Kirjoitukset avainsanalla isättömyys

Itsenäisyyspäivän aikaan moni tulee varmaan laillani miettineeksi sukunsa aiempien polvien elämää sota-aikana. Media kun on tuolloin pullollaan sankaritarinoita ja nämä reportaasit nuorista korpisotureista ja totisista lotista valkoisissa esiliinoissaan tuntuvat kiinnostavan suomalaisia vuodesta toiseen. Sitä pysähtyy tuumailemaan, miten näiden nuorten ihmisten elämänkulun sota karusti leikkasi ja kuinka se varmasti muutti heitä pysyvästi. Ja kuinka sota vielä tänäkin päivänä vaikuttaa meihin: tunteina, traumoina, suvun vaiettuina tai ylpeästi kerrottuina tarinoina.

Sukunsa sotapolkujen tallentamista varten on avattu hiljattain uusi sivustokin: sotapolku.fi. Sinne voi päivittää tietoja, kysellä ja keskustella. Sinne voi laitella suvun suuren saagan kaikkien katsottavaksi. Sivusto vaikuttaakin suositulta ja olen lueskellut sieltä löytyviä tietoja useampaan otteeseen. Tälläiselle on selvästi ollut tilausta. En kuitenkaan tohdi itse kirjoittaa sinne mitään.

Sotaponnisteluihin osallistuneet ovat tänään kunnioitettuja veteraaneja, sankareita. Itsenäisyyspäivän paikkeilla tuntuukin, että jokaisella on joku sankarivaari, joka on käynyt väkevän selviytymistaistelun jossain itärintamalla.

Minusta tuntuu että minun isoisäni eivät olleet sankareita.

Toinen isoisäni oli sotavanki. Jatkosodan Suomessa hän oli ryssä, tuon ajan Neuvostoliitossa, kotimaassaan, petturi. Stalin oli käskenyt säästämään viimeisen luodin itselle, joten sotavankeus oli pelkuruutta. Isoisäni otettiin kiinni jo hyökkäysvaiheessa vuonna 1941. Hänen sotavankeutensa muodostui hänen sodakseen, sillä rintamalla hän ehti olla vain muutamia kuukausia, ehkä vain joitakin viikkoja. On mahdollista, että hän antautui ilman kunnon taistelua? (Mikä muuten olisi kunnon taistelu?) Olisiko hän jotenkin enemmän sankari, jos hänet napattiin kiinni pitkän teutaroinnin jälkeen haavoittuneena? Voiko sotavanki olla sankari?

Sotavankeus on kuitenkin varmasti ankeampi kokemus, kuin vuosien palvelus rintamalla. Isoisäni oli toisaalta sotavankina etuoikeutetussa asemassa, sillä hänet rankattiin heimosotavangiksi. Hän luultavasti puhui suomea ja oli kotoisin rajan tuntumasta. Hänelle tarjottiin jopa mahdollisuutta liittyä Suomen armeijaan, vannoa sotilasvala ja taistella jonkin muun kuin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Isoisäni ei tainnut tarttua tähän mahdollisuuteen. En tiedä olisiko hän enemmän sankari, jos olisi leiskauttanut heimopataljoonaan ja tappanut vaihteeksi venäläisiä? Heimopataljoonalaisen kuitenkin ehkä uskaltaisin kirjata sotapolku-sivustolle?

Isoäidilläni oli suhde viholliseen, tähän neuvostosotavankiin. Sitäkään ei oikein voi kehua sankariteoksi, luulen. Olen jutellut monien sotavankien lasten ja lastenlasten kanssa. Useimmat ovat ainakin jossain vaiheessa arvelleet, että kyseessä on ollut rakastuminen, sillä muuten miesvalintaa on vaikea ymmärtää. Sotavangin heilalla oli vain hävittävää, tekihän hän rikoksen, maanpetoksen. Toisaalta on tietenkin rohkeaa valita mies, jota muut eivät hyväksy ja joka vaarantaa asemasi. Vai ovatko kaikki vankien kanssa heilastelleet olleet hupakoita, jotka eivät ole ymmärtäneet mitä tekevät? Onko ihastuminen viholliseen väärin kaikissa olosuhteissa? Useimmat meistä sotavankien jälkeläisistä suhtaudumme hieman epäröiden näihin äiteihin ja isoäiteihin, "ryssien heiloihin", emmekä oikein tiedä mitä heistä pitäisi ajatella.

Toinenkaan isoisäni ei ole sankariainesta. Kyselin joskus äidiltäni hänen isänsä sotakokemuksista ja sain epämääräistä tuhahtelua vastaukseksi. Koska enempää tietoja ei irronnut, selvitin asiaa itse.

Kun etsii tietoja sukulaisen sotataipaleesta se kannattaa aloittaa ns. kantakortista. Tilasin Kansallisarkistosta tämän Toivo-pappani kantakortin (yllä kuvassa). Kantakortin tilaaminen oli helppoa, siihen löytyy suora linkki Kansallisarkiston etusivulta ja kulu oli muistaakseni muutaman kympin verran kopioineen. Muutama viikko taisi tilauksessa vierähtää. Tietoja kantakortista: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Kantakortti

Kantakortista sain selville esimerkiksi sen, että pappani oli 174cm pitkä ja 76 kiloinen. Toivon isän nimeksi on merkitty Hilma, sillä pappani oli avioton lapsi, jota ei isänsä tunnustanut. Eli heti siirrytään epämääräisen äärelle. (Joskus tuntuu että kaikilla edesmenneillä sukulaisilla on ollut vähän epämääräinen moraali).

Kantakortin mukaan pappani täsmällisyys, ahkeruus ja käytös on ollut hyvää, mutta huomiokyky ja sotilaallinen kehitys vain tyydyttävää. Ei kuulosta kovin vaikuttavalta. Hän on liittynyt taistoihin kutsuttana, ei vapaaehtoisena (huhtikuu 1944), ja hänet on määrätty astumaan palvelukseen 10.6.1944. Eli siinä vaiheessa kun jo ihan kaikkein heikoimpiakin lenkkejä on tarvittu kipeästi. Pieni ja sankarillinen Suomi on tehnyt parhaansa itärintamalla valtavassa painostuksessa, mutta minun pappani on ollut jossakin koulutuskeskuksessa. Voi hyvää päivää. Myönnän, että tunnen hienoista pettymystä. Onko se väärin? Onko lapsellista toivoa, että isovanhempi olisi osoittanut sotasankaruuden merkkejä aikoina, joina niille oli kysyntää?

Toivon sotilasura onkin jäänyt sangen lyhyeksi, eli vapautus on ollut marraskuussa, kun hän on vannonut sotilasvalan. Miksi hän on ollut nostoväkeä, joka ei ole kelvannut rintamalle aiemmin? Onko syynä ollut ensikertalaisen törkeä varkaus, jonka hän on tehnyt nuoruudessaan 1930-luvulla ja josta hän on saanut 8 kuukauden tuomion (kantakortin mukaan). Vai onko hänellä ollut muita pulmia? Haluanko tietää? Epäröin. Ehkä äitini tuhahtelu on ansaittua. (Ihan miehekkäältä sotilaalta hän muuten kuvissa näyttää.)

Haluaisinko minä toisaalta, että isoisäni olisi ollut joku tappokone ja mahtava soturi? Millaisten traumojen kanssa hän olisi sitten sodan jälkeen elänyt ja kuinka paljon viinaa olisi tarvittu sellaisten vaiheiden unohtamiseen? Olen lukenut että monien rintamamiesten sodan jälkeinen elämä täyttyi öisistä kauhu-unista ja alkoholin tarjoaman unohduksen kaipuusta.

Mitä jos sukulainen olisi tehnyt rintamalla pahoja asioita: raiskannut, ryöstänyt, syyllistynyt sotarikoksiin? Maatilalla ja koulutuskeskuksessa sotansa viettäneiden kohdalla ei ainakaan tarvitse sellaisia murehtia. 

Vain ihmisiä he kaikki olivat, tunnustettuja sankareita tai ei. Jos he voisivat kertoa meille tarinansa, luultavasti ymmärtäisimme heidän valintojaan. Luultavasti jotakin sankaruudeksi tunnistettavaa löytyisi useimpien naisten ja miesten sota-ajan teoista ja toiminnasta.

Paljon tietoja sota-ajasta ja mahdollisesti myös läheisten sotataipaleesta löytyy: http://www.sotasampo.fi/en/

Talvi- ja jatkosodan henkilöhistorialliset lähteet: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Teema:_Talvi-_ja_jatkosodan_henkilöhistorialliset_lähteet

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viime bloggauksessa lupasin antaa vinkkejä kadonneen etsintään. Etsitkö sinä tai läheinen sukulaista? Oletko ehkä adoptoitu tai et vain tunne toista vanhempaasi? Onko joku isovanhemmistasi jäänyt tuntemattomaksi vai onko tiedossasi, että sinulla on sisarpuoli jossakin? Tässä muutamia vinkkejä vähän haastavampaan, mutta sitäkin kiinnostavampaan etsintään!

Tartun aiheeseen nyt tällä kertaa erilaisten arkistolähteiden kautta. Aiemmat bloggaukseni siitä, kuinkä tärkeää on haastatella sukulaiset, ystävät, läheiset, naapurit, työkaverit jne on mitä suurimmassa määrin voimassa näiden etsintöjen kohdalla. Soita tai mene kahvipaketin kanssa kylään, kun ihmisiä lähestyy kauniisti, saa yleensä parempia tuloksia.

Koska kyseessä yleensä on voimakkaasti tunteita herättävä asia, kuten vaikkapa lapsen salainen isä, on odotettavissa, että tarvitaan paljon psykologista osaamista ja sosiaalisia taitoja nostaa pöydälle asia, jonka on koettu olevan turvallisesti jo haudattu. Kysy siis rauhallisesti, kerro motiiveistasi rehellisesti, älä syyttele tai hermostu, se ei yleensä johda hyvään lopputulokseen missään keskusteluissa. 

Adoptiolapsi etsii biologisia vanhempia

Jos sinut on adoptoitu Suomessa, adoptioasiakirjat löytyvät maaseudulla kihlakunnanoikeuden ja kaupungeissa varsinaisasiain pöytäkirjoista ottovanhempiesi kotipaikan mukaa. Asiakirjoista selviää syntymäajan ja –paikan lisäksi ainakin äidin henkilötiedot. Tieto adoptiosta merkittiin myös väestörekisteriasiakirjoihin, kirkonkirjoihin tai siviilirekisteriasiakirjoihin.

Adoptoidun henkilön omien juurien etsimistä helpottamaan on AF - Adopterade Finland rf - Adoptoidut Suomi ry tehnyt etsintäavaimen, joka löytyy täältä: http://adopterad.fi/data/documents/AF_etsintaavain_web.pdf2-1.pdf

Esimerkki: Jos adotiolapsen äiti oli kirjoilla Jyväskylän maaseurakunnassa, lapsi on merkitty maaseurakunnan kirkoinkirjoihin äitinsä mukaan. Kun hänet adoptoitiin vaikkapa Savonlinnaan, adoptio käsiteltiin Savonlinnan raastuvanoikeudessa, koska ottovanhemmat olivat kirjoilla siellä. Savonlinnan raastuvanoikeus lähetti tiedon lapsen adoptiosta Jyväskylän maaseurakuntaan, joka merkitsi lapsen kohdalle tiedon adoptiosta. Myös Savonlinnan seurakunnassa tieto adoptiosta ja lapsen tulosta seurakunnan jäseneksi merkittiin ottovanhempien kohdalle. Esimerkiksi 1960-luvun alioikeuksien asiakirjat on jo luovutettu maakunta-arkistoihin, mutta olennaista on tietää, missä alioikeudessa adoptio on käsitelty. Eli tietoja kannattaa kysellä esimerkiksi seurakunnista, väestörekisteristä ja maakunta-arkistoista.

Henkilöä voi jäljittää seurakunnan kirkonkirjojen ja henkikirjojen kautta. Seurakunnat säilyttävät itse kirkonkirjansa. Maakunta-arkistoissa olevat henkikirjat ovat keskimäärin 40 vuotta vanhempia. Nuoremmat henkikirjat ovat maistraattien hallussa. 

Seurakunnilla ja maistraateilla on velvollisuus antaa  julkiset tiedot. Arkaluonteisia ja salassa pidettäviä tietoja ei anneta esimerkiksi sukututkimustarkoitukseen. Jokaisella on kuitenkin oikeus nähdä itseä koskevat tiedot. Maistraatit ja seurakunnat antavat tiedot selvityksinä tai otteina. Kirkonkirjojen omatoiminen tutkiminen ei yleensä ole mahdollista. Maistraattien ja seurakuntien vastausajat vaihtelevat työruuhkan mukaan. 

Lastenkotilapsuus

Jos henkilö on syntynyt aviottomana lapsena ja elänyt ilman ottovanhempia, hän on ollut lastensuojelun piirissä. Lastensuojelulaki (52/1936) annettiin vuonna 1936. Lastensuojelusta vastasivat kuntien huoltolautakunnat, ellei erillistä lastensuojelulautakuntaa ollut perustettu. Maalaiskunnissa, joissa ei ollut erillistä huoltolautakuntaa, lastensuojeluasioita käsittelivät kunnallislautakunnat. Käsiteltäviä asioita olivat mm. orvoiksi jääneiden lasten asiat, huostaanotot ja sekä lasten sijoitukset yksityiskoteihin tai lastenkoteihin. Jos lasta ei adoptoitu, vaan annettiin ns. kasvattilapseksi, siitäkin oli ilmoitettava kunnan huoltolautakunnalle ja huoltolautakunta valvoi, että kasvattilapsi sai hoidon ja kasvatuksen. Kunnallisten viranomaisten asiakirjat ovat kuntien omissa arkistoissa. Luovutetun alueen kuntien arkistot ovat Mikkelin maakunta-arkistossa. Etsinnän voi aloittaa syntymäkunnan arkistosta. 

Tuntematon isä

Jos et tunne isääsi silloinkin oikea osoite on kunnan arkistot. Avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista oli laki (173/1922), jonka perusteella jokaisessa kunnassa toimi lastenvalvoja. Avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset tuli ilmoittaa lastenvalvojalle, ja lastenvalvojan tehtäviin kuului selvittää, kuka on velvollinen elättämään lapsen, eli on todennäköisin syin ”makaaja”. Jotta avioton lapsi sai oikeuden perintöön, tuli ”makaajan” tunnustaa lapsi omakseen. Jos isyys kiellettiin, mies voitiin oikeudessa määrätä elättäjäksi. Jos avioton äiti meni naimisiin, saattoi avioton lapsi käytännössä muuttua aviolapseksi. 1940-luvulle asti pappi saattoi merkitä kasteen yhteydessä tiedon isästä aviottoman lapsen kohdalla. Eli kirkonkirjat kannattaa tarkistaa.

Jos olet syntynyt sairaalassa, sinulla on oikeus saada itseäsi koskevat tiedon sairaalan arkistosta. Tiedoissa voi olla esimerkiksi se, milloin äiti saapui synnyttämään, mistä osoitteesta, mikä hänen työpaikkansa oli ja milloin hän poistui sairaalasta. Joskus tietoja voi olla enemmänkin, eli ne kannttaa tarkistaa.

Onko sinulla tuntemattomaksi jäänyt sisarus?

Yleensä tiedot sisarpuolesta löytyvät viimeistään perunkirjoituksessa. Se, että perunkirjoitusta tehtäessä ei löydy virallista tietoa esimerkiksi isän muista lapsista, mutta on tiedossa että sellainen on, viittaa siihen, että isä ja lapsen äiti ovat keskenään sopineet asian lapsen elatuksesta. Tällöin lapsen isästä ja elatuksesta ei ole jäänyt mitään jälkiä virallisiin asiakirjoihin.  Tuolloin isä ei luultavasti tunnustanut lasta missään vaiheessa. Jos isä on antanut lapsen äidille rahaa, tämä ei ole haastanut miestä tuomioistuimeen (maaseudulla kihlakunnan oikeuteen ja kaupungissa raastuvanoikeuteen).  Äiti on voinut ilmoittaa kunnan lastenvalvojalle, ettei hän tiedä lapsen isää tai että isä maksaa elatusta.

Jos sisarpuolen ja tämän äidin tiedot ovat selvillä, kannattaa ottaa yhteyttä kunnan arkistoon ja tiedustella, löytyykö lastenvalvojan arkistosta mitään. Lastenvalvoja toimi aviottomien lasten uskottuna miehenä ja valvoi mm. oikeudessa määrättyjen elatusmaksujen maksamista. Valvontatehtävä jatkui, kunnes lapsi täytti 17 vuotta. Lastenvalvojien arkistot sisältyvät kuntien sosiaalitoimen arkistoihin ja niitä säilytetään kuntien omissa arkistoissa. Lastenvalvojien toimintaa valvoivat kuntien huolto- tai lastensuojelulautakunnat.

Etsityn henkilön työpaikka on tiedossa

Jos tehtaan/yrityksen nimi on tiedossa, kannattaa selvittää, onko sen arkisto luovutettu Suomen Elinkeinoelämän keskusarkistoon Elkaan. Elka toimii Mikkelissä ja sen kotisivuilta löytyy aineistotietokanta, josta voi hakea yrityksen arkistoluetteloa. 

Yritykset ovat pitäneet erilaisia rekistereitä (luetteloita, kortistoja, tietokantoja) henkilöstöstään palkanmaksua ja henkilöstöasioiden hoitoa varten. Isompien yritysten arkistot ovat kohtalaisen hyvin säilyneet. Selvitä yrityksen nimi ja se, onko sen aineisto luovutettu Elkaan vai säilyttääkö yritys aineistojaan itse. Elkan kotisivujen osoite on www.elka.fi

Media avuksi

Voit yrittää hakea apua myös somesta. Voit julkaista etsimäsi henkilön kuvan tai hakea tietoja sivustoilla, joissa on esimerkiksi samalla seudulla asuneita ihmisiä. Ehkä löytyy fb-yhteisö, jossa on vanhempasi koulukavereita muistelemassa tai kyläyhdistyksen sivusto? Kysy apua Facebookin "Kadonneen sukulaiset" sivustolla.

Voit lähestyä myös paikallislehteä, yleensä ne suhtautuvat etsinnöissä auttamiseen myötämielisesti. Kirjoita itse hakuilmoitus tai tarjoudu haastateltavaksi.

Jos mikään muu ei auta, DNA-testi voi avata polun

Olen aiemmin kirjoittanut täällä DNA-testeistä. Teettämällä DNA-testin saat selville kaikki ne lähisukulaisesi, jotka ovat teettäneet saman testin. Jos etsit äitiä kannattaa ns. serkku/autosomalitestin lisäksi teettää ns. äitilinjan testi. Isälinjan testin voi teettää vain mieheltä.

Alla olevassa kuvassa testaaja on mies, joka voi teettää suoran äitilinjan (punainen), isälinjan (sininen) ja saa vielä serkkutesteillä näiden kumppaneiden kautta tulleet sukulaisuudet selville.

DNA-testeistä bloggaus täällä: http://www.etlehti.fi/blogit/kadonneen-suvun-metsastaja/dna-testit-miksi...

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meillä on suvussa paljon aviottomia lapsia. En tiedä miten paljon niitä muilla on, mutta oletan, että kaikista suvuista löytyy jokunen  lehtolapsi, kun tarpeeksi pengotaan. Avioton lapsi tuo mysteerin mukanaan. Miksi vanhemmat eivät avioituneet? Millaiset olivat heidän kohtaamisensa olosuhteet? Perustuiko kaikki vapaaehtoisuuteen? Oliko kyseessä tietoista riskinottoa? Oliko se hehkuva romanssi vai arkinen kohtaaminen? Mitä lapsen syntymiseen liittyi, sen ilmeisen häpeän lisäksi? Ja tärkein kaikista: voinko minä ratkaista tämän mysteerin? Kuka on lehtolapsen isä?

Avioliiton ulkopuoliset seksuaalisuhteet oli kriminalisoitu keskiajalta vuoteen 1894 asti. Äpärä oli kuitenkin häpeä vielä paljon pidempään. Minun 1970-luvun lapsuudessani ei ollut poikkeuksellista, että kaverini ei tiennyt kuka hänen isänsä oli, enkä huomannut että siitä olisi enää ketään kiusattu. Ja nyt 2000-luvulla jo suurin osa pariskunnan ensimmäisistä lapsista syntyy aviottomina. En kuitenkaan tässä pohdi avoliittojen lapsia tai entisajan susipareja, vaan niitä lapsia, usein esikoisia, jotka näyttävät jääneen ilman isää tai heillä on ollut kasvatti-isä, joka on tullut kuvioon varhaislapsuudessa. 

Keitä olivat ne miehet, jotka eivät tunnustaneet lapsiaan? Ovatko he jotenkin erilaisia kun meidän aikamme miehet, jotka eivät hoida isän velvollisuuksiaan? Entisajan kyläyhteisöissä kuitenkin elettiin tiiviisti ja varmasti tarkkailtiin ja puututtiin toisten tekemisiin. Kaikki ymmärtävät käsitteen "pakkoavioliitto". Olivatko nämä lapsiaan tunnustamattomat jo sitoutuneet muualle, ukkomiehiä? Olivatko he aikansa playereitä, kykenemättömiä sitoutumaan? Oliko suhteissa vallankäyttöä: mies tuli korkeammasta asemasta ja otti mitä halusi? Oliko koko tilanne moraalittoman ja hupsun naisen syy, kuten ennen tavattiin ajatella? Onko mahdollista, että nainen ei tahtonutkaan olla tekemisissä lapsensa isän kanssa? 

Onko yksinhuoltajuus sellainen malli, joka kulkee suvussa? Meillä sitä ainakin on opiskeltu polvesta toiseen. Olen nyt tässä ihan kirjoittanut kirjan sukuni yhdestä aviottomasta lapsesta: isästäni. Se etsintä on taltioitu kirjaan Tuntematon sotavanki, joten en toista sitä tässä. Isäni syntyi sota-ajan viimeisinä aikoina ja silloin avioton lapsi oli sellainen häpeä, että se edellytti valehtelua, salailua ja jopa piilottelua. Ehkä hävettiin, koska isänisä oli sotavanki, mutta toisaalta salailua olisi tuolloin vielä ollut suomalaisenkin miehen aviottomassa lapsessa.

Molemmat mummoni (synt. 1915) olivat avioliitossa syntyneitä lapsia, mutta molempien esikoiset olivat aviottomia lapsia, joiden isät salattiin. Olivatko mummoni reippaita vai reppanoita? Molemmat avioituivat ja saivat ison liudan aviolapsia myöhemmin. Esikoisten isät olivat ohikulkijoita, toinen viipyi metsätyömaalla ja oli jo avioitunut, ei tunnustanut lastaan. Toinen oli sotavankina suomalaisella maaseudulla ja lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon. Hänen kohdallaan voi ainakin sanoa, että hänellä ei ollut mahdollisuutta itse päättää siitä, millainen isä hän olisi halunnut olla. Suurvaltojen politiikka aiheutti sen, että isäni ei saanut tavata biologista isäänsä. 

Äitini isä oli myös avioton lapsi ja meillä on suvussa tarina hänen isästään. Monet sukujen tarinat aviottoman lapsen isästä kertovat aatelisista tai jopa kuninkaallisista salarakkauksista. Isoisäni kohdalla ei ollut näin, hänen isänsä oli torpparin poika ja äitinsä piika, eikä heidän välillään ollut syvää luokkaeroa. Tämä mies sai kaksi poikaa isomummoni kanssa, eikä tunnustanut kumpaakaan, vaan liukeni paikalta. Isomummolleni kerrottiin, että ihan Amerikkaan saakka, mutta selviteltyäni asiaa tovin, ilmeni, että ei hän Tamperetta pidemmälle ehtinyt. Isomummoni ei saanut enempää lapsia.

Haluttomalle sulhaselle kävi kuitenkin huonosti (karma, joku voisi sanoa) ja hänen asuttuaan ilmeisesti vasta tovin työläisasuntolassa Tampereella hän sai likaisesta juomavedestä lavantaudin, joka räjähtikin oikein epidemiaksi kasvavassa työläiskaupungissa vuoden 1916 ensimmäisinä kuukausina. Hänet paiskattiin Kalevankankaan hautausmaan joukkohautaan, kymmenien muiden kanssa. Ei hautakiveä, ei mitään. 

Isoisoisäni haudalle minulla ei siis ole aivan tarkkoja koordinaatteja ja täytyy sanoa, että en häntä kovin suuresti arvosta arkistolöytöjeni valossa. Tampereella asuessaan hän ehtii hankkia lisää lapsia tai ainakin suostui tunnustamaan yhden jo omakseen. Sillä erään 4-vuotiaan Taimin hän tunnustaa, kuitenkin vasta tämän äidin avioiduttua toisen miehen kanssa. Tällä naisella on harvinaisen kimurantit mies- ja lapsikuviot, mutta hän onnistuu saamaan tältä mielestäni välttelevältä keplottelijalta yhdelle lapselleen sukunimeksi Kiukas. Taimi menettää valitettavasti isänsä jo seuraavana vuonna siihen lavantautiin.

Suvussa kulkenut tarina Lassista pappani isänä oli helppo varmentaa: pappi oli merkinnyt isoisäni kohdalle kirkonkirjaan, kuka isä oli, vaikka tämä itse ei isyyttä myöntänytkään. Tämän minulle ystävällisesti vinkkasi Kiukkaan suvun edustaja (kiitos! jos satut tämän lukemaan. Kannattaa aina olla yhteydessä niiden sukujen sukututkijoihin, joita itsekin pähkäilet!) Papit kun aikoinaan toimivat monien alojen asiantuntijoina. Nyt myös DNA-testit ovat vahvistaneet suvun ja papin kannan: minulla on paljon osumia tästä Kiukkaan suvusta. Eli tämä mysteeri oli ratkottavissa sukututkimuksen keinoin.

Jälkiviisaasti tahtoisin kyllä Lassia ripittää ja käskisin pysymään Juvan suunnalla. Isoisäni nimittäin mielestäni kärsi isättömyydestään, joutui kiusatuksi ja kulki jopa pikkurikollisen teitä. Alla oleva kuva lienee ensimmäinen ja ainoa kuva hänestä lapsena, hän seisoo kansakoulunsa edustalla välittäen vahvasti viestiä että ei tahtoisi olla siinä nyt. Siinä hän kuitenkin seisoo nyt sadankin vuoden jälkeen ja herättää meissä jälkipolvissa myötätuntoa. Hän on tuo kaikista eniten oikealla seisova poika.

Oliko isänsä valintojen syy, että papallani oli vaikea lapsuus ja epämääräiset tiet? Vai oliko se jollain tavalla perittyä, kumpikaan ei toiminut yhteisön yleisten sääntöjen mukaisesti? Ympäröivät olosuhteet vai perimä, vai molemmat? Tätähän psykologit pohtivat jatkuvasti.. Pappani istui vankilassa esimerkiksi pontikan keitosta, joka on minusta huvittava rikos, mutta äitini ei ole tietenkään samaa mieltä. Meillä halutaan uskoa, että jos Lassi olisi pysynyt isomummoni kanssa, meille olisi käynyt paremmin. Lassin veljenpojasta, eli pappani serkusta tulikin menestynyt ja arvostettu mies. Pappani sekku oli nimittäin Urho Kiukas, ministeri ja maaherra, sekä kaimansa Kekkosen kabinettien vakiovieras. Luin Wikipediasta, että asemastaan huolimatta tai sen takia, hänkin sekaantui tai hänet sekoitettiin johinkin rötöksiin ja epämääräisyyksiin.

Myös isäni isoisä Otto oli avioton lapsi.

Tätä mysteeriä en ole vielä ratkaissut. Tiettävästi Oton äiti oli Ristiinan Liikalan kylässä piikana saadessaan poikansa elokuussa 1882. Mitä oli Liikalassa meneillään loppusyksystä 1881, se minua kiinnostaisi tietää. Suvussa ei ole versioitu isäehdokkaista nimittäin mitään tarinoita. Otto oli suoraselkäinen ja tiukka mies, ei mikään vilunkityyppi.

Olen miettinyt oliko Oton isä ohikulkija: rakennettiinko alueella jotain, oliko suuri metsätyömaa, kulkiko mailla laukkuryssä? Toisaalta yleensä isäehdokkaat vielä tuolloin 1880-luvulla löytyvät parinkymmenen kilometrin säteeltä, joten pitäisi tutkia lähiseutujen mahdolliset miehet. Olisiko arvoitus ratkaistavissa jos selvittäisin Oton äidin piikomispaikan? Entä onko asiaa käsitelty oikeudessa, löytyisikö tuomiokirjoista vastaus?

Oton isän jälkeläisiä on varmasti minun DNA-osumissani. Uskon, että tämäkin mysteeri on ratkottavissa.

Oton toinen nimi on muuten Eevanpoika, ylpeästi, kiertelemättä. Minusta se kuulostaa aika reippaan naisen valinnalta.

 

 

Kommentit (2)

Irma

Mielenkiintoinen tarina.
Luin juuri loppuun Tuntematon sotavanki -kirjan ja pidin siitä kovasti. Olen samalta alueelta ja paikat sekä ihmiset ovat tutunoloisia. Mielipiteenäni totean, että ihmisten tulisi huolehtia kirjan kaltaisten salaisuuksien avaamisesta sukulaisilleen. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia.

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016

Kiitos paljon kommentista ja olen iloinen, että pidit kirjasta :)

Olen samaa mieltä kanssasi, esimerkiksi  isälleni kirjani on tärkeä: hän kokee että hän on jollakin tavalla saanut hyväksynnän sen kautta, jopa äänen, oikeutuksen olla. Aluksi ajattelin, että isäni haluaa tietenkin antaa minulle positiivista palautetta, mutta hiljalleen olen ymmärtänyt kirjan merkityksen hänen identiteetilleen ja olen kuullut hieman samantyyppisiä kommentteja myös muilta sotavankien lapsilta ja lapsenlapsilta. Varmasti samanlaisia tuntemuksia ovat kokeneet muutkin, joilla ei välttämättä ole sotavanki-isää, mutta muuten jollakin tavalla vaiettu salaisuus taustalla. Tuon salaisuuden "ottaminen pöydälle" ja keskusteleminen siitä, voi olla tuskallinen tie, mutta ehkä ainoa tapa, jolla voi "eheytyä":

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto