Minun piti alunperin päivittää tällä viikolla blogiin Viipurin sotasairaalan -tai oikeastaan lotta-etsintöjeni tilannetta (jatkoa tälle). Se onkin ollut kehityskertomus, sillä alunperin haavissa oli 26 lottaa ja nyt alle 10. Jee! Paljon kiinnostavia havintoja ja pieniä tarinanpoikasia on siitäkin etsinnästä tullut vastaan, mutta matkalla ollaan edelleen. Ja koska odotan koko ajan uusia tietoja sen suhteen, päivitänkin etsintöjen vaiheet vasta, kun nämä odottamani tiedot ovat saapuneet. Luultavasti seuraavassa bloggauksessa siis!

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa inkeriläisistä. Eilen huomasin Twitterissä Aira Roivaisen hienon bloggauksen (lue tästä) inkeriläisen siirtoväen kohtaloista Pöljän kylän suunnalla ja ajattelin itsekin sanoa aiheesta sanasen. Miksi? Koska se on tärkeää ja meidän pitäsi paitsi muistaa, myös kerätä tietoja nyt. Jos etsit kirjastosta tai arkistosta, niin kyllähän sieltä hyllymetreittäin löytyy inkeriläisiin liittyvää kirjallisuutta: heidän itsensä keräämänä ja kirjoittamana tai kielitieteilijöiden, siirtolaisuustutkijoiden, heimopataljoonan vaiheisiin perehtyneiden tai väestönluovutuksiin keskittyneiden tutkijoiden näkökulmasta. Mutta entä tavalliset suomalaiset, entä se kotirintama joka otti tuhansia inkeriläisiä jatkosodan vuosina koteihinsa asumaan? He ovat mielestäni olleet yllättävän hiljaa? Saman havainnon teki kotiseutuaan vankalla otteella historiallisista kerrostomista haravoinut Aira bloggauksessaan.

Onko sinun lapsuudenkodissasi tai mummolassa ollut inkeriläisiä siirtolaisia jatkosodan aikana? Oletko miettinyt keitä he oikeastaan olivat ja mitä heille tapahtui? Puhutaanko heistä teillä? Oletko koskaan kerännyt tietoja heistä ylös?

Kaikkihan me tunnemme jatkosodan vaiheet pääpiirteissään. Me tiedämme, että esimerkiksi sodan tiimellyksessä Karjalasta siirrettiin väkeä turvaan ja heitä asutettiin evakkoina kotirintaman taloissa, torpissa ja mökeissä. Olemme kuulleet, että osa sopeutui uusiin oloihin hyvin ja osa koki syrjivää kohtelua. Moni kaipasi pysyvästi sinne Karjalaan sodan jälkeen. Tämä on edelleen jonkinlainen parantumaton haava suomalaisessa sielussa ja jos et usko, matkusta jollakin ryhmäviisumilla vaikkapa Viipuriin kesäaikaan. Juttele ja erityisesti kuuntele muiden matkaajien tarinoita. (Minä tein näin ja kirjoitin siitä reissusta kirjassani Tuntematon sotavanki.)

Sodan aikana olimme liittoutuneet saksalaisten kanssa ja he huomasivat Leningradin piirityksen yhteydessä saavansa haltuunsa paljon suomalaisina itseään pitäviä inkeriläisiä. Leningradin piiritys halkoi Inkerinmaan alueita ja kaikkia inkeriläisiä ei oltu ehditty evakuoida salamasodan iskiessä, joten alueella oli arvioiden mukaan kymmeniätuhansia inkeriläisiä ja lisäksi heitä oli paennut Leningradiin ja siellä he sitten olivat, kun piiritysrengas seuraavina vuosina kiristyi äärimmilleen.

Muistan ensimmäisen inkeriläisen, jonka kohtasin vuonna 1997 opettaessani historiaa ja yhteiskuntaoppia nuorena sijaisena yläkoulussa Mikkelissä. Oppilas, Dimiksi kutsuttu, oli saapunut hiljattain Suomeen äitinsä kanssa ja puhui suomea voimakkaasti murtaen. Aika vähän. Kommunikoimme lähinnä venäjäksi, sen mitä silloin sitä osasin puhua. Minulla oli tunne, että ei hän paljon mitään opetuksestani ymmärtänyt ja kokemattomana ja epäpätevänä sijaisopettajana en kovin paljon hänen eteensä osannut tehdäkään. Muistelen luokkatovereiden häntä ryssitelleen ja muistan miettineeni syitä näiden inkeriläisten paluumuutolle Suomeen. Vahvimman muiston jätti kuitenkin Dimin historian koe. Olimme käyneet läpi toista maailmansotaa ja kokeessa kyselin sodan käännekohdista. Dimin paperi oli enimmäkseen tyhjää täynnä tai sisälsi yhden tai kahden sanan vastauksia. Sitten näihin sodan käännekohtiin hän olikin yhtäkkiä pinnistellyt pitkänlaisen tekstin siitä, mitä hänen mummonsa oli hänelle kertonut. Dimin kertoman mukaan hänen isoäitinsä oli lähes kuollut nälkään, mutta he olivat päässeet kulkemaan "jääreittiä" pitkin saarron ulkopuolelle turvaan. Muistan Dimin tarinan, koska on melko poikkeuksellista, että oppilas kertoo historian kokeeseen tarinan suvustaan (mikä on sääli). Muistan lisäksi Dimin piirtäneen tekstin rinnalle kuvan piiritystilanteesta ja siitä, missä jääreitti kulki. Lyijykynällä toteutettu piirros ja vastaus painuivat pysyvästi mieleeni. En ollut moisista historian vaiheista sitä ennen kuullutkaan.

Inkeriläisiä Suomessa. Inkeriläisen Pietari Kirjasen, Hatsinan piiristä, lapset Vihtori ja Maria evakoituina Hiitolan Hännilässä. Luutnantti Pekka Kyytinen, valokuvaaja. Lähde: Finna.

Nämä suomea puhuvat, uskonnoltaan luterilaiset inkeriläiset, jotka olivat jääneet saksalaisen miehitysvallan alle eroteltiin muista ja kysyttiin sitten myös aseveli-suomalaisilta, että mitä näille ihmisille pitäisi tehdä. Erilaisten neuvottelujen ja suomalaisten delegaatioiden matkojen seurauksena päätimme vaihtaa ensinnäkin vankeja saksalaisten kanssa ja Suomeen kuljetettiin inkeriläisiä, karjalaisia, vepsäläisiä ja tverinkarjalaisia miehiä ja vaihdossa annettiin saksalaisten valitsemia ja suomalaisten itärintamalla vangitsemia sotavankeja. Lisäksi päätettiin siirtää kymmeniätuhansia inkeriläisiä Suomeen "turvaan", "työvoimaksi" ja ehkä jopa tulevan, vallatun "Itä-Karjalan asujiksi". Varmasti ajatuksia oli monia ja hyvää tahtoakin pieni pisara, mutta työvoimapulasta Suomi kärsi ja inkeriläiset olivat sopiva porukka, joka tänne voitiin siirtää työntekoon. Heidät koottiin Viroon, josta heidät sitten yli myrskyävän meren laivattiin Suomeen. Aluksi väestönsiirtoleireille ja sitten sijoitettuina maatiloille.

"Inkeriläisiä ja suomalaisia nuoria miehiä, jotka loikkasivat tälle puolelle, sekä karjalaisvanhus, kaikki selvästi suomalaispiirteisiä, iloisina ja toivehikkaina odottaen kohtaloaan." Kuva: Sot.virk. Eero Troberg, valokuvaaja. Lähde: Finna.

Tutkimusten mukaan Suomessa jatkosodan vuosina asuneilla inkeriläisillä on melko hyvät muistot tuosta ajanjaksosta. Tarinoissa voisi olla synkempiä sävyjä, jos vertailukohtana ei olisi se, mitä heidän elämänpoluillaan seuraavaksi tuli vastaan. Sodan jälkeen Suomea vaadittiin palauttamaan maassa olevat Neuvostoliiton kansalaiset ja vaikka useimmat inkeriläiset olivat ennen sotia kulkeneet Suomen passilla, heitä oli vainottu kulakkeina ja epäluotettavana aineksena, sekä pakkosiirretty kolhooseihin, nyt heidät haluttin takaisin. Osa lähti. Kuka nyt ei lopulta haluaisi kotiin? (Eivät ne kaikki Itä-Karjalassa suomalaisen miehitysvallan aikana suomalaisiksi/karjalaisiksi identifioidutkaan halunneet Suomeen tulla vaikka mahdollisuutta tarjottiin). Osa piileskeli Suomessa ja osa pakeni Ruotsiin. Kuten aina näyttää olevan, ne, jotka pakenivat Ruotsiin, ehkä tekivät viisaimman ratkaisun. 

Neuvostoliittoon palautetut eivät saaneetkaan palata kotiin, vaan junat jyskyttivät ohi kotiseutujen ovet lukittuina. Suuntana olivat ankarien olosuhteiden työ- ja vankileirit, jos eivät nyt Siperiassa asti, niin kaukana Inkerinmaasta. Osa onnistui lopulta palaamaan, osa siirtyi Karjalaan, osa Viroon. Kun olen jutellut inkeriläisten kanssa Suomessa, moni heistä piti salassa suomalaisen ja inkeriläisen taustansa seuraavina vuosikymmeninä. Kun sitten presidentti Koiviston myötä mahdollisuus paluumuuttaa Suomeen tuli, moni tarttui mahdollisuuteen. Muistan jopa lukeneeni, että he, joilla oli hyviä muistoja Suomesta jatkosodan vuosilta, kotiutuivat tässä kohtaa hyvin Suomeen. He, joilla oli suvussa inkeriläisiä, mutta ei varsinaiseti suvun kokemuksia ja muistoja Suomen puolelta, ovat kokeneet vierautta täällä.

Eli jos sinulla mummolassa oli inkeriläisiä jatkosodan aikana heidät todennäköisesti palautetiin pitkissä junissa Neuvostoliittoon loppusyksystä 1944. Heistä osa on saattanut paluumuuttaa Suomeen 1990-luvun jälkeen ja on yrittänyt sopeutua tänne uudestaan parhaansa mukaan. Pieni osa jäi piileskelemään Suomeen, ehkä jopa sinne isovanhempiesi kylille. Heitä suojeltiin ja oltiin sota-ajoista yhteisöllisesti hiljaa. Monesti erityisesti papit ja seurakunnat olivat suojelunhaluisia, olihan kyseessä saman uskonnon väki, joka ei saisi Neuvostoliitossa uskontoaan pitää. Pieni osa pakeni Ruotsiin, jossa heidät otetiin pääsääntöisesti hyvin vastaan. Heillä on Ruotsissa nykyisin jälkeläisiä, jotka matkustavat Inkeriin ja pitävät yhteyttä esimerkiksi Facebookin sivustoilla. Useimmiten he ovat jo sillä tavalla ruotsalaistuneet, että eivät osaa suomea tai venäjää ja saattavat pähkäillä esivanhempiensa suomalaisia nimiä näillä yhteisösivuilla ja sitten joku minunkaltaiseni päätyy kertomaan heille mitä nimet Lempi, Hilja tai Aino tarkoittavat (näinkin on päässyt käymään). 

Osa heistä on niin kiinnostuneita inkeriläisistä juuristaan, että he ovat perustaneet oman DNA-sivuston, jossa pyritään selvittämään keitä inkeriläiset lopulta olivat ja minne he ovat nyt päätyneet. (Liityin sivustolle koska on mahdollista että isoisäni oli inkeriläinen Andrei Savolainen Salusin kylästä. Hänen äitinsä Mari Savolainen oli väestösiirtoleirillä ainakin Karvionkanavan läheisyydessä, Heinäveden paikkeilla.) 

Jos mietit, onko sinulla inkeriläisiä juuria, niitä todennäköisesti voi olla. Inkerinmaa asutettiin voimallisesti Savon suunnalta, joten varmaan kaikilla savolaista sukujuurta omaavilla on oma sukupuun oksansa joka siirtyi Inkeriin joskus 1600-luvun jälkeen. Minun suvussani on lähdetty sinne suunnalla paljon ja olenkin sukua inkeriläisille sekä isäni, että äitini kautta.

Kansallisarkistosta voi hakea "Inkerin siirtoväen väestökorttia", josta voi tarkistaa, tuliko sukulainen Suomeen jatkosodan aikana. Kuntien omista arkistoista voi tarkistaa mihin taloihin väki sijoitettiin ja milloin heitä on palautettu.

Jos epäilee, että sukua on ollut saksalaisen miehitysvallan alla sota-aikana Inkerinmaalla, Tallinnan arkistosta (Riigiarhiiv), on saksalaisten väestölistoja inkeriläiskylistä 1940-luvulta "Sicherheitspolizei und SD Einsatzgruppe A. Herdhaltungsliste".

Jos mietit, menivätkö he Ruotsiin heistä voi löytä paljonkin kiinnostavaa tietoa Tukholman Riksarkivetista. Inkeriläisistä koottiin erilaisia tietoja ennenkuin he saivat Ruotsin kansalaisuuden. Jos heistä ei tullut Ruotsin kansalaisia, tietoja löytyy Migrationsverketistä.

Inkeriläisiä kirkonkirjoja löytyy Kansallisarkistosta. Selaamalla Finnaa hakusanalla "inkeriläinen" löytyy valtavasti kirjallisuutta, tutkimuksia ja eri arkistojen lähteitä, myös vihjeitä kuntien arkistoihin.

Hiskistä löytyy joitakin inkeriläisten seurakuntien tietoja, esim Tuutarista ja tietysti Pyhän Marian seurakunnan arkistoja Pietarista. 

Myös maailmanlaajuisesta Family searchista voi löytyä tietoja.

Kansikuva: Majuri Lojander, valokuvaaja: Miehikkälän työleiriltä: Inkeriläisiä äitejä lapsineen. www.finna.fi