Kirjoitukset avainsanalla neuvostosotavanki

Kirjassani Tuntematon sotavanki venäläistä isoisääni etsimässä yritin etsiä kaikkia mummoni työpaikalla syyskesällä 1943 olleita neuvostosotavankeja, koska joku heistä on isoisäni. Useimmista löysinkin tietoja ja merkintöjä arkistolähteistä. Arkistossa me kaikki näköjään muutumme kuolemattomiksi, on joku varmaan joskus sanonut, tai olisi ainakin ollut syytä. 

Kirjassani jahtasin myös erästä Simo Juhonpoika Järnää, joka oli syntynyt vuonna 1920 Inkerinmaan Venjoen kylässä nimeltä Suuri-Ruussova. Hänellä oli Kansallisarkistosta löytyvän SPR:n sotavankikortin mukaan äiti nimeltä Katriina os. Peunonen, hän oli kolhoosityöntekijä, arvoltaan sotamies ja hänet vangittiin Tsiipakassa 9.7.1941 eli aivan jatkosodan alkuvaihessa. Hän oli Naarajärven järjestelyleirin alaisuudessa, kunnes hänet inkeriläisenä siirrettiin Savonlinnan Aholahteen, jota kautta hän oli sitten Otavan koulutilalla maataloushommissa alkaen keväästä 1943. Hän ei ilmoittanut halukkuuttaan heimopataljoonaan. Hänet palautettiin Neuvostoliittoon 2.11.1944.

Kun haeskelin hänestä tietoja inkeriläisiin liittyvistä aineistoista Kansallisarkistoista, huomasin että hänen perhettään oli siirtynyt Suomeen inkeriläisten väestönsiirroissa jatkosodan aikana. Näistä Inkerin siirtoväen väestökorteista löytyi maininta Katri Järnästä (äiti), syntynyt 1884, joka oli siirtynyt Suomeen tyttärensä Anna Taljan kanssa (synt. 1917) ja jolla oli sodassa pojat Antti (1913) ja Juho (1915), sekä Simo, jonka tiedettiin olevan sotavankina Suomessa. Lisäksi mukana Suomessa oli tytär Maria Järnä (vai olisiko jonkun pojan vaimo?), jolla oli Virossa vuonna 1942 syntynyt tytär Helmi. He ovat kaikki olleet kolhoosityöntekijöitä.

Papereita tutkimalla selviää, että he ovat asuneet peräti Mikkelissä, joka on siis lähellä Otavaa, jossa Simokin on ollut. Papereista löytyy jopa tarkka osoitekin: Porrassalmenkatu 26. Oletan, että he ovat tienneet Simon olevan lähellä Otavassa ja oletan heidän jopa tavanneen sota-aikana. Ainakin Otavan koulutilalla olleiden muisteluiden perusteella vangit liikkuivat sangen vapaasti koulutilan alueella ja siellä oli myös inkeriläisiä. Oletan, että Simo ei ole isoisäni, koska häneen tuntuu liittyvän paljon ihmisiä, jotka ovat pyörineet lähistöllä. Kun on enemmän porukoita, syntyy enemmän juttuja. Lempin suhteesta sotavankiin ei vaikuta syntyneen juuri mitään puheita.

Toisaalta kun olen nyt jututtanut Otavassa olleita, eivät he muista moniakaan vankeja tai heihin liittyviä asioita. Joten onhan Simo mahdollinen isoisä ja siksi ajattelin katsastaa löytäisinkö hänestä jotain lisätietoja. Suunnistin hiljattain Mikkeliin arkistolähteitä katsomaan.

Mikkelin henkikirjoista selailen osoite osoitteelta Porrassalmenkadun väkeä. Löydän melko nopeasti vuoden 1943 asukkaita oikeasta talosta. Se onkin mielenkiintoista: talossa asuu amerikkalainen Villiam Verneri Mattson, romanialaisen vaimonsa Marie Sommelon ja tyttärensä Hely Rosalien (synt. 1941) kanssa. Jopas on kansainvälistä! Samassa osoitteessa asuu myös Kiihtelysvaaralta muuttanut Vieno Saarti (synt 1922), Käkisalmesta muuttanut Liisi Salo (synt 1933), Liimataisen, Kantasen ja Lindroosin perheet, joissa oli 1940-luvulla syntyneitä lapsia. Olisipa hauska löytää joku heistä ja kysellä muistavatko he inkeriläistä perhettä, joka on inkeriläisasiakirjojen mukaan asunut samassa osoitteessa, mutta henkikirjojen mukaan ei. Olisiko heillä valokuvia tuosta ajasta? Millaista elämää he ovat viettäneet sota-ajan päämajakaupungissa? On ollut selvästi ahdasta, pommikoneitakin on nähty ja kuultu ja varmaan on bongattu itse marsalkka Mannerheim jollakin päivittäisillä ratsastusretkillään? Kaupungissa on kulkenut korkearvoista sotilasväkeä,  on ollut saksalaisia ja sitten vielä karjalaisia, inkeriläisiä ja tämmöisiä amerikkalaisia kansainvälisine vaimoineen.  

Porrassalmenkatu 26 on sijainnut lähellä Mikkelin keskussairaalaa ja Mikkelin lyseota, joten pitää ihan kurkistella Finnasta, miltä siellä on mahtanut näyttää. Yläkuva Finnasta ja siinä näkyy millainen puutalokaupunki Mikkeli joskus oli, ei ole enää. Kuvan kaunis vanha puutalo on naapuri, eli Porrassalmenkatu 28. Aina harmittaa näiden vanhojen kuvien äärellä, miten rumaksi on Mikkelikin tuhottu (sodan jälkeen).

Mikkelin arkistosta löytyy tietoja inkeriläisistä, joita on koottu yhteen ennen Neuvostoliittoon palautumista. On monenmoista selvitystä ja merkintää. On kysytty lähdetäänkö takaisin vapaaehtoisesti. On kysytty vielä uudestaan vapaaehtoisuutta. Sitten nekin, jotka ovat ilmoittaneet että eivät ole vapaaehtoisia, on palautettu. Mieleeni muistuu hiljattain käymäni keskustelu naisen kanssa, jonka äiti oli tullut Suomeen pakolaisena Vienankarjalasta 1920-luvulla. Äiti toimi sota-ajat opettajana ja kun inkeriläisoppilaan palautuksen aika tuli, hän haki uuden piirroslehtiön ja hienot värikynät tytölle mukaan matkalle. Ja oli katsonut pitkään ja  hyvin hiljaa. Hän itse ei koskaan palannut, ei Vienankarjalaan, ei Venäjälle. Monet vienankarjalaisest ja muut aiemmin Suomeen paenneet olivat pelänneet josko Venäjä vaatii heidänkin palauttamistaan. Varmaan siinä inkeriläiskohtaamisen hetkellä oli juossut mielessä monta asiaa.

Järnän porukkaa löytyy siis Mikkelin sosiaalilautakunnan inkeriläisasiakirjoista ja siellä mainitaan Katri Pietarintytär (1884), joka on sijoitettu vaunuun 7 joulukuun 5. päivä, hän ei ole ilmaissut missään vaiheessa onko vapaaehtoinen palaaja vai ei. Hänen tyttärensä (tai miniä) Maria Juhantytär Järnä on tyttärensä Helmin kanssa sijoitettu sairausvaunuun nro 5.  (Voivoi, onkohan Helmi palannut sairaana Neuvostoliittoon?). (Palautusjunat tiettävästi vain lisäsivät vauhtia Pietarin kohdalla ja veivät inkeriläiset suoraan Siperiaan, jossa heitä odotti raskaat olosuhteet.) Heidän kohdallaan lukee myös, että ovat asuneet ennen palautumistaan Mikkelin Lönnrotinkatu 4:ssä. (Katson henkikirjat, ei mitään merkintää heistä). Lisäksi perheen yhteydessä mainitaan tytär Anna Juhontytär Talja ja Juho Juhonpoika Talja (synt. 6.7.1939) jotka ovat asuneet: ei Porrassalmenkadulla, ei Lönnrotinkadulla, vaan Otavan koulutilalla!  

En ole oikein päässyt seuraavissa pähkäilyissä eteenpäin. Okei, Järnän perhettä on ollut monessa osoitteessa ennen palautumista. Paljon Juhonpoikia ja -tyttäriä. Heitä on palautettu Neuvostoliittoon eri junissa. Onkohan tämä Anna päässyt myös töihin Otavan koulutilalle Simon lailla? Pitäisikö soittaa taas kaikki Otavan koulutilan muistelijat, muistavatko he tätä naista ja lasta? Jos oikein pinnistelen, muistelen jonkun nimittäin maininneen, että joitakuita inkeriläisiä piiloteltiin Otavassa sodan jälkeenkin, mutta he katosivat myöhemmin, ehkä palautettiin Valpon toimesta, ehkä ei. Hmm.

Lisäksi minulla on Taljan perhettä DNA-osumissa. Mutta hyvin kaukaista. Ja niitä osumia vaikuttaisi olevan minulla enemmän kuin isällä, eli tulevat myös äitini puolelta. Mutta silti.

Järnän väkeä ei oikein löydy Venäjältä ja kun olen jutellut Suomeen 1990-luvun jälkeen palanneiden inkeriläisten Järnien kanssa, he ovat kertoneet että ehkä tämän perheen väki jäi Siperiaan. He eivät ainakaan palanneet Venjoelle sodan jälkeen.

Ihan periaatteesta jatkan silti Järnän perheen etsintöjä.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Piri

Olen blogisi tuore ja innokas lukija. Silmäilin tänä aamuna Itä-Savon nettiversiota. Satuin huomaamaan kirjoituksen Aholahden sotavankileiristä. En saa jostakin syystä kopiotua linkkiä tähän. Jos kiinnostuit, niin  laita itse hakusanoiksi vaikka: Itä-Savo Aholahti Markku Rask. Koskaan lapsuudessani en kuullut kenenkään puhuvan Aholahden vankileiristä. Asuin tosin toisella puolella Savonlinnaa 1950-1960-luvuilla.

Hurahdin itse viime syksynä sukututkimukseen. Aloitin tutkimukset äidinpuoleisen mummon suvusta. Juvan ja Rantasalmen kirkonkirjojen avulla. Samaan aikaan siskoni tutki äidinpuoleisen ukin sukua. Seuraavana on vuorossa isänpuoleinen suku, jota jo hieman olen tutkinut.  Omat tutkimustulokseni laitoin salaiseen sukublogiin serkkujen katseltavaksi.  Sen sukujutut ovat aiheuttaneet, että ensi kesänä on tiedossa sukutapaaminen.

Edellisessä postauksessasi kyselit. montako  v. 1917 esivanhempaa toisilla löytyisi. Yksitoista sain kasaan tämänhetkisen tiedon perusteella. 

Siskoni osallistui viikko sitten lauantaina sukututkimusjuhlaan. Hän kertoi olleensa kuuntelemassa luentoasi, jota hän piti päivän parhaana antina. 

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016

Heissan! Anteeksi kun vastaaminen on kestänyt, en ollut huomannut tänne tulleita kommentteja ollenkaan viime keväänä. Nyt sain niitä julkaistua. (Nolottaa). Mutta olen nyt palailemassa bloggailun pariin kiireisen kesän jälkeen. Olen ollut jutuilla Markun kanssa, hänellä on todellakin paljon kiinnostavia tietoja seudun vankileireistä.

Ollaankohan me sukua? Voisin kuvitella, jos sinulla on sukua Juvalla ja Rantasalmella. Minun sukupuuni löytää helpoiten jos googlaa "ira vihreälehto geni" ja sieltä valitsee "näytä sukupuu". 

Lämpimät terveiset sisarellesi!

Kiitos kommentistasi vielä kerran :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun aloin etsiä isoisääni, venäläistä sotavankia, en tiennyt paljoakaan sotavangeista Suomessa. Minulla oli mielikuva, varmaankin elokuvista omaksuttu, että kyseessä olivat sotilaat, jotka pakon edessä joutuivat antautumaan, usein haavoittuneina. Mielessäni ajattelin, että heidän kohtelunsa oli varmaankin melko huonoa. Antautunutta ei saisi surmata kansainvälisten lakien mukaan, mutta elokuvissa niin näytti käyvän: sotavangin henkikulta oli kevyttä kamaa Tuntemattomassa sotilaassa tai Rukajärven tiessä. Elokuvissa ja sotakirjallisuudessa venäläiset sotavangit usein kuvataan likaisiksi ryysyläisiksi, heikoiksi, viekkaiksi ja arvaamattomiksi. Puhekielessä heitä kutsuttiin esimerkiksi iivanoiksi, vanjoiksi ja ryssiksi. Jos selaa SA-kuvia, negatiiviset asenteet lyövät silmille. Ja tietysti se on ymmärrettävää: olihan sota-aika ja propaganda voimissaan. On toki arkisia ja kiinnostavia, hieman yllättäviäkin kuvia, kuten tuo ylläoleva SA-kuva. (Hiljattain on tehty kiinnostava väitös sota-ajan propagandakuvista, siitä voi lukea täältä: https://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/vaitostiedotteet/Sivut/sotakuvien-neuvostoliitto-suomalaisilla-idyllinen-suomalaisuuden-museo-saksalaisilla-takapajuinen-kauhujen-diktatuuri.aspx ).

Kun sitten keskustelee sota-aikana eläneiden kanssa ja kyselee heidän muistojaan sotavangeista hämmästyy vastauksista. Monet muistelijat, joita olen viime vuosina kohdannut, olivat tuolloin lapsia, joten heillä on eloisia, arkisia ja hauskoja muistoja. Poissa ovat rasistiset tai propagandan säväyttämät jutut. Ehkä niitä ei minulle kerrota, mutta hyvin inhimillisiltä kuulostavat kohtaamiset sotavankien kanssa olleen. 

SA-kuva

En ennen tukimuksiani tiennyt, että suomalainen maaseutu vilisi sotavankeja jatkosodan vuodet. Sehän käy järkeen: miehet olivat rintamalla, naiset yrittivät naisten töiden ohessa hoitaa miesten ja hevostenkin hommat, kun samaan aikaan oli tuhansia työkykyisiä miehiä vankileireillä ruokittavana. Noin 10 000 sotavankia siis jalkautui vankileireiltä maaseudulle vuosittain, erityisesti keväällä, osa oli työpaikassaan läpi vuoden, osa palasi vankileirille sadonkorjuun jälkeen. Oli aivan järkevää sijoittaa näitä miehiä maatiloille töihin. Usein talossa saattoi olla useampikin nainen, mutta ehkä vain teini-ikäinen poika ns. vahtimassa sotavankia tai jo iäkäs isäntä. Talot yleensä tarkastettiin paikallisen suojeluskunnan toimesta ennen kuin sotavankeja niihin sijoitettiin. Säädökset olivat myös tarkat: vankien kanssa ei kuulunut asioida kuin työjutut. Vangit olisi pitänyt sijoittaa nukkumaan lukkojen ja piikkilangalla vahvistettujen ikkunoiden taakse, mutta tämä harvoin toteutui. Kukaan muistelija ei ole kertonut uhkaavista tilanteista tai karanneista vangeista, päinvastoin moni kokee, että vanki viihtyi heillä hyvin.

Otavan koulutilalla sotavankeja pidettiin mm tässä kuvan oikeanpuoleisessa rakennuksessa. Kuva: Päivi Huupponen (kirjasta Tuntematon sotavanki)

Se mitä ihmisten muistoissa monesti korostuu (ja joita yritin jonkin verran kerätä myös kirjaani) on se, että vangit söivät talonväen kanssa samassa pöydässä. Sitä ei selitellä: jos teki samaa työtä kuin muut, söi siellä missä muutkin. Säännöt tämän kielsivät, mutta sitä ilmeisesti rikottiin yleisesti. Moni muistelija kertoo vangin "opettaneen" jotakin muistelijalle, joku sanoi vangin opettaneen hänet uimaan, toiselle vanki oli opettanut venäjää, osa muisti tehneensä jekkua sotavangille ja saaneensa siitä sitten huutia (muistelijaa hymyilytti tämä suuresti jälkeenpäin).

Monilla on kodissa sotavangin maalaama taulu tai käsityö. Sodassahan vangittiin tasaisesti kaikkien alojen miehiä: mukana oli taiteilijoita, suutareita, oopperalaulajia, sirkusesiintyjiä, autokuskeja, kirjailijoita.. Sotavankitaiteilijoilta saattoi jopa tilata taulun kotiinsa. Ehkä teilläkin on sellainen seinällä? Joku kertoi sellaisen taulun ostetun muutamalla leipäpalalla, kopallisella perunoita, osa maksoi ihan rahaa (vankileirille, ei vangille). Puhdetöitäkin teillä saattaa olla: olen nähnyt esimerkiksi laukkuja, koreja, arkkuja, rasioita, lipastoja jne, joista minulle on kerrottu että tämä jäi meille sotavangilta. Kun olen kysellyt haluaisivatko he lainata sitä esimerkiksi museoon, jos joku museo innostuisi sotavangeista näyttelyn pistämään pystyyn, useimmat empivät: saahan sen sitten takaisin? Monen taulussa onkin kaunis kotiseudun maisema tai käsityössä näkyy vieraan kultturin vivahde, kyllähän sellaisen esineen haluaa säilyttää jo ihan erikoislaatuisen tarinan takia.

Kuva: Teemu Riihelä

Sotavangit muistetaan myös lauluistaan. Usein kuulen, miten muistelija kertoo sotavankien laulaneen työssään, soutaessaan, iltaisin puhdetöiden äärellä, pellolla, metsässä kulkiessaan. Eräälle muistelijalle jäi kylän sotavangeista ainoastaan vahvimpana muisto, että he soutaessaan järvenselällä lauloivat komeasti jotakin venäjänkielistä laulua. Varmasti se oli suomalaislapselle eksoottinen kokemus. Eräällä muistelijalle jäi mieleen kun sotavanki tanssi ripaskaa.

Eräs muistelija kertoi isänsä kertoneen sotavangeista monia juttuja:  "lempijuttu oli se, kun he kaksi alle 10- vuotiasta poikaa pyysivät vankia sanomaan "pukupussi" ja aina se taipui " pupujussiksi" .Tämä oli pojista hauska leikki!"  Myöhemmin oli sotavankiin saatu yhteyskin ja ilmeni: "vanki oli halunnut antaa omille pojilleen nimiksi Tauno ja Kauko, eli samat nimet kuin sedällä ja isälläni. Sitä oli ihmetelty....mutta pikkupojista oli jäänyt lämmin muisto ilmeisesti!" Minua hymyilyttää tämä tarina mahdottomasti.  Siitä ilmenee se, mikä oli selvää: vihollisuus unohtui kun jakoi arkiset askareensa ja elämän. Vihollisesta, siitä venäläisestäkin, tuli ihminen. Ja sama toisinpäin. Siksi nämä tarinat toisaalta minua niin kiinnostavat, ne kertovat ihmisyyden paremmista puolista keskellä suurvaltojen sotaa.

Useimmiten muistelija kertoo myös vankien palautumisen aiheuttaneen tunnekuohuja, itkua. Eräs muistelija kertoi järkyttyneensä kun sotavanki oli istunut kahvikuppinsa ääressä ja itkenyt nojaten käsiinsä, toistellut kuolevansa, jos joutuu palaamaan. Ympärillä olleet aikuiset olivat olleet hiljaa.  Poika oli poistunut nopeasti paikalta, mutta vieläkin se veti vakavaksi. 

Moni uskoo vankien kuolleen pian palautumisensa jälkeen, sillä he olivat luvanneet laittaa kortin, kirjeen, viestin, jota ei koskaan tullutkaan. Kirjassani kerron, että osa sai kuitenkin myöhemmin viestin, osa sai ruokapaketin peräti Ruotsista. Osan kylälle oli sotavangin lapsi ilmaantunut eräs kesäinen päivä katselemaan ja kertonut isänsä muistelleen tätä paikkaa usein. Vaikka sotavangit Neuvostoliitossa joutuivat uusille vankileireille, osa heistä selvisi niistäkin ja perusti perheen 1950-luvulla.

Olen kuullut sotavankien lasten ja lastenlasten etsinnöistä, mutta olen kuullut myös perheiden etsineen heillä sota-aikana ollut sotavankia. He kertovat kuulleensa niin monia juttuja tästä vangista, että olisi kiva tietää mitä tälle kävi.

Oliko teillä sotavankeja ja heihin liittyviä muistoja? Mielelläni kuulisin niitä (ira.vihrealehto@gmail.com), sillä kerään aineistoa nyt mahdollista tulevaa väitöskirjaani varten. Minua on toistuvasti rohkaistu siihen ryhtymään ja koska kukaan muukaan ei näytä näitä muistoja keräävän (ja kohta on liian myöhäistä) niin ilmeisesti minä sen teen. Aineistoa on jo jonkin verran, mutta toivon saavani paljon lisää. (En vahdi aineistoani mustasukkaisesti, jos sinua kiinnostaa tutkia tätä asiaa jostakin näkökulmasta, ota ihmeessä yhteys!)

Toivoisin myös kotiseutunsa historiaa keräävien tai sota-ajoista kiinnostuneiden kokoavan tietojaan ylös. Sinne kotiseutukirjaan tai kylähistoriikkiin voisi kaiken muun ohessa sisällyttää myös näitä muistoja. Ne kertovat inhimillisestä elämästä ja tarinat ovat koskettavia. Pitkään meillä on historioitsijoiden piirissä sivuutettu kotirintaman tavallinen elämä ja koottu tarinoita taisteluista ja sankareista. Viime vuosina onneksi historiantutkimus on kiinnittänyt huomiota myös muihin tärkeisiin ilmiöihin: sotalapsiin, saksalaisten sotilaiden lapsiin, jopa homoseksuaaleista ja sodassa traumatisoituneista voidaan nykyisin puhua. Sankaruus saa uusia muotoja nykyhetken käsittelyssä. Vankileirien oloja onkin Suomessa jonkin verran tutkittu, mutta edelleen on vähän tietoa tavallisten ihmisten kohtaamisista sotavankien kanssa. 

Muistoja voi kerätä Aira Roivaisen tavalla myös blogiin, tässä aivan mainiot kolme bloggausta Pöljän kylältä: http://airaroivainen.blogspot.fi/2016/11/sotavankeja-poljalla-1941-44.html Voin vakuuttaa, että kun tätä tietoa kootaan, se auttaa valtavasti niitä, joilla on se isä tai isoisä hukassa: voikin olla että joku kotiseutubloggari tai kylähistoriikki johdattaa oman suvun jäljille.

Kiinnostavaa olisi myös lukea ja kuulla niistä merkeistä, joita on jäänyt sotavankileireistä. Sotavankileirejä on ollut pitkin Suomea, väitän että ei kovin kaukana sieltä, missä nyt asut! Aistiiko paikalla enää vankileirin tunnelmia? Tästä Westerlundin Talvi-, jatko- ja Lapin sodan sotavanki- ja siviilileirit 1939–1944 käsikirjasta pääsee jäljille: http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Vankileirien_kasikirja_web.pdf

Ja jos sinulla on isä tai isoisä ollut venäläinen sotavanki, toivon sinun ottavan minuun yhteyttä jos haluat puhella asiasta tai liittyvän meidän samanmielisten porukkaan Facebookissa (Venäläisten sotavankien perilliset). 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Itsenäisyyspäivän aikaan moni tulee varmaan laillani miettineeksi sukunsa aiempien polvien elämää sota-aikana. Media kun on tuolloin pullollaan sankaritarinoita ja nämä reportaasit nuorista korpisotureista ja totisista lotista valkoisissa esiliinoissaan tuntuvat kiinnostavan suomalaisia vuodesta toiseen. Sitä pysähtyy tuumailemaan, miten näiden nuorten ihmisten elämänkulun sota karusti leikkasi ja kuinka se varmasti muutti heitä pysyvästi. Ja kuinka sota vielä tänäkin päivänä vaikuttaa meihin: tunteina, traumoina, suvun vaiettuina tai ylpeästi kerrottuina tarinoina.

Sukunsa sotapolkujen tallentamista varten on avattu hiljattain uusi sivustokin: sotapolku.fi. Sinne voi päivittää tietoja, kysellä ja keskustella. Sinne voi laitella suvun suuren saagan kaikkien katsottavaksi. Sivusto vaikuttaakin suositulta ja olen lueskellut sieltä löytyviä tietoja useampaan otteeseen. Tälläiselle on selvästi ollut tilausta. En kuitenkaan tohdi itse kirjoittaa sinne mitään.

Sotaponnisteluihin osallistuneet ovat tänään kunnioitettuja veteraaneja, sankareita. Itsenäisyyspäivän paikkeilla tuntuukin, että jokaisella on joku sankarivaari, joka on käynyt väkevän selviytymistaistelun jossain itärintamalla.

Minusta tuntuu että minun isoisäni eivät olleet sankareita.

Toinen isoisäni oli sotavanki. Jatkosodan Suomessa hän oli ryssä, tuon ajan Neuvostoliitossa, kotimaassaan, petturi. Stalin oli käskenyt säästämään viimeisen luodin itselle, joten sotavankeus oli pelkuruutta. Isoisäni otettiin kiinni jo hyökkäysvaiheessa vuonna 1941. Hänen sotavankeutensa muodostui hänen sodakseen, sillä rintamalla hän ehti olla vain muutamia kuukausia, ehkä vain joitakin viikkoja. On mahdollista, että hän antautui ilman kunnon taistelua? (Mikä muuten olisi kunnon taistelu?) Olisiko hän jotenkin enemmän sankari, jos hänet napattiin kiinni pitkän teutaroinnin jälkeen haavoittuneena? Voiko sotavanki olla sankari?

Sotavankeus on kuitenkin varmasti ankeampi kokemus, kuin vuosien palvelus rintamalla. Isoisäni oli toisaalta sotavankina etuoikeutetussa asemassa, sillä hänet rankattiin heimosotavangiksi. Hän luultavasti puhui suomea ja oli kotoisin rajan tuntumasta. Hänelle tarjottiin jopa mahdollisuutta liittyä Suomen armeijaan, vannoa sotilasvala ja taistella jonkin muun kuin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Isoisäni ei tainnut tarttua tähän mahdollisuuteen. En tiedä olisiko hän enemmän sankari, jos olisi leiskauttanut heimopataljoonaan ja tappanut vaihteeksi venäläisiä? Heimopataljoonalaisen kuitenkin ehkä uskaltaisin kirjata sotapolku-sivustolle?

Isoäidilläni oli suhde viholliseen, tähän neuvostosotavankiin. Sitäkään ei oikein voi kehua sankariteoksi, luulen. Olen jutellut monien sotavankien lasten ja lastenlasten kanssa. Useimmat ovat ainakin jossain vaiheessa arvelleet, että kyseessä on ollut rakastuminen, sillä muuten miesvalintaa on vaikea ymmärtää. Sotavangin heilalla oli vain hävittävää, tekihän hän rikoksen, maanpetoksen. Toisaalta on tietenkin rohkeaa valita mies, jota muut eivät hyväksy ja joka vaarantaa asemasi. Vai ovatko kaikki vankien kanssa heilastelleet olleet hupakoita, jotka eivät ole ymmärtäneet mitä tekevät? Onko ihastuminen viholliseen väärin kaikissa olosuhteissa? Useimmat meistä sotavankien jälkeläisistä suhtaudumme hieman epäröiden näihin äiteihin ja isoäiteihin, "ryssien heiloihin", emmekä oikein tiedä mitä heistä pitäisi ajatella.

Toinenkaan isoisäni ei ole sankariainesta. Kyselin joskus äidiltäni hänen isänsä sotakokemuksista ja sain epämääräistä tuhahtelua vastaukseksi. Koska enempää tietoja ei irronnut, selvitin asiaa itse.

Kun etsii tietoja sukulaisen sotataipaleesta se kannattaa aloittaa ns. kantakortista. Tilasin Kansallisarkistosta tämän Toivo-pappani kantakortin (yllä kuvassa). Kantakortin tilaaminen oli helppoa, siihen löytyy suora linkki Kansallisarkiston etusivulta ja kulu oli muistaakseni muutaman kympin verran kopioineen. Muutama viikko taisi tilauksessa vierähtää. Tietoja kantakortista: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Kantakortti

Kantakortista sain selville esimerkiksi sen, että pappani oli 174cm pitkä ja 76 kiloinen. Toivon isän nimeksi on merkitty Hilma, sillä pappani oli avioton lapsi, jota ei isänsä tunnustanut. Eli heti siirrytään epämääräisen äärelle. (Joskus tuntuu että kaikilla edesmenneillä sukulaisilla on ollut vähän epämääräinen moraali).

Kantakortin mukaan pappani täsmällisyys, ahkeruus ja käytös on ollut hyvää, mutta huomiokyky ja sotilaallinen kehitys vain tyydyttävää. Ei kuulosta kovin vaikuttavalta. Hän on liittynyt taistoihin kutsuttana, ei vapaaehtoisena (huhtikuu 1944), ja hänet on määrätty astumaan palvelukseen 10.6.1944. Eli siinä vaiheessa kun jo ihan kaikkein heikoimpiakin lenkkejä on tarvittu kipeästi. Pieni ja sankarillinen Suomi on tehnyt parhaansa itärintamalla valtavassa painostuksessa, mutta minun pappani on ollut jossakin koulutuskeskuksessa. Voi hyvää päivää. Myönnän, että tunnen hienoista pettymystä. Onko se väärin? Onko lapsellista toivoa, että isovanhempi olisi osoittanut sotasankaruuden merkkejä aikoina, joina niille oli kysyntää?

Toivon sotilasura onkin jäänyt sangen lyhyeksi, eli vapautus on ollut marraskuussa, kun hän on vannonut sotilasvalan. Miksi hän on ollut nostoväkeä, joka ei ole kelvannut rintamalle aiemmin? Onko syynä ollut ensikertalaisen törkeä varkaus, jonka hän on tehnyt nuoruudessaan 1930-luvulla ja josta hän on saanut 8 kuukauden tuomion (kantakortin mukaan). Vai onko hänellä ollut muita pulmia? Haluanko tietää? Epäröin. Ehkä äitini tuhahtelu on ansaittua. (Ihan miehekkäältä sotilaalta hän muuten kuvissa näyttää.)

Haluaisinko minä toisaalta, että isoisäni olisi ollut joku tappokone ja mahtava soturi? Millaisten traumojen kanssa hän olisi sitten sodan jälkeen elänyt ja kuinka paljon viinaa olisi tarvittu sellaisten vaiheiden unohtamiseen? Olen lukenut että monien rintamamiesten sodan jälkeinen elämä täyttyi öisistä kauhu-unista ja alkoholin tarjoaman unohduksen kaipuusta.

Mitä jos sukulainen olisi tehnyt rintamalla pahoja asioita: raiskannut, ryöstänyt, syyllistynyt sotarikoksiin? Maatilalla ja koulutuskeskuksessa sotansa viettäneiden kohdalla ei ainakaan tarvitse sellaisia murehtia. 

Vain ihmisiä he kaikki olivat, tunnustettuja sankareita tai ei. Jos he voisivat kertoa meille tarinansa, luultavasti ymmärtäisimme heidän valintojaan. Luultavasti jotakin sankaruudeksi tunnistettavaa löytyisi useimpien naisten ja miesten sota-ajan teoista ja toiminnasta.

Paljon tietoja sota-ajasta ja mahdollisesti myös läheisten sotataipaleesta löytyy: http://www.sotasampo.fi/en/

Talvi- ja jatkosodan henkilöhistorialliset lähteet: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Teema:_Talvi-_ja_jatkosodan_henkilöhistorialliset_lähteet

 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot?

Kesällä 2016 kirjoitan kiivaasti kirjani Tuntematon sotavanki käsikirjoitusta julkaisukuntoon. Olen aloittanut parisen vuotta aiemmin selvittämään sitä, kuka oli isoisäni, tuo "venäläinen sotavanki", mysteeri, josta meillä ei puhuttu. DNA-testien, pitkien arkistosessioiden, aikalaishaastattelujen, erilaisten vierailujen ja nettiharavoinnin tarkoituksena oli saada selville kuka viidestätoista sotavangista Otavan koulutilalla syksyllä 1943 on isoisäni. Etsintöjen aikana kuljeskelin "kirjan tapahtumapaikoilla" ja yritin löytää sieltä vihjeitä, merkkejä, jotakin.

Havahduin viime hetkillä huomaamaan, että että eräs olennainen paikka minulla oli jäänyt tutkimatta. Kaikki koulutilan vangit olivat heimosotavankeja (eli inkeriläisiä, karjalaisia, vepsäläisiä) ja heidät koottiin Aholahden sotavankileirille Savonlinnaan. Kaikki heimopataljoonan miehetkin koulutettiin Aholahdessa. Voisi siis ajatella, että moisesta paikasta löytyy jotakin tietoa ja että sitä on jotenkin tutkittu.

Huomaan kuitenkin, ettei kirjallisuus, Kansallisarkisto tai Googlen apajat tuota juuri mitään tietoa. Aholahden vankileirin paperit ovat juuri sitä aineistoa, jota suomalaiset kiireesti tuhosivat sodan loppuvaiheessa. Kerrottiinhan näissä papereissa niistä miehistä, joista iso osa oli liittynyt heimopataljoonaan, taistelemaan suomalaisten puolelle. Heitä yritettiin edes hieman suojella, vaikka lupauksista huolimatta sitten kärrättiinkin lopulta Neuvostoliittoon. Ei sitä ylevintä sinivalkoista sotahistoriaa, sanoisin. Ihmettelen, että kukaan ei ole myöhemmin tarttunut tutkimaan asiaa ja tätä ainoaa heimosotavankien erikoisleiriä.

Se on valintaa ja vallankäyttöä, mitä tutkitaan ja mitä pyritään siten säilyttämään. Näillä valinnoilla vaikutetaan siihen, mitä tunnemme ja kerromme historiastamme. Mikä määritellään meidän historiaksi? Meidän suvun tarinaksi? Minun sukuni tarinaan liittyy Aholahti ja päätän selvittää, mitä selvitettävissä on.

Viekää minut sinne missä hän on

Tutkailin aluetta ensiksi Google Mapsin avulla, nykyisin Aholahdessa näyttää olevan tiivistä pientaloasutusta. Luultavasti tämä iso vankileiri on vaatinut lukuisia parakkeja, jotka lienee purettu sodan jälkeen. Varmaankin osa sodan jälkeen rakennetuista omakotitaloista on rakennettu näiden parakkien paikalle, sillä maa on valmiiksi ollut tasaista ja varmaan sotavankileiriin on esimerkiksi vedetty sähköt, jota on voitu hyödyntää seuraavan vaiheen rakentamisessa. Miksi rakentaa kaikki uusiksi, kun on ollut vanhaa pohjaa hyödynnettävissä?

SA-kuva Aholahden parakista jatkosodan ajalta

Jos ei löydy taloja, onko Aholahdessa jotakin muuta muistuttamassa sota-ajoista? Alueella vaikuttaa olevan paljon lehtipuita, mutta ne eivät elä kovin vanhoiksi, kertoo biologiystäväni. Ehkä isoisäni aikaisia koivuja, haapoja ja leppiä ei enää ole tuulessa huokailemassa. Mutta polkuja, kulkureittejä, maisemia, Saimaan aaltoja, niitä on säilynyt. Todennäköisesti ihmiset suosivat niitä polkuja, joita on ennenkin kuljettu ja alueella on kartan perusteella myös pururata. Löytyisikö pöpeliköstä korsua tai rakennusten kivijalkaa? 

Löydän avuliaan henkilön Aholahden läheisestä Loikansaaren kartanosta. Leiri on kuulemma sijainnut nykyisen Kellarpellon asuinalueen paikalla ja leirin päätie on sijainnut kahden lahden välimaastossa. Läheisellä kallioluodolla on sitten sijainnut sauna, jossa oli nähty vankien peseytyvän. Vangit osasivat kuulemma suomea hyvin. Kartanossakin oli sitten ollut töissä sotavanki, jonka kuulumisia oli sodan jälkeen odoteltu. Turhaan. Kirjeen lopuksi todetaan: ”Toivottavasti näistä tiedoista on jotain apua. Jos haluat vielä esittää jotain kysymyksiä apelleni, niin palaa pian aiheeseen. Hänkin on jo korkeassa iässä.” Niinpä. Sota-ajan kertomusten keruulla alkaa olla kiire.

Näine tietoineni suuntaan kesäkuussa 2016 autoni kohti Savonlinnaa. Mukana on biologikaverini, joka matkalla kertoo minulle seikkaperäisesti alueen luonnonhistoriasta ja jääkausien vaikutuksesta siihen. Kartasta paikannamme todennäköisen saunanpaikan kallioluotoineen ja päätämme haravoida myös metsäalueita. Kun käännyn valtatieltä Kellarpellon opasteen mukaisesti, ohitamme ensiksi rautatien, joka on ollut käytössä jo sota-aikana. Rautatieltä on ollut reipas kävelymatka itse parakeille. Kaartelemme tihkusateessa hiljaisella alueella, kaverini tarkastaa ovatko geokätköilijät merkinneet kiinnostavia paikkoja ja perehtyneet alueen historiaan, eivät ole. Jalkaudumme reippaina maastoon noin miljoonan hyttysen seuraksi.

Löydämme melko nopeasti sen rannan, jossa vankileirin sauna lienee sijainnut. Paikka on kauneinta suomalaista idylliä, rauhallisia kallioluotoja, avaraa järvimaisemaa, lintujen vilkasta keskustelua ja metsän huminaa. Tutkimme aikamme rantakiviä, jos löytäisimme jonkun kaivertaneen jotakin johonkin. Emme löydä merkintöjä, mutta pysähdymme lopulta toviksi ihailemaan maisemaa, vaikka uhkaavat sadepilvet lähestyvät horisontissa. Olen varma, että isoisäni on joskus istunut tällä kallioluodolla ja luonut katseensa ulapalle. Jokainen täällä käynyt on sen varmasti tehnyt, niin vangitseva maisema on. Kun katsoo kohti itää, näköala on luultavasti tänäkin päivänä sama kuin sota-aikana: avaraa vesistöä tuuhea metsä ympärillään. Silmä ei kantanut Neuvostoliittoon asti.

Kuljemme pusikoissa ja seurailemme kymmeniä polkuja, niitä on paljon. Kaikki tasaisemmat paikat on rakennettu, jäljellä on jyrkkiä kallioseinämiä. Luultavasti parakit ovat sijainneet kallioseinämän suojassa ylhäällä, niin että ohisoutelijat eivät ole voineet havainnoida vankileirin elämää. Korkeimmalla kohdalla on nyt radiomasto, epäilemme, että siinä on voinut aikanaan sijaita tähystystorni. Idästä päin on tännekin lentänyt aikanaan neuvostokoneita, varmaan  myös rautatietä seuraillen.

Myöhemmin keskustelen sotavangin lapsen, Taito Salmen, kanssa sähköpostitse. Hänkin on vieraillut Aholahdessa isänsä jäljillä ja kerran jopa entisen sotavangin kanssa 1990-luvulla. "Metsät olivat kasvaneet ja muut­ta­neet mai­semat tuntemat­to­mik­si," hekin olivat todenneet. Kuinkahan moni meitä sotavankien jälkeläisiä on niitä samoja pururatoja muuten kulkenut? Voisiko tänne edes opasteen laittaa, kyltin muistuttamaan, että täällä oli vankileiri, jota saa muistella. Taito kertoo seuralaisensa, aunuksenkarjalaisen Fjodorin kuitenkin huomannen jotain tuttua: ”tuota junarataa pitkin me kyllä tallattiin aina kaupunkiin iltalomille.”

Rautatie, SA-kuva

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto