Huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot?

Kesällä 2016 kirjoitan kiivaasti kirjani Tuntematon sotavanki käsikirjoitusta julkaisukuntoon. Olen aloittanut parisen vuotta aiemmin selvittämään sitä, kuka oli isoisäni, tuo "venäläinen sotavanki", mysteeri, josta meillä ei puhuttu. DNA-testien, pitkien arkistosessioiden, aikalaishaastattelujen, erilaisten vierailujen ja nettiharavoinnin tarkoituksena oli saada selville kuka viidestätoista sotavangista Otavan koulutilalla syksyllä 1943 on isoisäni. Etsintöjen aikana kuljeskelin "kirjan tapahtumapaikoilla" ja yritin löytää sieltä vihjeitä, merkkejä, jotakin.

Havahduin viime hetkillä huomaamaan, että että eräs olennainen paikka minulla oli jäänyt tutkimatta. Kaikki koulutilan vangit olivat heimosotavankeja (eli inkeriläisiä, karjalaisia, vepsäläisiä) ja heidät koottiin Aholahden sotavankileirille Savonlinnaan. Kaikki heimopataljoonan miehetkin koulutettiin Aholahdessa. Voisi siis ajatella, että moisesta paikasta löytyy jotakin tietoa ja että sitä on jotenkin tutkittu.

Huomaan kuitenkin, ettei kirjallisuus, Kansallisarkisto tai Googlen apajat tuota juuri mitään tietoa. Aholahden vankileirin paperit ovat juuri sitä aineistoa, jota suomalaiset kiireesti tuhosivat sodan loppuvaiheessa. Kerrottiinhan näissä papereissa niistä miehistä, joista iso osa oli liittynyt heimopataljoonaan, taistelemaan suomalaisten puolelle. Heitä yritettiin edes hieman suojella, vaikka lupauksista huolimatta sitten kärrättiinkin lopulta Neuvostoliittoon. Ei sitä ylevintä sinivalkoista sotahistoriaa, sanoisin. Ihmettelen, että kukaan ei ole myöhemmin tarttunut tutkimaan asiaa ja tätä ainoaa heimosotavankien erikoisleiriä.

Se on valintaa ja vallankäyttöä, mitä tutkitaan ja mitä pyritään siten säilyttämään. Näillä valinnoilla vaikutetaan siihen, mitä tunnemme ja kerromme historiastamme. Mikä määritellään meidän historiaksi? Meidän suvun tarinaksi? Minun sukuni tarinaan liittyy Aholahti ja päätän selvittää, mitä selvitettävissä on.

Viekää minut sinne missä hän on

Tutkailin aluetta ensiksi Google Mapsin avulla, nykyisin Aholahdessa näyttää olevan tiivistä pientaloasutusta. Luultavasti tämä iso vankileiri on vaatinut lukuisia parakkeja, jotka lienee purettu sodan jälkeen. Varmaankin osa sodan jälkeen rakennetuista omakotitaloista on rakennettu näiden parakkien paikalle, sillä maa on valmiiksi ollut tasaista ja varmaan sotavankileiriin on esimerkiksi vedetty sähköt, jota on voitu hyödyntää seuraavan vaiheen rakentamisessa. Miksi rakentaa kaikki uusiksi, kun on ollut vanhaa pohjaa hyödynnettävissä?

SA-kuva Aholahden parakista jatkosodan ajalta

Jos ei löydy taloja, onko Aholahdessa jotakin muuta muistuttamassa sota-ajoista? Alueella vaikuttaa olevan paljon lehtipuita, mutta ne eivät elä kovin vanhoiksi, kertoo biologiystäväni. Ehkä isoisäni aikaisia koivuja, haapoja ja leppiä ei enää ole tuulessa huokailemassa. Mutta polkuja, kulkureittejä, maisemia, Saimaan aaltoja, niitä on säilynyt. Todennäköisesti ihmiset suosivat niitä polkuja, joita on ennenkin kuljettu ja alueella on kartan perusteella myös pururata. Löytyisikö pöpeliköstä korsua tai rakennusten kivijalkaa? 

Löydän avuliaan henkilön Aholahden läheisestä Loikansaaren kartanosta. Leiri on kuulemma sijainnut nykyisen Kellarpellon asuinalueen paikalla ja leirin päätie on sijainnut kahden lahden välimaastossa. Läheisellä kallioluodolla on sitten sijainnut sauna, jossa oli nähty vankien peseytyvän. Vangit osasivat kuulemma suomea hyvin. Kartanossakin oli sitten ollut töissä sotavanki, jonka kuulumisia oli sodan jälkeen odoteltu. Turhaan. Kirjeen lopuksi todetaan: ”Toivottavasti näistä tiedoista on jotain apua. Jos haluat vielä esittää jotain kysymyksiä apelleni, niin palaa pian aiheeseen. Hänkin on jo korkeassa iässä.” Niinpä. Sota-ajan kertomusten keruulla alkaa olla kiire.

Näine tietoineni suuntaan kesäkuussa 2016 autoni kohti Savonlinnaa. Mukana on biologikaverini, joka matkalla kertoo minulle seikkaperäisesti alueen luonnonhistoriasta ja jääkausien vaikutuksesta siihen. Kartasta paikannamme todennäköisen saunanpaikan kallioluotoineen ja päätämme haravoida myös metsäalueita. Kun käännyn valtatieltä Kellarpellon opasteen mukaisesti, ohitamme ensiksi rautatien, joka on ollut käytössä jo sota-aikana. Rautatieltä on ollut reipas kävelymatka itse parakeille. Kaartelemme tihkusateessa hiljaisella alueella, kaverini tarkastaa ovatko geokätköilijät merkinneet kiinnostavia paikkoja ja perehtyneet alueen historiaan, eivät ole. Jalkaudumme reippaina maastoon noin miljoonan hyttysen seuraksi.

Löydämme melko nopeasti sen rannan, jossa vankileirin sauna lienee sijainnut. Paikka on kauneinta suomalaista idylliä, rauhallisia kallioluotoja, avaraa järvimaisemaa, lintujen vilkasta keskustelua ja metsän huminaa. Tutkimme aikamme rantakiviä, jos löytäisimme jonkun kaivertaneen jotakin johonkin. Emme löydä merkintöjä, mutta pysähdymme lopulta toviksi ihailemaan maisemaa, vaikka uhkaavat sadepilvet lähestyvät horisontissa. Olen varma, että isoisäni on joskus istunut tällä kallioluodolla ja luonut katseensa ulapalle. Jokainen täällä käynyt on sen varmasti tehnyt, niin vangitseva maisema on. Kun katsoo kohti itää, näköala on luultavasti tänäkin päivänä sama kuin sota-aikana: avaraa vesistöä tuuhea metsä ympärillään. Silmä ei kantanut Neuvostoliittoon asti.

Kuljemme pusikoissa ja seurailemme kymmeniä polkuja, niitä on paljon. Kaikki tasaisemmat paikat on rakennettu, jäljellä on jyrkkiä kallioseinämiä. Luultavasti parakit ovat sijainneet kallioseinämän suojassa ylhäällä, niin että ohisoutelijat eivät ole voineet havainnoida vankileirin elämää. Korkeimmalla kohdalla on nyt radiomasto, epäilemme, että siinä on voinut aikanaan sijaita tähystystorni. Idästä päin on tännekin lentänyt aikanaan neuvostokoneita, varmaan  myös rautatietä seuraillen.

Myöhemmin keskustelen sotavangin lapsen, Taito Salmen, kanssa sähköpostitse. Hänkin on vieraillut Aholahdessa isänsä jäljillä ja kerran jopa entisen sotavangin kanssa 1990-luvulla. "Metsät olivat kasvaneet ja muut­ta­neet mai­semat tuntemat­to­mik­si," hekin olivat todenneet. Kuinkahan moni meitä sotavankien jälkeläisiä on niitä samoja pururatoja muuten kulkenut? Voisiko tänne edes opasteen laittaa, kyltin muistuttamaan, että täällä oli vankileiri, jota saa muistella. Taito kertoo seuralaisensa, aunuksenkarjalaisen Fjodorin kuitenkin huomannen jotain tuttua: ”tuota junarataa pitkin me kyllä tallattiin aina kaupunkiin iltalomille.”

Rautatie, SA-kuva

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto