Kirjoitukset avainsanalla jatkosota

Olen tälläkin viikolla etsinyt toisten ihmisten sukulaisia. Pitkäaikainen etsintäni ylläolevan kuvan johdosta on uudessa Seura-lehdessä (numero 15-16). Juttu tehtiin hyvässä yhteistyössä toimittajan kanssa ja tarina kerrottiin harkitusti, kauniisti ja kaikkia osapuolia kunnioittaen. Jutun tarkoituksena on löytää valokuvan poika, nykyisin seitsemänkymppinen mies. Kuvaa on aiemmin jaettu tässä blogissa ja omissa somekanavissani (Twitter, Facebook ja Instagram) ilman yhtäkään yhteydenottoa. 

Aiempi bloggaus etsinnästä täällä: http://www.etlehti.fi/blogit/kadonneen-suvun-metsastaja/lottien-jaljilla-salatusta-suhteesta-syntynytta-lasta

Artikkelin yhteydessä julkaistiin myös sähköpostiosoitteeni, jotta mahdolliset vinkit olisi helppo saattaa tietooni. Olenkin kurkistellut sähköpostiani nyt pääsiäisviikonloppuna aivan yhtenään, mutta vielä ei ole tullut mitään tietoja. Mihin kummaan tämä nainen ja poika oikein ovat kadonneet? Kai nyt joku heidät tunnistaa? Kai heillä pakosti on elossaolevia sukulaisia ja tuttavia Suomessa? 

Olen miettinyt, että ehkä nainen ja lapsi siirtyivät esimerkiksi Ruotsiin sodan jälkeen? Onko poika annettu pois? Pohdimme tätä mahdollisuutta toimittajan kanssa pitkään ja hän sanoi, että kuvassa on selvästi hyvä äiti-lapsi-suhde aluillaan, voisiko tuo äiti muka antaa poikansa pois? Ei minustakaan. Mutta kuvat valehtelevat, senhän me kaikki toki tiedämme.

Omien yhteystietojen levittäminen isolevikkisessä lehdessä tietysti mietityttää. Olen kuitenkin havainnut monien etsintöjeni johdosta: ainakin suomalaiset ovat niin fiksua väkeä, että laittavat vain oikeita tietoja eteenpäin. Saan paljon yhteydenottoja erilaisten etsintöjen tiimoilta ja kaikki posti jota saan, on todella asiallista ja useimmiten myös hyvin kiinnostavaa. Joten itse en ole kokenut mitään somehäirintää minkään tahon suunnalta. (Ainoat negatiiviset kommentit ja viestit joita olen saanut, ovat tulleet muuten omilta sukulaisilta, ne ovatkin kyllä sitten olleet todella ikäviä). Eli jos sinä pähkäilet uskallatko alkaa julkisesti penkomaan jotakin suvun salaisuutta ja etsiä omalla nimellä ja naamalla, niin sanoisin, että anna mennä! Todennäköisesti saat läjän kiitoksia niiltä muilta, joita esimerkkisi rohkaisee. 

Tuon ylläolevan kuvan johdosta tulin myös aikanaan perustaneeksi muutaman muun henkilön kanssa ja muutaman muun sukututkijan rohkaisemana Facebookkiin sivun Kadonneet sukulaiset. Siellä on jo yli 500 jäsentä! Ja etsintöjä, tarinoita, vinkkejä, kannustusta vielä sitäkin enemmän. Myös niitä onnistumisia ja löytyneitä sukulaisia! Varsinkin niistä onnistumisista on mahtava kuulla, minäkin teen näitä etsintöjä ihan harrastusmielessä ja omalla vapaa-ajalla.

Toinen etsintä, johon käytin useamman illan tällä viikolla onkin sitten tuoreempi tapaus. Etsijä on Ruotsiin adoptoitu nainen, joka on aikuistuttuaan kiinnostunut selvittämään biologiset vanhempansa. Ymmärrän häntä hyvin, vaikka olisikin elänyt mukavassa ja rakastavassa adoptioperheessä, ne omat oikeat juuret ovat ihmiselle tärkeät. Hän ei halua sotkea tämän isän elämää, jos tämän elossa löytää, eikä ole perinnön tms perässä. Kun vain saisi tietää totuuden.

Luin hiljattain jonkin amerikkalaisen onnellisesti päättyneen etsinnän yhteydessä löydetyn isän kommentin. "Sain sähköpostin, jota nuori mies pelkää ja jonka vanheneva mies ottaa innolla vastaan". Näin varmasti ainakin on siinä tapauksessa, että on ajatellut jääneensä lapsettomaksi ja kuuleekin sitten aikuiseksi ehtineestä biologisesta jälkeläisestä.

Tämä etsijä ei kuitenkaan osaa suomea ja etsintä on siksikin ollut hankalaa. Hän on saanut selville adoptiopapereista äitinsä nimen ja ehti myös tavata äitinsä ennen tämän kuolemaa. Äiti ei kuitenkaan antanut kovin paljon tietoja biologisesta isästä. Isä on tavattu mikkeliläisessä ravintola-yökerho Kalevassa syksyllä 1968. Kyseessä lienee ollut sellainen lyhytaikainen romanssi. Isän nimeksi on adoptiopapereihin kirjattu sukunimi, josta ei voida olla varmoja, onko se oikea tieto. Lisäksi äidin sukulaiset ovat heittäneet muutaman muun herran nimen mukaan arvailujen kehään.

Kuvassa on etsijän biologinen äiti ja etsijä pienenä tyttösenä. Etsijälle on kerrottu, että hän on kovasti isänsä näköinen. 

Isästä tiedetään lisäksi, että hän on ollut sosiaalinen, mukava, vaalea ja noin 170 senttinen mies, joka on liikkunut paljon työnsä puolesta (eli ei asunut Mikkelissä). Varmoja ei olla siitä, onko hän tiennyt lapsesta vai ei. Etsijä on teettänyt DNA-testit ja tulokset ovat antaneet osumia huomattavat määrät Mikkelin seudulta, mutta myös muualta Suomesta. Parhaimmilla osumilla vaikuttaa olevan esivanhemissaan paljon savolaisia sukunimen kantajia. (Kaikki kolme arvailtua sukunimeä ovat tyypillisiä savolaisia -nen-päätteisiä). Etsijän äidin suku on mm Karjalasta, joten on vaikea erotella osumia äidin ja isän laariin, koska Savo ja Karjala ovat melkoisen sekaisin keskenään ja ihmiset ovat kulkeneet niiden välissä satojen vuosien ajan jälkiä jättäen. Etsijä on teettänyt testinsä FTDNA:ssa ja on myös minun osumani, mutta kaukainen ( jos olet FTDNA:ssa hae Anne Nikulainen-Müller, jos haluat tarkistaa onko hän osumasi). Arvelen itse olevani etsijälle sukua tämän isän kautta.

Tässä etsinnässä on joitakin mahdollisuuksia nyt ilmassa. Löysimme molemmat netistä kuvaukseen sopivan miehen, jonka sukunimi nousee myös FTDNA:n listoilla kärkeen. Hänellä on tarinaan sopiva sukunimi. Hän on hämmästyttävän paljon etsijän näköinen. Kaiken lisäksi tämä henkilö on julkisuuden henkilö, joka on peräti kirjoittanut elämänkertansa ja jakanut videoita. Säntäänkin oitin kirjastoon katsomaan, löytyisikö sieltä lisävihjeitä eli sukunimiä tai muistoja ravintolaillasta Mikkelissä. Valitettavasti ei. Tyypillinen miehen elämänkerta sanoisin, äidistä muutama sivu ja vaimosta vielä vähemmän. Satoja sivuja sitten vietetään niiden miehisten merkkitekojen äärellä. Pöh.

On toki myös mahdollista, että tämän isä-kandidaatin joku sukulainen olisi etsijän isä. Jännää on, tilanne elää!

Etsijästä on kirjoitettu myös Mikkelin seudulla: http://www.lansi-savo.fi/uutiset/isan-etsija-pyytaa-vinkkeja-puskaradiossa-aiti-ja-isa-tapasivat-mikkelilaisella-0 

Sekä Iltalehdessä: http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/201704162200103585_ul.shtml

Nyt pidän peukkuja, että molemmat mysteerit ratkeavat pian :)

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun aloin etsiä isoisääni, venäläistä sotavankia, en tiennyt paljoakaan sotavangeista Suomessa. Minulla oli mielikuva, varmaankin elokuvista omaksuttu, että kyseessä olivat sotilaat, jotka pakon edessä joutuivat antautumaan, usein haavoittuneina. Mielessäni ajattelin, että heidän kohtelunsa oli varmaankin melko huonoa. Antautunutta ei saisi surmata kansainvälisten lakien mukaan, mutta elokuvissa niin näytti käyvän: sotavangin henkikulta oli kevyttä kamaa Tuntemattomassa sotilaassa tai Rukajärven tiessä. Elokuvissa ja sotakirjallisuudessa venäläiset sotavangit usein kuvataan likaisiksi ryysyläisiksi, heikoiksi, viekkaiksi ja arvaamattomiksi. Puhekielessä heitä kutsuttiin esimerkiksi iivanoiksi, vanjoiksi ja ryssiksi. Jos selaa SA-kuvia, negatiiviset asenteet lyövät silmille. Ja tietysti se on ymmärrettävää: olihan sota-aika ja propaganda voimissaan. On toki arkisia ja kiinnostavia, hieman yllättäviäkin kuvia, kuten tuo ylläoleva SA-kuva. (Hiljattain on tehty kiinnostava väitös sota-ajan propagandakuvista, siitä voi lukea täältä: https://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/vaitostiedotteet/Sivut/sotakuvien-neuvostoliitto-suomalaisilla-idyllinen-suomalaisuuden-museo-saksalaisilla-takapajuinen-kauhujen-diktatuuri.aspx ).

Kun sitten keskustelee sota-aikana eläneiden kanssa ja kyselee heidän muistojaan sotavangeista hämmästyy vastauksista. Monet muistelijat, joita olen viime vuosina kohdannut, olivat tuolloin lapsia, joten heillä on eloisia, arkisia ja hauskoja muistoja. Poissa ovat rasistiset tai propagandan säväyttämät jutut. Ehkä niitä ei minulle kerrota, mutta hyvin inhimillisiltä kuulostavat kohtaamiset sotavankien kanssa olleen. 

SA-kuva

En ennen tukimuksiani tiennyt, että suomalainen maaseutu vilisi sotavankeja jatkosodan vuodet. Sehän käy järkeen: miehet olivat rintamalla, naiset yrittivät naisten töiden ohessa hoitaa miesten ja hevostenkin hommat, kun samaan aikaan oli tuhansia työkykyisiä miehiä vankileireillä ruokittavana. Noin 10 000 sotavankia siis jalkautui vankileireiltä maaseudulle vuosittain, erityisesti keväällä, osa oli työpaikassaan läpi vuoden, osa palasi vankileirille sadonkorjuun jälkeen. Oli aivan järkevää sijoittaa näitä miehiä maatiloille töihin. Usein talossa saattoi olla useampikin nainen, mutta ehkä vain teini-ikäinen poika ns. vahtimassa sotavankia tai jo iäkäs isäntä. Talot yleensä tarkastettiin paikallisen suojeluskunnan toimesta ennen kuin sotavankeja niihin sijoitettiin. Säädökset olivat myös tarkat: vankien kanssa ei kuulunut asioida kuin työjutut. Vangit olisi pitänyt sijoittaa nukkumaan lukkojen ja piikkilangalla vahvistettujen ikkunoiden taakse, mutta tämä harvoin toteutui. Kukaan muistelija ei ole kertonut uhkaavista tilanteista tai karanneista vangeista, päinvastoin moni kokee, että vanki viihtyi heillä hyvin.

Otavan koulutilalla sotavankeja pidettiin mm tässä kuvan oikeanpuoleisessa rakennuksessa. Kuva: Päivi Huupponen (kirjasta Tuntematon sotavanki)

Se mitä ihmisten muistoissa monesti korostuu (ja joita yritin jonkin verran kerätä myös kirjaani) on se, että vangit söivät talonväen kanssa samassa pöydässä. Sitä ei selitellä: jos teki samaa työtä kuin muut, söi siellä missä muutkin. Säännöt tämän kielsivät, mutta sitä ilmeisesti rikottiin yleisesti. Moni muistelija kertoo vangin "opettaneen" jotakin muistelijalle, joku sanoi vangin opettaneen hänet uimaan, toiselle vanki oli opettanut venäjää, osa muisti tehneensä jekkua sotavangille ja saaneensa siitä sitten huutia (muistelijaa hymyilytti tämä suuresti jälkeenpäin).

Monilla on kodissa sotavangin maalaama taulu tai käsityö. Sodassahan vangittiin tasaisesti kaikkien alojen miehiä: mukana oli taiteilijoita, suutareita, oopperalaulajia, sirkusesiintyjiä, autokuskeja, kirjailijoita.. Sotavankitaiteilijoilta saattoi jopa tilata taulun kotiinsa. Ehkä teilläkin on sellainen seinällä? Joku kertoi sellaisen taulun ostetun muutamalla leipäpalalla, kopallisella perunoita, osa maksoi ihan rahaa (vankileirille, ei vangille). Puhdetöitäkin teillä saattaa olla: olen nähnyt esimerkiksi laukkuja, koreja, arkkuja, rasioita, lipastoja jne, joista minulle on kerrottu että tämä jäi meille sotavangilta. Kun olen kysellyt haluaisivatko he lainata sitä esimerkiksi museoon, jos joku museo innostuisi sotavangeista näyttelyn pistämään pystyyn, useimmat empivät: saahan sen sitten takaisin? Monen taulussa onkin kaunis kotiseudun maisema tai käsityössä näkyy vieraan kultturin vivahde, kyllähän sellaisen esineen haluaa säilyttää jo ihan erikoislaatuisen tarinan takia.

Kuva: Teemu Riihelä

Sotavangit muistetaan myös lauluistaan. Usein kuulen, miten muistelija kertoo sotavankien laulaneen työssään, soutaessaan, iltaisin puhdetöiden äärellä, pellolla, metsässä kulkiessaan. Eräälle muistelijalle jäi kylän sotavangeista ainoastaan vahvimpana muisto, että he soutaessaan järvenselällä lauloivat komeasti jotakin venäjänkielistä laulua. Varmasti se oli suomalaislapselle eksoottinen kokemus. Eräällä muistelijalle jäi mieleen kun sotavanki tanssi ripaskaa.

Eräs muistelija kertoi isänsä kertoneen sotavangeista monia juttuja:  "lempijuttu oli se, kun he kaksi alle 10- vuotiasta poikaa pyysivät vankia sanomaan "pukupussi" ja aina se taipui " pupujussiksi" .Tämä oli pojista hauska leikki!"  Myöhemmin oli sotavankiin saatu yhteyskin ja ilmeni: "vanki oli halunnut antaa omille pojilleen nimiksi Tauno ja Kauko, eli samat nimet kuin sedällä ja isälläni. Sitä oli ihmetelty....mutta pikkupojista oli jäänyt lämmin muisto ilmeisesti!" Minua hymyilyttää tämä tarina mahdottomasti.  Siitä ilmenee se, mikä oli selvää: vihollisuus unohtui kun jakoi arkiset askareensa ja elämän. Vihollisesta, siitä venäläisestäkin, tuli ihminen. Ja sama toisinpäin. Siksi nämä tarinat toisaalta minua niin kiinnostavat, ne kertovat ihmisyyden paremmista puolista keskellä suurvaltojen sotaa.

Useimmiten muistelija kertoo myös vankien palautumisen aiheuttaneen tunnekuohuja, itkua. Eräs muistelija kertoi järkyttyneensä kun sotavanki oli istunut kahvikuppinsa ääressä ja itkenyt nojaten käsiinsä, toistellut kuolevansa, jos joutuu palaamaan. Ympärillä olleet aikuiset olivat olleet hiljaa.  Poika oli poistunut nopeasti paikalta, mutta vieläkin se veti vakavaksi. 

Moni uskoo vankien kuolleen pian palautumisensa jälkeen, sillä he olivat luvanneet laittaa kortin, kirjeen, viestin, jota ei koskaan tullutkaan. Kirjassani kerron, että osa sai kuitenkin myöhemmin viestin, osa sai ruokapaketin peräti Ruotsista. Osan kylälle oli sotavangin lapsi ilmaantunut eräs kesäinen päivä katselemaan ja kertonut isänsä muistelleen tätä paikkaa usein. Vaikka sotavangit Neuvostoliitossa joutuivat uusille vankileireille, osa heistä selvisi niistäkin ja perusti perheen 1950-luvulla.

Olen kuullut sotavankien lasten ja lastenlasten etsinnöistä, mutta olen kuullut myös perheiden etsineen heillä sota-aikana ollut sotavankia. He kertovat kuulleensa niin monia juttuja tästä vangista, että olisi kiva tietää mitä tälle kävi.

Oliko teillä sotavankeja ja heihin liittyviä muistoja? Mielelläni kuulisin niitä (ira.vihrealehto@gmail.com), sillä kerään aineistoa nyt mahdollista tulevaa väitöskirjaani varten. Minua on toistuvasti rohkaistu siihen ryhtymään ja koska kukaan muukaan ei näytä näitä muistoja keräävän (ja kohta on liian myöhäistä) niin ilmeisesti minä sen teen. Aineistoa on jo jonkin verran, mutta toivon saavani paljon lisää. (En vahdi aineistoani mustasukkaisesti, jos sinua kiinnostaa tutkia tätä asiaa jostakin näkökulmasta, ota ihmeessä yhteys!)

Toivoisin myös kotiseutunsa historiaa keräävien tai sota-ajoista kiinnostuneiden kokoavan tietojaan ylös. Sinne kotiseutukirjaan tai kylähistoriikkiin voisi kaiken muun ohessa sisällyttää myös näitä muistoja. Ne kertovat inhimillisestä elämästä ja tarinat ovat koskettavia. Pitkään meillä on historioitsijoiden piirissä sivuutettu kotirintaman tavallinen elämä ja koottu tarinoita taisteluista ja sankareista. Viime vuosina onneksi historiantutkimus on kiinnittänyt huomiota myös muihin tärkeisiin ilmiöihin: sotalapsiin, saksalaisten sotilaiden lapsiin, jopa homoseksuaaleista ja sodassa traumatisoituneista voidaan nykyisin puhua. Sankaruus saa uusia muotoja nykyhetken käsittelyssä. Vankileirien oloja onkin Suomessa jonkin verran tutkittu, mutta edelleen on vähän tietoa tavallisten ihmisten kohtaamisista sotavankien kanssa. 

Muistoja voi kerätä Aira Roivaisen tavalla myös blogiin, tässä aivan mainiot kolme bloggausta Pöljän kylältä: http://airaroivainen.blogspot.fi/2016/11/sotavankeja-poljalla-1941-44.html Voin vakuuttaa, että kun tätä tietoa kootaan, se auttaa valtavasti niitä, joilla on se isä tai isoisä hukassa: voikin olla että joku kotiseutubloggari tai kylähistoriikki johdattaa oman suvun jäljille.

Kiinnostavaa olisi myös lukea ja kuulla niistä merkeistä, joita on jäänyt sotavankileireistä. Sotavankileirejä on ollut pitkin Suomea, väitän että ei kovin kaukana sieltä, missä nyt asut! Aistiiko paikalla enää vankileirin tunnelmia? Tästä Westerlundin Talvi-, jatko- ja Lapin sodan sotavanki- ja siviilileirit 1939–1944 käsikirjasta pääsee jäljille: http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Vankileirien_kasikirja_web.pdf

Ja jos sinulla on isä tai isoisä ollut venäläinen sotavanki, toivon sinun ottavan minuun yhteyttä jos haluat puhella asiasta tai liittyvän meidän samanmielisten porukkaan Facebookissa (Venäläisten sotavankien perilliset). 

Olen siis viime viikot jahdannut Viipurin sotasairaalassa vuosien 1942-43 vaiheilla työskennelleitä lottia auttaakseni erästä henkilöä sukulaisen löytämisessä. Selattuani Kansallisarkistosta (Sörnäisten kokoelmat) löytyvät Viipurin sotasairaalan lotta- ja muut työntekijöiden kortit haavissani oli 26 lottaa. (Heistä kirjoitin aiemmassa bloggauksessa täällä ja etsintöjen alusta on täällä.) Päädyin sitten heistäkin karsimaan vielä vuonna 1916 syntyneet, koska tuntui siltä, että etsitty nainen näyttää kuvassa nuoremmalta kuin 28-vuotiaalta. En ole tästä kyllä varma, koska ikää on kuvista vaikea arvioida, varsinkin jos käytössä on vain yksi kuva. Mitä olen kuitenkin itse selannut sota-ajan valokuvia esimerkiksi omista mummoistani, niin minusta sota-aika näytti kyllä vanhentavan ihmisiä ennen aikojaan -mikä on ymmärrettävää - ei ollut tarpeeksi ruokaa, kosmetiikkaa, lepoa ja sielunrauhaa säilyttääkseen nuoruuden hehkeyttä kovin erinomaisesti.

Sen lisäksi karsin lotista pois ne, jotka olivat lähteneet sotasairaalasta pois jo vuoden 1942 puolella. Tai vasta loppuvuodesta 1943. Etsimäni lotta oli todennäköisesti raskaana jo syksyllä 1943 ja ei varmasti voinut jatkaa sotasairaalan tehtävissä, varsinkin kun odotti aviotonta lasta. Niin. Tätä lottaa ja hänen lastaan etsii lapsen isän suku ja heillä on vain tämä kuva. Isä, etsijän isoisä, on jo edesmennyt ja nuoruuden rakkauden nimeä ei ole talletettu mihinkään paperehin. Tieto on kuitenkin että tämä lapsi on ja hänet mieluusti tavattaisiin, jos lapsi, nykyisin seitsemänkymppinen poika (vai tyttö? voisiko lapsi kuvassa ollakin tyttö?) niin itse haluaa. Minä olen luvannut toimia vain välittäjänä, eli en kerro hänen tietojaan eteenpäin suvulle, jos hän itse niin toivoo.

Etsijät asuvat ulkomailla ja siksi heidän olisi suomea taitamattomina melkoisen vaikea itse löytää tätä lasta ja hänen äitiään. Heille tarina isoisän rakkaudesta ja lehtolapsesta on ollut romanttinen mysteeri, joka olisi kiinnostavaa selvittää. Olen pitänyt tätä puolta etsinnöissäni hieman pimennossa, koska en tietenkään voi olla varma, tietääkö tämä kuvan lapsi itse mitään isästään? Ehkä sitä ei haluaisi saada tietoonsa tällä tavalla, blogia lukemalla? Nyt kuitenkin avaan etsinnän verhoa hieman, jos se auttaisi etsintää, joka muuten tuntuu polkevan paikallaan.

Todennäköinen skenaario, jota olen pähkäillyt Kansallisarkiston työntekijän kanssa ( joka on tässä etsinnässä ollut korvaamaton apu!) on se, että etsijän isoisällä oli suhde tähän naiseen tämän ollessaan töissä lottana (tai esim. siivojana) sotasairaalassa Viipurissa. Mies oli siellä nimittäin sangen pitkät ajan ja kahdesti, joten siinä ajassa olisi suhde ehtinyt puhjeta. Koska he eivät voineet mennä naimisiin ja koska mies siirrettiin Viipurista pois keväällä 1943, lapsi olisi syntynyt loppuvuonna 1943 tai aivan vuoden alussa 1944. Kuvan lapsi olisi noin suunnilleen oikean ikäinen, jos kuva on otettu sodan loppuvaiheessa, kun tämä etsijän isoisä sen mitä ilmeisimmin on saanut (hän ei ole voinut saada sitä sodan jälkeen eräiden syiden takia) eli syyskesällä 1944.

Eli näiden tietojen valossa paneuduin etsimään sopivaa lottaa. Tässä vaiheessa karsiutuivat pois kaikki ne, jotka olivat saaneet korttiinsa huomatuksen osallistumisesta nurkkatansseihin (josta kerroin aiemmassa bloggauksessa). He lähtivät sotasairaalasta kaikki pois vasta syksyllä 1943. Eräs heistä muuten oli myöhemmin arvostettu lehtori ja rehtori, joka pysyi naimattomana ja lapsettomana ja kuoli vasta hiljattain. On hieman hupaisaa ajatella, että hänkin oli sellaista vallattomuutta osoittanut nuoruusvuosinaan ennen pitkää ja esimerkillistä opetusalan uraansa.

Eräs lotista oli peräti läheistä sukua hurmaavalle, linnan juhlissa joitakin vuosia sitten koko kansan hurmanneelle, Hannes Hynöselle. Osan sukulaisia, useimmiten veljiä, löysin jo aiemmin esittelemästäni sotapolku.fi -sivustolta (täällä). Kaikki olivat ikävä kyllä menehtyneet sota-aikana, eli on lisätty palveluun automaattisesti, ei sukulaisen toimesta, jolloin en ollut yhtään askelta lähempänä löytää kyseisen lotan nykyistä sukua. Osan lotista löysin netin sukupuu-palveluiden kautta (geni ja My Heritage), mutta heistä kukaan ei tärpännyt valokuvan naisen suhteen. Osan suhteen laitoin viestejä niin sukuseuralle, mahdollisille sukulaisille kuin kyläyhdistykselle, Lotta-museolle ja hyvä etten presidentille, ilman että kukaan vaivautui edes vastaamaan. Tylsää.

Monen monta iltaa vietin myös Lotta Svärd hakuteosten parissa. Ne ovat raivostuttavan hankalia käyttää tämmöisessä jäljityksessä! Kyseiset matrikkelit on ymmärtääkseni koottu noin 1970-luvulla ja sinne on keräysvaiheessa voinut ilmoittaa omat kuulumisensa sodan jälkeen. Kaikkia lottia ei tietenkään ole tavoitettu. Eli he ovat sitten vain kirjan loppuosan koonnissa pelkällä nimellä. Ne jotka on tavoitettu on merkitty sen piirin alle, jossa he ovat olleet esim sodan loppuvaiheessa tai jonka alueelle siirtyneet esim avioliiton myötä ja he ovat siellä tietenkin avionimellään. Joten jos minulla on tiedossa etsimäni lotan kotipaikka ja nimi vuonna 1942, se ei välttämättä auta yhtään. 

Mitään sivuhakemistoa ei varsinaisesti ole, vaan kaikki on ladattu yhteen pötköön vanhojen maantieteellisten piirijakojen perusteella. Se on aiheuttanut vuodessa 2017 eläville aivoilleni varsin paljon työtä. Joten löytääkseen esimerkiksi Salme Perälän Ähtäristä, pitää ensiksi selvittää mihin piiriin kuuluu Ähtäri ja missä kohdassa kirjaa se sitten mahtaa olla (piirit ovat aakkosjärjestyksessä ja kirjassa Etelä-Suomi on erityisesti eteläinen Länsi-Suomi ja Pohjois-Suomen kirjassa on sitten esimeriksi menetettyjen alueiden kuten Viipurin piiri ja suurin osa Itä-Suomesta). Jos ja kun Salme Perälää ei löydy Etelä-Suomen kirjasta, löydän lopulta Etelä-Pohjanmaan itäisen piirin Pohjois-Suomen kirjasta, joka sisältää Ähtärin. Sitten TA DAA löydän Salme Mirjan Perälän kyllä kirjan loppuosan listalta, mutta hän on niitä, jotka eivät ole kertoneet itsestään mitään varsinaiseen kirjaan tai häntä ei ole tavoitettu. Pah.

Luen etsintöjen lomassa myös Eila Tiurin muistelmateoksen Lottana sotavankisairaalassa, joka harmillisesti kuvaa millaista elämä olis sotasairaalassa Lappeenrannassa, ei Viipurissa. Eloisaa kuvausta on silti mukava lukea ja yrittää miettiä etsimäni lotan työtä ja kokemuksia sota-ajalta, osa niistä on suorastan puistattavia. Eila Tiuri kertoo esim. " Eräs seikka oli kuitenkin sietämätän. Haju! Ensimmäisestä potilassalista levisi uskomattoman kaamea löyhkä pitkälle halliin. Haisi kuin vanha homejuusto mutta sakeammin. Aiheuttaja lepäsi puoli-istuvassa asennossa sängyssä, joka oli kahden korkea ikkunan välissä. Kipsattu käsi oli asetettu "lentokoneeseen" eli rimoista suunniteltuun tukitelineeseen. Käden sormet olivat puoleenväliin asti mustat ja tikuiksi kuihtuneet. Tuleeko niistä enää kuin entisiä? Hoitaja sanoi, että ajan kanssa. Mietin ymmällä, voisiko mitään tehdä, miehenhän täytyi kärsiä kauheasti eikä yksin hajusta. Kerran kiertokäynnillä lääkäri pyysi minua avustamaan kannattamalla tuon potilaan käsivartta kipsin alapuolelta. Hän posti telineen ja alkoi suurentaa aukkoa, jota kautta haavaa hoidettiin ja painoi sondin aukkoon. Samassa sieltä purskahti esiin sentin mittaisia valkeita matoja. Niitä valui käsivarelleni, esiliinalle, tennistossuille ja lattialle. Joku kumartui pyyhkimään lattiaa. Matoja valui yhä. Ne olivat pehmeitä, pulleita.  Lääkäri asetti lentokoneen paikoilleen. Paarit kantajineen saapuivat. Potilas siirrettiin paareille ja vietiin pohjakerrokseen leikkaussaliin. --- Seuraavana päivänä oli löyhkä poissa. Mies oli amputoitu ja jälleen osastolla mutta eri sängyssä. Kymmenen sentin tynkä oli siteen peittämä. Aluksi hän oli nukutuslääkkeistä tokkurassa, mutta vaikutti myöhemmin iltapäivällä pirteämmältä. Hänellä oli aina ollut tuskainen ilme, joka oli jähmettynyt kasvojen juonteisiin. Mieshän oli ollut mädäntyä elävältä (s. 19-21).

Etsintöjen tilanne on nyt seuraavanlainen: olen tavoittanut kaksi lottaa, joilla molemmilla on ainakin ollut avioton lapsi. Toisen periaatteessa sukulainen tunnisti kuvan naiseksi, mutta hänen lapsensa on syntynyt vasta kesällä 1944, se ei oikein sovi. Lisäksi sukulainen oli varma, että lapsen isä on kuitenkin ollut henkilö, jonka kanssa nainen myöhemmin avioitui. Joten suuren varmuuden jälkeen seurasi epävarmuus (näin jo sieluni silmillä kyyneleisen kohtaamisen kahden sukulaisen kesken..), ehkä ei sittenkään. Yritän nyt kuitenkin varmuuden vuoksi jäljittää tätä lasta (joita on samannimisiä Fonectan mukaan ainakin yli 30 ympäri Suomea, laitanko kaikille tekstiviestin vai mitä ihmettä?).

Toisen suhteen en ole saanut vielä sukulaista arvioimaan kuvaa. Nainen on kuulemma kuollut ja myös tämä hänen avioton tyttärensä. Tämänkin suhteen on ollut käsitys kuka isä on, joten ei kuulosta etsimältäni naiselta.

Lisäksi on kolme muuta naista, joiden sukulaisia en ole onnistunut tavoittamaan, koska osa heistä ei katso Facebookin viestejään (koska en ole fb-kaveri, viestini ovat menneet ns. muut-kansioon, siellä ne nyt odottavat että ko. henkilö huomaa ne). Tai en ole edes löytänyt sukulaisia kuten yllämainittu Salme Perälä Ähtäristä (huhuu, tunnetko Ähtärin Perälöitä?). Lisäksi etsin Maire Villasta, joka on maanviljelijän tytär, synt. 26.11.1922 Kangasniemeltä, mutta ollut kirjoilla sota-aikana Tuusulassa, isä Kaarlo puolestaan asui Järvenpäässä. Voisiko kuvan nainen olla kirurginen sairaanhoitaja? Sylva (vai Sylvia?) Kaarina Heinonen, sairaanhoitaja, syntyi 29.7.1919 Helsingissä, äiti Berta, häntäkin etsin. 

Lisäksi on se mahdollisuus, että lapsi on annettu pois, adoptoitavaksi. Että hänet on salattu suvulta. Silloin ei kai ole muuta mahdollisuutta löytää häntä kuin se, että hän itse tunnistaa itsensä tuosta valokuvasta (ja päätyy jollain ihmeen tavalla tämän blogin äärelle)?

Kansikuva: SA-kuvat. Kuva Lahdenpohjan ilmavalvontatornista. Saksalainen pk-mies ja suomalainen lotta.
Lahdenpohja 1942.07.11

Minun piti alunperin päivittää tällä viikolla blogiin Viipurin sotasairaalan -tai oikeastaan lotta-etsintöjeni tilannetta (jatkoa tälle). Se onkin ollut kehityskertomus, sillä alunperin haavissa oli 26 lottaa ja nyt alle 10. Jee! Paljon kiinnostavia havintoja ja pieniä tarinanpoikasia on siitäkin etsinnästä tullut vastaan, mutta matkalla ollaan edelleen. Ja koska odotan koko ajan uusia tietoja sen suhteen, päivitänkin etsintöjen vaiheet vasta, kun nämä odottamani tiedot ovat saapuneet. Luultavasti seuraavassa bloggauksessa siis!

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa inkeriläisistä. Eilen huomasin Twitterissä Aira Roivaisen hienon bloggauksen (lue tästä) inkeriläisen siirtoväen kohtaloista Pöljän kylän suunnalla ja ajattelin itsekin sanoa aiheesta sanasen. Miksi? Koska se on tärkeää ja meidän pitäsi paitsi muistaa, myös kerätä tietoja nyt. Jos etsit kirjastosta tai arkistosta, niin kyllähän sieltä hyllymetreittäin löytyy inkeriläisiin liittyvää kirjallisuutta: heidän itsensä keräämänä ja kirjoittamana tai kielitieteilijöiden, siirtolaisuustutkijoiden, heimopataljoonan vaiheisiin perehtyneiden tai väestönluovutuksiin keskittyneiden tutkijoiden näkökulmasta. Mutta entä tavalliset suomalaiset, entä se kotirintama joka otti tuhansia inkeriläisiä jatkosodan vuosina koteihinsa asumaan? He ovat mielestäni olleet yllättävän hiljaa? Saman havainnon teki kotiseutuaan vankalla otteella historiallisista kerrostomista haravoinut Aira bloggauksessaan.

Onko sinun lapsuudenkodissasi tai mummolassa ollut inkeriläisiä siirtolaisia jatkosodan aikana? Oletko miettinyt keitä he oikeastaan olivat ja mitä heille tapahtui? Puhutaanko heistä teillä? Oletko koskaan kerännyt tietoja heistä ylös?

Kaikkihan me tunnemme jatkosodan vaiheet pääpiirteissään. Me tiedämme, että esimerkiksi sodan tiimellyksessä Karjalasta siirrettiin väkeä turvaan ja heitä asutettiin evakkoina kotirintaman taloissa, torpissa ja mökeissä. Olemme kuulleet, että osa sopeutui uusiin oloihin hyvin ja osa koki syrjivää kohtelua. Moni kaipasi pysyvästi sinne Karjalaan sodan jälkeen. Tämä on edelleen jonkinlainen parantumaton haava suomalaisessa sielussa ja jos et usko, matkusta jollakin ryhmäviisumilla vaikkapa Viipuriin kesäaikaan. Juttele ja erityisesti kuuntele muiden matkaajien tarinoita. (Minä tein näin ja kirjoitin siitä reissusta kirjassani Tuntematon sotavanki.)

Sodan aikana olimme liittoutuneet saksalaisten kanssa ja he huomasivat Leningradin piirityksen yhteydessä saavansa haltuunsa paljon suomalaisina itseään pitäviä inkeriläisiä. Leningradin piiritys halkoi Inkerinmaan alueita ja kaikkia inkeriläisiä ei oltu ehditty evakuoida salamasodan iskiessä, joten alueella oli arvioiden mukaan kymmeniätuhansia inkeriläisiä ja lisäksi heitä oli paennut Leningradiin ja siellä he sitten olivat, kun piiritysrengas seuraavina vuosina kiristyi äärimmilleen.

Muistan ensimmäisen inkeriläisen, jonka kohtasin vuonna 1997 opettaessani historiaa ja yhteiskuntaoppia nuorena sijaisena yläkoulussa Mikkelissä. Oppilas, Dimiksi kutsuttu, oli saapunut hiljattain Suomeen äitinsä kanssa ja puhui suomea voimakkaasti murtaen. Aika vähän. Kommunikoimme lähinnä venäjäksi, sen mitä silloin sitä osasin puhua. Minulla oli tunne, että ei hän paljon mitään opetuksestani ymmärtänyt ja kokemattomana ja epäpätevänä sijaisopettajana en kovin paljon hänen eteensä osannut tehdäkään. Muistelen luokkatovereiden häntä ryssitelleen ja muistan miettineeni syitä näiden inkeriläisten paluumuutolle Suomeen. Vahvimman muiston jätti kuitenkin Dimin historian koe. Olimme käyneet läpi toista maailmansotaa ja kokeessa kyselin sodan käännekohdista. Dimin paperi oli enimmäkseen tyhjää täynnä tai sisälsi yhden tai kahden sanan vastauksia. Sitten näihin sodan käännekohtiin hän olikin yhtäkkiä pinnistellyt pitkänlaisen tekstin siitä, mitä hänen mummonsa oli hänelle kertonut. Dimin kertoman mukaan hänen isoäitinsä oli lähes kuollut nälkään, mutta he olivat päässeet kulkemaan "jääreittiä" pitkin saarron ulkopuolelle turvaan. Muistan Dimin tarinan, koska on melko poikkeuksellista, että oppilas kertoo historian kokeeseen tarinan suvustaan (mikä on sääli). Muistan lisäksi Dimin piirtäneen tekstin rinnalle kuvan piiritystilanteesta ja siitä, missä jääreitti kulki. Lyijykynällä toteutettu piirros ja vastaus painuivat pysyvästi mieleeni. En ollut moisista historian vaiheista sitä ennen kuullutkaan.

Inkeriläisiä Suomessa. Inkeriläisen Pietari Kirjasen, Hatsinan piiristä, lapset Vihtori ja Maria evakoituina Hiitolan Hännilässä. Luutnantti Pekka Kyytinen, valokuvaaja. Lähde: Finna.

Nämä suomea puhuvat, uskonnoltaan luterilaiset inkeriläiset, jotka olivat jääneet saksalaisen miehitysvallan alle eroteltiin muista ja kysyttiin sitten myös aseveli-suomalaisilta, että mitä näille ihmisille pitäisi tehdä. Erilaisten neuvottelujen ja suomalaisten delegaatioiden matkojen seurauksena päätimme vaihtaa ensinnäkin vankeja saksalaisten kanssa ja Suomeen kuljetettiin inkeriläisiä, karjalaisia, vepsäläisiä ja tverinkarjalaisia miehiä ja vaihdossa annettiin saksalaisten valitsemia ja suomalaisten itärintamalla vangitsemia sotavankeja. Lisäksi päätettiin siirtää kymmeniätuhansia inkeriläisiä Suomeen "turvaan", "työvoimaksi" ja ehkä jopa tulevan, vallatun "Itä-Karjalan asujiksi". Varmasti ajatuksia oli monia ja hyvää tahtoakin pieni pisara, mutta työvoimapulasta Suomi kärsi ja inkeriläiset olivat sopiva porukka, joka tänne voitiin siirtää työntekoon. Heidät koottiin Viroon, josta heidät sitten yli myrskyävän meren laivattiin Suomeen. Aluksi väestönsiirtoleireille ja sitten sijoitettuina maatiloille.

"Inkeriläisiä ja suomalaisia nuoria miehiä, jotka loikkasivat tälle puolelle, sekä karjalaisvanhus, kaikki selvästi suomalaispiirteisiä, iloisina ja toivehikkaina odottaen kohtaloaan." Kuva: Sot.virk. Eero Troberg, valokuvaaja. Lähde: Finna.

Tutkimusten mukaan Suomessa jatkosodan vuosina asuneilla inkeriläisillä on melko hyvät muistot tuosta ajanjaksosta. Tarinoissa voisi olla synkempiä sävyjä, jos vertailukohtana ei olisi se, mitä heidän elämänpoluillaan seuraavaksi tuli vastaan. Sodan jälkeen Suomea vaadittiin palauttamaan maassa olevat Neuvostoliiton kansalaiset ja vaikka useimmat inkeriläiset olivat ennen sotia kulkeneet Suomen passilla, heitä oli vainottu kulakkeina ja epäluotettavana aineksena, sekä pakkosiirretty kolhooseihin, nyt heidät haluttin takaisin. Osa lähti. Kuka nyt ei lopulta haluaisi kotiin? (Eivät ne kaikki Itä-Karjalassa suomalaisen miehitysvallan aikana suomalaisiksi/karjalaisiksi identifioidutkaan halunneet Suomeen tulla vaikka mahdollisuutta tarjottiin). Osa piileskeli Suomessa ja osa pakeni Ruotsiin. Kuten aina näyttää olevan, ne, jotka pakenivat Ruotsiin, ehkä tekivät viisaimman ratkaisun. 

Neuvostoliittoon palautetut eivät saaneetkaan palata kotiin, vaan junat jyskyttivät ohi kotiseutujen ovet lukittuina. Suuntana olivat ankarien olosuhteiden työ- ja vankileirit, jos eivät nyt Siperiassa asti, niin kaukana Inkerinmaasta. Osa onnistui lopulta palaamaan, osa siirtyi Karjalaan, osa Viroon. Kun olen jutellut inkeriläisten kanssa Suomessa, moni heistä piti salassa suomalaisen ja inkeriläisen taustansa seuraavina vuosikymmeninä. Kun sitten presidentti Koiviston myötä mahdollisuus paluumuuttaa Suomeen tuli, moni tarttui mahdollisuuteen. Muistan jopa lukeneeni, että he, joilla oli hyviä muistoja Suomesta jatkosodan vuosilta, kotiutuivat tässä kohtaa hyvin Suomeen. He, joilla oli suvussa inkeriläisiä, mutta ei varsinaiseti suvun kokemuksia ja muistoja Suomen puolelta, ovat kokeneet vierautta täällä.

Eli jos sinulla mummolassa oli inkeriläisiä jatkosodan aikana heidät todennäköisesti palautetiin pitkissä junissa Neuvostoliittoon loppusyksystä 1944. Heistä osa on saattanut paluumuuttaa Suomeen 1990-luvun jälkeen ja on yrittänyt sopeutua tänne uudestaan parhaansa mukaan. Pieni osa jäi piileskelemään Suomeen, ehkä jopa sinne isovanhempiesi kylille. Heitä suojeltiin ja oltiin sota-ajoista yhteisöllisesti hiljaa. Monesti erityisesti papit ja seurakunnat olivat suojelunhaluisia, olihan kyseessä saman uskonnon väki, joka ei saisi Neuvostoliitossa uskontoaan pitää. Pieni osa pakeni Ruotsiin, jossa heidät otetiin pääsääntöisesti hyvin vastaan. Heillä on Ruotsissa nykyisin jälkeläisiä, jotka matkustavat Inkeriin ja pitävät yhteyttä esimerkiksi Facebookin sivustoilla. Useimmiten he ovat jo sillä tavalla ruotsalaistuneet, että eivät osaa suomea tai venäjää ja saattavat pähkäillä esivanhempiensa suomalaisia nimiä näillä yhteisösivuilla ja sitten joku minunkaltaiseni päätyy kertomaan heille mitä nimet Lempi, Hilja tai Aino tarkoittavat (näinkin on päässyt käymään). 

Osa heistä on niin kiinnostuneita inkeriläisistä juuristaan, että he ovat perustaneet oman DNA-sivuston, jossa pyritään selvittämään keitä inkeriläiset lopulta olivat ja minne he ovat nyt päätyneet. (Liityin sivustolle koska on mahdollista että isoisäni oli inkeriläinen Andrei Savolainen Salusin kylästä. Hänen äitinsä Mari Savolainen oli väestösiirtoleirillä ainakin Karvionkanavan läheisyydessä, Heinäveden paikkeilla.) 

Jos mietit, onko sinulla inkeriläisiä juuria, niitä todennäköisesti voi olla. Inkerinmaa asutettiin voimallisesti Savon suunnalta, joten varmaan kaikilla savolaista sukujuurta omaavilla on oma sukupuun oksansa joka siirtyi Inkeriin joskus 1600-luvun jälkeen. Minun suvussani on lähdetty sinne suunnalla paljon ja olenkin sukua inkeriläisille sekä isäni, että äitini kautta.

Kansallisarkistosta voi hakea "Inkerin siirtoväen väestökorttia", josta voi tarkistaa, tuliko sukulainen Suomeen jatkosodan aikana. Kuntien omista arkistoista voi tarkistaa mihin taloihin väki sijoitettiin ja milloin heitä on palautettu.

Jos epäilee, että sukua on ollut saksalaisen miehitysvallan alla sota-aikana Inkerinmaalla, Tallinnan arkistosta (Riigiarhiiv), on saksalaisten väestölistoja inkeriläiskylistä 1940-luvulta "Sicherheitspolizei und SD Einsatzgruppe A. Herdhaltungsliste".

Jos mietit, menivätkö he Ruotsiin heistä voi löytä paljonkin kiinnostavaa tietoa Tukholman Riksarkivetista. Inkeriläisistä koottiin erilaisia tietoja ennenkuin he saivat Ruotsin kansalaisuuden. Jos heistä ei tullut Ruotsin kansalaisia, tietoja löytyy Migrationsverketistä.

Inkeriläisiä kirkonkirjoja löytyy Kansallisarkistosta. Selaamalla Finnaa hakusanalla "inkeriläinen" löytyy valtavasti kirjallisuutta, tutkimuksia ja eri arkistojen lähteitä, myös vihjeitä kuntien arkistoihin.

Hiskistä löytyy joitakin inkeriläisten seurakuntien tietoja, esim Tuutarista ja tietysti Pyhän Marian seurakunnan arkistoja Pietarista. 

Myös maailmanlaajuisesta Family searchista voi löytyä tietoja.

Kansikuva: Majuri Lojander, valokuvaaja: Miehikkälän työleiriltä: Inkeriläisiä äitejä lapsineen. www.finna.fi

 

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat