Itsenäisyyspäivän aikaan moni tulee varmaan laillani miettineeksi sukunsa aiempien polvien elämää sota-aikana. Media kun on tuolloin pullollaan sankaritarinoita ja nämä reportaasit nuorista korpisotureista ja totisista lotista valkoisissa esiliinoissaan tuntuvat kiinnostavan suomalaisia vuodesta toiseen. Sitä pysähtyy tuumailemaan, miten näiden nuorten ihmisten elämänkulun sota karusti leikkasi ja kuinka se varmasti muutti heitä pysyvästi. Ja kuinka sota vielä tänäkin päivänä vaikuttaa meihin: tunteina, traumoina, suvun vaiettuina tai ylpeästi kerrottuina tarinoina.

Sukunsa sotapolkujen tallentamista varten on avattu hiljattain uusi sivustokin: sotapolku.fi. Sinne voi päivittää tietoja, kysellä ja keskustella. Sinne voi laitella suvun suuren saagan kaikkien katsottavaksi. Sivusto vaikuttaakin suositulta ja olen lueskellut sieltä löytyviä tietoja useampaan otteeseen. Tälläiselle on selvästi ollut tilausta. En kuitenkaan tohdi itse kirjoittaa sinne mitään.

Sotaponnisteluihin osallistuneet ovat tänään kunnioitettuja veteraaneja, sankareita. Itsenäisyyspäivän paikkeilla tuntuukin, että jokaisella on joku sankarivaari, joka on käynyt väkevän selviytymistaistelun jossain itärintamalla.

Minusta tuntuu että minun isoisäni eivät olleet sankareita.

Toinen isoisäni oli sotavanki. Jatkosodan Suomessa hän oli ryssä, tuon ajan Neuvostoliitossa, kotimaassaan, petturi. Stalin oli käskenyt säästämään viimeisen luodin itselle, joten sotavankeus oli pelkuruutta. Isoisäni otettiin kiinni jo hyökkäysvaiheessa vuonna 1941. Hänen sotavankeutensa muodostui hänen sodakseen, sillä rintamalla hän ehti olla vain muutamia kuukausia, ehkä vain joitakin viikkoja. On mahdollista, että hän antautui ilman kunnon taistelua? (Mikä muuten olisi kunnon taistelu?) Olisiko hän jotenkin enemmän sankari, jos hänet napattiin kiinni pitkän teutaroinnin jälkeen haavoittuneena? Voiko sotavanki olla sankari?

Sotavankeus on kuitenkin varmasti ankeampi kokemus, kuin vuosien palvelus rintamalla. Isoisäni oli toisaalta sotavankina etuoikeutetussa asemassa, sillä hänet rankattiin heimosotavangiksi. Hän luultavasti puhui suomea ja oli kotoisin rajan tuntumasta. Hänelle tarjottiin jopa mahdollisuutta liittyä Suomen armeijaan, vannoa sotilasvala ja taistella jonkin muun kuin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Isoisäni ei tainnut tarttua tähän mahdollisuuteen. En tiedä olisiko hän enemmän sankari, jos olisi leiskauttanut heimopataljoonaan ja tappanut vaihteeksi venäläisiä? Heimopataljoonalaisen kuitenkin ehkä uskaltaisin kirjata sotapolku-sivustolle?

Isoäidilläni oli suhde viholliseen, tähän neuvostosotavankiin. Sitäkään ei oikein voi kehua sankariteoksi, luulen. Olen jutellut monien sotavankien lasten ja lastenlasten kanssa. Useimmat ovat ainakin jossain vaiheessa arvelleet, että kyseessä on ollut rakastuminen, sillä muuten miesvalintaa on vaikea ymmärtää. Sotavangin heilalla oli vain hävittävää, tekihän hän rikoksen, maanpetoksen. Toisaalta on tietenkin rohkeaa valita mies, jota muut eivät hyväksy ja joka vaarantaa asemasi. Vai ovatko kaikki vankien kanssa heilastelleet olleet hupakoita, jotka eivät ole ymmärtäneet mitä tekevät? Onko ihastuminen viholliseen väärin kaikissa olosuhteissa? Useimmat meistä sotavankien jälkeläisistä suhtaudumme hieman epäröiden näihin äiteihin ja isoäiteihin, "ryssien heiloihin", emmekä oikein tiedä mitä heistä pitäisi ajatella.

Toinenkaan isoisäni ei ole sankariainesta. Kyselin joskus äidiltäni hänen isänsä sotakokemuksista ja sain epämääräistä tuhahtelua vastaukseksi. Koska enempää tietoja ei irronnut, selvitin asiaa itse.

Kun etsii tietoja sukulaisen sotataipaleesta se kannattaa aloittaa ns. kantakortista. Tilasin Kansallisarkistosta tämän Toivo-pappani kantakortin (yllä kuvassa). Kantakortin tilaaminen oli helppoa, siihen löytyy suora linkki Kansallisarkiston etusivulta ja kulu oli muistaakseni muutaman kympin verran kopioineen. Muutama viikko taisi tilauksessa vierähtää. Tietoja kantakortista: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Kantakortti

Kantakortista sain selville esimerkiksi sen, että pappani oli 174cm pitkä ja 76 kiloinen. Toivon isän nimeksi on merkitty Hilma, sillä pappani oli avioton lapsi, jota ei isänsä tunnustanut. Eli heti siirrytään epämääräisen äärelle. (Joskus tuntuu että kaikilla edesmenneillä sukulaisilla on ollut vähän epämääräinen moraali).

Kantakortin mukaan pappani täsmällisyys, ahkeruus ja käytös on ollut hyvää, mutta huomiokyky ja sotilaallinen kehitys vain tyydyttävää. Ei kuulosta kovin vaikuttavalta. Hän on liittynyt taistoihin kutsuttana, ei vapaaehtoisena (huhtikuu 1944), ja hänet on määrätty astumaan palvelukseen 10.6.1944. Eli siinä vaiheessa kun jo ihan kaikkein heikoimpiakin lenkkejä on tarvittu kipeästi. Pieni ja sankarillinen Suomi on tehnyt parhaansa itärintamalla valtavassa painostuksessa, mutta minun pappani on ollut jossakin koulutuskeskuksessa. Voi hyvää päivää. Myönnän, että tunnen hienoista pettymystä. Onko se väärin? Onko lapsellista toivoa, että isovanhempi olisi osoittanut sotasankaruuden merkkejä aikoina, joina niille oli kysyntää?

Toivon sotilasura onkin jäänyt sangen lyhyeksi, eli vapautus on ollut marraskuussa, kun hän on vannonut sotilasvalan. Miksi hän on ollut nostoväkeä, joka ei ole kelvannut rintamalle aiemmin? Onko syynä ollut ensikertalaisen törkeä varkaus, jonka hän on tehnyt nuoruudessaan 1930-luvulla ja josta hän on saanut 8 kuukauden tuomion (kantakortin mukaan). Vai onko hänellä ollut muita pulmia? Haluanko tietää? Epäröin. Ehkä äitini tuhahtelu on ansaittua. (Ihan miehekkäältä sotilaalta hän muuten kuvissa näyttää.)

Haluaisinko minä toisaalta, että isoisäni olisi ollut joku tappokone ja mahtava soturi? Millaisten traumojen kanssa hän olisi sitten sodan jälkeen elänyt ja kuinka paljon viinaa olisi tarvittu sellaisten vaiheiden unohtamiseen? Olen lukenut että monien rintamamiesten sodan jälkeinen elämä täyttyi öisistä kauhu-unista ja alkoholin tarjoaman unohduksen kaipuusta.

Mitä jos sukulainen olisi tehnyt rintamalla pahoja asioita: raiskannut, ryöstänyt, syyllistynyt sotarikoksiin? Maatilalla ja koulutuskeskuksessa sotansa viettäneiden kohdalla ei ainakaan tarvitse sellaisia murehtia. 

Vain ihmisiä he kaikki olivat, tunnustettuja sankareita tai ei. Jos he voisivat kertoa meille tarinansa, luultavasti ymmärtäisimme heidän valintojaan. Luultavasti jotakin sankaruudeksi tunnistettavaa löytyisi useimpien naisten ja miesten sota-ajan teoista ja toiminnasta.

Paljon tietoja sota-ajasta ja mahdollisesti myös läheisten sotataipaleesta löytyy: http://www.sotasampo.fi/en/

Talvi- ja jatkosodan henkilöhistorialliset lähteet: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Teema:_Talvi-_ja_jatkosodan_henkilöhistorialliset_lähteet

 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto