Mielenrauhaa järkyttäviä asioita, joihin sukututkija törmää tutkimuksissaan on se kiivas tahti, jolla vanhemmat ovat joutuneet  hautaamaan lapsiaan menneisyydessä. Tämä ei ole mikään uutinen, tiedämme kaikki, että Suomi oli kehitysmaa vielä 1800-luvun lopulla ja lapsikuolleisuus oli sen mukaista. Taudit mellastivat ja tietoisuus hygieniasta ei ollut saavuttanut niitä kansan syviä rivejä, jotka asuivat alkeellisissa oloissa joka niemessä ja notkelmassa pienissä torpissaan ja mökeissään. He ovat nykyisten suomalaisten esivanhempia, he kitkuttivat sotien, nälkävuosien ja elämän nurjamielisyyksien armoilla ihmeen sitkeästi.

Sitä on kaltaiseni nykysuomalaisen, lapsesta asti terveydenhoidon ja lääkinnän ulottuvilla kasvaneen, vaikea käsittää, miltä tuntuu haudata esimerkiksi yhden tautiaallon jälkeen kaikki lapsensa. Miten siitä selviää? Minä en selviäisi.

Toisaalta vielä 1800-luvulla oli vallalla ajatus Jumala antaa ja Jumala ottaa, asennoiduttiin niin, että taudit ja niihin kuoleminen olivat luonnollinen asia, joka piti vain hyväksyä. Koska kuolema vieraili usein, myös naapurissa, vertaistukea oli varmasti saatavilla ja omaan menetykseen keskittyminen ei ollut mahdollista. Silti, ihmisiä me olemme olleet aina, aina meillä on ollut tunteita ja jokainen äiti, joka on lastaan hoitanut läpi vauvavaiheiden, yrittää varmasti kaikkensa, vuosisadasta riippumatta, että taapero säilyisi elävien kirjoissa myös jatkossa.

Helena ja Jakob olivat käsitykseni mukaan tavallisia eteläsavolaisia torppareita, sinnittelivät pienen elannon varassa. Helena oli syntynyt 1822 ja oli puolisoaan vuotta nuorempi, he avioituivat 1844 ja saivat esikoisensa Ulrika Marian samana vuonna. Ulrika kuoli pian synnytyksen jälkeen.

Tässä tuore pari rippikirjassa:

Heille syntyi marraskuussa 1845 poika David, joka kuoli seuraavana kesänä.

Sitten pienen hällinmäkeläisen torpan täyttivät lasten tepsuttavat askeleet ja ruokittavat suut: syntyi Eva-Caisa 1847, Adam 1849, Abraham 1851, David 1853 ja helmikuussa 1856 vielä Wilhelmiina. Vilskettä varmasti riitti. Pian Wilhelmiinan syntymän jälkeen heilui viikate ja alkoi murhaavan kova kevät: huhtikuussa 1856 kuolivat Adam ja Abraham, toukokuussa David ja pieni Wilhelmiina, kesäkuussa saatettiin hautaan vanhinkin lapsi: Eva-Caisa. Torppa hiljeni. Viisilapsinen perhe menetti kaikki lapsensa muutamassa kuukaudessa. 

Mikä heidät tappoi? Alueella riehui tuhkarokko, vallan yleinen lastentauti, jonka olen itsekin sairastanut lapsena.

Muistan olleeni kuumehoureisen sekava ja kotonani oli jopa sellainen poikkeustilanne, että naapurin rouva värvättiin hoitamaan minua. Ilmeisesti vanhempani olivat töissä. Ehkä olin sairastanut jo niin monta päivää, että heidän piti palata töihin. En kyllä sairastanut lapsena kovinkaan paljon. Muistan naapurin tädin syöttäneen minua teelusikalla, muistan hämärän huoneen ja pilkut käsivarsissani. Pian olin taas terve. Omat lapseni eivät moista edes sairastaneet, kiitos rokotusten koko tuhkarokko on lähes kadonnut näiltä leveysasteilta. Vai onko? Pian varmaan sitä taas on liikkellä, jos yhä useampi jättää lapsensa rokottamatta, ainakin median tietojen perusteella olen näin tulkinnut.

Tässä kuolleiden luettelosta Adam, kuolinsyy messling eli tukahkarokko.

Seuraava kuolleiden lista noteeraa Adamin veljen Abrahamin ja joukon muita lapsia joita sama messling on niittänyt:

Epidemiaa on ollut Pieksämäen ulkopuolellakin, esimerkiksi Suometar kertoo lähiseudulta, Rantasalmelta, tuhkarokon tekosista päiväyksellä 16.5.1856: "tauti kuitenkin viepi monta tuonelan iäisiin tupihin..." Lasten joukkokuolemat kautta Suomen eivät ole olleet etusivun uutinen, mutta uutinen kuitenkin.

Onneksi Helenan ja Jacobin tarina ei pääty tähän. He saivat  Anna Loviisan 1857, Wilhelmiinan 1859 ja Hilda Sofian 1862. Kirjaan tietoja helpottuneena. Kaikki tyttäret ehtivät avioon ja saavat lapsia, jotka saavat lapsia. Jostakin syystä se tuntuu minusta tärkeältä.

Sinunkin suvussasi on varmaan Helenan ja Jacobin kaltaisia pariskuntia. Mitä he ajattelivat menetetyistä lapsistaan? Miksi he kierrättivät osaa kuolleiden lastensa nimistä ja osa sai uuden nimen? Mitä he miettivät pienessä pirtissään kesällä 1856?

Helena kuoli 63-vuotiaana ja ehti tavata jo lapsenlapsiakin.

Tämä poika ei ole heidän suora jälkeläisensä, mutta sukulainen kuitenkin 1900-luvun puolivälistä, kuvassa on minun enoni Hannu, joka hänkin kuoli liian nuorena.

Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell’ on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.

-Aleksis Kivi "Tuonen lehto"

 

Lähteet: ylin kuva löytyi Finnasta: Tytöt kantavat lapsen ruumista hautaan, kuvaaja Kustaa Vilkuna (1931).

Kaikki muut tiedot löytyivät Pieksämäen maaseurakunnan rippikirjoista ja kuolleiden luetteloista (digiversiot) ja sanomalehtien arkistosta (digi).

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat