Kirjoitukset avainsanalla isä

Suurimpaan osaan otsikko pätee, mutta joillekin tilanne voi olla päinvastainen ja hyvin raskas, enkä halua loukata heitä kirjoituksellani.

 

Rakkautta ja rajoja

Koska lasten kasvatuksesta ja kurista on ollut niin paljon puhetta, ajattelin lisätä oman lusikkani soppaan!

 

Rakkautta ja rajoja on yksinkertaisen yleispätevä ohje, mutta sen noudattaminen on jo paljon vaikeampaa.

 

Sain lapsena rakkautta ja rajojakin oli, mutta niistä lipsuttiin. Vanhempien täytyy sopia yhteiset pelisäännöt joita sitten kumpikin noudattaa. Isä kävi töissä ja tienasi äidin hoitaessa kodin ja lapset. Huomasin jo pienenä, että äiti oli se heikompi lenkki. Isän komentaessa juoksin äidin helmoihin jolloin hän pyörsi isän määräykset. Tunsin sen olevan väärin isääni kohtaa ja koin tietynasteista syyllisyyttä, siitä huolimatta käytin tilannetta härskisti hyväksi.

Hallitsin pelin!
Hallitsin pelin!

Kaveruus ja vanhemmuus

Vanhemmat eivät ole kavereita eikä heidän kuulu olla vain mukavia, vaan heidän tehtävänä on olla turvallisia sekä päättäväisiä isiä ja äitejä. Tarpeen vaatiessa on otettava esiin asioita jotka eivät vanhemmistakaan ole mukavia, mutta ovat tärkeitä lapsen tulevaisuuden kannalta!

 

Sain kotona tehtäväksi kotitöitä, mutta jos vain halusin tai huvitti. Jos ei miellyttänyt, huvittanut tai saanut tehdä kuten itse halusi luistin töistä omiin leikkeihin. Onko se oikein, että oppii lusmuilemaan ja pakenemaan aina äidin helmoihin. Elämässä ei kaikki ole mukavaa ja aikuisena joudut tekemään myös tehtäviä ja töitä joista et pidä tai halua tehdä.

 

Usein vanhemmat tekevät kaiken lasten puolesta, pukevat, ravitsevat, siivoavat, ostavat mitä lapset haluavat, noudattaen heidän pienintäkin toivettaan. Eivät he sillä pahaa tarkoita, mutta silottavatko he lasten tien liian helpoksi? Suojellaanko lapsia liikaa? Oppivatko lapset myös pettymään? Kuten vanhemmuus blogissani mainitsin, kotiympäristöni oli todella turvallinen ja suojattu. Serkkutyttöni totesi kerran todella osuvasti, että olemme kasvaneet pumpulissa. Varmaan hänkin oli pohtinut samoja kasvatuksellisia kysymyksiä.

 

Liiallinen auttaminen

”Karaisu” on tärkeää, mutta todella tärkeitä ovat ne onnistumisen tunteet jotka voivat tulla hyvinkin pienistä asioista ja tekemisistä.

 

Koska en osannut pukea kovinkaan hyvin urheilutunnit ja terveystarkastukset olivat minulle kauhun paikkoja. Olin aina viimeinen kun yritin hädissäni pukeutua, saattoivatpa koulukaverit hymähdelläkin osaamattomuuttani.

Kotona ruoat muusattiin aivan kuin ne olisivat Pilttiruokaa. Kaikki tuotiin valmiina eteen, mitään ei tarvinnut tehdä. Seurasin televisiosta Wimbledonin tennisturnausta reilun kymmenen ikäisenä eikä äiti ollut passaamassa minua. Nälkä alkoi yltyä ja rohkenin mennä ruokakaapille josta löysin näkkileipää ja voita. Tein useamman voileivän jonka jälkeen palasin TV:n ääreen. Ette voi uskoa kuinka hyvältä ne itse tehdyt eväät maistuivat.

 

Vaikeudet koulussa

Myös koulunkäynti oli vaikeaa, koska siellä piti tehdä mitä ei halunnut. Vaikuttiko opiskelun takkuisuuteen myös se, että kotona sain valita vapaasti mitä tein, vaikka siellä oli myös säännöt.

 

Melkeinpä pilalle hemmoteltuna ja lellittynä minulla oli vaikeuksia myös koulukavereiden kanssa, olin useita vuosia koulukiusauksen kohde. Oli minulla muutama kaveri luokaltani, mutta ei niitä montaa ollut. En ollut oppinut sopeutumaan, olin liian naiivi, arka ja rehellinen, olin erilainen! En osannut puolustautua, otin kaikenlaiset sanomiset liian vakavasti ja yritin selittää väärinkäsityksiä oikeiksi jolloin kiusaajat vain yltyivät huimiin suorituksiin.

 

Toki kaikkea en saanut, kuten mopedia, jota toivoin mopoiän lähestyessä. Kuitenkin vanhempani olivat kaukaa viisaita ja ollessani 17-vuotiaa he ostivat minulle kaitafilmikameran. Siitä on ollut enemmän iloa kuin moposta konsanaan ja kuvaamisen satoa löytyy myös youtube-kanavaltani.

Kiitos vanhemmilleni suhteellisen kalliista sijoituksesta!
Kiitos vanhemmilleni suhteellisen kalliista sijoituksesta!

Varusmiespalvelus

Armeijan tarpeellisuutta ja sen kasvatuksellista merkitystä väheksytään. En itsekään pitänyt varusmiespalveluksesta, vaikka olin lapsena jonkin sortin sotahullu. Armeijassa opi ainoastaan lintsaamaan, toteavat useat. Kuitenkin armeija on monelle ensimmäinen paikka jolloin olet pitkiä aikoja poissa kotoa. Minullekin se oli yhdenlainen vieroitus äidin helmoista. Olin kotona kuin ainoa lapsi suuren ikäeron vuoksi, saaden olla kuten halusin muita huomioimatta. Armeijassa majoitutaan kymmenen hengen tupaan joka ei ole millään tavalla kodikas. Jouduin sopeutumaan ja ottamaan huomioon myös muut. En voinut sanoa, ettei minua huvita vaan käskyjä täytyi noudattaa. Kuitenkin armeija oli ensimmäinen paikka jossa minua ei kiusattu ja minut hyväksyttiin porukkaan tasavertaisena. Armeijan läpi käytyään oppii selviytymään muistakin tilanteista.

 

Vapaus ja vastuu

Jos antaa ainoastaan löysää, lapset menevät niin pitkälle kuin pääsevät. Vapaus ja vastuu ovat toisiaan täydentäviä osia, vapautta ei voi eikä saa antaa ilman vastuuta itsestään ja teoistaan. Liekaa sopivasti löysäämällä, mutta tarvittaessa kiristämällä luo turvaa ja luottamusta molemmin puolin.

 

Tiedän kokemuksesta kuinka rajoja venytetään ja vanutetaan. Kun siihen annetaan mahdollisuus lapsi käyttää tilaisuutta häikäilemättä hyväksi vaikka hänen omatuntonsa kolkuttaisi.

 

Kurittaminen

Pidin isääni aivan nössönä ja hänen pinna oli todella pitkä, mutta kerran ylitin hänen sietokyvyn rajat. Ollessani noin kymmenen vuotta isä komensi minua! Ajattelin, että minuahan et määräile ja lähdin karkuun, uskoen ettei hän saa minua kiinni. Juoksimme peräkkäin pitkin kylänraittia, kunnes tunsin isäni tiukan otteen niskassani. Vanttera isäni oli juossut minut kiinni jonka jälkeen hän kuljetti minua kauluksesta roikottaen niin että jalat hädin tuskin koskivat maahan. Naapuruston ihmiset tuijottavat tapahtumaa ikkunoista ja kyllä se hävetti sekä nolotti minua. Isä raahasi minut ullakkohuoneeseeni, otti tuppiremmin esiin ja roimi sillä pitkin takamustani. Yritin vielä panna vastaan niin että pääni kolisi seinään. Isä jatkoi ja kysyi joko uskot ja lopulta täytyi myöntää, että kyllä uskon!

 

En saanut tästä tilanteesta estoja ja isäni tienasi teolla itselleen munat! Minulle osoitettiin missä on raja ja mitä sen ylittämisestä seuraa. Olen onnellinen tästä tapahtumasta. Nämä olivat ne kaksi kertaa jolloin isäni antoi minulle selkään, ensimmäisen- ja viimeisenkerran! Toki en kehota väkivaltaan, mutta joissakin tilanteessa kurittaminen on ainoa keino saada asia perille jos se ei muuten uppoa, mutta tavaksi sitä ei saa ottaa.

Koirankoulutus on onnistunut
Koirankoulutus on onnistunut

Koirat ja lapset

Hankkiessani kaksi monirotuista koiraa luin läpi monta koirankasvatusopasta. Näillä opeilla opetin koirani, ne tottelivat peruskäskyt, kulkivat rinnalla ilman talutinta toinen toisella puolella ja toinen toisella.

 

Ennen perheenlisäystä muutimme isompaan asuntoon ja opetin koiran, ettei se tule makuuhuoneeseen. Vaikka ovi oli auki, koira pysyi poissa huoneesta, korkeintaan se katseli kynnyksen toiselta puolelta huoneeseen.

 

Radiossa eräs koirankasvattaja totesi, että saadessaan valita koira on niin ovela ja valitsee aina helpoimman tavan. Samoin on lapsi, nimimerkillä kokemusta on!

 

Mielestäni koiran kasvatus oli opettavaista aikaa ja niistä opeista oli hyötyä myös lastenkasvatuksessa. Olen huomannut perheitä joissa koirat eivät tottele vaan tekevät mitä haluavat, samoin heidän lapsensa käyttäytyvät miten käyttäytyvät.

 

Huomattavasti myöhemmin luin Cesar Millan Koirakuiskaajan parhaat neuvot ja siinä oli sivun 12 lopussa seuraavanlainen maininta: "Argentiinalainen herrasmies, joka kertoo käyttäneensä koirapsykologiani periaatteita omien lastensa kasvatuksessa"! Yhdyn tähän huomioon.

Myös viikonloppuisä voi antaa panoksensa kasvatukseen.
Myös viikonloppuisä voi antaa panoksensa kasvatukseen.

Koko iän vanhemmuus

Mieltäni lämmitti ventovieraan henkilön toteamus kuinka hän oli ihaillut pikku poikieni käytöstä sekä meidän välistä suhdetta ollessamme linja-autossa. Poikani olivat silloin neljän ja viiden vuoden ikäisiä, vuoden ollessa 1979-80. Meillä meni mukavasti vaikka olin silloin jo viikonloppuisä. Suhteemme ovat säilyneet myös heidän ollessa aikuisia.

 

Olen pyrkinyt antamaan neuvoja, jos olen huomannut ne tarpeellisiksi tai niitä on pyydetty. Lapsiahan he ovat vanhemmilleen aina vaikka jo aikuisia ovatkin ja tekevät lopulta päätökset itse.

Aivan tavallinen oleilu riittää pienillä kokemuksilla höystettynä
Aivan tavallinen oleilu riittää pienillä kokemuksilla höystettynä

Naapurien, isovanhempien ja sukulaisten kasvatuksellinen apu ei ole pahitteeksi vaan se on myös toivottavaa. Minulla oli naapureina myös kaksi sukulaisperhettä. Serkut opastivat ja ohjasivat niin hyvään kuin joskus myös pieneen pahaan. Osmo serkku jaksoi kärsivällisesti katsella ja kuunnella sekä kannustaa kun esittelin hänelle lapsellisia piirustuksiani. Hän myös auttoi hankalissa matematiikan tehtävissä.

 

Ei mennä siitä mistä aita on matalin. Vanhempien yhdessä laatimat sekä noudattamat lastenhoito- ja kasvatusmetodit ovat kaiken A ja O. Ei mitään natsimeininkiä mutta jämäkkää ja turvallista huolenpitoa. Johdonmukaisuus ja päättäväisyys, rakkautta ja rajoja, siinä se on!

 

Kasvattaminen kestää hetken, mutta "kasvaminen" vie koko iän! Kaikki vanhemmat, olkaamme lapsikuiskaajia.

Pienet hetket voivat olla merkittäviä!
Pienet hetket voivat olla merkittäviä!

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Niinhän se on, ja erittäin traumaattinen kokemus on tajuta, että monet opettavat lapsensa hyvin npienenä kiusaamaan, juoruamaan, etsimään yhteistä potkittavaa, "pelättävää", jotain jota pelätään", oikeasti notkutaan laumana mahdollisimman lähellä kohdetta kirkumassa ja huutamassa ja kolistelemassa oman kodin tai oman kodin takapihan metsien sijasta, vuosien ajan aamusta iltaan, samallla reaktiota hakien, väsyttäen uuvuttaen, ja aina uudet alueelle muuttajat jatkavat. Ei tunnu kivalta kun ei välejä ole, että tullaan tahallisestu kiusaamaan.

On ihmisiä jotka opettavat pahuuteen, tahallisesti esim pitämään melukampanhoita mutta hyvin silmänpalvojia ollaan eli vain yhdelle

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Usein vanhemmat unohdetaan tyystin heidän eläessään. Heidän kuoleman jälkeen ikävöidään ja surraan heitä sekä menetettyjä hetkiä, sanomattomia sanoja ja tekemättömiä tekoja.

 

Olen aina kunnioittanut vanhempiani sekä sukulaisiani. Minulle isä on ollut isä ja äiti on ollut äiti. En ole kyennyt koskaan sanomaan heitä etunimillä. Samoin ”sukulaisvanhemmat” ovat olleet tätejä, setiä ja enoja joiden tunnistamisen apuna on ollut liitteenä etunimi, Aarne-eno, Hanna-täti, Väinö-setä.

 

Lapseni olen ohjannut kutsumaan isovanhempia papaksi ja mummuksi. Heillä on ollut tarvittaessa tarkenteena nimi Yrjö-pappa, Elli-mummu tai asuinpaikka Alppilan-mummu ja Välivainion-pappa. Korvaani särähtää todella pahasti esimerkiksi äidin kutsuminen mutsiksi!

 

Vierailin säännöllisesti niin vanhempieni kuin appivanhempien luona heidän eläessään. Isovanhempien luona sain käydä ainoastaan lapsena mummun luona vanhempieni kanssa hänen asuessa toisella paikkakunnalla. Mummu menehtyi ollessani 9-vuotias. Onneksi laaja enojen, tätien ja setien määrä hieman korvasi menetettyjä kokemuksia isovanhempien kanssa.

 

Eräs ystäväni moitti tiivistä yhteydenpitoani vanhempiini. Hänen mielestään minun olisi täytynyt katkaista ”napanuorani”! Moitteista huolimatta en katkaissut suhteitani vaan tapasin vanhempiani enkä kadu sitä. Vanhempien poistuttua tuonpuoleiseen minulla ei ole ollut omantunnon tuskia hylätyistä hetkistä tai sanomattomista sanoista.

 

En voi sanoa olleeni puhdas pulmunen, sillä olen kapinoinut sekä loukannut vanhempiani. Sillä tavalla olen käynyt läpi itsenäistymisprosessin ja sen ”napanuoran” katkaisun. Olen myös muistanut pyytää vanhemmiltani anteeksi loukkaukseni.

 

En koe pakonomaista tunnetta laukata vanhempieni haudalla itkemässä huonoa omaatuntoa tai kadotettua anteeksiantoa. Kunnioitan vanhempiani, olen kiitollinen jokaisesta hetkestä jotka heiltä sain. Isä ja äiti kulkevat sydämessäni iltaruskoni hiipumiseen saakka!    

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Alle kouluikäisenä laskin leikkiä, että hankin rekka-autokuormallisen lapsia ja niitä olisi niin paljon, että alimmaiset tukehtuisivat.

 

Sitten kansakoulun neljännellä luokalla kirjoitin aineen jonka pohjana käytin edellistä ideaa ja jalostin sitä vielä pitemmälle. Päätin elää satavuotiaaksi, tehdä sata lasta niin että vaihtaisin aina vaimoa kerran vuodessa, ettei yhdelle tulisi liian raskasta taakka vaan kullekin heistä jäisi yksi lapsi hoidettavaksi. Vanhapiika opettaja ei tätä sovinismin määrää ymmärtänyt vaan sai valtavan raivokohtauksen haukkuen aineeni syvimpään alhoon sekä minun siinä sivussa. Äitini vain nauroi kertoessani hänelle mitä oli tapahtui ja näytin kirjoitelmani. Äiti vain tuumasi, että onpa pojalla hyvä mielikuvitus, eihän opettajalla olisi ollut mitään syytä suuttua moisesta.

 

Edellä olevasta voi päätellä jos sen mikä  minulle oli päivän selvää, että minusta tulee jossakin vaiheessa isä! Sitten kun tuli aika hankkia omia lapsia, päätin hoitaa sen tehtävän alle kolmikymppisenä. Koska minulla ja veljelläni oli ikäeroa liki seitsemän vuotta olin kuopuksena melkein kuin ainoa lapsi ja tyystin pilalle lellitty. Tämän vuoksi päätimme tehdä kaksi ensimmäistä lasta perätysten, että heistä olisi leikkikaverit toisilleen toisin kuin minun lapsuudessani.

 

Äitini oli päättänyt, että he tekevät lapsia ainoastaan sen määrän ja sellaisella aikavälillä jotta vanhemmat voivat huolehtia heistä. Syynä tähän oli hänen lapsuutensa suurperheessä, jossa elämä oli ollut todella köyhä ja ankara isän kuollessa turhan varhain. Meillä oli todella hyvä ja turvallinen lapsuus. Nekin vähäiset kasvatus virheet mitä tapahtui olivat pohjimmiltaan vilpittömiä ja hyvää tarkoittavia.

 

Ajattelin myös, että lapset on tehtävä ajoissa, muuten ei ehdi nauttia isovanhemmuudesta. Isovanhemmalla vastuu ei ole jokapäiväistä vaan he voivat nauttia lapsenlapsista, vaikka yleensä vanhemmilla on huoli jälkeläisistään. Ei tullut rekkakuormallista eikä edes sataa, tuli kolme komeaa ja rakasta poikaa. Lisäksi nykyisen avioliiton kylkiäisinä sain kaksi mukavaa tyttöä!

 

Papat, mummut ja muut sukulaiset

 

Itselläni oli hyvin vähän kokemuksia isovanhemmista. Äidinisä kuoli jo 30-luvulla ja äidinäiti minun ollessa vauvaiässä. Isänisä kuoli vähän sen jälkeen kun vanhempani olivat tavanneet 40-luvulla. Äitini ehti tavata appensa vähän ennen tämän poismenoa. Isänäiti kuoli minun ollessa yhdeksänvuotias. Hänet ehdin tavata useamman kerran vaikka hän asui toisella puolella Suomea. Kerran pikkupoikana olin passittamassa häntä kotiin Joensuuhun mummun kiusoitellessa minua.

 

Isovanhempien puutteen korvasi erittäin kiinteä sukulaisyhteisö. Aluksi asuimme Iskossa josta muutimme Pyykösjärvelle hämmästyttävään ympäristöön, jossa Aarne-eno asui perheineen naapurissa, entisessä lapsuuden kodissaan. Seuraavassa talossa asui Hilu-täti perheineen. Pellonperällä eli tonttien jatkona olevien sarkojen takana Haukitiellä asui Jukka-enon perhe. Ruskossa muutaman kilometrin päässä asui Erkki-enon perhe. Vähän kauempana Kuivasjärvellä olivat Lulu-täti, Hanna-täti ja Saku-eno perheineen.

 

Yhteyden pito oli tiivistä ja kaikkein tiiveintä se oli meillä kolmella perheellä. Yleensä portti on tielle, mutta meillä oli pääporttien lisäksi portit tonttien välisessä aidassa, että pääsee suoraan naapuriin. Yhteisö oli turvallinen ja leikkikaverit löytyivät serkuista. Olen monesti miettinyt kuinka selvisin vuosia jatkuneesta koulukiusauksesta traumatisoitumatta. En ole keksinyt muuta selitystä kuin sen, että koulu oli koulu ja koulupäivän päätyttyä palasin turvalliseen kotiympäristöön, siellä koulu ei käynyt mielessäkään. Turvallisuus on kaiken a ja o!

 

Isovanhemmuuden merkitys

 

Olen kuullut monenlaisia juttuja isovanhemmuudesta. Joillekin se on kaikki kaikessa ja toisille sillä ei ole mitään merkitystä. Jälkimmäistä ryhmää en ymmärrä lainkaan. Kuinka niin arvokkaan asian voi tyriä totaalisesti omaan itsekkyyteensä.

 

Toki he joilla ei vielä ole lapsenlapsia, eivät aina ymmärrä isovanhemmuuden rikkautta. Vaimon monet työkaverit naureskelivat, että höpsöhän sinä olet kun tuolla tavalla noiden lapsenlapsien vuoksi hössötät. Suurimmalla osalla asennoituminen on muuttunut heidän tullessa isovanhemmiksi, he ovat seonneet totaalisesti onnentunteesta joka siitä tulee.

 

He joilla on lapsenlapsia, mutta tuumaavat, että me olemme kasvattaneet lapsemme ja se riittää, nyt me nautimme omasta elämästä ja vapaudesta. He eivät halua tavata tai hoitaa lapsenlapsiaan. Tämä on anteeksiantamatonta itsekkyyttä! Millään mammonalla ja matkoilla ei voi korvata sitä riemua ja iloa mitä lapsenlapsista saa! Heille voi antaa omaa elämänkokemusta ja tarinoita menneiltä ajoilta ja heiltä saa takaisin roppakaupalla onnellisuutta.

 

Ei biologinen isovanhemmuus

 

Olen sekä biologinen että ei biologinen pappa ja yhtä arvokkaita arvoja ne molemmat ovat! Olivat he omia lastenlapsia tai vaimon lastenlapsia niin yhtä koskettavalta tuntuu se kun he juoksevat luokse, halaavat ja toteavat, että pappa meillä on ollut niin ikävä! Isovanhemman silmät kostuvat väkisinkin siitä onnen tunteesta. Miten muuten sen voi kokea kuin olemalla vilpittömästi isovanhempi, pappa, mummu, vaari, mummi, ukki tai miksi kukakin itseään haluaa kutsuttavan.

 

Paljonko niitä lapsenlapsia sitten on? Yhteensä kymmenen joista biologisia on viisi poikaa sekä yksi tyttö ja vaimon puolelta neljä poikaa. Tällä hetkellä viimeisin ja ainoa tyttö on vaarassa tulla ennen näkemättömän lellittelyn kohteeksi. Tytön ja vanhempien ajoitus hipoi täydellisyyttä, sillä lapsi oli samalla syntymäpäivälahja äidille. Voiko sitä vanhempien ja isovanhempien tunnetta sanoin kuvata!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Blogiarkisto

Kategoriat