Kirjoitukset avainsanalla sähkömies

Hankkija ja Pohjolan Kaapelin emalilankatehdas 1974

 

Alkusyksystä 1974 vähennettiin porukkaa Lastenklinikan työmaalta ja taas tuli muutama päivä lomautusta ennen uutta työkohdetta. Sitten pääsin rakentamaan emalilankatehdasta Hönttämäelle. Paljon myöhemmin tilat siirtyivät Nokialle.

 

Heti alussa oli skismaa matkakorvauksista asentajien ja työnjohdon välillä. Taidettiin siinä muutama tunti istuakin ennen kuin ristiriita selvisi ja saimme voileipärahat ja kilometrikorvaukset.

Urakka eteni vauhdikkaasti, sillä se oli normaalia rutiini hommaa. Välillä paiskittiin ylitöitä kiireisen aikataulun vuoksi. Muutama kaveri seikkaili humalassa viikonlopputöissä ja kauempaa komennettu asentaja oli saanut jostakin tippurin.

 

Oulu juoksun aikaan en voinut olla töissä viikonloppuna, joten jäin syyskuun viimeisenä perjantaina asentamaan yksin ruokasalin valaistusta. Lamput olivat kookkaita kolmiputkisia loistevalaisimia. Merkkasin valaisinlinjat kattoon ritsalangalla (värilanka). Nyt tarvittiin jo apua, sillä pelkät kädet ja pää eivät enää riittäneet. Kiilasin valaisimen laudasta tehdyllä T-mallisella tuella toisesta päästä lastulevykattoon, samalla toisesta päästä päällä tukien pystyin kiinnittämään sen ruuveilla. Olihan se taistelua, mutta sain valaisimet paikoilleen puolenyön maissa ja jonka jälkeen poljin fillarilla kotiin.

 

Työnjohdon kanssa sattui pieni yhteenotto mestarin tulessa kahvitauolla komentamaan töykeästi asentajia töihin. Kaverit hermostuivat siitä niin, että päätimme yhdessä lyödä ”perseet ketoon”. Emme lähteneet töihin ennen kuin mestari pyytäisi anteeksi asiatonta käytöstään. Tunnin päästä asia selvisi johdon nöyrtyessä ja työt jatkuivat.

 

Vedimme viikonlopputöinä suurvirtakaapeleita pääkeskukselle nokkamiehen peitellessä sähkökeskuksen jännitteisiä osia huolissaan, koska niihin tuli jännite suoraan muuntajalta. Ihmettelin miten hän noin säikkynä on, eihän minullekaan ollut sattunut mitään vuonna 1971, vaikka kairasimme suoraan 20 kilovoltin syöttökaapeliin. Kaapelien veto onnistui ilman havereita.

 

Paha työtapaturma

 

Seuraavalla viikolla olimme hakemassa asennustarvikkeita toisesta tehdashallista, kun valot sammuivat ja syttyivät hetkeksi sammuen sitten kokonaan. Ihmettelimme miksi. Sitten selvisi syy.

Marjalan Pentti oli ollut kytkemässä suurvirtakaapeleita. Kaapeleiden järjestys oli ensiarvoisen tärkeä, että niiden aiheuttamat magneettikentät kumoaisivat toisensa. Pentti varmisti kaapelien järjestystä keskuspäässä kytkemällä jännitteettömiin suurvirtakaapeleihin oikosulkulangan. Kytkentäkennojen alaosaan tuli syöttöjännite suoraan muuntajalta ja hänen käyttämänsä ”jompituslanka” oli todennäköisesti osunut jännitteisiin liittimiin aiheuttaen oikosulun. Valtava valokaari oli sytyttänyt palamaan sekä lattian että kaapiston maalit.

 

Mennessämme tapahtuma paikalle, se oli kuin pommin jäljiltä, kuten televisiouutisista nähdyt IRA:n iskut Belfastissa. Jotta tulipalo oli saatu taltutettua, sinne oli täytynyt tyhjentää useampi jauhesammutin. Pentin punaisesta lippalakista ei löytynyt kuin suikaleita. Seinällä oli monen metrin korkeudessa sulaneita kupariroiskeita. Jäljet olivat todella järkyttäviä!

 

Pentti kertoi poistuneensa oikosulkupaikalta kapeaa käytävää kaapiston ja seinän välissä. Sitten hän ylitti puolen metrin levyisen kaapelikanavan, alitti suoja-aidan. Hänen ollessa poistumisportaiden alapäässä Leväsuonmuuntoaseman maasulkurele yritti kytkeä jännitettä uudestaan, jolloin oikosulku uusiutui.  Kova lenkkeilijä kun oli, hänen työkenkinään olivat lenkkarit. Legenda kertoo, että Pentin poistuessaan sähkötilasta Pohjolankaapelin käyttömiehet olivat nähneet hänen kipinöineen metallisiin ovenpieliin. Oliko Pentti saanut sähköiskun varautuen sähköisesti? Vai oliko se pelkää käyttömiesten kuvitelmaa?

 

Pentin kasvot ja kädet paloivat todella pahasti. Onneksi hän selvisi vielä työelämään. Vasta silloin tajusin sen, mikä voima sähköllä on ja kuinka onnekas olin kesällä 1971. Sähköä kannattaa varoa ja kunnioittaa aina, sillä sitä ei näe, mutta sen vaikutukset tuntiessaan voi jo olla myöhäistä!

 

Kertausharjoitukset

 

Syksyllä kävin viikon kertausharjoituksissa Hiukkavaaran metsissä. Tämä joukko oli ollut kasassa pitkään ja sen tehtävänä oli tosipaikan tullessa Oulun suojeleminen. Minut määrättiin raskaan kranaatinheitinkomppanian tulenjohtojoukkueen viestiryhmään. Koska ryhmään ei tullut aliupseeria, minut nimettiin korpinjämieni vuoksi ryhmänjohtajaksi. Sanoin ryhmälle, etten tiedä näistä asioista mitään, joten hoitakaa hommat, minä voin kantaa tapsikeloja.

 

Ensimmäiset päivät telttamajoituksessa menivät loikoillessa. Seurasimme kauhuissamme kuinka kivääriporukan miehiä höykytettiin sulkeisissa sekä juoksetettiin pitkin soita. Lopulta he olivat uupuneet suolle niin, että toisen joukkueen miehet olivat joutuneet auttamaan heidät sieltä pois.

 

Kävimme katsomassa kevyen krh:n ammuntoja jotka eivät olleet kovinkaan tarkkoja. Seuraavana päivänä oli meidän vuoro. Pojat antoivat suuntimat ja ensimmäisestä laukauksesta lähtien kaikki osuivat nappiin. Pari sirpaletta katkoi oksia tulenjohtopaikan männyistä. Se oli hienoa ja ammattimaista toimintaa.

 

Meitä myös kyyditettiin panssarivaunun kannella. Saimme pyörähtää vaunun telaketjun edestä sen ajaessa meitä kohti sekä kokeilla miltä tuntuu kun se ajaa yli maatessasi telaketjujen välissä. Teimme myös maihinnousuharjoituksia syöksyveneillä.

 

Loppusodassa pyöräilimme Turkansaaren lähistölle, jossa yövyimme ja teimme aamulla maihinnousun Oulujoen pohjoispuolelle. Ryhmämme ”kuoli” välittömästi, joten toimimme sen jälkeen rennosti vaikka meitä kuinka komennettiin.

 

Loppupuheessa moitittiin osan porukasta käyttäytyneen kuin Rajamäen rykmentti, varmaankin meistä johtuen. Kertausharjoitusten johtaja totesi ryhmän pysyvä kasassa ja saavan taas kutsun harjoituksiin. Onneksi ei tullut kutsua 12 vuoteen. Varusteita luovuttaessa huomasin papereistani, että tehtäväkseni oli merkitty kirjuri, joka oli sitten viivattu yli. Hieman harmitti, mutta sehän keikka oli jo ohi, joten mitäs siitä.

 

Takaisin töihin kaapelitehtaalle

 

Tehtaan korjaamolle tuli mies kyynärsauvojen kanssa, jolloin minulle kerrottiin tämän työntekijän järkyttävä kohtalo. Mies oli ollut katsomassa sukulaistaan OYS:ssa ja pois lähtiessään hän oli mennyt viemään jotain auton takakonttiin. Tällöin erään naisen ohjaama auto oli törmännyt autonperään sillä seurauksella, että miehen jalat olivat jääneet puskureiden väliin. "Onneksi" siitä oli lyhyt matka ensiapuun, jossa todettiin molempien säärien murtuneen. Jalat kipsattiin ja hän pääsi kotiin. Seuraavana aamuna mies ihmetteli varpaidensa outoa väriä. Sairaalassa selvisi karmea kohtalo, molemmissa jaloissa oli kuolio ja ne jouduttiin amputoimaan polven alapuolelta. Siinä hän nyt harjoitteli kävelemään uusilla proteeseillaan.

 

Sähköliitto

 

Kävin muutamassa Sähköliiton pikkujoulussa ja tarjoilut olivat hyvät. Ravintolat olivat Merikoski, Tervahovi ja Albert. Albertissa hieman harmitti Sähköliiton toimitsijan tallentaessa tilaisuutta kaitafilmille. Kuvaaminen oli todella pahan näköistä ruiskumaalausta kameran heiluessa kuin hullun "se" mielettömän "siellä". Olisinpa päässyt ikuistamaan juhlatilaisuutta. Illan edetessä selvisi syy kuvaamisen epämääräisyyteen. Kuvaaja toikkaroi miestenhuoneesta tuhannen tupakeissa solmio jouluruoassa, koska se oli uinut samassa paikassa mihin hän oli vetänyt laatat.

 

Hallin vihkiäiset

 

Halli valmistui kevättalvella 1975. Myöhemmin olen kuullut, että silloisen laman aikana ei ollut muita tapahtumia koko Suomessa kuin emalilankatehtaan vihkiäiset. Siksi myös tasavallanpresidentti Urho Kekkonen oli tullut juhlistamaan tilaisuutta. Propagandan mukaan "Urkki" oli rautaisessa kunnossa loikkien leveiden metsäojien yli. Kuitenkin hän oli tullessaan köpötellyt lyhyillä askelilla Oulunsalon-lentokentällä. Tehdaskierroksella adjutantti oli kulkenut hänen edellä huomautellen, että kynnys herra presidentti. Ei ollut "Urkki" enää entisessä vedossa.

 

Lama, lomautus ja Toppilan sellutehdas 1975

 

Helmikuussa Hankkijan palveluksessa Pohjois-Suomessa oli liki 90 asentajaa. Hankkija oletti saavansa Tornion terästehtaan asennusurakan, mutta se menikin ARE:lle. Minut lomautettiin helmikuussa ja huhtikuussa töissä oli ainoastaan viisi sähkömiestä. Lomautus sattui ikävään saumaan. Olimme tehneet tammikuussa asuntokaupat ja jouduin työttömäksi isot asuntovelat niskassa.

 

Olin kuukauden lomautettuna kunnes maaliskuussa 1975 työvoimatoimisto toimi ensimmäisen kerran urallani osoittaen töitä Toppila Oy:n massatehtaan kunnossapidossa. Kiertelin tehdasta vanhemman asentajan apuna. Siellä oli myös toinen nuori asentaja Hankkijalta. Kerran hän totesi, että oletko sinä huomannut erään vanhan asentajan työparin jatkuvia vierailuja verstaalla. En ollut nähnyt.

 

Myöhemmin olin työparini kanssa voimalaitoksen ylätasolla, jolloin tämä vanha asentaja tuli alemmantason sähkökotelolle korjauskeikalle. Hän aukaisi kotelon, tarkisteli sitä aikansa, penkoi sitten työkalupakkiaan ja todeten, ettei hänellä ole tarvittavia osia ja kehotti nuorempaa hakemaan ne verstaalta. Asentajan poistuessa vanha asentaja suoritti pikaisesti korjaustoimet. Apulaisen saapuessa takaisin tokaisi vanhus, että hän löysikin osat ja sai korjattua vian.

 

Mietin, että voiko tämä olla totta armon vuonna 1975! Seoslannoitetyömaalla nokkamies oli kertonut, että vanhat asentajat eivät näyttäneet nuoremmilleen kuinka asennukset tehdään eivätkä opastaneet muutenkaan. Luulin tämän olevan kaukaista historiaa, mutta ei se ollutkaan sillä näin sen omin silmin. Kuinka onnellisessa asemassa olin ollut työkavereitteni suhteen. He olivat auttaneet ja opastaneet minua, joskus jopa kädestä pitäen.

 

Sitten minulle ilmoitettiin, että joutuisin myös päivystystehtäviin. Yhtiö hankkisi minulle lankapuhelimen ja päivystysvuorossa ollessani joutuisin olemaan kotona valmiustilassa saaden siitä pienen korvauksen. Hälytyksen tullessa täytyisi korjauskeikalle mennä välittömästi.

 

Voi ei! Minua alkoi pelottaa, että joutuisin yksin vikakeikalle. Tähän asti olin ollut työmailla jossa nokkamies hoiti työhön ohjauksen ja siellä toimittiin pareittain. Olin epävarma selviäisinkö yksin hälytyksistä ja osaisinko hoitaa työni, jos tehtaalla ilmenisi jotain ongelmia. Sen sekä matalan palkan vuoksi yritin löytää urakkatöitä. Sitten työkaveri Hankkijalta kertoi, että Vesionnisella tarvittaisiin miehiä OTK E-jakelun rakennustyömaalle.

 

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hankkija ja Kiimingin kunnantalo 1972

 

Kahdeksan kuukauden palveluksen jälkeen oli edessä paluu arkeen. Vapaata oli muutama päivä jonka jälkeen aloin kulkea Jussi Kuivalan kyydissä Kiimingissä. Ford Taunus oli auto eikä sen lämmityslaite toiminut alku komennuksella, mutta matka taittui raittiisti ja tuulilasit pysyivät sulana kylmäpuhalluksellakin.

 

Kunnantalon rakennustyömaalla putkitettiin seiniä ja laaneja (kattoja). Kirvesmiehet tekivät työnsä samoin kuin raudoittajat ja sitten valun alkaessa olisi pitänyt olla myös sähköputket ja -rasiat paikoillaan vaikka me pääsimme asennustöihin vasta muiden jälkeen. Pakkanen puudutti sormet kun putkitimme ja asensimme rasioita rautojen keskellä kädet verillä. Haavoja ei huomannut vasta kuin tauolla käsiä pestessä jolloin niitä kirveli hitosti. Mestari huusi perseen takana, ettekö te ole vielä saaneet tehtyä asennuksia, betonivalut pitäisi saada valmiiksi.

 

Muurarit olivat suuria herroja. Heidän tulessa työmaalle muuraamaan ulkoverhousta kiersi vastaava mestari paniikissa tutkimassa ovatko mestat valmiina.

 

Toki niitä leppoisempiakin päiviä oli. Ruoka- ja kahvitauoilla työporukka pelasi venttiä rahasta. Pari kaveria lypsivät kimpassa eräältä maalarilta rahat, jolla oli paha peliriippuvuus.

 

Hankkija ja Pohjolankaapeli Hönttämäellä 1973

 

Kiireiden loputtua Kunnantalon työmaalla kevättalvella 1973 oli seuraava työkohde uusi kaapelitehtaan halli, jonka viimeistelytöissä tarvittiin apuvoimia. Työ piti sisällä tuttua kaapelointia ja kytkentää. Energiaa töihin antoivat mukana olevat eväät, kahvit termospullossa, muutama pulla viipale, puolenlitran maitopullo sekä kolme siivua leipää makkaralla ja juustolla.

 

Lambergin Hannulla oli eväänä myös jogurttia ja hän aukaisi kannen verkkaisesti, nuolaisten siinä olleen jogurtin makeasti maiskauttaen. Sitten Hannu alkoi syödä joka lusikallisesta nauttien. En pitänyt hapanmaitotuotteista, mutta työpäivän päätyttyä minun täytyi käydä ostamassa jogurttia. Kotiin päästyäni sitä piti maistaa välittömästi, että voiko se olla niin hyvää ja kyllä se hyvää olikin. Kiitos kaiman joka karsi ennakkoluulojani!

Öljykriisin vuoksi sammuteltiin katuvaloja ja näyteikkunavalaistuksia. Täytyi alkaa säästämään sähköä ja polttoaineita! Energiayhtiöllä oli aina oli syy nostaa sähkönhintaa, jos sitä kului liikaa ei tuotantokapasiteetti riittänyt, jos sitä kulutettiin liian vähän energiayhtiön kulut kasvoivat. Mikään kuluttajan toimintatapa ei ollut oikea! Energiakriisi kiihdytti inflaatiota ja laukaisi laman alkuliitoonsa.

 

Hankkija ja rivitalot Kurkelanrannassa 1973

 

Keväällä siirryin lyhyeltä keikalta Osmo "Osku" Koistisen kaveriksi kolmen rivitalon rakennustyömaalle, jotka olivat väreiltään oranssi, sininen ja punainen. Viimeistely töissä johdotettiin, kalustettiin ja kytkettiin asuntojen sähköjä. Tämäkään ei kestänyt kauaa. Sen jälkeen oli pikku keikka jossakin teollisuushallissa Alppilassa.

 

Hankkija ja Oulun yliopisto Linnanmaa 1.vaihe 1973

 

Seuraavaksi siirryin antamaan panokseni yliopiston rakentamiseksi suolle. Sinne se nousi entisille lenkkipoluille. Työmaalla varoitettiin, että älä koskaan pyydä nokkamies Aarno "Aape" Satulehtoa heittämään vasaraa, sillä hän todellakin heittää sen ja saat varoa päätäsi. "Aape" oli vaikuttavan näköinen persoona tuuheassa parrassaan enkä uskaltanut testata varoituksen todenperäisyyttä.

 

Kytkimme kilpaa vetokaappeja, jonka jälkeen asennettiin ja kytkettiin laboratoriopöytien keskuksia. Työnjohtajille oli sattunut fiba. He olivat vaatineet syöttökaapelien tarkkaa mitoitusta ollen paikanpäällä osoittamassa keskusten paikat sentilleen. Todellisuus olikin aivan toista eivätkä keskukset sijainneetkaan siinä missä niiden oletettiin olevan jolloin syötöt olivat liian lyhyitä. Ehkä olisi kannattanut ottaa hieman ylimääräistä, sillä kaikki kaapelit jouduttiin jatkamaan ja tarvike ja työkulut ylittivät muutaman metrin ylimäärän reilusti. Sellaista säästöä se oli.

 

Pelleilimme Kalevi Liedeksen kanssa säikytellen toisiamme. Minä en vain onnistunut koskaan hätkäyttämään Kalevia joka oikea aikaisen ajoituksen ansiosta onnistui lähes aina.

 

Kesäloman kanssa oli pieniä ongelmia, kun en ollut ottanut edellisenä vuonna kesälomarahoja armeijan vuoksi. Onneksi nekin lomapäivät löytyivät ja sain kunnollisen vuosiloman.

 

Kiristäessämme pistorasiayksiköitä laboratoriopöytiin toisen pitäessä kiinni kiristäjä karjaisi voimakkaasti. Kerran eräs säikähtänyt mies juoksi hädissään katsomaa sattuiko pahastikin! Ei sattunut ja meitä vain nauratti.

 

Olin lyhyellä sairauslomalla jonka jälkeen asensin valaisimia kosmisen säteilyn laitoksen kattoon. Silloin ylöspäin asentaminen otti käsiin, mutta kaikkeen tottui.

 

Hankkija ja Lastenklinikka 1973

 

Syksyllä 1973 oli muutama pakkolomapäivä ennen seuraava työkohdetta joka kestikin sitten hieman pitempään. Uuden ja upean Lastensairaalan työmaa oli ensimmäisen työkohteeni Lääketieteenlaitoksen vieressä. Teimme aikamme töitä sairaalan eteläosissa. Sitten Seppo "Keku" Kekäläisen totesi, että laitetaan Hannu kuntoon nuo kaksi pohjoisinta kaarta koska niiden valmiusaste on jäänyt pahasti jälkeen muusta osasta sairaalaa. Ja niinpä me aloitimme asennustyöt rivakasti kilpaillen kumpi saa enemmän aikaan. Silti ehdimme pitää täydentunnin tupakkitauot. Kesällä istuimme ikkunalaudalla nauttien lämmöstä ja ohi kulkevista maisemista. Seppo poltti Marlboro herkkutupakkaa ja minä pidin hänelle seuraa koska en tupakoinut.

 

Silloin ei ollut akkukoneita vaan kaikki ruuvit väännettiin käsin ruuvimeisselillä. Tällöin sattui myös läheltä piti tilanne. Kisa oli kova Sepon asentaessa loistevalaisimia käytävän toisella puolella ja minä toisella puolella. Kumpi ehtii ensin! Kaksiputkisten loistevalaisimien asennus tapahtui helposti yksinkin. Valaisin nostettiin alas lasketussa katossa olevaan aukkoon, kannatimme sitä päällä molempien käsien ollessa vapaana kiinnittämään se ruuveilla laudasta tehtyyn pohjaan, koolaukseen. Erään kerran koolauksen kiinnitys kohdalla oli oksa eikä ruuvi uponnut siihen kunnolla jolloin ruuvimeisseli lipsahti ruuvin hahlosta iskeytyen poskiluuhuni pari senttiä silmän alapuolelle. Hieman ylemmäksi osuessaan vamma olisi ollut vakava, nyt selvittiin pelkällä ruhjeella poskipäässä. Nykyinen suojalasipakko on suuri edistysaskel työturvallisuuden kannalta.

 

Joskus joutui piikkaamaan sähköputken ympäriltä betonia kun se ei ollutkaan sattunut valussa väliseinän kohdalle. Silloinkin siristeltiin vain silmiä ja toivottiin vain etteivät kivensirut satu osumaan. Ammuimme Hilti-pyssyllä rasianpohjia kiinni betonikattoon. Kaapeloimme, johdotimme, kalustimme hikeä säästämättä.

 

Ammattikoulussa opettaja Ritala kertoi oikeilla urakka-asentajilla olevan haalareissa jokaiselle työkalulle oma paikkansa. Opettelin tämän jo ammattikoulussa ja siitä oli suuri hyöty myös työelämässä. Sivuleikkurit tietyssä taskussa, ruuvitaltta toisessa, puukko, jakoavain, mitta ja vasara omissa paikoissaan. Ei mennyt turhaa aikaa työkalujen hakemiseen.

 

Sepon vauhti oli joskus niin kiivas, että unohteli työkalujansa milloin mihinkin. Poimin ne talteen ja hänen alkaessa kaipailla niitä otin kulloisenkin työkalun taskustani kysyen, tämäkö sinulla on hukassa.

 

Joskus työmaalla sattui pieniä kommelluksia. Ruokatunnilla Antsu oli aivastanut ruokalaparakin portailla sillä seurauksella, että tekohampaat olivat lentäneet parakin alle. Siellä hän oli kontannut etsien hampaitaan hiekasta. Onneksi ne löytyivät ja hän pääsi syömään. Saattoi vähän hiekka hiertää ikenissä ja narskua hampaissa.

 

Yhdellä asentajista oli lasisilmä jolla hän silloin tällöin pelleili. Kerrankin hän muljautti silmän ulos kuopastaan todeten, että annapa kun katson sitä lähemmin työntäen kourassa olevan silmän kohteeseen kiinni.

 

Uudenvuoden lupauksena osa tupakoijista lopetti sauhuttelun. Porukan puheliaimpiin kuuluva Sorppasen Matti kulki vieroitusoireissaan harmaana katse lasittuneena kuin zombilla. Lopulta työkaverit kehottivat Mattia lopettamaan tupakkalakon oman ja toisten turvallisuuden vuoksi. Lopulta vain muutama pääsi irti riippuvuudestaan.

 

Vaikka työmaan eteläpäässä oli suurempi joukko asentajia saimme Sepon kanssa kahdestaan rempallaan olleen pohjoisosan valmiiksi ennen heitä! Minusta se oli huikea suoritus.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hankkija ja Typpi Oy 1971

 

Oli perjantai ja siivouspäivä kun vanhempani hermostuivat saamattomuuteeni. He soimasivat minua, että aikuinen mies vaan makaa toimettomana saamatta työttömyyspäivärahaa eikä edes yritä päästä töihin. Kimpaannuin siitä niin, että hyppäsin polkupyörän selkään ja ajoin kaupunkiin. Päätin etten palaa kotiin ennen kuin olen löytänyt töitä. Soitin Heinäpäässä puhelinkopista kaikkiin Oulun sähköliikkeisiin. Minut pyydettiin haastatteluun Hankkijalle, Luukkosen sähköön sekä Hammarin sähköön. Tästä opin, että töitä täytyy hakea aktiivisesti ottamalla yhteyttä suoraan työnantajaan joko puhelimitse ja vielä parempi on mennä henkilökohtaisesti paikanpäälle kysymään, sillä se antaa positiivisen kuvan työnhakijasta.

Hankkijalta luvattiin töitä. Hammarin sähkössäkin ilmapiiri vaikutti myönteiseltä, siihen asti kunnes pyysin aikaa harkita tarjousta. Silloin työnjohtaja totesi töykeästi, että sitten ei käy! Luukkosen sähkö antoi reilusti aikaa miettiä.

 

Viikonloppuna tein valinnan ja se oli Hankkija. Ilmoitin Luukkoselle, että valitsin toisen firman. Ilmoittauduin Hankkijalla Matti "Möykkä-Matti" Moisiolle ja hän ohjasi minut silloisen Typen Seoslannoitelaitoksen saneeraustyömaalle. Siellä oli nokkamiehenä sodassakin ollut Jaakko "Jaska" Kaukolahti. Mukava mies jonka mielestä myös nuorille täytyy antaa mahdollisuus näyttää kykynsä. Vahingosta viisastuneena, vaikkakin hieman myöhässä, liityin myös Sähköliittoon.

 

Koska työtä ei voinut tehdä urakalla saimme tuntipalkan päälle 40%:n työkohtaisuuslisän. Työolosuhteet olivat todella likaiset. Tehtaan palokunta oli pessyt lannoitepölyn pois kaapelihyllyiltä ja sen jäljiltä oli joka paikassa märkää lannoite lillinkiä joka haavaan joutuessa poltti kuin suola. Revimme vanhat kaapelit hyllyiltä ja purimme moottorit sekä muut sähkölaitteet uusien tieltä.

 

Korkea työmaa eikä palkassakaan ollut moittimista

 

Purkutöiden valmistuttua alkoivat asennustyöt jolloin työvoimaa täytyi lisätä. Vanhat ”patut” totesivat työmaalle tullessa, ettei me tuolla työkohtaisuuslisällä tehdä yhtään mitään, jos se ei nouse 70%:iin lyömme perseet ketoon. Nokkamies yritti rauhoitella porukkaa, mutta se ei auttanut. Lopulta tiukkojen neuvottelujen jälkeen lisä nousi takautuvasti 70%:iin. Olin tehnyt töitä jo kuukauden ja kaikkiin tekemiini tunteihin sekä ylityöprosentteihin tuli jälkikäteen 30%:a lisää. Olivat ne rehvakkaita tilejä. Annoin isälle ja äidille puolet jokaisesta kahdenviikon palkasta ja he meinasivat pyörtyä koska summat olivat suurempia kuin isän kuukausipalkka, vaikka hän oli ollut tukkumyyjänä 25 vuotta. Toki he olivat myös tyytyväisiä ja ylpeitä pojastaan!

 

Parin kuukauden sisällä olin urani toisessa huippukohdassa, 100 metriä korkeassa betonipiipussa. Kun minulle selvisi, että sen sähköistäminen on seuraava tehtäväni, kävin kiipeämässä piipun puoleen väliin katsomaan miltä sieltä näyttää. Lentoestevalojen aukosta maisemia katsoessani tuntui kuin piippu olisi huojunut. Alas tullessani kerroin työkavereille tapahtuneesta. He hekottelivat, että ei se piippu ole huojunut, kyllä nyt Hannua taisi huimata!

 

Seuraavana päivänä nousimme piipun kyljessä olevalla rakennushissillä sen huipulle laskemaan asennettavat kaapelit alas. Tuuli oli navakampi kuin edellisenä päivänä. Yhtäkkiä kaverit tarrasivat kiinni kaiteesta kiroten, että hitto vie tämähän huojuu ja totesivat, että totta sinä puhuit!

 

Kun kaapelit oli laskettu alas, alkoi armoton proppaaminen. Työskentelimme työparin kanssa saaden työkohtaisuus- ja korkeanpaikanlisää. Turvavälineinä olivat kypärä sekä pylväshommiin tarkoitettu turvavyö. Se oli hoikalle pojalle niin väljä, että nokkamies joutui kiristämään vyötä kahden lenkin väliltä narulla jotta se pysyisi ylläni. Ei ollut turvakenkiä, kuulo-, hengitys eikä silmäsuojaimia. Voitte vain kuvitella sen äänen kun iskuporakone huutaa korvan juuressa hoosiannaa betoni piipun vahvistaessa ääntä! Mitä se vaikuttaa kuuloon? Sen jälkeen on ollut parempi pitää puhelinluuria vasemmalla korvalla!

 

Tikkaiden turvakehikosta sai hyvä tuen poratessa. Kovametalliteriä meni heinähäkillinen, sillä kiveen tai rautaan osuessa poranterän hehkui punaisena ja kovametallipalan tinaukset sulivat jolloin se tipahti, kun sen otti pois reiästä. Ei ollut Hiltejä vaan AEG:n kierrosporakone joka vinkui kuin lentokone.

 

Vakava vaaratilanne

 

Kilpailimme usein, tauoille mentäessä ja työpäivän päättyessä, kumpi ehtii ensin maanpinnalle. Toinen lähti hissillä ja toisen tullessa tikkaita myöten. Kerran 25 metrin korkeudessa olevan levähdystason kohdalla jalkani lipesi tikkaiden puolalta ja jäin roikkumaan yhden käden varassa. Se liippasi niin läheltä, että säikähdykseltä selvittyä täytyi istahtaa tasolle huilaamaan sydämen hakatessa kiivaasti.

 

Tikkaita ylöspäin kavutessa yritin alittaa minuutin haamurajaa sitä saavuttamatta. Seoslannoitteella oli aluesähköasentajana lupsakan letkeä Markku Lassila joka tuumasi rauhallisesti, että kyllähän tuonne alle minuutissa pääsee. Epäilin suuresti hänen puheitaan, jolloin hän päätti kokeilla. Kisa käynnistyi ja ennen minuutin täyttymistä Markku heilutti isoa kouraansa piipun päältä. En tiennyt vielä silloin Markun olevan kuuluisaa Lassiloiden urheilijasukua. Törmäsin Markkuun myös myöhemmin muissa ympyröissä, mutta siitä sitten tuonnempana.

 

"Möykkä-Matti" ja Jorma "Hessu" Mettovaara tulivat työmaalle ja lähdimme tarkistamaan piipputyömaata. Puolessa välissä Matti kysyi, että voiko nousun keskeyttää? Mettovaara totesi, ettei voi. Me muut kävimme piipun päällä Matin jäädessä hissiin. Seuraavana päivänä hän oli todennut konttorilla, että hänen jalkansa ovat todella kipeät! Matti oli jännittänyt niin hissin heilumista ja vaappumista liitoskohtien kohdalla ja hissin lattianakin oli vain vaneri. Toki hissin olisi voinut pysäyttää kesken matkan ja palata takaisin alas, mutta kiusaahan se pienikin kiusa on, taisi Jorma ajatella.

Usein tuli pyyntöjä muilta tehtaalla työskenteleviltä käyttää heitä huipulla. Kerrankin tuli lauma naisia sekä karskin näköinen mies. Pääsimme 15 metrin korkeuteen, kun mies jo istahti hissin nurkkaan puristaen rystyset valkoisina verkkoseinää. Naiset kävivät kierroksen piipun päällä miehen istuessa hiljaa hississä. Laskeutumisen loppuvaiheessa mies nousi ylös puhumatta mitään, hän taisi testata korkeanpaikankammoaan huonolla menestyksellä.

 

Voin sanoa, että olin urani huipulla sekä fyysisesti että taloudellisesti enkä ole vastaavaan asemaan sen jälkeen päässyt.

 

Hankkija ja Kemi Oy 1972

 

”Sekapaskan” saneeraus tuli lopulta valmiiksi ja seurasi siirto komennukselle Kemi Oy:n (Metsä Fibre) massatehtaalle. Lähdimme köröttelemään maanantaina 3.1.1972 klo 05:20 Liedeksen Kalevin Fiat 600:lla kohti Kemiä. Kalevi vain ajoi, koska minulla ei ollut ajokorttia. Otimme mukaan viikon varusteet ja makuupussit, koska paikanpäällä oli vain parakkimajoitus. Illan koittaessa "Kaltsu" kysyi, että lähdetäänkö yöksi kotiin. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, koska seurustelin ensimmäisen vaimoni kanssa. Pidettyämme vain puolentunnin ruokatauon pääsimme kotimatkalle jo klo 15:30.

 

Parakkiasutuksessa joillakin asentajilla meni aikaa lujaa. Kerrankin muutama asentaja oli mennyt ruokatunnilla hakemaa pankista käteistä rahaa, silloin ei ollut pankki- eikä luottokortteja. Yksi kavereista oli pyörtynyt kassajonossa josta hänet oli viety sairaalaan. Hänen sokeri- sekä muut arvot olivat olleet pielessä reilun ryyppäämisen johdosta. Myöhemmin tämä asentaja sai lopputilin.

 

Aniskarhun murahtelua

 

Olin päässyt tutustumaan anislikööriin erään kaverin tarjotessa ryypyt Lääketieteenlaitoksen työmaalla ja sen pirteä maku jäi mieleeni. Vielä silloin oli joillakin tapana aloittaa naukkailu perjantaina iltapäivällä. Pyysin perjantaina Kemissä erästä työkaveria tuomaan Alkossa Anislikööriä sekä jotain muuta mukavaa viikonlopuksi. Mikähän piru häntä puraisi kun sain liköörin kyytipojaksi Karhuviinapullon. Tämän yhdistelmä sekä sen vaikutukset viikonloppuun ovat syöpyneet syvälle muistini sopukoihin. Sitä karhua ei ole ollut ikävä.

 

Eräs perheellinen työkaveri esitteli naisten puhelinnumeroita almanakastaan ja pomminvarmaa tapaa jolla hän vältti vaimon epäilykset. Puhelinnumerot olivat allekkain ja hän oli lopuksi tehnyt yhteenlaskun numeroista jotta ne näyttäisivät palkkalaskelmilta. Kaikkea se pettäjäntie teettää.

 

Yhden ainoan kerran yövyimme Kemissä, kun eräs työ täytyi saada valmiiksi kyseisen päivän aikana ja siinä meni sen verran myöhään. Sitä rataa se meni, hiton kuumia työkohteita tai sitten hytistä pakkasviimassa katolla huippuimureita asentaessa.

 

Työt vähäksi aikaa ”telakalle”

 

Lopetin työt helmikuussa varusmiespalvelukseni alkaessa jonka jälkeen Kalevi ajeli Kemissä yksin syksyyn saakka. Kesällä hän oli rakentanut omakotitaloa töiden ohessa. Yöunet olivat jääneet usein muutamaan tuntiin, kun hän oli taas lähtenyt kohti Kemiä. Yhden kerran hän oli torkahtanut rattiin ja herännyt soran rapinaan, onneksi ei ollut käynyt pahemmin. Raskas työ, pitkä työmatka sekä rakennustyön rasitukset ja stressi olivat aiheuttaneet hänelle sairauslomaan johtaneen vatsahaavan minun ollessa Hiukkavaarassa.

 

P/S Olemme liki kolmasosan elämästämme töissä, mutta kuinka vähän siitä ajasta tallennamme valokuvina ja videoina. Itse olen pyrkinyt näppäämään jonkun valo-/digikuvan, kaitafilmannut pätkän tai videoinut tovin, vaikkakin aivan liian harvoin. Ei muuta kuin kamerat esiin koska se on nykyään niin helppoa.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ammattikoulu 1967

 

Pääsin opiskelemaan Oulun Ammattikoulun sähköasentaja ja -koneenkorjaaja linjalle ylimääräisenä opiskelijana isäni myötävaikutuksella vuonna 1967. Pyrkijöitä linjallemme oli 800 joista 144 valittiin pääsykokeisiin ja heistä 19 pääsi opiskelemaan ammattia.

 

Myöhäisherännäinen kun olen, päätin lukea kunnolla vasta viimeisiin sähköopin kokeisiin keväällä 1970 opetellen myös kaikki kaavat. Tuloksena oli luokan paras arvosana ja kiitokseksi opettaja Ritala epäili minun luntanneen.

 

Vaikka olin ylimääräinen ja koulunkäyntini sitä sun tätä oli päästötodistukseni keskiarvo luokan keskiarvossa! Valmistuttuamme kolmen vuoden opiskelun jälkeen olimme koulumme ensimmäiset sähköasentajat.

Teräs Oy 1969

 

Kesällä 1969 isäni hommasi minut kesätöihin Rautakauppa Teräs Oy:n putkivarastolle. Olin vielä silloin tosi tumpelo ja epävarma. Kerrankin minun piti purkaa eräs viemärilähetys. Kuorman purku oli jo aloitettu ja käsitin asian väärin alkaen lastaamaan viemäriputkenpätkiä takaisin kuormalavalle. Paiskin ruokatunnin töitä hikihatussa ja kaikki aivan turhaan. Kyllä nolotti oma typeryys kun homma piti tehdä kahdesti.

 

Kierteet, putkimitat, venttiilit, kaikki materiaalit aiheuttivat hankaluutta. Ainoastaan paineviemäröinnin Uponyl-viemäriputket olivat minulle helppoa kauraa ja opin ne selkeiden mittojen ja muotojen ansiosta. Isä vihjaili, että minun pitäisi opetella tarvikekirjoista lisää putkitietoutta. Viittasin kintaalla isän neuvolle, sillä enhän minä mikään putkimies ollut!

 

Jostakin ihmeen syystä isä ja äiti ostivat minulle syksyllä 1969 kaitafilmikameran. Olin toivonut mopoa, mutta sitä en saanut. Kiitän vanhempiani tästä hienosta hankinnasta jolla harjoittelin kuvausta ja tallensin muistoja vuosien saatossa. Mopo olisi ollut ja mennyt, kaitafilmikamera toimii vieläkin.

 

Turun Asennuspaja Oy 1970

 

Valmistuttuani sähköasentajaksi 1970 odotin kotona, että joku tulee hakemaan minut töihin. Isä oli jutellut Teräksellä Lääketieteenlaitoksen sähköurakoitsijan nokkamiehen kanssa joka oli pyytänyt minua käymään. Kävin haahuilemassa laajan työmaan pihalla löytämättä oikeaa parakkia. Muuten siihen aikaan rakennettiin koko nykyistä OYS:n aluetta ja se oli tosi laaja. Isä patisti minua menemään sinne toisen kerran ja silloin löytyi oikea paikka ja pääsin urakkatöihin tuntipalkan ollessa noin 3,50 mk/h.

 

Luulin olevani oikea asentaja, mutta kyllä luulot karisivat todella nopeasti. Onneksi työkaverit olivat auttavaisia ja ymmärtäväisiä tällaista avutonta asentajaa kohtaan opastaen minua kärsivällisesti. Suuret kiitokset heille!

 

Porukka oli sopeutuvaista ja avointa. Jos joku alkoi työmaalla kukkoilemaan, niin kokeneemmat kaverit kyllä laittoivat sooloilijat kuriin. Pidin tyylistä, enkä joutunut koskaan kiusauksen kohteeksi. Toki pientä huulenheittoa oli piristämässä raskasta työntekoa, mutta ei koskaan mollaamista tai toisen aliarvioimista.

 

Roppasin väestösuojaan kaapelien ja sähkökalusteiden kiinnitysreikiä. Ammattikoulussa oli ollut upouusia AEG:n pieniä porakoneita. Nyt jouduin poraamaan betonia isolla kolholla metallirunkoisella iskuporakoneella joka oli todella painava. Työpäivän päättyessä oli aivan sippi ja betonipölyn peitossa.

 

Asensin läpivientiputket väliseinämuurauksiin mikä tuotti suurta vaikeutta, kun en osannut lukea sähköpiirustuksia ja jouduin toistuvasti kysymään työkavereilta montako ja minkä kokoista putkea kuhunkin läpivientiin tarvittiin.

 

Suurin osa laitoksen pohjoispään pistorasioista, puhelinpistokkeista ja kytkimistä on asentamiani. Kerran nokkamies tuli katsomaan, että mitä sinä oikein tuuskaat niiden kytkentöjen kanssa? Nyt tehdään urakkahommia ja hän näytti kuinka pistorasia kytketään. Olin taiteillut jokaisen kuoritun johtimen päähän silmukan kuten ammattikoulussa oli opetettu jotta johdin varmasti pysyy ruuvin alla. Ei urakassa ollut sellaiseen aikaa vaan johtimet kuorittiin sopivan mittaisiksi työnnettiin liitinruuvin alle, ruuvattiin ruuvi tiukalle ja se oli siinä, vähintään 75% aikasäästöä pistorasiaa kohti.

 

Sitten erikoistuin palohälyttimien asennukseen. Kytkennässä täytyi huolehtia, ettei kaapelin suojafolio joutunut kosketuksiin liittimiin, minkä myös huolehdin. Kiire lisääntyi ja työmaalle otettiin asentajia työvoimatoimiston kautta. Erään kerran nokkamies tuli puhuttelemaan minua, että miten sinä olet kytkenyt eteläpään palohälyttimet kun ne eivät toimi. Totesin, että kytkin kaikki kuten oli ohjeistettu. Siitä etumies kimpaantui, ettet sinä voi niin sanoa. Sanoin, että kyllä voin koska tiedän kytkeneeni asentamani anturit oikein, joku muu on asentanut virheelliset. Myöhemmin selvisi, että nämä "uudet" asentajat olivat jättäneet foliot johtimien päälle ja kytkeneet ne liittimien alle jolloin virtapiiri oli oikosulussa. Muutama muukin tulokas teki alokasmaisia virheitä, he olivat asentaneet kytkimet ja pistorasiat väärinpäin, niin että kytkimien toimisuuntaa ON oli alhaalla ja OFF ylhäällä samoin kuin pistorasiat vaihe vasemmalle ja nolla oikealle.

 

Itse olin oppinut Teräkseltä sen, jos ei tiennyt tai osannut, en tehnyt mitään vaan kysyin ja varmistin ohjeet ennen työn suoritusta. Tällöin homma tuli valmiiksi heti kerralla eikä tarvinnut käydä jälkeenpäin parsimassa.

 

Lääketieteenlaitoksella sattui eräs vakava onnettomuus. Työkaveri oli asentamassa valaisimia viiden metrin korkeuteen luentosalin kattoon. Hän oli asennuttanut telineet siten, että pystyi tekemään kytkennät selällään maaten. Hän oli jo niin reunalla, että putosi kääntyessään 5 metriä betonilattialle. Siitä hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Ihme kyllä työkaveri palasi iltapäivällä takaisin töihin, eikä hänelle ollut sattunut mitään vakavampaa. Kaikki on mahdollista.

 

Erään kerran vedimme todella paksuja syöttökaapeleita tunnelitasolla. Kaapelissa oli kiinni miehiä kuin merenmutaa. Itsestäni tuntui, että se taisi olla kaapeli joka liikutti miestä eikä mies kaapelia.

 

Helmikuussa 1971 työt vähenivät rakennuksen valmistumisen lähestyessä ja ollessani viimeksi tulleiden joukossa sain ensimmäisenä lopputilin.

 

Kevät kotona 1971

 

Kävin työvoimatoimistossa saamatta töitä. En ollut typeryyksissäni liittynyt ammattiliittoon joten enkä saanut työttömyyspäivärahaa. Olin isän ja äidin vastuksena alkavana peräkammarinpoikana. En ujona poikana hakenut töitä muuten kuin tarkistamalla lehdestä työpaikkailmoitukset ja odottelin työvoimatoimistosta työkutsua jota ei koskaan tullut. Sitten isä hermostui ja hommasi minut töihin rakennusliike RuHe:lle.

 

Kesä 1971 ja Rakennusliike RuHe

 

Vaikka visiittini RuHe:lle oli lyhyt, oli se silti todella merkittävä koska jouduin tahtomattani tekemisiin myös sähkön kanssa.

 

Ensimmäinen työkohde oli uuden Aineen autoliikkeen pihatyöt, haravoin ja tasoitin tulevaa julkisivunurmikkoa. Seuraavana oli silloisen makeistehdas Merijal Oy:n laajennus, jossa kannoin lautoja, siivosin ja revin irti nauloja puretuista laudoista sekä lankuista.

High Voltage

Sitten koitti urani ensimmäinen "huippukohta". Minut ja kaveri vuokrattiin maaperätutkimusta suorittavaan yritykseen. Diakonissalaitos on rakennettu entisen merenpohjalle ja sen perustukset olivat epävakaat jolloin seinät halkeilivat. Tehtävämme oli kairata tutkimusmielessä Diakonissalaitoksen ympäristöä.

 

Sepänkadun sivu meni ongelmattomasti. Silloin jalkakäytävän ja talon välissä oli vielä nurmikkokaistale. Työ suoritettiin käsin pyöriteltävällä kairalla, kymmenen kierroksen jälkeen uppoama merkittiin paperille manuaalisesti. Jos kairan uppoaminen pysähtyi, esimerkiksi kivenmurikkaan, toinen piti kiinni kairasta toisen moukaroidessa sitä lekalla. Tätä jatkui kunnes kaira ei enää uponnut.

Sitten siirryimme Uudenkadun puoleiselle sivulle. Teimme kangella mahdollisimman pienen reiän jalkakäytävän asfalttiin ja jatkoimme tutkimusta. Valvova insinööri poistui asioille meidän jatkaessa hommia kahdestaan.

Kolmannella reiällä kairan eteneminen pysähtyi. Pidin kiinni teräskairasta kaverin moukaroidessa. Kaira upposi parikymmentä senttiä ja pysähtyi taas. Moukaroimme jälleen, mutta siellä taisi olla isompi kivenmurikka koska kaira ei uponnut lainkaan. Vedimme kairan pois ja olimme tekemässä uutta reikää kun Sähkölaitoksen pakettiauto kurvasi viereemme renkaan vinkuen ja sieltä säntäsi ulos vihainen mies työtakin helmat hulmuten. Hän huusi, että mitä hittoa te oikein teette ja kenen luvalla, nyt on koko Limingantullin kaupunginosa pimeänä!

Tenttaus jatkui hänen kysyessään kenen luvalla teimme töitä ja kuka on valvoja, onko teillä kaapelikarttoja? Valvoja oli asioilla emmekä olleet mitään kaapelikarttoja nähneet. Mies levitti eteemme piirustukset josta selvisi kuinka mittava määrä kaapeleita jalkakäytävän alla oli. Ihme ettemme osuneet niistä mihinkään kahdella ensimmäisellä reiällä.

Katkaisemamme kahden kilovoltin syöttökaapeli oli betonikourussa, jonka lävistimme keskeltä. Onneksemme kaira oli osunut keskelle maakaapelia, niin ettei mitään räjähdystä tai valokaarta päässyt syntymään.

 

Tämän jälkeen se työ loppui ja siirryin takaisin Merijalin työmaalle. Pyöräilin myöhemmin kairauspaikan ohi jolloin jalkakäytävässä oli monen metrin kokoinen kuoppa teltalla katettuna. Siellä sähkölaitoksen asentajat tekivät syöttökaapeliin kaapelinjatkosta.

 

Sitten sairastuin saaden viikon sairausloman. En ilmoittanut sairaudesta työnantajalle ja loman loputtua palasin takaisin töihin. Siellä oli odottamassa lopputilipussi. Vastaava mestari oli olettanut minun lopettaneen työt, kun en ollut häntä informoinut. Toisista lopareista opin sen, että haen aina sairauslomatodistuksen ja ilmoitan sen keston työnantajalle.

 

Kesä 1971 ja kattohuovan asennus

Heinäkuu meni kotona loikoillessa. Tuhlasin Lääketieteenlaitokselta saamiani pohjia jotka nostivat sen työmaan keskiansion liki 6 mk/h. Pertti-veljen kanssa asensimme kotitalon katolle uuden huopakatteen. Katon räystäällä pelokkaana roikkuessa ihmettelin, että mikä rakennelma se tuonne Typelle oikein nousee? Se oli lannoitelaitoksen uusi piippu, jota rakennettiin liukuvaluna. Työn tapahtuessa katkeamattomana, huomasi muutoksen rakennelman kasvussa joka päivä. Yhä ylemmäs se kurkotti, enkä tiennyt mikä minua reilun kuukauden kuluttua odotti.

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Blogiarkisto

Kategoriat