Alussa on muutama valokuva mummoni albumissa, on viidentoista miehen nimet sotavankileirin paperissa vuodelta 1943 ja on tietysti Venäjä.
Oli mummoni Lempin salaisuus.
Sitten teetin dna-testejä. Monia.
Pengoin Kansallisarkistossa.
Puhelinsoittoja, kirjeitä ja viestejä, hei, oikeasti satoja.
Venäläisiä arkistoja ja sivustoja. Kyrilliset kirjaimet kouluajoilta palautuivat mieleen.
Lehtijuttuja, televisioesiintymisiä, radiopuheita ja esiintymisiä Suomessa ja Venäjällä. Jos pyydettiin, minä menin, sillä toivoin, että oikea henkilö näkee.
Kirjoitin pari kirjaa.
Perustin etsintäsivustoja ja vertaistuen ryhmiä. Alkoi muodostua yhteisöjä, jotka jakoivat osaamistaan ja tietoa.
Valokuvien miehet saivat nimiä.
Isoisän kotiseudut alkoivat saada rajoja. (Alkoi vaikuttaa Karjalalta.)
Kyllä usein epäilin, että ei ikinä löydy. Monta kertaa meni metsään. Pettymyksiä oli pakko kestää ja häpeää. Eniten hävetti se, että aina oli niin toiveikas ja varma, silti niin väärässä, kerta toisensa jälkeen.
Eilen sain vihdoin soittaa isälle, että isänsä on löytynyt ja dna-testin vahvistama. Dna-testi ei arvaile. Se ei toivo. Se tietää. Vihdoin varmaa tietoa!
Otsikoin ensimmäisessä kirjassani Tuntematon sotavanki Venäläistä isoisääni etsimässä viimeisen kappaleen samalla tavalla kuin tämän. Olen etsinyt isoisääni vimmaisesti, pakkomielteisesti, yli viiden vuoden ajan. Missään vaiheessa en halunnut myöntää, että ei löydy, myönsin vain, että saattaa kyllä kestää. Puhuin jo aikuistuville lapsille, että tämän sitten peritte, tämän etsinnän, jos minä en pääse maaliin. Jos olisin tiennyt miten vaivalloinen ja pitkä etsintä on edessä, kun aloitin, olisin tehnyt tämän kaiken silti. Mutta totuuden nimissä, ei tätä kaikille voi suositella! On hullujen hommaa, usko pois!
Mitä sitten tapahtui?
Isä aloitti etuajassa isänpäivän vieton, lähti ostamaan kakkua, suklaata ja kukkakin oli tarttunut mukaan. Puhelimessa ei saanut aamulla sanottua kuin kiitos, mutta se tuli monta kertaa. Soitin hänelle aamun pendolinosta kello seitsemältä testituloksen nähtyäni, kuiskailin. Tämmöistä asiaa! Ei tullut tyylipisteitä, mutta olen aina ollut malttamaton.
Venäjältä lähettivät lämpimät terveiset uudelle sedälle. Ja minulle, serkulle.
Vielä tänä aamuna piti tarkistaa, että kaikki se tapahtui. Dna-testin tulos oli vielä ennallaan, kukaan ei vienyt sitä pois. Kukaan ei vienyt löydettyä sukua pois.
En tiedä mitä seuraavaksi. Uusin passia, haen viisumia. En ollut suunnitellut kuin tähän kohtaan asti.
Kirjoitin isoisästäni vuonna 2016 kirjaani Tuntematon sotavanki "Hän ei ole todennäköisin vaihtoehto, mutta ei myöskään mahdottomuus." Nyt vakava arvioni huvittaa. Karjalainen Ivan Anashkin Naamoilan kylästä, sieltä Äänisen paikkeilta, on isoisäni.
