan, yhteys suomalaisiin katkesi ja vanki katosi punaisen hämärän maahan."

Esittely siis täällä. Jännää on taas ja paljon vielä töitäkin jäljellä. Maaliskuussa pitäisi olla valmista. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Viime kesänä löysin kiinnostavaa aineistoa Kansallisarkistosta. Etsiskelin tietenkin tietoa sotavangeista ja lueskelin Sotavankileirien tutkimuskeskuksen materiaalia. Näitä materiaaleja on koottu siinä vaiheessa, kun sota oli jo hävitty ja valvontakomissio oli maassa. Venäläiset tutkijat selvittelivät suomalaisten syyllisyyttä erilaisiin asioihin, esimerkiksi leiriolosuhteissa kuolleiden sotavankien kohtaloita, erilaisia ilmiantoja jne.

Papereiden joukossa on suomalaisten omaa selvitystä Petroskoista. Neuvostoliitto syytti Suomea Petroskoin polttamisesta suomalaisvaltauksen yhteydessä ja suomalaiset ovat haastatelleet silminnäkijöitä vuonna 1944 todistaakseen, että he eivät kaupunkia tuhonneet, vaan päinvastoin jälleenrakensivat sitä.

Lukiessani raporttia muistelin selanneeni aiemmin SA-kuvia Äänislinnasta netissä monta iltaa, katselleeni kuvia kaupungista suomalaisten sinne saapuessa. Kuvien yhteydessä kerrotaan venäläisten jättäneen taakseen palavan kaupungin ja väestö on evakuoitu proomuilla yli Äänisen.

Mitä kaupungissa tapahtui viimeisinä aikoina ennen suomalaisten saapumista ja sen jälkeen? Keitä kaupungissa mahtoi olla suomalaisten saapuessa? Venäläisiä? Karjalaisia? Millaista oli elää kaupungissa, jonka omat joukot pistävät tuleen, etkä ole ihan varma, millainen valloittaja sieltä on seuraavaksi tulossa?

Kymmeniä sivuja sisältävän kuulusteluraportin alussa todetaan: kuulustelut tapahtuivat Äänislinnan poliisilaitoksella 6. päivänä tammikuuta 1944

Ensimmäisenä on kuultu mielisairaanhoitaja Jeugenia Smolnikovia, jonka kerrotaan olevan venäläinen ja syntyneen Neuvostokarjalassa vuonna 1921. Hän kertoo: 27-30. päivänä syyskuuta 1941, jolloin venäläiset joukot alkoivat perääntyä kaupungin läpi pohjoiseen, oli kertoja enimmäkseen sotilaskadulla mielisairaalan pommisuojassa. Kun kertoja  oli käynyt ruokailemassa ja tavaroitaan kaupungilla katsomassa, oli hänen mukaansa keskustan suuria rakennuksia tulessa. Hänen mukaansa räjäytykset ja tulipalot oli pantu toimeen ns. hävityspataljoonien toimesta, joita oli  muodostettu nuorista venäläisistä henkilöistä. Hän kertoo lisäksi, että 25. päivänä sammuivat sähkövalot ja seuraavana päivänä ei sähkölaitosta enää ollut. Se oli räjäytetty. Kertoja ei ole nähnyt suomalaisten polttavan eikä tuhoavan taloja.

Toisena on haastateltu Kuisma Bogdanovia, ammatiltaan kirkonvartija, joka on syntynyt Salmissa 1891 ja on muuttanut Petroskoihin vuonna 1914. Kiinnostavaa, Neuvostoliitossa jonkun ammatti on ollut kirkonvartija? Bogdanovkin kertoo venäläisten polttaneen suuren osan taloista, jotka hän myös luettelee:

Suomalainen teatteri

Elokuvateatteri Krasnaja

Rajavartioston kasarmi

Karjalaistieteellisen instituutin talo

Filharmonin talo

Kauppahalli

Valtion pankki

Kaupungin nevostotalo

Miliisiosaston virastorakennukse

NKVD:n asuintalo

Sos. huollon kansankomissariaatin talo

Nuorisoliiton keskuskomitean talo

NKVD:n talo 1 ja 2

Severnajahotellin talo

Kirjapainon talo

Puoluekoulun talo

Pioneeripalatsin talo

Vankila

Koulurakennuksia

Olut- ja viinatehtaan talo

Äänisjärven rannalla olleet satamalaitteet ja rakennukset kokonaan

Listaa lukiessani mietin, millaisista rakennuksista on koostunut 1940-luvun kaupunkikeskusta Suomessa ja Neuvostoliitossa? Neuvostoliiton Petroskoissa on ollut sellaisia pytinkejä, etten ole edes ihan varma, mitä noissa kaikissa taloissa on tehty? Mielikuvitus keksii kyllä monia juttuja. 

Kuvassa oluttehdas, SA-kuva Äänislinnasta

Nikolai Suhanovskij, ammatiltaan konemekaanikko ja syntynyt Arkangelissa, Veleskissä vuonna 1907, kertoo samaa kuin edelliset haastateltavat. Venäläiset hävityskomppaniat polttivat kaiken ennen perääntymistä. Sekä: Suomalaisten vallassaoloaikana ei ole Äänislinnan kaupungissa suoritettu mitään tuhoamistöitä, joskin on sattunut joitakin pienempiä tulipaloja, ollen nämä tulipalot kuitenkin luonnollisia paloja, jotka ovat johtuneet ilmeisesti rakennusten venäläistä alkuperää olevista rappiotilassa olleista uuneista ja sähköjohdoista.

Jaa. Jokaisen haastateltavan kohdalla on muuten mainittu aina heidän kansallisuutensa ja oleskelulupansa numero, jonka he ovat saaneet suomalaisilta. Ovatko nämä kuullustellut venäläiset asuneet suomalaisten kokoamissa keskitysleireissä, joita Äänislinnassa oli? Luultavasti ei, sillä heidän kohdallaan on mainittu myös ihan kotipaikkansa katuosoitteet. Eli vain osa väestä on viety leireihin.

Tatjana Sosonov on mekaanikonvaimo ja syntynyt Besovdsan kylässä 1903. Hän on ollut Petroskoissa suomalaisten saapuessa, koska oli juuri synnyttänyt lapsen 18.9.1941 eikä siksi poistunut, vaikka oli saanut evakuoimiskäskyn. Kertoja vietti yönsä vastasyntyneen lapsensa kanssa eräässä Tapionkatu 10:ssä olevassa sirpalesuojassa, josta seurasi kaupungin valtaamista. Hän kertoo tulipalojen vaivanneen kaupunkia monta päivää ja luettelee samat rakennukset kuin aiemmat kertojat lisäten joukkoon vielä suksitehtaan, elokuvateatterin, rantahotellin, kirjastotalon, pioneeripalatsin, pesulan ja Solomon sahan.

Voi hyvä tavaton, onko hän synnyttänyt lapsensa yksin? Onko lapsen isä puna-armeijassa? Mitä hänelle ja lapselle tapahtui myöhemmin, ilmeisesti vuonna 1944 he olivat ihan ok?

Alkuperäinen kuvateksti: Suomalainen hävittäjäkone partiolennollaan kaupungin yllä. Äänislinna 7.10.1941. SA-kuva.

Jaakko Tatti, joka on syntynyt Inkerin Rääppyvässä vuonna 1877, puolestaan kertoi, että hänet on perheineen käsketty vuonna 1936 Petroskoin Suojunniemelle. Kertoja on tyttärensä kanssa työskennellyt Petroskoissa leipätehtaalla. Venäläiset olivat hänelle kertoneet saksalaisten olevan jo aivan lähellä kaupunkia ja surkuttelivat mm. kertojan ja hänen perheensä kohtaloa, jos nämä jäävät asuinpaikalleen. 

Toinen inkeriläinen haastateltu, Mikko Simppanen, totesi, että inkeriläiset erotettiin neuvostoarmeijasta syyskuussa 1941. Hän kertoo saapuneensa kaupunkiin vasta suomalaisvaltauksen jälkeen ja silloin löytäneensä taloista polttopulloja, joita ei ole ehditty sytyttää ennen perääntymistä.

Saunanlämmittäjä Tatjana Viljanen, syntyperäinen petroskoilainen ja karjalainen oli myös saanut käskyn poistua kaupungista. Hänen äitinsä Feodoria oli kuitenkin vuodepotilaana, eikä hän voinut jättää tätä yksin. Syyskuun 27. päivänä olivat venäläiset sotilaat ja kaupungin siviiliväestö poistunut Petroskoista. Sitten olivat alkaneet tulipalot. Palojen raivokkaimpina riehuessa ei kuultava ollut poistunut Räihänkadun varrella olleesta asunnostaan vaan oli sieltä tarkkaillut palojen leviämistä.

Nikolai Tverdov, ammatiltaan sähköasentaja, syntynyt Kalinin piirissä vuonna 1918, on kertonut olevansa karjalainen ja asuneensa Solomon kylässä Lenininkatu 26:ssa. On toiminut suksitehtaalla sähkömiehenä yhdessä vaimonsa kanssa. Syksyllä 1941 siirrettiin suksitehdas Kontupohjaan ja kuultava oli tullut määrätyksi sinne. Hän ei kuitenkaan lähtenyt, vaan oli syyskuun 29, päivänä 1941 lähtenyt Jalolahteen yhdessä vaimonsa ja tämän äidin ja muutamien muiden naisten kanssa. Kaupunki ja Soloman kylä oli tähän aikaan kokonaan evakuoitu. Myöskin Soloman voimalaitoksen, sahan ja tiilitehtaan koneet oli evakuoitu Uralille jo kuukautta aikaisemmin. Äänislinnassa oli seinillä Stalinin antama kuulutus, jossa käskettiin hävittää kaikki siinä tapauksessa, että joudutaan kaupungista lähtemään. Kehuu suomalaisia haastattelussa oikeamielisestä kohtelusta.

Nikolai Boronin, varastomies ja syntynyt vuonna 1890 Arkangelissa, kansallisuudeltaa venäläinen kertoo: elokuussa oli sahan työväestö jaettu kolmeen osaan. Voimakkaimmat ja parhaimmat miehet määrättiin ottamaan koneita irti ja lastaamaan proomuihin. Heikommat miehet ja naiset joutuivat linnoitustöihin ja yksi osa oli erään naiskomissaarin johdolla määrätty valvomaan evakuoimista ja toimittamaan lopullinen hävitys. Kuultava oli käsketty lopulta pois ja hän oli piileskellyt metsässä suomalaisten tuloon saakka.

Nikolai Mehov, syntynyt Pietarissa 1911, ammatiltaan vuori-insinööri. Kertoi toimineensa kiilletehtaan palveluksessa ja sen teknillisenä johtajana. Kertoo olleensa pommisuojassa sen ajan, kun kaupunkia tuhottiin.

Anna Artemjev, karjalainen ompelijatar, joka on syntynyt Säämäjärven Palolahdessa vuonna 1907. Hän asui Ukonkatu 129/3 ja toimi talon vanhimpana. Sodan sytyttyä kesällä 1941 olivat venäläiset evakuoineet heti kaupungista lapset ja epäluotettavat kuten suomalaiset ja karjalaiset. Sitten oli ilmoitettu, että taloihin ei saa jättää mitään suomalaisille, jos nämä valtaavat kaupungin. Syyskuun 25. päivänä oli sitten laiva lähtenyt vetämään proomuja, joissa oli etupäässä naisia ja lapsia tarkoituksena mennä Äänisen toiselle puolen. Seuraavana aamuna oli kuitenkin hinauslaivasta katkennut köysi järvellä ja se proomu, jossa kuultava oli, oli jäänyt ajelehtimaan Ääniselle. Tuuliajolla oli proomu ollut pari päivää ja oli sitten ajautunut Äänislinnan kaupungista noin 80 kilometrin päähän Bribrikan rantaan, jossa suomalaiset sotilaat olivat vastassa. Suomalaisten otettua proomu haltuunsa, olivat he nähneet Äänislinnasta päin nousevan kovasti savua.

Proomu Äänisjärvellä, SA-kuvat.

Vepsäläinen Mikko Ishanin, syntynyt 1887 Issainkylässä, asuu Petroskoissa ja töissä apteekissa varastomiehenä. Ei noudattanut poistumiskäskyä. Syyskuun 29. päivänä 1941 hän vaimonsa ja veljensä pojan kanssa oli lähtenyt hevosella ajamaan ja oli todennut, että venäläiset sotilaat olivat juovuksissa ja kulkivat talosta taloon sytyttäen taloja palamaan.

Alkuperäinen kuvateksti: Poikien valokuvausasetelmia Äänislinnassa valtauspäivänä. (Kamera aitapylvään päässä) / Leninin patsas Äänislinnassa maatalousteknikumin edustalla. Äänislinna 1.10.1941. SA-kuvat.

Juho Tatti, inkeriläinen mylläri, kotoisin Rääppyvästä ja vepsäläinen Paraskeva Kurganov vahvistavat edellisten kertomuksia

Ivan Barmin, venäläinen opettaja toistaa edellisten tarinaa ja kertoo olleensa suomalaisten mukana sammuttamassa XII koulurakennusta Karl Marxin kadulla. (Tietenkin opettaja lähtee sammuttamaan koulutalon paloa, entisenä historian opettajana ymmärrän tämän täysin!)

Suomalaiset sammutustöissä, SA-kuvat

Aleksandra Isotov, Severnajahotellin tarjoilijatar, syntynyt 1908. Hän kertoo jääneensä kaupunkiin, koska hänen sairasta miestään ei otettu proomuun. Kertoo venäläisen politrukin pelotelleen häntä sillä, että suomalaiset joukot harjoittavat väkivaltaa varsinkin naisia ja lapsia kohtaan. Ennen suomalaisten tuloa kertoja on liikkunut vain asuntonsa läheisyydessä. 1.10.1941 on sitten suomalaisia sotilaita tullut aamuviideltä hänen kotiinsa ja kertoneen karjalaissyntyisen sotavangin avustuksella hänelle ettei tarvitse pelätä, mitään väkivaltaisuuksia ei tule tapahtumaan. Tämän jälkeen hän on liikkunut vapaasti. Kertoo lisäksi, että kolmisen kuukautta ennen sodan syttymistä oli osallistunut luennolle, jossa oli alueen ravintola- ja kahvilatyöntekijöille korostettu, että kaikki on tuhottava ennen vihollisen saapumista.

Ernest Terho, lapualainen maalari, kertoo asuneensa alunperin Yhdysvalloissa, mutta on siirtynyt Äänislinnaan vuonna 1931. On saanut käskyn muuttaa perheineen Vologdaan, mutta onkin piileskellyt läheisessä Pässinrannan kylässä suomalaisten tuloon asti. On sittemmin yhdessä suomalaisten kanssa jälleenrakentanut Äänislinnaa.

SA-kuvat jatkavat siitä, mihin raportti jää. Seuraavina päivinä kaduille ilmaantuu piiloissaan ollutta väkeä. Suomalaiset ottavat kaupungin haltuun. Ihmetellään puolin ja toisin. 

Karjalainen kampaaja suomalaislottien kutrien kimpussa Äänislinnassa valtauksen jälkeen. SA-kuvat.

Kirjoittaessani Tuntematonta sotavankia, perehdyin jonkin verran Petroskoin eli Äänislinnan eli Petroskoin vaiheisiin. Kaupunki alkoi jostain syystä kiehtoa minua mahdottomasti, vaikka en ole koskaan siellä käynytkään, enkä tiennyt siitä ennestään juuri mitään. Aina arkistoissa penkoessani, jos olen huomannut Äänislinnan mainittavan, olenkin pysähtynyt lukemaan. Tunnelmoinut sitten hetken lukemani äärellä. Äänislinna ja Petroskoi, palaan vielä asiaan teidän kanssanne :)

 

Kommentit (1)

Jyrki
1/1 | 

Todella mielenkiintoista. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin tilaamaan itselleni ja vanhemmilleni 23andme testit. Ennakkoluuloni sukututkimusten perusteella on että isäni sukua on kulkenut Juvalta Pohjois-Savoon ja äitini sukua Sastamalasta Keski-Suomeen/Itä-Savoon. Innolla odotan geenitestien tuloksia. Varmaan paljon kysyttävää olisi aiheesta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Löysin seuraavan tarinan Valpon papereista, arkiston kätköistä. En etsinyt mitään sen kaltaista, mutta en voinut lopettaa lukemista ennen loppuratkaisun selviämistä:

16.7.1941

Sen johdosta, että Lauttasaaressa Klaarantie 9.B:ssa vuosina 1940-41 neljä mieshenkilöä, joilla on ollut hämäräperäisiä puuhia ja heidän ruuanlaittajana on Nikita Agafia, toimitti allekirjoittanut toimistopäällikkö Sippola määräyksestä kuulustelun, josta on merkitty seuraavaa: palvelija Agafia ilmoitti syntyneenä 10.1.1882 Pietarissa jo kuolleen isänsä metsätyömies Feodor Nikitinin ja tämän jo kuolleen vaimon Marian o.s. Repkovan aviolapsena, olevansa kirjoilla Terijoen kreikkalaiskatolisessa seurakunnassa, joka nykyisin sijaitsee Järvenpäässä, asuvansa Meritullikatu 25.A.3. Naimaton. Työkseen ilmoitti tekevänsä siivousta ja tilapäistä työtä, josta saa palkkaa 50-100 markkaa päivältä. Ei aikaisemmin rangaistu oman ilmoituksensa mukaan. Ei ole kuulunut mihinkään puolueeseen tai mihinkään järjestöön. 

Asiasta kuultuna Nikitina Agafia kertoo, että hän Järvenpäästä muutti 20.6.1940 Lauttasaareen Klaarantie 9.B.2. Ollessaan Järvenpäässä työttömänä, tuli 20.6.1940 kuultavan luokse tuntematon naishenkilö, joka tarjosi hänelle paikkaa, kertoen, että kuultava saa hyvän paikan mutta hän ei saa käydä paikastaan missään, eikä hänellä saa käydä vieraita ja tavaratkin joita hän tarvitsee ruuanlaitossa ynnä muussa sellaisessa tuodaan hänelle valmiiksi, joten hän ei saa käydä ulkona koskaan. Kuultava suostui tarjoukseen ja nainen toi hänet samana päivänä uuteen työpaikkaansa, joka sijaitsi Klaarantie 9.B:ssä. Uudessa paikassaan kuultavan otti vastaan mieshenkilö, jota kuultava ei tuntenut ja tämä näytti kuultavalle keittiön, jossa hänen tuli valmistaa ruokaa ja asua. Kuultavan tuli keittiössä tehdä kaikki valmiiksi ja kantaa ruoka sitten suurempaan miesten käytössä olevaan huoneeseen ja heti sen tehtyään poistua. Kuultava ei saanut siivota miesten huoneita, vaan siivosivat miehet ne itse. Huoneisto käsitti kaksi huonetta ja keittiön. Miehiä, joille kuultava valmisti ruuan, oli neljä. Miehet eivät koskaan puhutelleet kuultavaa, paitsi mies, joka oli vastaanottanut kuultavan hänen tähän paikkaan tullessaan, oli kerran kysynyt, onko kuultavan hyvä olla ja ovatko toiset miehet puhutelleet kuultavaa tai tulleet keittiöön. Tähän kuultava vastasi, että hänen on hyvä olla ja ettei keittiössä ole kukaan käynyt. Miesten nimiä ei kuultava sano tietävänsä, eikä heitä muuten nähnytkään kuin joskus aivan sattumalta, jos ovi sattui aukeamaan, paitsi sitä miestä joka oli ottanut kuultavan ensiksi vastaan. Ruokatarpeet, joita tarvittiin, toimitti myöskin tämä sama mies. Tämä mies oli iältään noin 50-vuotias, pituus 165cm, vaaleatukkainen, hoikkavartaloinen, leveäkasvoinen, parta ajeltu. Kuultava ei tiedä, mitä miehet hommasivat, mutta yöllä oli aina hiljaista ja kuultavaa oli käsketty lukitsemaan keittiön ovi sisäpuolelta. 

Kuultava palveli edellä kerrotussa paikassa 20/6-41 asti, jolloin hänet sanottiin paikastaan irti ja vietiin autoon Järvenpäähän. Autossa ei ollut muita kuin kuljettaja. 19/6/-41 illalla kuultava ei kuullut mitään liikettä miesten puolelta. Hänen luonaan kävi mies,  joka oli ottanut hänet vastaan hänen paikkaan tullessaan ja oli sanonut, että kuultavan täytyy huomenna, 20/6/-41 katsoa ikkunasta ulos kello 10.00, niin portaiden eteen tulee auto, johon kuultavan on mentävä kaikkine tavaroineen. Auto tulikin niin kuin oli mies oli sanonut ja kuultava meni siihen, jolloin auto vei hänet Järvenpäähän. Kuultava yritti keskustella autonkuljettajan kanssa, mutta tämä ei halunnut keskustella.

Kuultava puhuu venäjää, mutta ei osaa kirjoittaa. Kuulustelussa toimi tulkkina Hakim Tuganay.

Merkitään, että Nikitin Agafialle luettiin hänet kertomuksensa ja myönsi hän sen tuleen oikein merkityksi ja vahvisti pöytäkirjan luonnoskappaleen omakätisellä puumerkillään niin kuin läsnäollut todistaja ja tulkki nimikirjoituksellaan. Vakuudeksi ylietsivä Sulo Kaartinen.

Seuraava asiakirja:

Klo 11.50 soitti herra Ala-Luusa, asuu Lauttasaaressa Klaarantie 9C 12:sta ja sanoi, että talon asukkaat ovat hänelle kertoneet, että samassa talossa Klaarantie 9B2:ssa asuu viisi hämärää henkilöä, jotka asukkaiden tietämän mukaan eivät ole missään töissä. Asunnosta kuulunut öisin kirjoituskoneen naputusta ja väittävät jotkut henkilöt, että olisi kuultu myös sähkötystä. Useat henkilöt ovat maininneet nähneensä huoneiston asukkaat kulkemassa ulkosalla karttakääröjä kainalossaan. Kun oli ensimmäinen ilmahälytys, ilmestyi talon edustalle auto, jossa ei ollut puukaasutinta, vaan kulki bensiinillä. Autoon nousi neljä huoneistossa asuvaa mieshenkilöä kolmen muun mieshenkilön kanssa, ja auto ajoi tiehensä. Nykyisin ovat asukkaat poissa huoneistosta, mutta huonekalut ovat edelleen paikalla. Huoneistossa asuu ilmoittaman mukaan

Mills, Paul Nikolainpoika, sähköasentaja, synt. 5.5.1908 Belutsask,

Kalashnikow, Aleksander, puutarhuri, synt. 24.12.1901 Kargkolis,

Stafejeer, Nikolai, monttööri, synt. 16.3.1915 Petroskoi,

Antipow, Mikael, piirtäjä, synt. 3.7.1916 Puduzh,

Nikitin Agafia, emännöitsijä, synt. 10.1.1882 Pietari.

Helsingissä 16.7. 1941.

Paperin alalaitaan on kirjoitettu melko selvällä käsialalla: Ei anna aihetta mihinkään. Miehet ovat päämajan käytössä, kirjoittavat propagandaa, jota käytetään venäjän kielisissä lähetyksissä.

Selvä. Seuraavaksi piti googlata: mikä on monttööri (asentaja). 

Sitten piti googlata miltä näyttää Klaarantie 9. Pettymys. Tavalliselta, sota-ajan rakennus on purettu ja tilalla on kerrostalo. Mielessäni rakentui jo sellainen Komisario Palmu -leffojen tyyppinen miljöö.

Sitten mietiskelin monta päivää, miten erilaista elämä oli sota-aikana, jolloin naapurissa saattoi asua Päämajan palveluksessa olevia miehiä ja vanha emäntä, joka ei poistunut huoneistosta ilmeisesti edes ilmahälytyksen aikana. Mitä heille mahtoi myöhemmin tapahtua? 

Ylläoleva kuva: Lauttasaari talvella, Työväen arkisto,  Finna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat