Kirjani Tuntematon sotavanki julkkarit olivat syyskuun alussa. Kirjan julkaisua edeltävät kuukaudet olivat kiireisiä ja käsikirjoitusta viimeisteltiin julkaisukuntoon oikeastaan ihan viimeisille metreille asti. Se siitä kesälomasta! Kirjoitin alun ja lopun moneen kertaan ja lopullisesta versiosta taisi tipahtaa viitisenkymmentä sivua pois kustannustoimittajan ystävällisessä ja vankassa ohjauksessa. "Kill your darlings" tuli varsin tutuksi, monta itselle "rakasta" kohtaa tipahti matkasta. Ei se tehnyt lopulta tiukkaa, olen käynyt "kirjoittajan korkeakoulun" tehdessäni viiden historian opettajan kanssa yhteistyössä historian oppikirjoja. (Siinä ryhmässä meinasi joskus itku tulla, mutta enemmän onneksi nauratti. Jälkeenpäin ajatellen olen todella kiitollinen niistä kokemksista ja keskusteluista.)

Moni on kysynyt oliko kustannussopimuksen saaminen vaikeaa? Ei oikeastaan ollut, mutta yhtään apurahaa en onnistunut hankkeeni aikana haalimaan. Se oli vaikeampaa! Kolme kustantajaa osoitti kiinnostusta käsikirjoitusta kohtaan ja kävin heidän juttusillaan, valintani oli selkeästi Atena, enkä ole katunut. Lähetin käsikirjoituksen nähtäville neljään kustantamoon loppuvuodesta 2015, joten olin aika hämmentynyt, kun tammikuussa oli jo sopimus. Yhteistyömme sujui kireästä aikataulusta huolimatta hyvin ja mitään epäselvyyksiä ei ollut missään vaiheessa. Heinäkuussa käsikirjoitus lähti painoon.

Keväällä sain tietooni embargo-päivän eli kirjan julkistamispäivän. Se oli sillä tavalla merkittävä tieto, että sitä ennen kirjan julkisuutta säännösteltiin eli kaikki haastattelut ja mediahuomio ajoitettiin tuolle ajankohdalle. Haastatteluja lehtiin tehtiin kuitenkin jo heinäkuun lopusta alkaen, ne vain julkistettiin sitten lehdelle itselleen sopivalla aikataululla embargon jälkeen. Oikeastaan kesäkuussa tiesin jo monesta haastattelusta ja minulla oli aikaa jännittää ja pähkäillä näitä hastatteluja monen monta kertaa ennen itse h-hetkeä.

ET-lehden haastattelu oli yksi suosikeistani, sillä isäkin oli siinä mukana. Me olemme normaalit isä ja tytär, joten emme ole kaikesta aina yhtä mieltä ja minä ennalta jo ehdin jännittää mitä kaikkea se isä menee vielä sanomaan haastatelussa. Emme tainneet kuitenkaan pahasti mokailla ja kuvistakin tuli kivoja. Esimerkiksi tämä (kuvaaja: Riina Peuhu).

Nämä ennalta tehdyt haastattelut olivat hyvää harjoitusta tätä syksyä varten! En ole mielestäni etusivun uutinen, mutta niinpä vain nousin luetuimpien juttujen joukkoon monen nettilehden sivustolla. Minusta kirjoitettiin jopa Venäjällä! Mitä tapahtui? Enpä olisi arvannut että julkkareiden jälkeen ei oikeastaan sellaista viikkoa ole ennen marraskuuta, etten ole antamassa haastattelua lehteen tai televisioon. Aivan varmasti joku minut nähnyt jo ehti hermostua: taas tuo nainen, menisi jo pois. Melkein nolotti olla niin paljon julkisuudessa, vaikka yritin parhaani mukaan sanoa asioita vähän eri tavalla ja tarjoilla uusia näkökulmia. Yritin myös vaihtaa paitaa eri juttuihin, mutta minulla on vain rajallinen määrä erilaisia puseroita :)

Yllättävää oli, että kaikki toimittajat eivät lue kirjailijan kirjaa ennalta. Haastattelusta sitä ei kyllä varmaan huomaa, sillä totta kai toimittajan ammattitaito riittää saamaan selville sen, mistä on kysymys. Oli myös ihanaa, miten hyvin osa toimittajista oli aiheeseen perehtynyt ja miten koskettavia juttuja he kirjoittivat. Erään toimittajan kanssa taisimme kumpikin ääni värähdellen käydä hänen kirjoittamaansa juttua läpi, molemmat itkun partaalla.

Televisiossa esiintyminen on jäätävää puuhaa. Tai ei oikeastaan.  En tiennyt ennalta, mutta olen niitä ihmisiä, jotka lopettavat sekoilut ja säätämiset kun kamera käy. Ei mitään keskittymisen tai paniikin vaaraa, ei edes jännittänyt. Suora lähetys tai ei, vanhalla opettajakokemuksella suu käy, vaikka ajatus olisi jo katkennut. 

Itse julkkarit olivat minulle koskettava tilaisuus. Paikalla on isäni, sukulaisia, sotavangin lapsi ja lapsenlapset  ja Naarajärven vankileirin historiaan perehtynyt ystävä. Paikalla olleet toimittajat luultavasti oivalsivat, että kirjassani ei ole vain yksittäisen perheen tarina, meitä on enemmän ja meillä on monin tavoin yhteinen ääni. Tulemme samoista kokemuksista ja kohtaloista. 

Julkkareiden jälkeen puhelin napsutti viikkotolkulla saapuvista viesteistä Facebookkiin, sähköpostiin ja tekstiviestejäkin tipahteli. Tuli kiitoksia että puhun näistä asioista ja tuli paljon kysymyksiä voisinko auttaa muita heidän etsinnöissään. Yritin auttaa. Aloitin  samoissa vaiheissa tämän blogin, jonka toisessa bloggauksessa kirjoitin mielestäni ytimekkään selvityksen DNA-testeistä. Jaoin sitä eteenpäin melkein kerran päivässä kiireisimpinä aikoina: Katso tuosta, kysy jos on epäselvää...  

Kuvassa isäni ET-lehden jutussa isälinjansa DNA-osumien kanssa. Kuva: Riina Peuhu.

Sain viestin kirjassa tärkeässä roolissa olevasta hevosmies-valokuvasta. Sitä viestiä luin monta kertaa. Hevosmies-kuvan miehen henkilöllisyys selvisi. Pettymys. Ei se olekaan isoisä. Pieni voimaantuminen, no niin, askel taas menty eteenpäin. Tämä käytiin läpi jo ns. Kuhmosen kuvan kohdalla. Tähän on näissä etsinnöissä totuttu! Vinkki vaan muillekin suvun salaisuuksien selvittelijöille: voit olla elämäsi tappiin asti arkistossa papereita selaamassa, mutta pari tovia kansallisella kanavalla prime timeen ja tiedät paljon enemmän!

Saan myös yhteydenottoja henkilöiltä, jotka osaavat kertoa minulle lisää Otavan koulutilan vaihesta ja sotavangeista. Ajelen pitkin Suomea haastattelemassa ihmisiä, saan uusia tietoja, palaan vanhojen tutkimusteni äärelle, ihmettelen. Siinä sivussa annan haastatteluja, autan muita etsijöitä, käyn puhumassa kirjastani. Välillä kurkistelen Google-haulla minkä verran kirjaani on varattu kirjastoissa ja kuinka sitä on arvioitu. Sitten päätän että en kurki niitä tietoja enää. Palaan pian kurkistelemaan.

Alan huolestua siitä, että kaiken keskellä en ehdi kirjoittaa kuin tätä blogia. Pitäisi olla uusi käsikirjoitus jo hyvässä vaiheessa, kuulen. Ideoita olisi, niitä on tipahdellut suorastaan syliin, mutta vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää. Lokakuussa käy ensimmäisen kerran niin, että minut tunnistetaan ja eräässä seminaarissa eräs nainen kertoo nähneensä minut televisiossa. Saan muutamassa arkistossa huomattavan hyvää palvelua, epäilen, että minut tunnistetaan. 

Lokakuun lopussa olen kirjamessuilla, tuntuu hienolta olla pieni osa suomalaista kirjailijayhteisöä. Cheek aiheuttaa aika paljon isomman ryntäyksen minä, mutta mitäpäs tuosta. Kaikki 40 kirjaa, jotka kustantamolta otin itselleni eteenpäin jaettavaksi ystäville ja sukulaisille, ovat menneet. Yhden jätin itselleni. En ole onnistunut bongaamaan kirjaani kirjastosta, mutta kirjakaupoissa sitä olen nähnyt. Jopa läheisessä Prismassa! Yleensä kirjani on sijoiteltu urheilukirjojen joukkoon, mikä näyttää hassulta. Joskus kirjani on konservatiivisten sotakirjojen kaverina, sekään ei näytä ihan oikealta.

Kaikki kysyvät onko kirjaani myyty paljon? En tiedä. Monet tuntuvat ajattelevan että saan jotakin rahaa kirjasta jo nyt. En saa. Kaikki kirjasta tulevat korvaukset maksetaan vasta ensi keväänä. Tähän mennessä tähän kirjahommeliin on uponnut huomattavasti enemmän rahaa kuin mitä olen sillä tienannut. Tiesin systeemin, näin se menee oppikirjojenkin kanssa. Ei kukaan rahan takia kirjoja kirjoita, en minä ainakaan.

Marraskuussa minulla on paljon uusia sotavankien jälkeläisiä ystävinä. Yritän auttaa heitä etsinnöissä. Autan myös erästä venäläistä etsijää ja yhtä inkeriläistä. Koen olevani etuoikeutettu, niin kiinnostavien tarinoiden äärellä! Olen perustamassa Kadonneet sukulaiset -sivustoa facebookkiin. Eräs museo ilmoittaa, että sotavangit ovat pienessä roolissa heidän tulevassa näyttelyssään. Ilahdun niin, että he tarkentavat: ei siis suurta roolia! Minä: ei se haittaa! Te ette tiedä millaisesta hiljaisuudesta ja vaikenemisesta minä olen tulossa. Jos tämän kirjani mukana ei muuta seuraa, kuin se, että sotavangin jälkeläinen ei tässä maassa enää häpeä, vaan kokee kuuluvansa johonkin, "meihin", silloin olen minä onnistunut.