Kirjoitukset avainsanalla savo

Tällä viikolla olen lueskellut kirjoja. Toinen liittyi vahvasti sukututkimukseen ja kertoi myös minun sukuni henkilöiden vaiheista. Toinen ei varmaankaan liity millään tavalla sukuuni, mutta kosketti aikalaiskuvauksensa ja kauniin kielensä puolesta. Aloitetaan jälkimmäisestä.

Varasin Jukka Viikilän palkitun ja kehutun teoksen Akvarelleja Engelin kaupungista jo viime syksynä kirjastosta. Sain sen vihdoin käsiini tällä viikolla ja vaikka kirja olisi ehdottomasti vaatinut aikaa, viipyilemätöntä otetta ja sielukkaiden rivienvälien tulkintaa hotkaisin sen yhdessä illassa. Tykkäsin kirjasta kovasti.

En ole koskaan asunut Helsingissä ja nuorena kävin siellä vain satunnaisesti. Minulla on toki monen muun suomalaisen lailla lapsuudestani mielikuvia Helsingin rautatieasemasta (erityisesti sen alla olevista tunneleista, jotka olivat mielestäni jännittäviä), Senaatintorista ja kirkon portaista, sekä vilskeisestä Kauppatorin alueesta, jonne näkyivätkin jo useimpien Helsingin vierailujeni pääkohteet eli ruotsin laivat. Myöhemmin kun matkailin itsekseni Helsinkiin nuoruusvuosina, syynä olivat yleensä pikaiset shoppailut jossakin, mitä ei kotikaupungista löytynyt, tai treffit jonkun pääkaupungissa asuvan kaverini luona. Sittemmin Helsinkiin alkoi yhä useammin kutsua työ: satunnaiset seminaarit esimerkiksi opetushallituksen tiloissa ja marssin Hakaniemen suunnalle joskus kartan kanssa suunnistaen, myöhemmin (vasta viime aikoina) jo varmoin askelin. Vuodesta 2010 olen käynyt Helsingissä säännöllisesti oppikirjaduunien takia ja silloin olen taivaltanut kiireisesti Otavan hienon graniittitalon uumeniin, suorinta reittiä rautatieasemalta ja takaisin. Sitten vuodesta 2014 tietokirjani kirjoitusvaiheet kuljettivat minua usein Kansallisarkiston paikkeille. Aloin saada samalla tuntumaa Engelin visiosta Senaatintorin vaiheilla. Nyt kun olen reilun vuoden kulkenut työn takia Helsinkiin viikottain olen päässyt rakastumaan Senaatintorin ja Kruunuhaan kulmiin niin voimallisesti, että se yllättää minut itsenikin. Täysin epähelsinkiläisen tampereensavolaisen.

Jos kuljet viikottain rautatieasemalta kohti kirkkoa, saavut Senaatintorille ja näet sen lumisena, hiljaisena, auringon noustessa, auringon jo laskettua, turisteja pullistelevana, eristettynä koska kuvataan mainosta tai dokumenttia, pienten koululaisten laskiessa kirkon portaita, japanilaisten vetäessä selfietikkuja esiin, paahteisena kesäpäivänä kun kaikki syövät jäätelöä ja pimeänä marraskuun aamuna kun tuuli ruoskii kaulahuiviasi mukanaan - niin jonakin sellaisena päivänä saatat laillani rakastua Helsingin paraatimaiseen julkisivuun. Rakastan sen monumentaalisutta, suuruutta, puhdasta valkoisuutta, historiallisia muotoja ja mittakaavaa. Useimpina aamuina on pakko ottaa valokuva, ihan itseäni varten tai snäppiin, laskea portailla Helsinkiin tutustumisensa ensiaskeleita ottavia turisteja. En pysähdy, mutta katselen mieli ja aistit avoinna ympärilleni. Työmatkani jatkuu kirkon ohi kohti Valtioneuvoston palatsin muhkeiden seinustojen ohi aina Ritarihuoneelle. Vielä vilkaisu vasemmalla Suomen Kirjallisuuden Seuran upeaa julkisivua kohti ja niin, olen töissä, ovi auki ja portaisiin.

Varsinkin suosikkihetkinäni, pimeinä talven kuukausina, joina aurinko on juuri nousemassa tai laskemassa, Senaatintori on parhaimmillaan. Silloin aivan varmasti haluaisi palata jonnekin sadan vuoden taakse, menneeseen Helsinkiin. Ilokseni myös Viikilä on kirjassaan usein pimeän, kylmän ja tuulisen Senaatintorin paikkeilla.

Viikilän kirja tutustuttaa sinut arkkitehti Engeliin, jonka visiota Helsingin rakentumisesta kirja seuraa. Jotakin on jo menetettyä, mutta josta saa kiinni. Kirjan alussa kuvataan esimerkiksi päivää meren jäällä: Tänään olimme Ehrenströmin kanssa ampumassa susia meren jäällä. Sain harhailevan suden tähtäimeeni laakealla aavalla, josta mihin tahansa suojaan oli toivoton matka. Aseeni kantomatkan raja oli suden alkukantainen unelma, niin kuin etääntyvän laivan lyhdyt veden varaan joutuneelle. Susi katsoi minua alta kulmain, lajinsa syvyydestä, jossa sen yksilökohtaisella häviämisellä ei ollut suurta merkitystä. Ehrenström oli parin sadan kyynärän päässä huutelemassa. Kun en ampunut sutta -- hän päätti toimia itse. Laukaus ei mennyt kaukaa ohi kehostani, mutta siinä susi kiemurteli selällään, ja sen jalat juoksivat kun ylösalaisessa maailmassa. Kun Ehrenström sitten tuli luokseni, sanoin ettei pyssyni toiminut, jolloin hän otti aseen kädestäni ja ampui sillä summamutikassa aavalle. Toivottavasti ei ollut hiihtäjiä, sanoi sitten. Kävelimme puhumattomina takaisin rantaa. Satamalaatan kohdalla jää oli kirkasta ja pohjassa näkyi kauppa-aluksen hylky. Etkö voikin kuvitella tämän tapahtumasarjan, kuin itse olisit ollut sitä seuraamassa? 

Olen itsekin käyttänyt opetuksessani Engelin päiväkirjamerkintöjä, jotta oppilaat saisivat tuntumaa mitä Engelin päässä mahtoi muhia lukuisina Suomen vuosinaan. Viikilä on puhaltanut niihin kyllä lisää sielua, joskus myös itseironiaa ja huumoria. Hänen Engelinsä pohtii esimerkiksi miksi hänen muotokuvastaan tuli niin vakava. Voisin kuvitella, että tämä murhe olisi ollut muillakin aikakauden virkamiehillä (olisi ainakin ollut syytä, kuvista päätellen). Omaan työhönsä Engel suhtautuu joskus myönteisesti, joskus ei: Tälläisen painajaisen sain nyt osakseni. Kirkon edustalle piirtämäni päävartio aiotaan keisarillisella käskyllä purkaa ja tehdä tilalle leveät monumentaaliportaat. Ne aikovat sittenkin puuttua kirkkoni rakentamiseen. Ja millä tavalla! Portaiden ja torin liittäminen toisiina on ajatuksena minulle vaikea. Komitea taas kokee vaikeaksi rähinöitsijöiden ja kirkon likeisyyden. Sanoisin, että mielummin syntisten huuto kuin portailla istuskelevat joutilaat. No, nykyisin ne joutilaat siellä portailla elävöittävät vain tienoota mukavasti.

Viikilän Helsingistä sukelsin sitten savolaiseen kylämaisemaan. Sain samalla kirjastoreissulla mukaani Arvo Soinisen kirjoittaman Rantasalmen historian vuodelta 1954. Kirja käy huolekkaasti läpi asutusta, maanviljelystä, kirkkoa ja sotatapahtumia. Minulla on kirjaa selatessani kuitenkin toiveissa löytää jälkiä esivanhemmistani, joista osa on asunut Rantasalmella.

(Kuvassa maalaistalo Rantasalmelta, kuvaaja Matti Poutvaara, kokoelmat: Finna).

Ensimmäinen maininta löytyy sivulta 218 kun yhdeksäs isoisäisäni Konrad von Vegesack on muuttanut Rantasalmelle Baltiasta. Hän aiheuttaa tietenkin pahennusta. Ensinnäkin hän on niin köyhä, ettei hän pysty suorittamaan koko ratsupalvelustaan. Seuraavaksi kapteeni Vegesackia epäillään siitä, ettei hän olekaan aatelinen. Paikallinen väki nimittäin on erittäin tarkkana kirkon istumajärjestyksestä ja kirkon riveissä kytee epäilys, ettei kaukainen esi-isäni olekaan ihan sitä, mitä hän väittää olevansa. Vegesack kyselee tukea veljeltään, joka on kauppiaana  Riiassa, mutta asiaan ei saada selvyyttä. Näyttää siltä että istumasijoitus kirkossa on heikentynyt tämän jälkeen. Lisäksi samaisen kapteeni Vegesackin mainitaan myös tulleen kirkkoon humalassa ja häirinneen saarnaa. Jaaha.

Seuraava sukulainen mainitaan sivulla 254, kun Heikki Ronkainen, syntyisin Juvalta (ja seitsemäs isoisäni), on hoitanut erästä rantasalmelaista naista, joka oli heinäpellolla saanut viikatteesta pahan haavan jalkaansa, osittain voiteella, osittain lukemalla, joutui hän noituuden harjoituksesta syytteeseen. No niinpä tietenkin. Olen aiemmin kirjoittanut toisessa bloggauksessa toisesta sukulaisesta (täällä), jota myös pidettiin noitana. Näitähän nyt näyttää riittävän!

Kun tämä Ronkainen sitten tuli oikeuden eteen jonkin verran humalassa, saatiin hänet lukemaan loitsunsa, joka oli eräs vanhimmista tunnetuista toisinnoista raudan luvusta. Ruotsalaisen kirjurin käsissä se sai seuraavan muodon: O sinä Rauta Rauka ettsä silloin suuri ollut, etkä Suuri etkä Pieni, qwin sinä Maitona makasit, nouren neitosen nisäsä, Caswanen Cailaloisa, hän lypsi maalle maitoiain, nittulle nisuxiain, pellolle peruxian, siitä ättä syndy synti. Siki Sikimen. --Keskeä kiwittomax, Neity Maria Emoinen, puhalla sulalla suula, Lewoilla lepoille, Lesuxell on sanat, sulemat, kipeillen woitemixi, Wammoille parandimixi, haawoin suun sulamixi, Raudan kielen Kettimixi, Kulla haavan suun sitaisin, Kulla Ketin raawan Kielen, Keskeen Kiwuttomaxi, alla aina terweexi, Kulla itse luoja woittion. Pirulaisen piinattu, pahan wallan  waiwattu, tehkön Yölen tervehixi, päiwän imandexi.

Ronkaisen todettiin harjoittaneen taikauskoa ja aiheuttaneen pahennusta. Hän sai pitää henkensä, mutta tuomittiin suuriin sakkoihin ja julkiseen kirkkorangaistukseen.

Oletin erässä aiemmassa bloggauksessa (täällä) että aatelissukulaiseni ei ehkä olisi kovin paljon kärsinyt isovihan vuosista. Olin tietysti väärässä. Sivulla 263 kerrotaan että jo mainitun Vegesackin lesken emännöimä Lankilan kartano olisi ryöstetty täysin ja kaikki omaisuus menetetty. Venäläiset myös repivät rakennuksia ja aitoja polttopuiksi. Ryöstön ja hävityksen jälkeen rantasalmelaisille iskettiin vielä tuntuvat verot, joiden kantamisessa noudatettiin kaikenmoista mielivaltaa. Myös siveellinen elämä kärsi miehityksestä pahoin. (Kirjoittaja ei mainitse nimiä, mutta nostan mielessäni jo käden pystyyn, varmasti on minun sukulaisiani kunnostautunut tässä jollakin tavalla).

Jatkan rantasalmelaisten kanssa vielä varmaan tulevaisuudessa, sillä pari kirjaa on odottamassa.

Lisäksi olen saanut käsiini isoisäni, pontikankeittäjän, tuomiokirjat, ja ne vasta olivatkin ankeaa luettavaa. Palaan niihin lähiviikkoina.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tästä tämä lähtee, sukututkimukseen keskittyvä blogini. Tässä ensimmäisessä postauksessa kerron vähän itsestäni ja siitä mitä on odotettavissa.

Olen nelikymppinen kolmen teini-ikäisen lapsen äiti ja koulutukseltani FM, historian ope. Työskentelin vuosia opettajana ja oppikirjailijana, mutta tällä hetkellä toimin Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seurassa erityisasiantuntijana. Vapaa-aikani on viime vuodet omistettu sukututkimuksen lisäksi  leivonnalle, sienestykselle, lukemiselle ja kirjoittamiselle. Olen varsin tavallinen keski-ikäinen nainen siis. Olen kirjoitellut leivontaan, kokkailuun ja matkailuun liittyvää blogia aiemmin, mutta lopettelin sen muiden kiireiden vuoksi muutama vuosi sitten. Asun Tampereella, mutta olen kotoisin Mikkelistä. Tai niin luulin :)

Synnyin 1970-luvulla tavanomaiseen pikkukaupungin lähiöön, Mikkelin Siekkilään. Molemmat mummolani sijaitsivat kaartelevien tieosuuksien päässä Mikkeliä ympäröivällä maaseudulla. Äidinpuoleisessa mummolassa, Juvalla, reissuihin liitettiin aina hautausmaavisiitti. Valitettavasti lapsuuden vahva navigaatioperinne ei kantanut kovin pitkälle. Kun muutama vuosi sitten halusin kulkea sukuni haudoilla, jouduin pyytämään kummitätini matkaoppaaksi. Tänä syksynä löydän jo haudoille omin neuvoin, käyn siellä peräti lapiohommissa, joka kuulostaa perin oudolta ja kerron siitä aivan varmasti tulevassa postauksessa :) 

Äidinpuoleinen sukuni on vahvasti Juvalta, Rantasalmelta, Haukivuorelta, Pieksämäeltä, mutta onpa yksi oksa suoraan rannikon pieneltä saarelta, Iniöstä ja yksi linja on matkannut Rantasalmen kartanoon Saksasta Baltian kautta. Kerron näistäkin varmasti lisää tulevissa postauksissani.

Isänpuoleisessa mummolassani Ristiinassa puolestaan ei ollut lapsuudessani mummoa, vaan oli pappa, joka ei sitten ollutkaan oikea pappani. Siitä tarinasta kirjoitinkin sitten ihan oikean tietokirjan.

Innostuin sukututkimuksensa parisen vuotta sitten. Se ei ollut aivan odottamatonta, sillä olinhan koulutukseltani historioitsija ja toki menneisyyden elämä ja perinteet minua kiinnostivat. Tiesin että joitakin sukuni linjoja oli jo tutkittu ja kirjoihin koottu, ja jotakin mysteerejä meillä myös vielä oli. Merkittävin kysymysmerkki oli tietenkin isoisäni, isäni isä, joka oli tiettävästi ollut venäläinen sotavanki ja josta emme tienneet edes nimeä. Isoisäni etsinnöistä kirjoitin tietokirjan Tuntematon sotavanki, joka julkaistaan muutaman päivän päästä. Viime vuodet olen siis aktiivisesti kirjoittanut tuota kirjaa ja siksi mm. aiempi bloggailu jäi tauolle. Hei, on aivan varmaa että lähiaikoina ihmettelen täällä myös sitä, millaista on julkaista tietokirja ja mitä siitä seurasi.

Etsin isoisää niin arkistolähteiden kuin DNA-testienkin avulla. Erilaiset DNA-testit toivat tietooni tuhansia "serkkuja", jotka myös olivat teettäneet testin ja jotka ovat todistetusti sukulaisia. Valitettavasti DNA-ohjelmat eivät ole niin viisaita, että ne osaisivat kertoa mille puun oksalle kukin testin teettänyt etäserkkuni sijoittuisi, joten oli pakko tutkia sukua perinteisin keinoin, jotta saisin selville onko DNA-palvelimen ennustama "neljäs serkku" minulle sukua isän vai äidin kautta. Siispä sukupuun tekoon! Minulle oli luontevaa valita nettityökalu sukupuun rakentamiseen ja valitsin melko sattumanvaraisesti Genin. Kerron kokemuksistani nettisukupuun rakentamisesta seuraavissa postauksissani.

Venäläisen suvun lisäksi DNA-testit kertoivat, että sukua on muuallakin, esimerkiksi Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Osa suvustani on lähtenyt 1800-1900-lukujen siirtolaisaalloissa. Viimeisimmät muuttivat 1970-luvulla Ruotsiin ja Australiaan. Mutta suvussani on ollut vahvaa siirtolaisperinnettä jo aiemmin, monet DNA-sukulaiseni ovat metsäsuomalaisten jälkeläisiä, joten Saimaan rannoilta on lähdetty Ruotsiin jo 1400-1500-luvuilla ja seuraavina vuosisatoina savolaisekspansio ajoi savolaisia esi-isiäni kohti Kainuuta, Karjalaa, Lappia ja Inkerinmaata. Kirjoitan täällä savolaisista kaukokaipuuta tunteneista esivanhemmista varmasti vielä monen monta kertaa!

Muutin 2000-luvun vaihteessa Tampereelle. Kuljin vuosia Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla uskoen, että täällä nyt ainakaan ei ole yhtään sukulaista. Olen varmasti sukuni ensimmäinen tamperelainen! Sitten selvisikin, että äidinisänisä muutti Tampereelle 90 vuotta ennen minua, tehdastyöläiseksi, ja kuoli peräti surkeissa olosuhteissa. Käyn katsomassa hänen joukkohautansa paikkaa. Hämäläinen työläiskaupunki on nyt enemmän koti. Kerron tästäkin esi-isästäni jossakin seuraavista postauksestani.

Suvussani on  satoja savolaisia torppareita, köyhää tilatonta väestöä. Heistä löytyy merkintöjä kirkonkirjoista, mutta ei juuri muuta. Useimmiten he ovat eläneet säntillistä elämää avioituen, synnyttäen ja kuollen. Tässä järjestyksessä. Mutta on Saimaan aaltoihin hukkuneita, on hakkapeliitta, on loisia, on ”heikkopäisiä”, mutta myös Rantasalmen kartanoiden asukkaita. On esi-isä, joka kuoli Nuijasodassa Mikkelin Kenkäveron pappilan edustalla. Nykyisin vilkkaana ja viehkeänä käsityöläispappilana toimiva pitsihuvila rakennettiin yli 200 miehen kuolontantereille. Luulen, että palaamme vielä Kenkäveronkin tunnelmiin tulevissa postauksissani :)

Esivanhempiani on saapunut Mikkelin lähiseuduille monessa aallossa, mutta mistä suunnista? Kaikkihan me olemme lähtöisin Afrikasta ja reittimme tänne Pohjolaan on ollut pitkä ja polveileva. Kun viritin DNA-palvelimen todellisiin menneisyyden aikoihin selvisi, että suora isäni linja tulee Serbian ja Kroatian paikkeilta.

Isänisäni on siis ollut puna-armeijan sotilas, Suomessa heimosotavangiksi nimetty ja kotoisin todennäköisesti Karjalasta.  Kun menen 24 sukupolvea taaksepäin, isäni mieslinjan sukua asuu kaukana, Balkanin lisäksi Ukrainassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Puolassa. Joku esi-isä on syystä tai toisesta hakeutunut Pohjolaan seuraavien vuosistojen aikana. Onko hän ollut menneiden aikojen sotilas, joka on jättänyt DNA-linjansa itäiseen Suomeen, vai kauppias tai pappi kaukaa vierailta mailta? En tiedä. Vielä. Jos DNA joskus osaa kertoa minulle sen kylän itäisessä Etelä-Euroopassa, josta suoran isälinjani edustaja on lähtenyt, menen sinne, sen lupaan. Kerron siitä sitten täällä :) Aion muutenkin antautua turismille, jossa suunnataan sukuni menneille merkkipaikoille.

Äitilinjani vie itään. Kuulun Helenan tyttäriin, joita enemmistö (40%) Euroopan naisista edustaa. Minun äitilinjani  edustajat ovat taivaltaneet jääkauden väistäessä etelästä kohti Ural-vuoristoa ja kääntyneet sieltä kohti länttä ja saapuneet Suomen ja Baltian alueille ilmeisesti noin 10 000 vuotta sitten. He ovat tuoneet mukanaan ilmeisesti suomalais-ugrilaisen kielemme. Kun vein DNA-tietoni Gedmatch-nimiseen palveluun, se jaottelee perimäni vahvasti itäsuomalaiseksi eli karjalaiseksi, inkeriläiseksi, marilaiseksi ja onpa kaukana jossakin udmurttejakin. Tunnen olevani ensisijaisesti täysiverinen suomalaisugrilainen nainen. Siitä tämä matkamme alkaa, toivottavasti jaksat seurata mukana!

 

 

Kommentit (11)

Maa-vesi
1/11 | 

Heipä hei!
Mielenkiintoista, omatkin sukujuureni vievät osin Savoon ja osin itänaapuriin. Isäni äiti oli kotoisin Maavedeltä, mikä lienee Joroisissa ja äitini äiti oli taas venäläinen. On osoittautunut tosi vaikeaksi saada tietoja Venäjältä vielä nykyisinkin, varsinkin kun ei itse osaa venäjää.
Jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä saat selville!
Sukututkimus on tosi mielenkiintoista, siihen suorastaan addiktoituu! Sen sijaan DNA-tutkimuksen hyöty ei vielä ole minulle auennut.
Onnea matkaan!

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016

Heissan,

Onpa hauska sattuma!

En osaa itsekään kovin hyvin venäjää ja olen yrittänyt google-kääntäjän (ja muutaman kielitaitoisen ystävän) avustuksella  pärjätä. Se on kiusallista, mutta venäläiset ovat hyvin auttavaisia, kun vain saa asiansa selvitettyä. Ainakin nuorempi väki osaa myös englantia.

Ilman muuta voisin laatia myös postauksen siitä, kuinka etsiä sukulaisia Venäjältä! Se on vaikeaa, mutta mahdollista. DNA-testi tuo pika-avun, jos tarpeeksi läheinen sukulainen on tehnyt testin, mutta muussa tapauksessa pitää odotella sitä jättipottia ehkä vuosia. Minulla on kuitenkin melko paljon nykyisin myös venäläisiä DNA-osumia, joten kyllä se ilman muuta auttaa, vaikka hidasta on.

Tsemppiä etsintään! Toivottavasti tästä blogista löytyy ainakin vertaistukea :) Sukututkimus on  joskus ihanaa ja joskus vain ihanan vaikeaa!

Vierailija
2/11 | 

Mielenkiintoista! Minunkin sukuni isän puolelta tulee osin Juvalta, osin Rantasalmelta jne. eli samoilla kulmilla on esi-isät olleet.

t. Anu

Vierailija
3/11 | 

Mielenkiintoinen matka! Oma tarinani lähes samanlainen. Tuntematon isänisä, isänäiti edelleen hieman hämärän peitossa, isän lapsuus huutolaisena Ristiinassa 30-luvulla ja sukulaisten täydellinen vaitonaisuus asioista. Luen kirjasi ja koetan saada apua omaan etsintääni. Spostini on käytettävissä!

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016

Heissan,

laitan sinulle privana viestiä. Kiva kun otit tätä kautta yhteyttä! Jos en osaa auttaa, tarjoan ainakin vertaistukea. Jotkut asiat vaan täytyy selvittää, että saa rauhan.  Nykyisin esim tuo DNA-testi saattaa auttaa mysteerin jäljille. Tsemppiä! Palaan asiaan!

Vierailija

Terve! Kirja ei ollut vielä ma saatavilla täällä mlin seudulla, mutta eiköhän se näinä päivinä ilmesty kirjakauppojen hyllyihin. Minua kiinnostaa erityisesti tuo Ristiinan osuus, mikäli olet siitä jotain kirjoittanut. Itse en ole vielä löytänyt kuin hataria tietoja isäni 30-40-luvun kasvattikodista. JH  

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016

Laitoin sulle s-postia toivottavasti tuli perille! Katselin, että kirjastoihin oli tilattu muutamia kappaleita, eikä ollut kovin paljon varauksia (ellei nyt parissa päivässä ole kovin dramaattisesti tilanne muuttunut, katsoin keskiviikkona). Isäni kävi ostamassa kirjaani Mikkelin Suomalaisesta kirjakaupasta ja siellä oli ollut iso pino. Myös Länsi-Savossa oli tällä viikolla pieni juttu minusta ja sangen myönteinen arvio kirjasta, mikä ilahdutti paljon. Olen saanut hyvää palvelua Mikkelin kaupungin arkistosta ja muistelen, että heillä on esimerkiksi lastenvalvojien tietoja Ristiinasta. Lastenvalvojien papereista voisi löytyä jotakin, samoin kirkonkirjoista (tuohon aikaa papit olivat vielä aktiivisia merkitsemään erilaisia tietoja ihmisten kohdalle).

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto