Kirjoitukset avainsanalla häpeä

Tänä vuonna en ole oikein ehtinyt tämän blogin äärelle. Alkuvuodesta viimeistelin toisen kirjani Kunnes rauha heidät erotti, sitten seurasi julkkarihässäkkää maaliskuussa, sitten pistin kotitaloni myyntiin huhtikuussa, vaihdoin työpaikallani esimiestehtäviin toukokuussa ja tein hirveän määrän ylityötunteja, johtamani hanke "Kulttuurivoltti" voitti EU:n/Europa Nostran kulttuuriperintöpalkinnon kesäkuussa Berliinissä, talo myytiin heinäkuussa, alkoi uuden kotipesän etsintä, järjestin kuopuksen rippijuhlat elokuussa, löytyi uusi koti, muutto syyskuussa, suurehko keittiöremppa ja liuta työmatkoja Suomessa ja ulkomailla pitkin syksyä. 

Liioittelematta voin sanoa, etten ole koskaan ollut näin kiireinen ja moni aiemmin elämääni olennaisesti kuulunut juttu ja harraste on vain jäänyt. En ole siis juurikaan ehtinyt kevään jälkeen sukututkimusjuttujen äärelle.

Kiertäessäni tänä vuonna erilaisia seminaareja ja kahvipöytiä Berliinissä, Brysselissä, Wienissä, Leipzigissa ja tällä viikolla Madridissa, en ole kuitenkaan malttanut olla kyselemättä tapaamiltani ihmisiltä heidän suvuistaan, muistoistaan ja menneistään. Tulen nimittäin yleensä maininneeksi työyhteyksissäkin, että olen hiljattain Suomessa kirjoittanut muutaman kirjan ja sitten minulta tietysti udellaan, että mitä kirjani käsittelevät. Sitten kerron joko lyhyen version tai pitkän version kuulijasta riippuen. Tämän jälkeen on aina arvoitus, mitä seuraa, mutta tässä sinulle muutama esimerkki Euroopasta vuodelta 2018.

Lokakuu 2018 Bryssel

Meitä on kokoontunut satakunta globaalikasvatuksen asiantuntijaa ympäri maailmaa Brysseliin työpajaan. Ensimmäisen illan tutustumisdrinkeillä ajaudun pöytään, jossa on tanskalainen nainen, slovenialainen mies, venäläinen ja virolainen nainen ja myöhemmin saksalainen nainen. Tanskalaisnainen kertoo, että hänen isoäitinsä oli Ahvenanmaalta ja sai vain aviottomia lapsia Tanskassa. Siksi hänelläkin on suomalainen sukunimi. Hänen isoisänsä oli jonkinlaisen natsiliikkeen jäsen ja hän oli kokenut valtavan järkytyksen siivotessaan suvun taloa ja löytäessään erilaisia hakaristipapereita. Hän on itse täydestä sydämestään globaalikasvatuksen puolestapuhuja ja inhoaa rasismia. Isoisän toimista sota-aikana ei perheessä puhuta. 

Virolainen nainen hermostuu pian slovenialaisen miehen käsityksiin "kommunismista" ja poistuu naapuripöytään, venäläinen seuraa perässä.

En tiedä miten olemme päätyneen edes puhumaan kommunismista, mutta minulle kerrotaan nuoruusvuosista yliopistosta, jossa yhtäkkiä nuorten miesten uudeksi kämppäkaveriksi tuli venäläinen (tuolloin neuvostoliittolainen) Andrei. Häntä ei tosin nähty laisinkaan ensimmäisinä kuukausina, mutta kaikki elivät siinä tunnelmassa, että öisin joku pyöri yhteisessä asunnossa ja joitakin hämäriä mielikuvia oli hahmosta myös aamuisin.

Sitten Andrei kerran saapui paikalle kaikkien ollessa vireitä ja hereillä ja hän oli juhlatuulella, elettiin Jeltsinin vallan kriittisiä vaiheita ja vaikka Neuvostoliiton televisio ilmeisesti näytti vain Joutsenlampea, kaduilla kuhisi ja vodka virtasi. Myös Andreilla. Hän tarjosi ruokaa ja juomaa opiskelijapojille niin, että slovenilaiskertoja vieläkin puistelee päätään. Kuinka venäläiset osaavatkin juoda, he kaikki heräilivät hirveässä kunnossa pitkin asuntoa seuraavana aamuna. Ja seuraava kuukausi Andreilla menikin juhliessa. Minulle kerrotaan, että Andrei on Facebookin ystävälistalla, vaikka nyt ei ole vuosiin enää tavattu.

Puhelemme entisestä Jugoslaviasta ja saan kuulla, että slovenialaisen suvussa on niitä, jotka muistavat ja niitä jotka eivät muista mitään. Hänen isoisänsä oli partisaanisankareita, joista on kirjoitettu kirjakin kotimaassa. Mutta hänestä ei koskaan suvussa puhuttu, sillä sodan jälkeen piti rakentaa yhtenäinen Jugoslavia ja sotasankarit olivat häviäjille teloittajia. Oli parempi, jos kaikki vain olivat hiljaa, siitä, kuka oli tappanut ja kenet. Hän itse ajattelee, että tässä vaikenemisessa oli siemen myöhempiin tapahtumiin Jugoslaviassa sen hajotessa. Ei muka muistettu, mutta kaikki katkeruus oli vain painettu alitajunnan kerroksiin, josta ne nousivat raivolla esiin. 

Hän ei itse siis ole erityisen ylpeä isoisästään, mutta tietää äitinsä syntyneen keskelle metsää sota-aikana ja on jopa suosittu sota-ajan laulu, jossa hänen äitinsä syntymästä partisaanisoturien keskelle kerrotaan. Äiti ei kuulemma koskaan puhunut isästään ja kuuluu niihin "jotka eivät muista mitään".

Wien lokakuu 2018

Viinilasillisen äärellä tanskalaisnainen kertoo toivovansa, että Tanska ei ottaisi enempää pakolaisia. Hänen sukujuurensa ovat Tanskan lisäksi Ruotsissa, Saksassa ja Puolassa ja sukujuuriin lukeutuu useita aatelisia. Hän on edellisenä kesänä matkustanut sukulaisten linnoja katsomaan (nyt jo muiden hallussa). Eräs hänen sukulaisensa on kuuluisa tanskalainen petturi ja osasyyllinen siihen, että Tanska menetti alueitaan Ruotsille. Hän kertoo siitä huvittuneesti.

Leipzig marraskuu 2018

Olen juuri päättänyt esitykseni konferenssissa ja lounaalla luokseni tulee saksalaisnainen. Hän on kiinnostunut kuulemaan enemmän kirjastani ja avaan sitä hieman. Hän kertoo ymmärtävänsä aihettani hyvin, sillä hänen suvussaan on kauheita salaisuuksia. Hän kertoo isovanhempiensa olleen töissä Auschwitzissa ja että äiti kertoi siitä hänelle, kun hän oli noin 3-vuotias. Häntä varoitettiin, että tästä ei saa puhua muille, mutta muut saattavat sen tietää. Pitää elää hyvin ja olla herättämättä huomioita.

Hän oli ollut koulussa aina "kympin tyttö" suoritti kaiken niin, että kenelläkään ei voisi olla hänestä mitään pahaa sanottavaa. Aina kun hän tapaa ulkomaalaisia hän kokee syyllisyyttä ja huonommuutta ja miettii, mitä he mahtavat hänestä, saksalaisesta, ajatella. Hän on viime vuosina helpottunut, koska monet ihmiset ovat kertoneet hänelle, että pitävät hänestä ja että hän on mukavin saksalainen, jonka he ovat tavanneet.

Nainen kertoo kyynelsilmin, että isovanhemmat olivat pitäneet oloistaan ja työstään tuhoamisleirillä ja olivat varmasti tienneet, mitä siellä tapahtui. He olivat hänen isovanhempiaan, mutta selvästi myös pahoja ihmisiä, ristiriita, joka on vaivannut häntä läpi elämän.

Madrid, marraskuu 2018

Minulle on kerrottu, että espanjalaiset puhuvat paljon, mutta eivät sisällissodasta. Yritän varovaisesti selvittää, onko tämä totta. Juttelen lounaalla espanjalaisen historioitsijan kanssa, joka kertoo, ettei ole koskaan uskaltanut kysyä sukulaisiltaan sisällissodasta, vaikka aihe kiinnostaa häntä kovasti. Aihe on tabu, siitä ei puhuta.

Sen verran hän kuitenkin tietää, että toinen isoisä oli hävinneiden puolella ja toinen Francon puolella. Kaikki voittajien puolella olleen pojat naivat myöhemmin tytöt, jotka tulivat häviäjien puolelta. Kaikki tulivat toimeen, mutta politiikasta ei tässä perheessä puhuta. Hän on varma, että isoisät ovat kokeneet hirveitä sota-aikana. Sivusta toinen espanjalaisnainen kertoo, että hänen isoäitinsä oli sota-aikana apulaisena varakkaassa perheessä, jossa oli paljon lapsia. Taloon hyökättiin ja koko perhe surmattiin julmalla tavalla, mutta isoäiti sai pitää henkensä.

Tampere 2018

Vaikuttaa siltä, että oman perheeni muistot ja tapahtumat ovat osa yleistä eurooppalaista sota-ajan perintöä, joka vaikuttaa meissä edelleen ja joka voi myös yhdistää meitä ja auttaa ymmärtämään toisiamme paremmin. Pidän tärkeänä, että suvun vaikeistakin asioista puhutaan, koska vaikenemalla ne eivät häviä ja katoa mihinkään. Saatamme vain periä valtavan lastin syyllisyyttä, kuten Leipzigissa tapaamani saksalaisnainen ja on tärkeää kohdata se ja todeta, että en ole itse edeltäjieni valintoihin millään tavalla syyllinen tai niistä vastuussa. Ymmärtämällä mitä minun suvussani on tapahtunut, voin kuitenkin ymmärtää itseäni ja muita paremmin ja hengittää ehkä hieman vapaammin, tätä hetkeä.

Mistä minä olen tänä vuonna keskustellut:

•  

Kirjailijavieraana Vaasan kaupunginkirjastossa 2018: https://www.youtube.com/watch?v=IZ7sXw1Oles

•   

Vieraana Flinkkilä & Tastula 2018: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/13/flinkkila-tastula-kunnes-rauha-heidat-erotti

Kuva: Leipzigin kaupugin museosta

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viime aikoina olen lukenut useita juttuja siitä, miten sukututkimusta tekemällä voi lisätä itseymmärrystään ja sitä kautta hyvinvointiaan (esimerkiksi täällä ja täällä).  Olen tismalleen samaa mieltä! Kukaan ei enää nykyisin kiistä, etteivätkö menneet polvet eläisi meissä muutenkin kuin geneettisinä piirteinä tai perittyinä taipumuksina. Maailmalla tehdyistä tutkimuksista on kantautunut tietoja, että perimmekin paljon enemmän vanhemmiltamme ja isovanhemmiltamme: traumoja, parisuhdetaitoja tai niiden puutteita, kasvatustapamme, tapamme suhtautua työhön ja perheeseen, asenteemme ja pelkomme.

Suvun tavat ovat niitä, joita on omaksuttu suosiolla, tai joita on väistetty viimeiseen asti, ne elävät hiljaisena tietona ja pakottomasti irtoavina toimintamalleina. Osalla meistä on painolastia: hylkäämisen ja arvottomuuden tunteita, juurettomuutta. Ajatella, että DNA saattaa tutkimusten mukaan kuljettaa perheen suruja sukupolvesta toiseen ja jos näin on, silloin on kyllä sinun tehtäväsi katkaista se ketju. Ei ole esimerkiksi mitään järkeä kantaa vaikeita sota-aikoja kokeneiden vanhempien tai isovanhempien tunneperintöjä 2000-luvulla. 

Viime viikolla olin puhumassa Vesilahden ja Lempäälän alueen sukututkijoille: tupa oli täynnä ja kaikki ihania keskittyneesti kuuntelevia ihmisiä (esitykseni tässä). Moni tuli puheitteni jälkeen vielä erikseen kommentoimaan ja kiittelemään. Erityisesti mieleeni jäi kohtaaminen, jossa kuulija kiitti siitä, että puhun häpeästä ja sen vaikutuksista ja varsinkin häpeän taltuttamisesta. Hän oli ymmärtänyt täysin, mitä yritin kirjallani sanoa: se kertoo suvun hiljaisuudesta ja häpeästä. Kirjoitusprosessi oli tavallaan terapiatyötäni. Etsinnät oli pakko kirjoittaa, sillä en jaksanut enää: ihmetellä kuka olen, miksi olen, miksi en ole kuin muut, miksi olen aina ulkopuolinen, miksi väistän ryhmiä, miksi tuntuu omituiselta kun arvostellaan Venäjää, miksi en juurru vaan tallailen levottomasti, miksi tuntuu että olen ihan väärin?

En kuitenkaan tässä keräile sympatiapisteitä, se ei kuulu sukuni tyyliin. Nopeasti arvioituna sanoisin, että olen perinyt äidiltäni ja toiselta isoäidiltäni ainakin pakonomaisen tarpeen olla osaava nainen ja emäntä, kotitaloustaidot ovat meillä olleet arvossaan. Minä leivon, kokkaan ja siivoan kuin viimeistä päivää. Kun selvisi että Myrskyluodon Maijan kirjoittaja Anni Blomqvist kuuluu sukuni naisiin tunsin välittömästi samaistumista: meilläkin totisesti tehdään kuin Myrskyluodolla, ei pyydetä apua, eikä varsinkaan valiteta. Tietynlainen tunnekylmyys on myös tunnistettava ilmiö sukuni piirissä ja yritän sitä peitellä nykyajan empatiantäytteisessä maailmassa parhaani mukaan. Agraariyhteisön arvostetut taidot eivät ole enää kovaa valuuttaa, on pakko omaksua uutta. Sata vuotta sitten oli selkeästi etu selviytyä nälästä ja sodasta valittamatta, mutta nykymaailmassa pitäisi osata jo avautua heikkouksistaan. Pitää osata esimerkiksi halailla. Minä en moista taitoa oppinut lapsuudenkodissani tai sukuni piirissä ja olen avutonna ja kömpelönä kun nykyään yhä useammin lähes ventovieraat lähestyvät halaten. (Kun avaudun halailukauhustani, minulle naureskellaan ja halataan vielä lujempaa. Yritän nyt kehittää halailugeenejäni vastaamaan 2000-luvun tarpeita.) Sukuni avioliitotkaan eivät useimmat ole nekään olleet kovin onnellisia, eivätkä niissä lapsuutensa viettäneet vaikuta kovin paljon kiittelevän olojaan jälkeenpäin. On salattua isoisää, on isättömiä lapsia, on hulluja ja vammaisia. Aikamoista lastia siis meillä ja käsittelemistä on riittänyt.

Lapsuus- ja nuoruusvuosina osasin jatkaa suvun vaikenemisen perinteitä: en puhunut sukuni skitsofreniasta, rikollisista, köyhyydestä, kouluttamattomuudesta, venäläisestä sotavanki-isoisästä, kehitysvammaisesta veljestäni. Painelin sukuni ensimmäisenä yliopistoon ja vähän ihmettelin sitä itsekin. Meillä kyllä luettiin kirjoja ja pidettiin puheita, mutta ei oltu kuten kavereiden akateemisissa kodeissa, joissa soiteltiin pianoa ja syötiin jäätelöä vaikka ei ollut lauantai tai merkkipäivä. Ensimmäisen poikaystäväni kodissa minut läpivalaistiin minuuteissa ja tiesin, että se ei mennyt hyvin. Eivät kavereideni vanhemmatkaan koskaan vaikuttuneet minut ensimmäisen kerran kohdatessaan. Minusta näkyi kauas se erilaisuus. Lempikirjailijani Toni Morrisonin jotakin tekstiä mukaillen oli ihan kuin joku olisi sanonut, että te ette ole sopivia ihmisiä ja sitten me uskoimme sen ja muut tiesivät sen, mutta siitä oltiin hiljaa ja elimme elämäämme uskoen, että ei olla yhtä hyviä kuin muut.

Onneksi älysin sitten jossakin psykologian sivuaineopintojeni keskellä, parikymppisenä opiskelijanaisena lopettaa. Aluksi ääneni oli heikko ja anteeksipyytelevä. Valitsin avautumisen tuokiot tarkoin. Nyt kaunnustan jo muitakin. Enää en välitä, jos arkistossa minua tuijotetaan vähän pidempään, kun kerron millaisesta henkilöstä olen etsimässä tietoja (tällä hetkellä odotan tietoja siitä, mikä oli se törkeä varkaus, johon toinen pappani syyllistyi 1930-luvulla, viime vuodet olen selvitellyt "ryssä-isoisäni" kohtaloa). Eräällä sukutukimukseen keskittyvällä sivulla, jossa oli saman sukulinjan väkeä kysyin ovatko muut huomanneet tässä linjassa skitsofreniaa? Kukaan ei vastannut. Hävetti vähän. Mitähän ne nyt minusta ajatteli? Pääsin sen yli. Joskus aikoja sitten en olisi päässyt moisesta torjunnasta eteenpäin.

Onko teidän suvussa mielisairaita? Homoja? Rikollisia? Venäläisiä tai muita outoja ulkomaalaisia?  Äärimmäistä köyhyyttä ja onnettomuutta kokeneita? Itsemurhan tehneitä? Eronneita? Karanneita? Aviottomia lapsia? Ei se mitään, on meillä muillakin. Jos kannat mukanasi painavaa laukkua täynnä häpeää, laske se laukku pois. Mukana kannettu häpeä voi aiheuttaa sinulle paljon sellaista, mitä et ole huomannutkaan, paitsi erilaisia tunteita myös fyysisiä oireita, takaraivossa tykyttäviä asioita, itkemättömiä itkuja, hylkäämisen pelkoa, raivoa, masennusta... Häpeästä irtautuu tutkimalla sen syitä ja juuria. Tutustu uudestaan vanhempiisi, isovanhempiisi ja heidän vanhempiinsa. Keitä he olivat ja mistä tulivat? Miksi he tekivät sellaisia ratkaisuja kuin tekivät? Mitä sinulla on yhteistä heidän kanssaan ja mikä on ihan vierasta? Perehdy siihen aikakauteen missä he elivät. Mitkä ovat sinun sukusi tabut ja kipupisteet? Kirjoita näitä ajatuksia vaikka ihan ylös.

Kun yrittää ymmärtää, että menneisyyden ihmisillä oli omat syynsä, omat painolastinsa, omat kamppailunsa ja antaa sen heille anteeksi, on jo pitkällä. Sinä et ole he, mutta sinun tehtäväsi on antaa sellainen malli eteenpäin, että lasten ja lastenlasten ei tarvitse ihmetellä, että mikä meissä on vikana, kun tuntuu oudosti väärältä. Mitä ovat nuo pitkät katseet? Mistä ei koskaan puhuta  kahvikupposten äärellä? Ketä ei mainita? Sillä usko pois, että jos sinä sen tunnet ja pidät siitä suusi kiinni, kyllä sen sinun lapsesikin tuntevat ja sitä ihmettelevät.

Yllä olevassa kuvassa olen minä ja edeltäjäni. Tiedän ketä heistä muistutan ulkonäöllisesti eniten ja totisesti tiedän, ketä en haluaisi luonteeltani muistuttaa.  Kenelläkään heistä ei ole ollut sellaista helppoa tai aivan tavanomaista elämää. Kuvassa ei ole ihan tavallisia naisia ja miehiä. Enää en häpeä ketään heistä, sillä ilman heitä ja heidän valintojaan olisin minäkin toisenlainen. Ja olen tämmöisena nykyisin ihan oikein.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto