Kirjoitukset avainsanalla mummo

En koskaan tavannut Toivo-pappaani, hän kuoli syöpään jo ennen minun syntymääni. Lapsuudessani hänestä ei puhuttu paljoa ja jos hänet mainittiin, äänensävyt muuttuivat. Äitini erityisesti kertoi isästään anekdootteja hieman pilkalliseen sävyyn, oli selvää, että hän ei kunnioittanut tai arvostanut isäänsä kovin korkealle. Se oli lapselle hämmentävää, kun yleensä vanhoista ihmisistä, varsinkin kuolleista sellaisista, puhuttiin kauniisti.

Äitini esimerkiksi mainitsi, että ennen kuolemaansa Topi-ukkokin kääntyi uskoon, kun alkoi pelätä Jumalan rangaistusta. Muistan kysyneeni, että saiko pappa sitten anteeksi Jumalalta ja äitini painotti näin käyneen. Yleensä papasta muuten puhuttiin Topina tai Toivona, äiti harvoin käytti hänestä sanaa "isä".

Myöhemmin minulle selvisi jossakin yhteydessä, että pappa oli ollut vankeudessa. Olin huolestunut siitä, mitä hän oli tehnyt ja kun minulle kerrottiin että kyseessä oli pontikan valmistaminen, joka tuolloin oli laiton teko, olin jollakin tavalla helpottunut. Minulla oli pitkään sangen naiivi kuva siitä, mitä alkoholi aiheutti perheissä ja aiheuttaa nytkin koko ajan. 

Viinan kanssa läträämistä en nähnyt lapsuudessani, molemmat vanhempani olivat melkoisen raittiita ja joivat korkeintaan, jos siihen heitä kovasti painostettiin esimerksi jos olimme jossain kylässä. Minun silmiini kaverin päivitys Facebookissa kuoharilasin kanssa näyttää hyväntahtoisen vaarattomalta, mutta jos olisin kasvanut kosteammissa olosuhteissa, pontikankeitto tai kuoharilasillinen ei todennäköisesti olisi minusta täysin viatonta ajanvietettä.  Näin lapsuudessani humalaisia aikuisia melko harvoin, enkä vanhempiani nähnyt humalassa koskaan.

Pidin siis äitini syvästi häpeämää pontikankeittoa melko harmittomana juttuna. En ollut ajatellut, että laittomasti viinaa valmistavat tyypit, joita oli varmaankin paljon niinä aikoina, kun Alkoon oli pitkä matka ja viina kortilla olivat mahdollistajia suurissa perheen tragedioissa ja lasten ja puolisoiden kaltoinkohtelussa. Pappani toi teoillaan viinan lähelle ja saattoi myydä sitä henkilölle, joka käytti siihen rahat, joita perhe olisi tarvinnut kipeästi johonkin muuhun. Viinapäissään tehtiin myös pahoja tekoja.

Isälläni toisaalta ei ollut negatiivista asennetta appiukkoaan kohtaan. Mielenkiintoista esimerkiksi on, että isäni ei muista Topin koskaan tarjonneen hänelle alkoholia. Hän muistaa myös kuulleensa pontikan olleen erityisen laatuisaa ja puhdasta. (Pappani onkin ollut ehkä lahjakas kemisti?) Isäni mielestä pappani sitäpaitsi tarjosi alkoholia ja kaupitteli sitä vain niille, jotka sen tarpeessa jo olivatkin. Hän ei pyrkinyt laajentamaan markkinoita tai juottamaan känniin ihmisiä, jotka eivät pulloon jo olleet innolla tarttumassa. Isäni mielestä perheen naisväki suhtautuikin suotta kovin tylysti varsin vaivattomaan vanhaan mieheen. Isä kävi pappaani vankilassa katsomassa ja muistelee, ettei äitini siihen kovinkaan paljon kannustanut. Isäni kohdalla pitää toki muistaa, että hän tapasi pappani vasta tämän viimeisinä vuosina ja tuskin tutustui tähän erityisen syvällisesti. Toisekseen kiinnostavaa isäni tarinassa on, että ilmeisesti lähes loppuun saakka sitä pontikkaa Juvan metsissä tehtailtiin, vaikka siihen mennessä rangaistuksia ja vankeustuomioita oli ollut jo useita. Siperia ei ns. opettanut pappani kohdalla ilmeisesti mitään. Isäni mielestä pappani ei ollut alkoholisti.

Luin jokin aika sitten, että pontikankeitosta on tulossa Venäjällä taas trendikästä ja sukujen arkistoista kaivellaan vanhoja suvun perinnereseptejä esiin. Oli ilmeistä, että meidän suvussa ei ole näitä reseptejä säilytelty, mutta ajattelin että onkohan tuomiokirjoissa kuitenkin yksityiskohtaisempia tietoja pappani bisneksistä. Niinpä kantakortin avulla tilasin Mikkelistä pappani tuomiot nähtäväksi. Siitä seurasi hämmennystä. Ensinnäkin siksi, että tilaukseni jälkeen minulle soitettiin ja sanottiin, että haluanko kaikista papereista kopiot, on meinaa iso pinkka, yli 70 sivua. Jaahas. No tilasin koko pinkan, vaikka siitä tulikin suurempi lasku, kuin mitä olin olettanut. Kun sain paperit käsiini, huomasin, että niissä viitattiin vielä sellaisiin tuomioihin, joita ei oltu merkitty armeijan kantakorttiin, joten minulla ei vieläkään ole kaikkia tietoja ja tuomioita käsissäni. Luettuani sen mitä minulla nyt on, en ole edes varma haluanko tietää enempää. Nämä paperit avasivat eteeni pimeyttä, jota kukaan ei toivo suvustaan löytyvän.

Ensimmäisen kerran pappani jä kiinni 21-vuotiaana alkoholipitoisen aineen myynnistä ja sai siitä 75 päiväsakkoa. Nuorena miehenä pappani oli tuomittu myös varkaudesta. Hän oli peltotöissä ollessaan varastanut lompakosta rahaa (940 markkaa, mikä Suomen pankin rahanarvolaskurin mukaan vastaa nykyrahassa 240€ arvoista summaa) sammuneelta työkaverilta ja jäänyt kiinni. Ei kuulosta kovin ihmeellisestä, tosin ei kovin hienolta tietenkään. Tuomioita on kuitenkin tipahdellut tasaiseen tahtiin seuraavina vuosina. Miten ihmeessä mummoni on moiseen tyyppiin retkahtanut?

Synkkää luettavaa onkin sitten 1950-luvun alussa käsitelty asia, jolloin pappani oli jo naimisissa mummoni kanssa ja heillä oli neljä yhteistä, pientä, lasta. Pappaani syytettiin taas paitsi väkijuoman laittomasta myynnistä, myös sen valmistamisesta. Hän oli syytettynä yhdessä toisen paikallisen miehen kanssa, joka kuitenkin väitti pappani vietelleen hänet keittopuuhiin. Poliisi vaikuttaa pitäneen pappaani alullepanevana voimana tämän pontikkatehtaan toiminnassa. 

Pappani myönsi lopulta syyllisyytensä (kiistäen sen aluksi jyrkästi lukuisien kuulustelujen ajan), mutta yritti vedota siihen, että hän oli käynyt hiljattain kirkossa ja päättänyt lopettaa rikolliset puuhansa muutenkin. Hän myös kantoi huolta perheensä toimeentulosta, jos hän joutuisi vankeuteen. Myös mummoani oli kuultu asiasta ja hän oli kertonut melkoisen karun todistuksen, jossa kertoi pelkäävänsä miestään ja tämän olevan taipuvainen väkivallalla uhkailuun. Pappa oli mummoni mukaan juoksennellut keitto- ja  myyntipuuhissaan ilmeisesti varsin paljon ja näkyi kotona vain silloin tällöin. Joten kovin paljon tuomaria ei liene lämmittänyt mainittu kirkossa vierailu ja pappani juuri sopivasti ilmaantunut huolekas asenne vaimoaan ja perhettään kohtaan. Pappani on arvioitu varattomaksi ja ainoa omaisuus on ollut 10 vuotta vanha tammahevonen. Hevosen kanssa tehdystä metsätyöstä hän on tienannut arvionsa mukaan nykyrahassa 30 euron verran päivässä, jolla hän on elättänyt perheensä.

Koska pappani ei ole verotulojen mukaan tiennanut juuri mitään edeltävänä vuonna on oikeudessa ihmetyttänyt se, että viinaa on kuitenkin saatu ostettua talouteen 14 kertaa (ihan laillisesti) ja myös mummoni viinakortit ovat olleet käytössä. Pappani on väittänyt tehneensä joitakin nahkatöitä ja vastaavia ja niillä elättäneen perheensä ja ostaneensa mainitut viinat. Hän kertoo itse juoneensa viinat ja ettei hänen vaimonsa nauti väkijuomia.

Pontikkatehdas oli tiettävästi Juvan seudulla ns. Kiukkaansuon laidassa. Viinatehdas käsitti poliisin mukaan rautaisen 200 litran keittoastian, neljä puista 100 litran tynnyriä, 100 litran vetoisen jäädytysastian, jonka läpi oli vedetty kuusi pellistä valmistettua tislausputkea, kuusi irrallista peltiputkea, viisi poltikassäkkiä jotka olivat rankkiastioiden peittona, keittoastiaan kiinnitettävän höyryhatun, kaksi kantta keittoastialle, 15 litran pesuämpärin, 10 litran rautasangon, litran vetoisen rautakauhan, 4 litran vetoisen emalikannun, kymmenittäin tyhjiä siirappipurkkeja, rautalapion, kirveen sekä litran pullon petroolia. Poliisi oli tuhonnut kaiken metsästä löytämänsä.

Viinaa oli yhden talven aikana poliisin mukaan valmistettu ainakin 80 litraa neljässä eri erässä, joten kyllä siitä on useampi pullollinen myyty, niistä on arveltu pappani saaneen ainakin noin 15 000 markkaa, joka vastaa nykyisin noin 500 euroa. Oikeudessa on vieritetty esiin todistajia toisensa perään, jotka ovat joko ostaneet papaltani viinaa, ovat kuulleet sitä olevan myytävänä tai ovat nähneet marjareissullaan pontikkatehtaan. Moni myös kieltää ostaneensa viinaa papaltani, vaikka muut niin väittävätkin. Eräs ostaja kuvailee pappani tekosia: pontikka on laadultaan hyvää ja niin kirkasta ja vahvaa, että voi melkein verrata apteekin spriihin.

Yhden pontikkaerän keittoon oli ilmeisesti tarvittu 20 kiloa sokeria (jossakin erässä tosin ilmeisesti 40 litraa siirappia), saman verran  ruis- ja kaurajauhoja, 10 kiloa siirappia ja neljä pakettia hiivaa. Siirappia on rahdattu Mikkelistä asti ja mummonikin  myötää sitä olleensa vetämässä kelkalla kilometrien matkoja.

Mummoni on myöntänyt myös hakeneensa viinaa Alkosta, koska on kannustanut niin miestään juomaan mielummin tätä valtion viinaa, ettei tarvitse keittää pontikkaaa. Jos mummoni on kysellyt mieheltään missä tämä luuraa on mies vihaisesti hihkaissut että niistä ei tarvitse akkojen tietää. Toisaalta mummoni on myöntänyt että puutetta ei ole ollut ruuasta, eikä vaatteista, joskaan elämä ei ole ollut millääntavoin reilua. Lisäksi mummoni on kertonut että usein naisväki huomauttaa hänelle ettei hänen miehensä tee mitään muuta kuin keittää vain pontikkaa, eikä mummoni olekaan epäillyt etteivätkö mainitut huomautukset olisi paikkaansapitäviä, mutta hänellä ei ole niistä tarkempia tietoja. Kotona ei kuitenkaan ole koskaan viinakauppaa harjoitettu, vaan kaupat on tehty muualla.

Tuomiokirjoja lukemalla eteeni piirtyy kuva perheestä, jossa asiat eivät ole kunnossa, sillä mies juoksee laittomissa puuhissa ja juottamassa kylän viinanhimoisia miehiä. Toki vastuu on myös ostajalla, ei vain sillä joka kauppaa. Mummoni pelkää joko oikeasti miestään tai sitten ei, mutta kovin onnelliselta ei elämä ole vaikuttanut. Jollakin tavalla hän kyllä on mahdollistanut miehensä toimia eli on kelkkonut siirappikanistereita, toisaalta oliko tuolloin mahdollista jättää toimimatonta parisuhdetta ja erota, ehkä ei. Mummoni vaikutti vahvalta naiselta ja minun on vaikea ajatella hänen pelänneen ketään, mutta voin olla todella väärässä. 

Ymmärrän nyt myös äitini katkeruutta paremmin. En usko että hänen isänsä on isänä ollut kovin kummoinen mies, sillä vaikuttaa että hän on ollut jollakin tavalla koukussa kolttosiinsa ja aika niljakkaalla tavalla yrittänyt niistä myös itseään puhua ulos. Luultavasti pappani ei ole ollut kovin onnellinen tyyppi ja olenkin aiemmin pähkäillyt tässä blogissa miten isättömyys on luultavasti vaikuttanut paljon hänen itsetuntoonsa. (Täällä: http://www.etlehti.fi/blogit/kadonneen-suvun-metsastaja/avioton-lapsi-sukumysteeri). En usko, että tämä sukuni tarina on kovin epätavallinen, se ei ole ylevä, hieno tai kohottava, mutta se on ollut ainakin melkoista porhaltamista vaatimattomien mahdollisuuksien keskellä.

Mitä näistä on jäänyt minuun? Voi, luultavasti paljon. En ole ehkä taipuvainen rikollisuuteen tai alkoholismiin, mutta kyllä minäkin olen elämässäni jännitystä kaivannut. Olen ihastunut mummoni lailla renttuihin, ikävä kyllä. Olen minäkin ollut miesten kanssa, jotka pyyhältävät pitkin maita ja mantuja ja ovat vähemmän kotosalla. Olen kovin yritteliäs minäkin ja epäilen että tuollaisessa pontikkatehtaassa metsän siimeksessä on ollut haastetta, jännitystä ja erityisesti köyhän kansan kapinaa. Olen kunnianhimoinen keitosteni suhteen myös, en ehkä keitä viinaa, mutta keittiöhommissa pyrin täydellisyyteen. Pappani lienee ollut jossain määrin myös sosiaalisesti taitava, sillä vaikuttaa kuulustelujen perusteella siltä, että hän on ensiksi tarjoillut ryyppyjä ja sitten myynyt, olematta itse erityisen kännissä. Hän ei vaikuta varsinaisesti hyvältä tyypiltä, mutta toisenlaisten mahdollisuuksien myötä hänenkin elämänsä olisi voinut olla aivan erilaista. Parempaa.

Mainitun rahanarvolaskurin löytää täältä: http://www.rahamuseo.fi/fi/pelit-ja-multimediat/rahanarvolaskuri/

Ylläolevassa kuvassa pappani Toivo

Seuraavassa kuvassa: Pontikankeittoa metsässä, Matti Luhtala, valokuvaaja 1910–1929, Museokeskus Vapriikki, Finna

Viimeinen kuva:  Oinasvuori, pontikan valmistuspaikka, Mustonen, Riikka, valokuvaaja, Lusto - Suomen Metsämuseo, Finna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jo ennen joulua minulle vinkattiin Twitterissä, että kannattaisi tässä blogissa esitellä Mauri Kunnaksen Isovanhempien kirjaa. Otin vinkistä vaarin ja haeskelin sitten jouluhässäköissä kirjaa käsiini. Kirja oli  kuitenkin ennen joulua niin suosittu, etten sitä onnistunut paikallistamaan katsottavaksi, joten pyysin sitä lopulta kustantamosta arvostelukappaleeksi. (Kiitos!)

Mauri Kunnaksen tarinoinnista ei kirjassa ollutkaan kyse, vaan kirja on vähän kuin odottaville vanhemmille myytävät "vauvakirjat" eli kirja, jonka isovanhempi itse täyttää lapselle. Vauvakirjat yleensä seuraavat pieteetillä pienokaisen kaikkia ensimmäisiä merkkitekoja, mutta tässä versiossa peruutetaan, aina sinne isovanhempien lapsuusvuosiin ja vielä kauemmas. Nyt kerrotaan kaikki ne suvun tarinat ja detaljit, jaetaan ne lapsenlapsen kanssa.

Isovanhempien kirjan idea on mielestäni aivan ihana. Olisin todella ilahtunut, jos oma lapseni saisi sellaisen täytettynä isovanhemmaltaan ja mielestäni kirjaa ehkä arvostaa vähän isompi tenava. Kirjan kuvituksena on suomalaislapsille tutut Kunnaksen hahmot, joten tavallaan sitä markkinoidaan lahjaksi lapselle, mutta en silti juuttuisi ajatukseen, että kirja annetaan juuri lapselle. Voisin esimerkiksi kuvitella, että tämä kirja ilahduttaisi myös kevään ylioppilasta tai jo omaa lastaan odottavaa lapsenlasta. Toki kirjan ilman muuta voi täydentää valmiiksi jo esimerkiksi lapsenlapsen varhaisina vuosina. Ja miksei kirjaa voisi täytellä jo silloin, kun lapsenlapsi on vasta haave ja täydentää loppumatkan sitten sopivaksi katsomanaan ajankohtana. Tärkeintähän on, että jos energiaa ja ideoita kirjan täyttämiseen riittää, ne on hyvä tallentaa ajoissa, eikä odotella sitä "sitten-joskus-kohtaa".

Varsinaisesti edes tämmöistä kirjaa ei tarvita, voihan toki kirjoittaa "muistelmansa ja neuvonsa" lapsenlapselle koska vain ja tallentaa ne sellaisessa muodossa kuin haluaa. Mutta kyllä esimerkiksi tätä kirjaa tutkittuani ajattelisin, että tämäntyyppinen rakenne pitää homman mukavasti kasassa ja pysytään asiassa. Kirjan kysymykset ovat mielestäni hyvin mietittyjä ja perusteltuja. Toivottavasti täyttäjä vain uskaltaa antautua muistojen vietäväksi ja pohtia vastauksiaan kunnolla.

Kirjassa on kuutisenkymmentä sivua täytettäväksi. Tietenkin sinne voi askaroida sukupuun ja siihen onkin heti alussa pari aukeamaa varattuna. Jos olet vähän kovempi sukupuun tuntija, tila loppuu nopeasti, joten sitten pitää miettiä että voisiko jonkinmoisella askartelulla kirjaan liittää vähän laajemman sukupuun. Luultavasti voisi. Mikäpä estää sujauttamasta liitevihkosia paketin mukana?

Tilaa on aina asiakohtaisesti varattu molemmille isovanhemmille. Kirjaan voi kertoa omasta lapsuudestaan, piirtää lapsuudenkotinsa pohjapiirroksen ja lisätä valokuvia, kertoa omista kouluajoistaan ja lapsenlapsen vanhemman kasvuvuosista. Kirjassa on paljon tarkentavia kysymyksiä, mutta myös vapaalle muistelulle tilaa, esimerkiksi kokonainen aukeama "meidän perheen tavat". Varmasti varsinkin nuorta aikuista kiinnostavat osuudet "aikuisuus", "seurustelu" ja erityisesti "elämäni käännekohtia".  

Tuntuu kerrassaan mahtavalta miettiä, mitä kaikkea elämää nähnyt vanhempi ihminen voi ajatuksella jakaa lapsenlapsen luettavaksi ja pohdittavaksi. Olisinpa itse saanut tämmöisen joskus isovanhemmiltani! Kirja olisi kyllä yksi aarteistani.

Kirjan osuudet ovat osa nopeita täyttää, osa hitaampia. Kirjassa on esimerkiksi listauksia erilaisista lempiasioista kuten kirjoista, elokuvista, tuoksuista ja urheilulajeista. Ja osalle aukeamista voi liittää esimerkiksi lehtileikkeitä ja piirroksia. 

Ehkä se voi olla hieman hankala juttu, että kirja on selvästi sellaiselle tavalliselle ydinperheelle suunnattu. Monet lapsiperheet kun ovat nykyisin mutkikkaampia kokonaisuuksia ja voi olla että on biologisia isovanhempia ja lisäksi bonusmummoja ja -pappoja. Että ketkä  kaksi nyt saavat pääroolit tässä kirjassa? Samoin kirjan tarina tavallaan tukee sitä yleistä kaavaa, että lapsenlapsi on syntynyt vanhempiensa ensimmäiseen avioliittoon. Mutta nämä kohdat ovat tyylikkäästi kyllä ohitettavissa. Ja ainahan meillä on ollut tässä maassa monimuotoisia perheitä, sen tietää jokainen sukututkija.

Kirjan kaunein osuus on isovanhemman mahdollisuus kertoa "minulta sinulle" jossa vastataan kohtiin:

Haluan sinun tietävän, että

Haluan sinun muistavan, että

Hyvä neuvo, jota noudatan itse

Hyvä neuvo, jota en itse noudattanut

Haluaisin varoittaa sinua

Haluaisin rohkaista sinua

Niin, mitähän sitä näihin vastaisi omalle lapsenlapselleen? Ja mitäs jos on niin onnekas, että on monenmonta lastenlasta!? Tästäpä sitten puuhaa eläkevuosiin, kyllä jokainen lapsenlapsi ansaitsee nimittäin omansa! Ettei käy niin kuin minulle, joka en saanut omaa vauvakirjaa laisinkaan. Veljelläni sellainen oli ja kerran kysyin äidiltäni, että miksei minulle ollut moista tehty? "Ei ehditty" oli vastaus. Niin ajatuksella kuitenkin luin veljeni vain osittain täytettyä vauvakirjaa, että muistan sieltä vieläkin monia kohtia, vaikka kirja on varmaan hävinnyt jo vuosikymmeniä sitten (edesautoin sen tuhoutumista repimällä sitä pikkulapsena ja olen kyllä nyt pöyristynyt, että minun on annettu sellaista teosta käsitellä ilman asianmukaista valvontaa). Omien lasten kohdalla pidin visusti huolen, että kaikille täytettiin vauvakirjat ihan yhtä tarkasti ja ne ovat heitä odottamassa siististi kirjahyllyssä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Isäni äidin Lempin suku on Ristiinasta kotoisin kuten olen aiemminkin täällä kirjoittanut. Ristiina on tunnettu muutamista merkkihenkilöistä, esimerkiksi kreivi Pietari Brahesta, jonka ajoista muistuttavat Brahelinnan rauniot Ristiinan kirkonkylän korkeimmassa kohdassa, Linnamäen harjanteella. Ristiinasta löytyvät myös mykistävät  Saimaan rantoja koristavat Astuvansalmen kalliomaalaukset, jotka vakuuttavat seutukunnan eloisuudesta muinaisina aikoina. 1800-luvun loppuvuosikymmeninä Ristiinaa toisinaan kutsuttiin kuitenkin "Kaisa Pöyryn pitäjäksi". Kukas tämä Kaisa Pöyry oikein oli?

Hän oli oikeastaan Katarina Wanqvist, loisvaimo, noidaksikin kutsuttu, joka oli hankkinut itselleen parantamisen taidon, tiettävästi lappalaiselta kiertäjämieheltään, jonka kanssa hän sai lapsen (1848) ja tuomittiin rangaistukseen salavuoteudesta. Kaisa oli köyhistä oloista ja kiersi piikana ja loisena pitkin Ristiinaa oikeastaan koko ikänsä. Hän oli syntynyt Mikkelin puolella Sairilan ratsutilalla 1818 loismies (toisinaan myös lähteissä rakuunaksi merkitty) Martti Wanqvistin ja hänen ristiinalaissyntyisen vaimonsa Anna Hokkasen tyttärenä. Kaisa on minun viidennen isomummoni Leena Hokkasen sisarentytär. Tosin en ole aivan varma, onko Leenalla ja Annalla sama isä, mutta ainakin he ovat saman äidin tyttäriä. (Niin, nämä minun sukulaiseni..).

Vanhuudenpäiviään Kaisa vietti poikansa perheen luona Pöyry-nimisessä talossa ja sai siitä kutsumanimen Pöyryn Kaisa. Lähteeni eivät kerro milloin Kaisa aloitti  ennustamisen ja lääkitsemisen, mutta moista toimintaa pidettin luonnollisesti vaarallisena. Suomettaressa kirjoitettiin 17.9.1858: "Keskelle pitäjäämme on ilmestynyt kaikkitietävä olento, jota tytönhuppanat ovat käyneet puhuttelemassa ikävöityistä sulhoistansa. Jos se siihen olisi seisauttanut, ei tuo olisi muuta kuin naurun asia; vaan siltä käydään hakemassa apua luonnollisissa sattumissa, tapaturmoissa ja taudin kohtauksissa. Iloksemme kuitenkin kuulemme, että se mokoma käskettiin kihlakunnan oikeuteen." Käräjille Kaisa ei kuitenkaan joutunu antamiensa hoitojen tähden, vaan sen takia, että oli pyhäpäivänä, Ristiinan kirkon lehterillä, kesken papin saarnan, ennustanut korteista vieressä istuville (Ristiinan syyskäräjät 1858).

Poppakonstit ja salamyhkäisyys sävyttivät Kaisa Pöyryn hoitokeinojakin. Katseilta piilossa hän luki loitsuja ja teki taikoja. Kerrottiin miten hän savupirtin hämärässä tai talon keittiössä luki loitsuja rukiiseen, voihin ja muniin. Parantamisessa hän ei silti turvautunut pelkästään loitsuihin vaan käytti hyväkseen luonnosta saatavia lääkeäaineita ja kokemuksesta hyväksi havaittuja keinoja. Muistitietona näistä Kaisa Pöyryn parannuskeinoista on säilynyt mm: 

"Ota kusiaispesä, pane siihen kiehuvaa sadevettä ja haudo sillä jalkaa niin paranee."

"Kaatumatauti asettuu säikäyttämällä."

"Ihottuman hoitoon: voidellaan vedessä olevasta puusta saatavalla vihreällä limalla. Sen annetaan kuivua yön yli ja peitetetään sitten hyvin. Näin toistetaan kolme kertaa ja ihottuma häviää."

Kaisasta kirjoitettiin ajan aviiseissa usein:

Tässä Kaisaa luonnehditaan "ihmisten narrajaksi" ja kuinka hän "loruilee". Näin toteaa Mikkelin Sanomat 15.10.1890.

Kaisaa tultiin siis ihan Pietarista asti tapaamaan ihmeteltiin lehdessä Mikkeli 15.6.1898. 

Kaisan kerrotaan olleen pienikokoinen, tummatukkainen ja tummasilmäinen. Hän avioitui 42-vuotiaana (1860) Ristiinan Liikalan kylästä kotoisin olleen torpparin veljen, renkimies Hesekiel Hiski Hermanninpoika Torniaisen kanssa (mahdollisesti minulle sukua). Hiskin kuollessa vuonna 1880 Kaisa muutti poikansa luo. Siellä hän opetti parantamistaitoja miniälleen Hedda Helena Väisäselle (mahdollisesti myös sukua), joka sitten jatkoi Ristiinassa taikojen tekoa. Pöyryn Kaisa kuoli 73-vuotiaana "ahdistustautiin" Ristiinan Kuomiolahdella.

Oliko Kaisa oikea noita? Mielestäni hän vaikuttaa olleen ainakin terävä ja "street wise", joka vaikeina aikoina turvasi elämisensä ja olemisensa taidoillaan. Varmasti hän myös osasi parannuskeinoja, muuten moista kohua ei olisi ympärille syntynyt. Oli helpompi päästä taloon asumaan, kun toi erityisosaamista mukanaan. 

Aleksis Kiven näytelmässä "Yö ja päivä" kuvaillaan Kaisa Pöyryn tapaista parantajanaista Kerttua, on jopa esitetty, että Aleksis Kivi olisi ollut Kaisan potilaana. Siitä en osaa sanoa mitään, mutta näytelmässä Kerttu on kuitenkin hyväntekijä ja rauhan ylläpitäjä, joka parantaa sokean neidon. 

"Kaisa Pöyry Ristiinan pitäjästä ja ympäristöstäkin kuuluuisa tietäjä eukko on viime perjantaina jättänyt tämän matoisen maailman. Paljon löytyi niitä hupsuja, jotka häneltä apua hakivat, aina Rostowasta ja Pietarista asti löytivät taikauskoiset tien tuon valon vihaajan asuntoon..."

Ajan myötä käräjäkäynnit ja moralisoinnit unohtuivat, kuten ne tapaavat tehdä, ja paikallisten muistoihin suodattuivat vain myönteiset asiat. Kaisa Pöyryllä on nykyisin Ristiinassa oma nimikkotie.

Muutama vinkki sukututkimukseen: www.finna.fi löytää vaikka mitä hakemalla nimillä, paikkakunnilla jne. Haeskelin tämän bloggauksen lähteitä ja valokuvia Finnasta.

Onko sukulainen ollut joskus lehdissä, luultavasti on! Kurkkaa Kansalliskirjaston digitoituja aineistoja vaikka sukunimihaulla. Tässä Kaisa Pöyryn nimellä löytyneet.

Tunnetut, koulutetut, aateloidut ja sen sellainen väki löytyy kansallisbiografiasta. Artikkeleita pääsee kurkkaamaan hieman ja pidemmät avautuvat yleensä ainakin kirjastojen koneilla maksuttomasti. Kotikoneella niitä voi tutkia myös maksamalla.

Lähteet:

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/8115/

Wirilander, Hannele: Ristiinan historia I, s 312-313

Kuvat:

Sarilan koulukodin aitta, kuvaaja: Kyytinen Pekka 1963, Museoviraston kuva. (Kaisa syntyi Sairilassa). Finna.

Emäntä Ristiina, kuvaaja: Rytkönen Antti 1926, Museoviraston kuva. Finna.

Ristiinan kirkko ja väkeä. Kuvaaja: Juho Holmsten-Heiniö 1906-09. Tampereen museon, Vapriikin kokoelmat. Finna.

Kaisa Pöyryntie, Google Maps

 

Kommentit (2)

Jenni
1/2 | 

Sinulla on aivan mahtava blogi. Mielenkiintoista kuulla itselle tärkeän mökkipaikkakuntani henkilöhistoriaa. Ja mikä hauskinta, meillä on jonkinlainen yhteinen sukutausta, koska tulit vastaan DNA-yhteyksieni joukossa! 

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016

Heissan ja kiitos palautteesta :) Pitääkin lähteä heti kurkkimaan, miten ollaan sukua. Mahdatko olla sukua isäni kautta (Kautiainen?) se ainakin veisi tuonne Ristiinan suunnalle. Äidin suku on enemmän Juvan tienoosta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Minulla on ollut onni tavata vain yksi isovanhemmistani, mummoni. Hän asui lapsuudessani Juvalla, pienessä mökissä metsän keskellä, kuten mummojen kuuluukin asua.

Mummoni oli selvästi työteliäs ja käytännöllinen ihminen, joka hoiti lehmiä, pilkkoi puita, kiirehti omalla pihamaalla touhuissaan. Hän voiteli leivät paksuimmalla voikerroksella mitä olen ikinä nähnyt. Hän leipoi riuskasti ruisleivät ja sekoitteli minulle mansikkamaidon aimo tujauksella sokeria. Ruisleivän taikinanjuurta kukaan ei valitettavasti säilyttänyt ja mansikkamaatakaan ei enää ole. Kun yritin muutama vuosi sitten suunnistaa mummon mökin paikkeille eksyin pahanpäiväisesti. 

Mummollani oli aina nutturakampaus, joka sekin on hyvin mummomaista. Mutta jos jostakin syystä yövyin hänen luonaan, näin, kuinka hän illalla saunan jälkeen kulki pitkät hiukset vapaina ja hän näyttikin aivan eri ihmiseltä. Saunanraukealta naiselta. Sitten hän kampasi hopeanharmaat hiukset napakalle letille yöksi. Aamulla letti sipaistiin tietenkin nutturalle ja mummo näytti taas mummolta.

Mummoni syntyi Tetrimäen taloon, jota sitäkään ei enää ole. Hän oli peräti 12. lapsi perheessään, se kuopus ja viimeinen, jota hoitivat enemmän vanhemmat sisarukset kuin jo iäkkääksi ehtinyt äiti. Kuka kummassa synnyttää ja hoitaa 12 lasta, kysyn vaan, isomummoni Vilhelmiina lienee ollut supernainen. Mummoni vanhin veli oli jo ehtinyt Kanadaan asti ennen mummoni syntymää ja he eivät koskaan tavanneet. Lapsena menin mummon sisaruksissa sekaisin, heitä oli niin paljon.

On hassua katsoa kuvia mummosta lapsena ja niitä ei olekaan monia. Että joskus ihminen, joka minun silmissäni oli aina melko iäkäs, olikin ollut joskus lapsi. 

Tässä kuvassa hän on tuo vakava lettipää suu mutrullaan, löydän hänestä pinnistämättä tyttärieni piirteitä.

Muutama vuosi sitten kuljin tosiaan etsimässä mummoni mökkiä, äidin lapsuudenkotia. Ensimmäisen eksymiseni jälkeen otin opikseni ja kysyin suvun syviltä riveiltä tarkemmat navigaatit. Löysin Tetrimäen tien, jota pitkin kuljin etsimässä merkkejä menneisyyden elämästä. Löysin keijuhämyistä metsää, vanhoja kiviaitoja, käpyjä, puita, korkeita mäntyjä, paljon hiljaisuutta. Löytyi kassillinen sieniä, oikein hyviä tatteja, joista pyöräytin monet tattimuhennokset seuraavan talven aikana blinien seuraksi. Kerroin ruokavieraille aina, että tatit ovat mummoni metsistä. Ne olivat erikoislaatuisia. 

Mitä meistä jää niille paikoille, joilla olemme asuneet ja kulkeneet? Muistaako tie remmikengät, toiveikkaat askeleet, muistaako se raskaat mietteet, painuneet päät?

Tänä kesänä kävin kummitätini kanssa Juvan hautausmaalla. Hän on parasta seuraa tämän tyyppisiin tilanteisiin, sillä hän suunnistaa suvun hautojen keskellä varmasti ja päättäväisesti. Minäkin kuljin täällä mummoni kanssa lapsuudessa, mutta se perinne ei kantanut kuitenkaan tarpeeksi pitkälle. Minulla on monen vuosikymmenen tauko ja siinä ajassa ehti unohtua niin tarinat, kuin mielen kartat.

Tälle hautausmaalle saapuminen on aina elämys, sukututkijana löydän melkein joka kiven paikkeilta jonkun tutun sukunimen. Siellä lepäävät Häkkiset, Miettuset, Kiukkaat ja Grönlundit, sukupuusta tutut. Jos asuisin lähempänä, kulkisin täällä varmaan usein.

Tätini mainitsi muutaman haudan kohdalla, että tässä on tätä Tetrimäestä tuotua kukkaa kasvamassa, että tätä istutettiin tänne 1950-luvulla. Katselen kiinnostuneena valkoisen vaaleanpunaista, minulle tuntematonta kasvia. Mitä, onko tässä joku silta suvun luo? Onko tässä jotakin minulle, juurten etsijälle?

Selvitän että kyseessä on rohtosuopayrtti, aikanaan tavanomainen perenna, joka nyt löytyessään kertoo juuri siitä: eletystä elämästä, vanhasta asuinpaikasta. Tuoksuvaa kukkaa on käytetty aikoinaan esimerkiksi saippuan valmistuksessa. Vaikuttaa siltä, että minä haluan tätä rohtosuopayrttiä nyt omaankin pihaan, Hämeen multaan. Ja sitä pitää saada heti.

Tuumasta toimeen, sattumalta muutaman viikon päästä on työreissu seudulle ja seminaarin jälkeen kaarran Juvan kauniin kirkon parkkipaikalle. Sataa ja olen hautausmaan ainoa vierailija. Eipä se mitään. Tässä ollaan vähän kuin pimeyden hommissa, enkä oikeastaan haluakaan tavata ketään, kun lapioin hautakiven äärellä. Siemenet ovat ruskean pulleita, valmiita istutettavaksi. Juuret ovat syvällä, eivätkä antaudu helpolla. Ihan hetken ajan mietin, että tämä se on omituista puuhaa. Saahan näitä varmaan kaupastakin. Ja että kaikkea se sukututkimus teettää. Minulle kun ei riitä vuosiluvut ja merkkipäivät, minä haluan päästä syvemmälle, haudan äärelle asti.

Kerron mummoni ruisleivästä Facebookissa. Kaverini kertoo, että heiltä saa mäntyharjulaista ruisleivän juurta, perinteikästä, jos haluan. Se ei ole mummoni leipäjuurta, mutta se on toiseksi paras vaihtoehto. Taidan seuraavaksi leipoa ruisleipää mummoni tapaan.

Oletko sinä tehnyt kummallisia juttuja sukututkimuksen nimissä? Mitä? Kuulisin mielelläni!

Kommentit (1)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/1 | 

Isomummojemme aikaan 12 lasta ei tainnut olla kovin poikkeuksellista, jos nainen oli terve. Äitini suvussa on paljon isoja perheitä ja yli 100-vuotiaiksi eläneitä naisia. Eivät nämä äidit kuitenkaan yksin perheitään hoitaneet. Isommille lapsille annettiin lapsenhoitovastuuta jo varsin varhain. Lisäksi pihapiirissä saattoi asua naimaton täti tai muita sukulaisia, jotka auttoivat. Odotuksetkin olivat toisenlaiset.  Supernaisia he varmasti olivat omalla tavallaan, mutta  tokkopa heistä kukaan jäi lastensa kanssa käpylehmillä leikkimään vielä sen jälkeen, kun oli näyttänyt, miten lehmä tehdään.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat