Kirjoitukset avainsanalla Jaska

Koira joka tuli pyytämättä ja yllättäen!

 

Omistin 70-luvulla kaksi komeaa seropia. Niiden jälkeen en aikonut enää alkaa koiran omistajaksi. 80-luvun lopulla jouduin hankkimaan koiran ja "syy" oli veljeni. Meillä oli ollut lainassa hänen videonauhurinsa ja olin usein tiedustellut voisimmeko palauttaan sen. Vastaus oli aina, ettei hän sitä tarvitse. Erään kerran hän sitten soitti, että voisitko palauttaa nauhurin hänelle. No olin jo niin tottunut siihen ja elokuviakin oli tullut nauhoitettua melkoisesti, että palauttaminen ei ollutkaan enää niin helppoa. Vein videon veljelleni ja kävimme Reiman kanssa ostamassa samalla reissulla oman videonauhurin. Kotiin tultua sain väkevää palautetta, koska olin mennyt ostamaan VHS-nauhurin lupaa kysymättä. Sitten tuli tiukka vaatimus koiran hankinnasta jota vastaan olin ollut. Koska olin tehnyt niin anteeksi antamattoman virheen aloin tutkia vaihtoehtoja ja lopulta valinta osui bostoninterrieriin.  Harmi vain, että mukava koira oli niin sairas toisin kuin rotuyhdistyksen puheenjohtaja antoi ymmärtää. Tämän jälkeen päätin, että enää ei tule koiraa minun kotiini vaikka mikä olisi. Kehotin kaikkia tuttujani olemaan ottamatta koiraa, koska niistä on niin suuri huoli ja vaiva. Jatkoin tätä 15 vuotta.

 

Jaska aloitta pehmityksen

 

Sitten meille tuli tyttären koira viikonloppuhoitoon, vastoin toiveitani. Tiedättehän, ettei miehen sana paina mitään vaimon päättäessä kuinka toimitaan. Koira oli portugalinvesikoira, Jaska nimeltään. Olin huolissani miten se käyttäytyy oudossa paikassa ja saammeko nukkua lainkaan. Jaska otti tilanteen hallintaan tyylikkäästi, se oli kuin kotonaan. Illalla Jaska asettui nukkumaan sängynpäätyyn lattialle, aivan kuin se olisi nukkunut siinä aina. Viikonloppu meni erinomaisesti, Jaska ilmiselvästi pehmitti minua.

 

Vuotta myöhemmin koira tuli meille pitemmäksi aikaa tyttären muuttaessa väliaikaiseen asuntoon jossa ei saanut pitää koiraa. Koska olin työttömänä päiväohjelmaan kuului kolme 30-45 minuutin ulkoilutusta. 

 

Tottelevainen personal trainer

 

Parin kuukauden jälkeen sain töitä. Jaska oli ensimmäisen päivän yksin kotona ja mitä hän olikaan tehnyt? Vaimon muotoillut pohjalliset olivat jääneet lattialle ja kotiin tultuamme niistä ei ollut kuin riekaleet jäljellä. Otin käteeni sen mitä oli ja kysyin Jaskalta painokkaasti, että mitä sinä olet tehnyt. En koskenutkaan koiraan vaan yritin näyttää pohjallisten riekaleita. Jaska meni maata, alkoi täristä ja käänsi päätä aina vastakkaiseen suuntaan. Kysyn vaan, etteikö luontokappale tajua mitä se on tehnyt. Tämän puhuttelun jälkeen Jaska ei ole kajonnut mihinkään mikä on todella hyvin silloin jo 7-vuotiaalle koiralle.

 

Kesän saapuessa päätin pyöräillä työpaikalle jonne oli 25 km. Kahdeksan vuotta aiemmin pyöräilin kilometrin lyhemmän työmatkan mielestäni kohtuullisessa kunnossa. Illalla 8 km ennen kotia voimani loppuivat tyystin. Kotiin päästyäni makasin loppuillan reporankana sohvalla.  Pyöräily meni molempiin suuntiin vaivattomasti. Nyt kotimatka sujui 10 min nopeammin kuin kahdeksan vuotta nuorempana. Mikä tähän oli syynä? En keksinyt muuta selitystä kuin sen, että se oli Jaskan ansioita. En ollut harrastanut muuta liikuntaa, kuin Jaskan ulkoilutusta. Aiemmin pidin kävelyä toisarvoisena liikuntana jolla ei ole mitään merkitystä fyysiseen kuntoon. Luulin, että ainoastaan liikunta joka hengästyttää ja hikoiluttaa nostaa kuntoa. Jaska kumosi tämän harhaluulon.

 

Jaskan omistussuhde muuttui

 

Elokuussa palautimme koiran omistajalleen. Jaska oli kuitenkin toista mieltä, se oli ikävöinyt niin voimakkaasti, että tytär kysyi ottaisimmeko Jaskan omaksi? Syyskuussa 2011 meistä tuli Jaskan kolmannet omistajat.

 

Kaikki tuttavamme ovat ihmetelleet Jaskan hienoa luonnetta. Pyysin serkkuani juttukaveriksi lähtiessäni purkamaan poikani Reiman taidenäyttelyä Kajaanista. Perille päästyämme totesin, että odota hetki kun käytän Jaskaa kävelyllä. Serkkuni hämmästyi ja tokaisi, että mitä hittoa, sinullako on koira mukana, enpä ole tuollaista ennen tavannut, kun en mitenkään huomannut sen olemassaoloa.

 

Ennen kuin olin tutustunut Jaskaan, ihmettelin Barack Obaman valintaa! Minkä ihmeen portugalinvesikoiran hän hankki, eikö parempaa rotua löytänyt. Nyt tiedän, että Yhdysvaltain presidentti teki oikean valinnan.

 

Oppivainen kaveri on lähes aina mukana

 

Jaskalla oli omia vinkeitä jotka on saatu karsittua melkein kiitettävästi. Se on todella oppivainen. Vaimo opetti, ettei naapurien portinpieliin, eikä postilaatikoille merkkailla ja homma on mennyt perille. Sen haistellessa vähän pitempään toteaa vain, että ei Jaska, jonka jälkeen matka jatkuu luvallisille statuspäivityksille. Puut ja aurauskepit Jaska kiertää taluttajan puolelta. Sen mennessä kauas metsään ulostamaan ja lähtiessä takaisin väärältä puolelta puuta sanoo vain, että kierrä Jaska ja se palaa takaisin kiertäen puun oikealta puolelta.

 

Ulkoiluttaessa niin kävellen kuin pyörällä, Jaska oppi erittäin nopeasti käskyn tätä puolta. Vaikka se juoksee seitsemän metrisen flexin päässä edessä tai takana se kulkee sovitulla puolella tietä.

 

Jaska on lähes aina mukanamme, liikuimme sitten kävellen, pyöräillen tai autoillen. Jaskan kanssa kulkiessa hermo lepää ja ajatus lentää. Luontoa huomioi aivan toisella tavalla kuin ennen. Niin ihmisten kuin eläintenkin kanssa tulee juteltua. Kävelyreissut ovat todella antoisia, terveellisiä ja siinä sivussa myös kunto pysyy hyvänä aivan huomaamatta.

 

Jaska todellakin on kääntänyt pääni ja nykyään ihmisten kanssa jutellessa kehotan heitä hankkimaan koiran, sillä siitä on niin paljon enemmän iloa kuin vaivaa. Me nautimme Jaskasta, emme tarvitse muuta personal traineria!

 

Ainoa puute Jaska on, ettei se halua uida, sillä se on "vesikauhuinen"! Jaska tulee toimeen erinomaisesti myös lasten kanssa huomioiden heidät todella hienosti. Eikä Jaskalla ole vaikeuksia muiden koirien kanssa, se on vain joskus liian tuttavallinen. ;)

 

Jaska on enemmän kuin koira, se on kaveri.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hankkija ja Typpi Oy 1971

 

Oli perjantai ja siivouspäivä kun vanhempani hermostuivat saamattomuuteeni. He soimasivat minua, että aikuinen mies vaan makaa toimettomana saamatta työttömyyspäivärahaa eikä edes yritä päästä töihin. Kimpaannuin siitä niin, että hyppäsin polkupyörän selkään ja ajoin kaupunkiin. Päätin etten palaa kotiin ennen kuin olen löytänyt töitä. Soitin Heinäpäässä puhelinkopista kaikkiin Oulun sähköliikkeisiin. Minut pyydettiin haastatteluun Hankkijalle, Luukkosen sähköön sekä Hammarin sähköön. Tästä opin, että töitä täytyy hakea aktiivisesti ottamalla yhteyttä suoraan työnantajaan joko puhelimitse ja vielä parempi on mennä henkilökohtaisesti paikanpäälle kysymään, sillä se antaa positiivisen kuvan työnhakijasta.

Hankkijalta luvattiin töitä. Hammarin sähkössäkin ilmapiiri vaikutti myönteiseltä, siihen asti kunnes pyysin aikaa harkita tarjousta. Silloin työnjohtaja totesi töykeästi, että sitten ei käy! Luukkosen sähkö antoi reilusti aikaa miettiä.

 

Viikonloppuna tein valinnan ja se oli Hankkija. Ilmoitin Luukkoselle, että valitsin toisen firman. Ilmoittauduin Hankkijalla Matti "Möykkä-Matti" Moisiolle ja hän ohjasi minut silloisen Typen Seoslannoitelaitoksen saneeraustyömaalle. Siellä oli nokkamiehenä sodassakin ollut Jaakko "Jaska" Kaukolahti. Mukava mies jonka mielestä myös nuorille täytyy antaa mahdollisuus näyttää kykynsä. Vahingosta viisastuneena, vaikkakin hieman myöhässä, liityin myös Sähköliittoon.

 

Koska työtä ei voinut tehdä urakalla saimme tuntipalkan päälle 40%:n työkohtaisuuslisän. Työolosuhteet olivat todella likaiset. Tehtaan palokunta oli pessyt lannoitepölyn pois kaapelihyllyiltä ja sen jäljiltä oli joka paikassa märkää lannoite lillinkiä joka haavaan joutuessa poltti kuin suola. Revimme vanhat kaapelit hyllyiltä ja purimme moottorit sekä muut sähkölaitteet uusien tieltä.

 

Korkea työmaa eikä palkassakaan ollut moittimista

 

Purkutöiden valmistuttua alkoivat asennustyöt jolloin työvoimaa täytyi lisätä. Vanhat ”patut” totesivat työmaalle tullessa, ettei me tuolla työkohtaisuuslisällä tehdä yhtään mitään, jos se ei nouse 70%:iin lyömme perseet ketoon. Nokkamies yritti rauhoitella porukkaa, mutta se ei auttanut. Lopulta tiukkojen neuvottelujen jälkeen lisä nousi takautuvasti 70%:iin. Olin tehnyt töitä jo kuukauden ja kaikkiin tekemiini tunteihin sekä ylityöprosentteihin tuli jälkikäteen 30%:a lisää. Olivat ne rehvakkaita tilejä. Annoin isälle ja äidille puolet jokaisesta kahdenviikon palkasta ja he meinasivat pyörtyä koska summat olivat suurempia kuin isän kuukausipalkka, vaikka hän oli ollut tukkumyyjänä 25 vuotta. Toki he olivat myös tyytyväisiä ja ylpeitä pojastaan!

 

Parin kuukauden sisällä olin urani toisessa huippukohdassa, 100 metriä korkeassa betonipiipussa. Kun minulle selvisi, että sen sähköistäminen on seuraava tehtäväni, kävin kiipeämässä piipun puoleen väliin katsomaan miltä sieltä näyttää. Lentoestevalojen aukosta maisemia katsoessani tuntui kuin piippu olisi huojunut. Alas tullessani kerroin työkavereille tapahtuneesta. He hekottelivat, että ei se piippu ole huojunut, kyllä nyt Hannua taisi huimata!

 

Seuraavana päivänä nousimme piipun kyljessä olevalla rakennushissillä sen huipulle laskemaan asennettavat kaapelit alas. Tuuli oli navakampi kuin edellisenä päivänä. Yhtäkkiä kaverit tarrasivat kiinni kaiteesta kiroten, että hitto vie tämähän huojuu ja totesivat, että totta sinä puhuit!

 

Kun kaapelit oli laskettu alas, alkoi armoton proppaaminen. Työskentelimme työparin kanssa saaden työkohtaisuus- ja korkeanpaikanlisää. Turvavälineinä olivat kypärä sekä pylväshommiin tarkoitettu turvavyö. Se oli hoikalle pojalle niin väljä, että nokkamies joutui kiristämään vyötä kahden lenkin väliltä narulla jotta se pysyisi ylläni. Ei ollut turvakenkiä, kuulo-, hengitys eikä silmäsuojaimia. Voitte vain kuvitella sen äänen kun iskuporakone huutaa korvan juuressa hoosiannaa betoni piipun vahvistaessa ääntä! Mitä se vaikuttaa kuuloon? Sen jälkeen on ollut parempi pitää puhelinluuria vasemmalla korvalla!

 

Tikkaiden turvakehikosta sai hyvä tuen poratessa. Kovametalliteriä meni heinähäkillinen, sillä kiveen tai rautaan osuessa poranterän hehkui punaisena ja kovametallipalan tinaukset sulivat jolloin se tipahti, kun sen otti pois reiästä. Ei ollut Hiltejä vaan AEG:n kierrosporakone joka vinkui kuin lentokone.

 

Vakava vaaratilanne

 

Kilpailimme usein, tauoille mentäessä ja työpäivän päättyessä, kumpi ehtii ensin maanpinnalle. Toinen lähti hissillä ja toisen tullessa tikkaita myöten. Kerran 25 metrin korkeudessa olevan levähdystason kohdalla jalkani lipesi tikkaiden puolalta ja jäin roikkumaan yhden käden varassa. Se liippasi niin läheltä, että säikähdykseltä selvittyä täytyi istahtaa tasolle huilaamaan sydämen hakatessa kiivaasti.

 

Tikkaita ylöspäin kavutessa yritin alittaa minuutin haamurajaa sitä saavuttamatta. Seoslannoitteella oli aluesähköasentajana lupsakan letkeä Markku Lassila joka tuumasi rauhallisesti, että kyllähän tuonne alle minuutissa pääsee. Epäilin suuresti hänen puheitaan, jolloin hän päätti kokeilla. Kisa käynnistyi ja ennen minuutin täyttymistä Markku heilutti isoa kouraansa piipun päältä. En tiennyt vielä silloin Markun olevan kuuluisaa Lassiloiden urheilijasukua. Törmäsin Markkuun myös myöhemmin muissa ympyröissä, mutta siitä sitten tuonnempana.

 

"Möykkä-Matti" ja Jorma "Hessu" Mettovaara tulivat työmaalle ja lähdimme tarkistamaan piipputyömaata. Puolessa välissä Matti kysyi, että voiko nousun keskeyttää? Mettovaara totesi, ettei voi. Me muut kävimme piipun päällä Matin jäädessä hissiin. Seuraavana päivänä hän oli todennut konttorilla, että hänen jalkansa ovat todella kipeät! Matti oli jännittänyt niin hissin heilumista ja vaappumista liitoskohtien kohdalla ja hissin lattianakin oli vain vaneri. Toki hissin olisi voinut pysäyttää kesken matkan ja palata takaisin alas, mutta kiusaahan se pienikin kiusa on, taisi Jorma ajatella.

Usein tuli pyyntöjä muilta tehtaalla työskenteleviltä käyttää heitä huipulla. Kerrankin tuli lauma naisia sekä karskin näköinen mies. Pääsimme 15 metrin korkeuteen, kun mies jo istahti hissin nurkkaan puristaen rystyset valkoisina verkkoseinää. Naiset kävivät kierroksen piipun päällä miehen istuessa hiljaa hississä. Laskeutumisen loppuvaiheessa mies nousi ylös puhumatta mitään, hän taisi testata korkeanpaikankammoaan huonolla menestyksellä.

 

Voin sanoa, että olin urani huipulla sekä fyysisesti että taloudellisesti enkä ole vastaavaan asemaan sen jälkeen päässyt.

 

Hankkija ja Kemi Oy 1972

 

”Sekapaskan” saneeraus tuli lopulta valmiiksi ja seurasi siirto komennukselle Kemi Oy:n (Metsä Fibre) massatehtaalle. Lähdimme köröttelemään maanantaina 3.1.1972 klo 05:20 Liedeksen Kalevin Fiat 600:lla kohti Kemiä. Kalevi vain ajoi, koska minulla ei ollut ajokorttia. Otimme mukaan viikon varusteet ja makuupussit, koska paikanpäällä oli vain parakkimajoitus. Illan koittaessa "Kaltsu" kysyi, että lähdetäänkö yöksi kotiin. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, koska seurustelin ensimmäisen vaimoni kanssa. Pidettyämme vain puolentunnin ruokatauon pääsimme kotimatkalle jo klo 15:30.

 

Parakkiasutuksessa joillakin asentajilla meni aikaa lujaa. Kerrankin muutama asentaja oli mennyt ruokatunnilla hakemaa pankista käteistä rahaa, silloin ei ollut pankki- eikä luottokortteja. Yksi kavereista oli pyörtynyt kassajonossa josta hänet oli viety sairaalaan. Hänen sokeri- sekä muut arvot olivat olleet pielessä reilun ryyppäämisen johdosta. Myöhemmin tämä asentaja sai lopputilin.

 

Aniskarhun murahtelua

 

Olin päässyt tutustumaan anislikööriin erään kaverin tarjotessa ryypyt Lääketieteenlaitoksen työmaalla ja sen pirteä maku jäi mieleeni. Vielä silloin oli joillakin tapana aloittaa naukkailu perjantaina iltapäivällä. Pyysin perjantaina Kemissä erästä työkaveria tuomaan Alkossa Anislikööriä sekä jotain muuta mukavaa viikonlopuksi. Mikähän piru häntä puraisi kun sain liköörin kyytipojaksi Karhuviinapullon. Tämän yhdistelmä sekä sen vaikutukset viikonloppuun ovat syöpyneet syvälle muistini sopukoihin. Sitä karhua ei ole ollut ikävä.

 

Eräs perheellinen työkaveri esitteli naisten puhelinnumeroita almanakastaan ja pomminvarmaa tapaa jolla hän vältti vaimon epäilykset. Puhelinnumerot olivat allekkain ja hän oli lopuksi tehnyt yhteenlaskun numeroista jotta ne näyttäisivät palkkalaskelmilta. Kaikkea se pettäjäntie teettää.

 

Yhden ainoan kerran yövyimme Kemissä, kun eräs työ täytyi saada valmiiksi kyseisen päivän aikana ja siinä meni sen verran myöhään. Sitä rataa se meni, hiton kuumia työkohteita tai sitten hytistä pakkasviimassa katolla huippuimureita asentaessa.

 

Työt vähäksi aikaa ”telakalle”

 

Lopetin työt helmikuussa varusmiespalvelukseni alkaessa jonka jälkeen Kalevi ajeli Kemissä yksin syksyyn saakka. Kesällä hän oli rakentanut omakotitaloa töiden ohessa. Yöunet olivat jääneet usein muutamaan tuntiin, kun hän oli taas lähtenyt kohti Kemiä. Yhden kerran hän oli torkahtanut rattiin ja herännyt soran rapinaan, onneksi ei ollut käynyt pahemmin. Raskas työ, pitkä työmatka sekä rakennustyön rasitukset ja stressi olivat aiheuttaneet hänelle sairauslomaan johtaneen vatsahaavan minun ollessa Hiukkavaarassa.

 

P/S Olemme liki kolmasosan elämästämme töissä, mutta kuinka vähän siitä ajasta tallennamme valokuvina ja videoina. Itse olen pyrkinyt näppäämään jonkun valo-/digikuvan, kaitafilmannut pätkän tai videoinut tovin, vaikkakin aivan liian harvoin. Ei muuta kuin kamerat esiin koska se on nykyään niin helppoa.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Blogiarkisto

Kategoriat