Kirjoitukset avainsanalla Oulun ammattikoulu

Kansakoulu luokat 1-6

 

Koulutie alkoi mukavasti. Ensimmäinen kouluni oli Tuiran koulun keittola, parin luokan ja ruokalan sekä ulkohuusin kompleksi. Kaksi ensimmäistä lukuvuotta oli opettajanamme Kannus. Ilmapiiri oli mukavan kodikas ja turvallinen. Blogi-kuvassa alareunassa Keittola ja ylempänä Tuiran koulu.

 

Kolmannella luokalla siirryimme Tuiran koulun päärakennukseen jossa olimme syyslukukauden. Kevät lukukaudeksi siirryimme vastavalmistuneeseen Paulaharjun kouluun. Kolmannen ja neljännen luokan opettajana oli Sikiö.

 

En muista milloin ja mistä se koulukiusaaminen alkoi. Ilmeisesti se käynnistyi pikkuhiljaa huomaamatta, mahdollisesti neljännen luokan lopulla. Viidennellä luokalla se oli jo hyvässä vauhdissa, jolloin opettajana oli Kälviäinen, ensimmäinen miesopettajani. Sen muistan kun minut laitettiin piiriin kehotettiin puskemaan kuin härkä ja kaikki nauroivat. Tilanteeni paheni pikkuhiljaa.

 

Kaksi kaveria ottivat minut ja Heikin silmätikuikseen. He pomottivat meitä ja jos emme totelleet he käyttivät fyysisiä pakotteita. Hennompi kaveri oli pomo ja hän ohjaili voimakkaampaa kumppaniaan, he olivat hyvin tiivis pari. Emme kyenneet vastustamaan tätä parivaljakkoa, sillä olimme luokan pienimmät pojat ja toinen kiusaajista oli liian voimakas meille.

 

Kiusaaminen tapahtui välitunneilla pihalla sekä sen alussa ja lopussa koulun käytävällä. Juoksin monesti piiloon sisälle, mutta kiusaajat saivat minut kiinni ja retuuttivat pitkin käytäviä niin että kengät ja sukat lähtivät jaloista. Kiusaaminen sisälsi sekä sanallista että ruumiillista väkivaltaa. Joskus pakenin koulua ympäröivään metsään ja olin siellä piilossa oppitunnin alkamiseen saakka.

 

Mainitsin eräällä välitunnilla opettajalleni kiusaamisesta, mutta opettaja ei noteerannut sitä lainkaan.

 

Erään kerran en ehtinyt tunnille pakoiltuani metsässä, enkä kehdannut mennä luokkaan kesken tunnin, vaan odottelin oppitunnin päättymistä. Tunnin loputtua kerroin opettajalle miksi olin ollut pois tunnilta. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Tuntui todella turhauttavalta kestää kiusaaminen, koska kukaan ei välittänyt enkä uskaltanut tai kehdannut kertoa siitä kotona.

 

Kuudes luokka alkoi uuden opettajan Alpo Nisulan johdolla, hän oli jo neljäs opettajani. Koska edellinen opettaja ei ollut noteerannut kiusaamistani en edes yrittänyt kertoa siitä uudelle opettajalle. Kiusaaminen jatkui samaan malliin.

 

Eräänkin kerran äiti oli kotimatkalla nähnyt linja-auton ikkunasta, että minua kohdeltiin kaltoin. Hän oli lähettänyt seitsemän vuotta vanhemman veljen tarkistamaan tilanteen. Kiusaajien nähdessä veljeni tulon, he kielsivät kertomasta mitään ja vahvistivat käskyä vääntämällä kättäni voimakkaasti selän taakse. Lisäksi he uhkasivat piestä minut todenteolla. Veljeni tultua paikalle ja kysyessä onko täällä mitään hätää? Totesin kaiken olevan kunnossa.

 

Lopulta mittani tuli täyteen. Kiusaajaparin pomo heitteli jälleen jotakin verbaalista "hattuilua", menetin malttini ja otin nyrkit avuksi. Yllättävä kyllä kiusaajasta ei ollut vastusta ja sain hänet maahan. Olin kontallaan hänen päällään ja jakelin iskuja päin näköä. Ensimmäistä kertaa sain yliotteen kiusaajasta. Sitten riskimpi kaveri yllätti minut takaapäin potkaisten suoraan sukukalleuksilleni. Kipu nivuksissani oli sietämätön. Päästessäni pystyyn huusin, että nyt tämä on loppu, en tule kouluun enää ikinä.

 

Kotona totesin äidilleni, että en mene enää kouluun. Äiti tivasi, että mikä nyt on? Toistin, etten minä mene kouluun. Hän aikoi soittaa opettajalle, minkä kielsin. Kielloistani huolimatta äiti soitti Alpo Nisulalle, joka otti heti asian käsiteltäväksi.

 

Kokoonnuimme palaveriin opettajainhuoneeseen, kiusaajani, minä, äitini ja opettajani. Asia käytiin läpi ja kiusaajat lupasivat lopettaa, mikä myös toteutui. Kiitos äidin ja Alpo Nisulan kiusaaminen loppui siltä osin. Sain siihen asti parhaan todistukseni siirtyessäni kuudennelta luokalta kansalaiskouluun.

 

Kansalaiskoulu luokat 7-8

 

Kansakoulun suorittaneet kerääntyivät syksyllä 1965 Keskuskansakoululle nykyiselle Keskustan terveysasemalle. Siellä oppilaat jaettiin eri kouluihin. Minun osakseni tuli Harjoituskoulu! Hämmästelin, että mikä ihmeen Apukoulu (huonolahjaisten koulu)?! Se oli Oulun Yliopiston Opettajainvalmistuslaitoksen Harjoituskoulu, jossa tulevat opettajat harjoittelivat opettamista. Selvittyäni siitä järkytyksestä huomasin joutuneeni liikelinjalle, tyttöjen linjalle, vaikka olisin halunnut kone- ja sähköopinlinjalle. Kansalaiskoulussa käytettiin viittä linjajakoa: yleislinja, käsityö- ja kotitalouslinja, puu- ja metallityölinja, liikelinja sekä kone- ja sähköopinlinja.

 

Luokkamme oppilasmäärä pieni ja kaikki olivat minulle aiemmin tuntemattomia. Luokanvalvoja opetti lähes pelkästään lukukausien alussa ja lopussa, muuten opetuksen hoitivat opettajakokelaat. Jokainen yritti opettaa opetetulla tavalla, mutta johdonmukaisuus oli hukassa. Koulupäivät olivat sekavaa sillisalaattia, se ei motivoinut ainakaan minua opiskelemaan. Kahdeksannella luokalla lintsasin melkein joka maanantain ja perjantai ja saavutin poissaoloissa kyseenalaisen ennätykseni noin 170 tuntia.

 

Oppitunnit ja epäpäteväopetus eivät olleet ainoat tummat pilvet koulupäivieni yllä vaan sinne pakkautui väkisinkin myös koulukiusaaminen. Yksi kaveri oli päällepäsmärinä ja hän vaati suojelurahoja, jos en sitä antanut hän tempaisi koukun palleaani. Kummasti niihin iskuihin oppi varautumaan, mutta silti ne tuntuivat pahalta. Viimeisetkin lantit oli kaivettava taskusta.

 

Kahdeksannella luokalla yritin olla jonkinasteinen kovis hankkiakseni luokan kunnioituksen. Epäonnistuin siinä totaalisesti. Opettaja oli uusi ja ammuin eräällä tunnilla kumin liitutaululle. Hän tiuskaisi vihaisesti, että kuka se oli? Kiltiksi kasvatettuna viittasin välittömästi, jolloin opettaja ampaisi luokseni ja tempaisi minut rinnuksista seinälle sihisten hampaittensa välistä, että anna olla viimeinen kerta! Ja kyllä, minä annoinkin sen olla viimeinen kerta. Päätin sen jälkeen olla puhumatta mitään tälle miehelle ja päätökseni piti. Jos opettaja kysyi minulta jotakin, nousin ylös ja katselin ikkunasta ulos sanomatta sanaakaan. Taisi hän olla muutenkin aikamoinen kuumakalle, koska näin hänen joskus hiiltyvän välitunnilla muillekin ja roikuttavan heitä rinnuksista.

 

Kerran luokka päätti protestoida joukolla ja jäädä pois eräältä tunnilta. Kovan uhoamisen jälkeen minä olin lopulta ainoa joka oli ollut pois tunnilta, muut olivat jänistäneet ja niin se mielenosoitus kuivui kokoon.

Lisäksi kahdeksannella luokalla oli koko lukuvuosi iltapäivä vuorolukua. Seitsemäs luokka oli aamuvuoroa josta pidin, mutta tämä toinen vuoro ei sopinut minulle lainkaan!

 

Kaikki tämä huomioiden ei todistukseltakaan voinut odottaa kovin suuria ja päästötodistukseni keskiarvo oli huonoin kaikki aiemmat ja sen jälkeiset todistukset huomioiden. Tokko sillä paperilla olisin ammattikoulun sähkölinjalle päässyt ilman isääni ja hänen suhteitaan. Oulun ammattikoulun rehtorina oli isäni lapsuuden kaveri Onni Rautava joka järjesti minulle ylimääräisen opiskelupaikan. Suuret kiitokset heille molemmille!

 

Harjoituskoulusta jäi ikävimmät muistot. Toki siellä oli mukaviakin hetkiä, mutta ne jäävät kiusaamisen sekä opetustapojen sekamelskan varjoon.

 

Kansalaiskoululuokat 7-8

 

Ammattikoulu aloitettiin puhtaasta salista. Olimme koulun ensimmäiset sähköpuolen opiskelijat, meillä oli teorialuokassa pulpetit, mutta työsali oli täysin autio. Metalli- ja puupuolen avustuksella saimme työpöydät ja asennuskopit. Teimme itsellemme sähköasentajan tarvitsemia erikoistyökaluja. Tuunasimme vanhoista sähköuuneista sähkömoottorien käämilakan kuivatusuunit. Välillä osa porukasta korjasi liikennepuiston rikkoutuneita polkuautoja lasikuidulla ja hartsilla.

 

Luokallamme oli kaksi ennestään tuttua oppilasta. Tutustuin luokkakavereihin ja uskouduin henkilökohtaisista asioista heistä eräälle. Siitä ei mennyt kauaa kun jo koko luokka tiesi mitä olin kertonut ja he heittelivät siitä herjoja. Siinä meni luotto ystävyyteen.

 

Kotona olin kohonnut serkku ja kaveriporukan vanhimmaksi. Televisiossa pyöri komediasarja Batman-lepakkomies. Päätimme Jarkon kanssa höynäyttää nuorempia. Teimme minulle naamion ja lainasin äidin mustaa berberiä. Hämärän tullen menin hyppelemään katolle Jarkon kertoessa nuoremmille, että minulla oili aito Batman puku. Sehän meni täydestä kuin väärä raha ja eräs porukasta oli kertonut puvustani kotonaan. Harmi vain kun heidän sukulaisperheen poika oli luokkakaverini ja hän kuuli jutun. Senhän tietää mitä siitä seurasi, naurua ja pilkkaa, dädädädädädädädädädädädädädädädä Batman! kaikui perässäni vaikka kuinka yritin selittää puvun olleen vain pelleilyä.

 

Myös muunlainen verbaalinen keljuilu upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. En pystynyt enkä osannut puolustautua ja jos yritin niin se vain yllytti kiusaajia. Seuraava osuma oli se kun joku keksi kutsua minua nimellä Lissu! Se sattui, vaikka kuinka laitoin hantiin minut leimattiin Lissuksi. Hitto vie kun se tuntui pahalta, likan nimellä kun huutelivat. Sitä minä ihmettelin, kun luokan mukavinta kaveria kutsuttiin Martaksi, eikä hän ollut siitä moksiskaan. Miten hän kykeni siihen?

 

Vaikka fyysinen koskemattomuus säilyi ja kiusaaminen oli keljuilua ja pilkkaa, iskivät jossakin vaiheessa psykosomaattiset oireet verenpaineen muodossa. Huimausta ja huonoa oloa. Tuttava lääkäri sanoi sen menevän ohi, mutta äiti ei uskonut vaan vei minut tutkimuksiin. Verenpaine huiteli jossakin 170 tuntumassa ja minusta otettiin röntgenkuvia verikokeita joista ei löytynyt mitään poikkeavaa. Lopulta paineet hellittivät ja kouluaika läheni loppuaan.

 

Mattimyöhäinen kun olen päätin opiskella kunnolla viimeisiin sähköopin kokeisiin. Luin koealueen useampaan kertaan ja opettelin kaikki kaavat ulkoa. Kokeet menivät hyvin ja sain luokan parhaan arvosanan. Hieman karvasteli se, kun opettaja heitti ilmaan epäilyksen, että olisin luntannut, vaikka se ei pitänyt lainkaan paikkaansa.

 

Päästötodistukseni keskiarvo oli luokan keskiarvon tuntumassa. Ammattiaineet olivat menneet hyvin, mutta yleisaineet eivät niinkään eivätkä ammattityö jotka kaikki olivat seiskoja. Valmistuimme Oulun Ammattikoulun ensimmäisinä sähköasentanina sähköasentajina keväällä 1970.

 

Asentajana työelämään

 

Sitten oli opeteltava vielä käytännöntyötä, sillä koulu oli vasta vankka pohja ja lopulta työ hioi minusta oikean sähköasentajan. Työkaverit ottivat aloittelevan asentajan vastaan ilman minkään sortin kiusaamista. Se tunne oli ihmeellinen kokiessani kuuluvani porukkaan toisin kuin koulussa. Siitä suuret kiitokset työtovereilleni!

 

Koulu aikana olin arka, ujo, lapsellinen ja ehkä jollakin tavalla erikoinen. Olin kuopus ja melkeinpä ainoa lapsi, koska isoveljeni oli seitsemisen vuotta vanhempi. Minun ei tarvinnut taistella elintilastani turvallisessa kodissa, enkä niin muodoin osannut puolustaa itseäni kiusaajiani vastaan. Muuta syytä en kiusaamiselleni keksi.

 

Arkuuteni ja epävarmuuteni olivat vain kasvaneet kiusauksen seurauksena. Töissä en uskaltanut keskustella isommassa porukassa vaan olin hiljaa. Juttelin ainoastaan työparini kanssa ja saatoinpa olla jopa puhelias, mutta jos seuraan liittyi joku muu, minä vain kuuntelin.

 

Varusmiespalveluksessa olin ensimmäistä kertaa samanikäisten seurassa, mutta minua ei kiusattu. Silti pysyin taustalla.

 

Vei kuusi vuotta ennen kuin uskalsin aukaista suuni suuremmassa porukassa, kahvitauolla. Työkaverit kiistelivät jostakin asiasta jonka oikeellisuuden tiesin. Rohkaisin mieleni ja sanoin kuinka se on. Kaikki hiljenivät ja kuuntelivat minua, jonka jälkeen nokkamies Seppo Kuivala totesi, että Hannu puhuu harvoin, mutta kun hän puhuu hän puhuu asiaa! Ne merkittävät sanat lämmittivät mieltäni ja lämmittävät vieläkin. Ne sanat antoivat ripauksen rohkeutta tulla esiin kuorestaan ja keskustella suuremmassakin porukassa. Silti esiintymispelko oli voimakas.

 

Lopullinen läpimurto pois arkuudesta tapahtui harrastuksen myötä. Menin vuoden 1978 lopussa karaten alkeiskursseille. Saatuani keltaisen vyön keväällä 1979 jäin omien harjoitusten jälkeen alkeiskurssien apuvetäjäksi ja pyörin siellä neuvomassa yksittäisiä kurssilaisia. Aika kului ja harjoituksia kertyi kunnes pääohjaajalle tuli erään kerran kiireellinen meno jolloin hän pyysi minua vetämään alkeiskurssin. Pakkohan se oli suostua, kun muitakaan vetäjiä ei ollut paikalla. Harjoitusten alkaessa kurssilaiset olivat edessäni rivissä. Silloin iski totaalinen blackout, en muistanut mitään komentoja ja tilanne tuntui kestävän ikuisuuden. Sitten japaninkieliset käskyt alkoivat palautua mieleeni ja treeni lähti käyntiin. Pidin kurin tiukkana kuten olin armeija kouluttajaltani Palolta oppinut ja jollaisesta omissa karateharjoituksissa olin tykännyt. Myöhemmin muutama kurssilainen tuli kiittämään erinomaisesti vedetyistä harjoituksista. Tämä tilanne opetti riisumaan esiintymispelon viitan antaen rohkeutta ja voimia edetä eteenpäin. Sen jälkeen olin usein ohjaajana alkeiskursseilla sekä varsinaisissa harjoituksissa. Olin mukana myös Oulun Karateseuran karatenäytöksissä.

 

Opiskelu ja uusi ura

 

Lähdettyäni kouluttautumaan teknillisessä koulussa uuteen ammattiin 1982 olin jo saavuttanut rohkeutta ja itseluottamusta. Minua ei enää kiusattu ja jouduin muutaman sattumuksen kautta luokanvanhimman luottamustehtävään. Hoidin sitä koko opiskelun ajan. Viimeisen opiskeluvuoden keväällä, mennessämme luokkaretkelle Mallorcalle, luokka luovutti minulle Citizen rannekellon toiminnastani luokan hyväksi. Täytyy sanoa, että se tuntui todella hyvältä.

 

Valmistuttuani teknikoksi 1985 avautui minulle suunnittelijan ura. Kaikista näistä kokemuksista rikkaampana olen toiminut tällä alalla lähes keskeytyksettä vuoteen 2009 saakka.  Siitä alkanut taantuma on haitannut työllistymistäni, mutta pääsin vielä 2011 töihin uudelle työnantajalle. Vapaa-aikanani kirjoittelen blogeja ja rustaan videoita youtubeen.

 

Myös harrastukset ovat olleet suuntaviittana rohkeuden tielle! Olen selvinnyt elämästä suhteellisen tasapainoisena, minusta ei tullut kouluampujaa, muunlaista terroristia tai tuhotyöntekijää! Toivon tämän antavan voimia kaikille joita on kiusattu, sillä siitä voi selvitä. Terveiset myös niille jotka huomaavat kiusaamista niin kouluissa kuin työpaikoilla, että siihen kannattaa ja täytyy puuttua, sillä se ei lopu muuten!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ammattikoulu 1967

 

Pääsin opiskelemaan Oulun Ammattikoulun sähköasentaja ja -koneenkorjaaja linjalle ylimääräisenä opiskelijana isäni myötävaikutuksella vuonna 1967. Pyrkijöitä linjallemme oli 800 joista 144 valittiin pääsykokeisiin ja heistä 19 pääsi opiskelemaan ammattia.

 

Myöhäisherännäinen kun olen, päätin lukea kunnolla vasta viimeisiin sähköopin kokeisiin keväällä 1970 opetellen myös kaikki kaavat. Tuloksena oli luokan paras arvosana ja kiitokseksi opettaja Ritala epäili minun luntanneen.

 

Vaikka olin ylimääräinen ja koulunkäyntini sitä sun tätä oli päästötodistukseni keskiarvo luokan keskiarvossa! Valmistuttuamme kolmen vuoden opiskelun jälkeen olimme koulumme ensimmäiset sähköasentajat.

Teräs Oy 1969

 

Kesällä 1969 isäni hommasi minut kesätöihin Rautakauppa Teräs Oy:n putkivarastolle. Olin vielä silloin tosi tumpelo ja epävarma. Kerrankin minun piti purkaa eräs viemärilähetys. Kuorman purku oli jo aloitettu ja käsitin asian väärin alkaen lastaamaan viemäriputkenpätkiä takaisin kuormalavalle. Paiskin ruokatunnin töitä hikihatussa ja kaikki aivan turhaan. Kyllä nolotti oma typeryys kun homma piti tehdä kahdesti.

 

Kierteet, putkimitat, venttiilit, kaikki materiaalit aiheuttivat hankaluutta. Ainoastaan paineviemäröinnin Uponyl-viemäriputket olivat minulle helppoa kauraa ja opin ne selkeiden mittojen ja muotojen ansiosta. Isä vihjaili, että minun pitäisi opetella tarvikekirjoista lisää putkitietoutta. Viittasin kintaalla isän neuvolle, sillä enhän minä mikään putkimies ollut!

 

Jostakin ihmeen syystä isä ja äiti ostivat minulle syksyllä 1969 kaitafilmikameran. Olin toivonut mopoa, mutta sitä en saanut. Kiitän vanhempiani tästä hienosta hankinnasta jolla harjoittelin kuvausta ja tallensin muistoja vuosien saatossa. Mopo olisi ollut ja mennyt, kaitafilmikamera toimii vieläkin.

 

Turun Asennuspaja Oy 1970

 

Valmistuttuani sähköasentajaksi 1970 odotin kotona, että joku tulee hakemaan minut töihin. Isä oli jutellut Teräksellä Lääketieteenlaitoksen sähköurakoitsijan nokkamiehen kanssa joka oli pyytänyt minua käymään. Kävin haahuilemassa laajan työmaan pihalla löytämättä oikeaa parakkia. Muuten siihen aikaan rakennettiin koko nykyistä OYS:n aluetta ja se oli tosi laaja. Isä patisti minua menemään sinne toisen kerran ja silloin löytyi oikea paikka ja pääsin urakkatöihin tuntipalkan ollessa noin 3,50 mk/h.

 

Luulin olevani oikea asentaja, mutta kyllä luulot karisivat todella nopeasti. Onneksi työkaverit olivat auttavaisia ja ymmärtäväisiä tällaista avutonta asentajaa kohtaan opastaen minua kärsivällisesti. Suuret kiitokset heille!

 

Porukka oli sopeutuvaista ja avointa. Jos joku alkoi työmaalla kukkoilemaan, niin kokeneemmat kaverit kyllä laittoivat sooloilijat kuriin. Pidin tyylistä, enkä joutunut koskaan kiusauksen kohteeksi. Toki pientä huulenheittoa oli piristämässä raskasta työntekoa, mutta ei koskaan mollaamista tai toisen aliarvioimista.

 

Roppasin väestösuojaan kaapelien ja sähkökalusteiden kiinnitysreikiä. Ammattikoulussa oli ollut upouusia AEG:n pieniä porakoneita. Nyt jouduin poraamaan betonia isolla kolholla metallirunkoisella iskuporakoneella joka oli todella painava. Työpäivän päättyessä oli aivan sippi ja betonipölyn peitossa.

 

Asensin läpivientiputket väliseinämuurauksiin mikä tuotti suurta vaikeutta, kun en osannut lukea sähköpiirustuksia ja jouduin toistuvasti kysymään työkavereilta montako ja minkä kokoista putkea kuhunkin läpivientiin tarvittiin.

 

Suurin osa laitoksen pohjoispään pistorasioista, puhelinpistokkeista ja kytkimistä on asentamiani. Kerran nokkamies tuli katsomaan, että mitä sinä oikein tuuskaat niiden kytkentöjen kanssa? Nyt tehdään urakkahommia ja hän näytti kuinka pistorasia kytketään. Olin taiteillut jokaisen kuoritun johtimen päähän silmukan kuten ammattikoulussa oli opetettu jotta johdin varmasti pysyy ruuvin alla. Ei urakassa ollut sellaiseen aikaa vaan johtimet kuorittiin sopivan mittaisiksi työnnettiin liitinruuvin alle, ruuvattiin ruuvi tiukalle ja se oli siinä, vähintään 75% aikasäästöä pistorasiaa kohti.

 

Sitten erikoistuin palohälyttimien asennukseen. Kytkennässä täytyi huolehtia, ettei kaapelin suojafolio joutunut kosketuksiin liittimiin, minkä myös huolehdin. Kiire lisääntyi ja työmaalle otettiin asentajia työvoimatoimiston kautta. Erään kerran nokkamies tuli puhuttelemaan minua, että miten sinä olet kytkenyt eteläpään palohälyttimet kun ne eivät toimi. Totesin, että kytkin kaikki kuten oli ohjeistettu. Siitä etumies kimpaantui, ettet sinä voi niin sanoa. Sanoin, että kyllä voin koska tiedän kytkeneeni asentamani anturit oikein, joku muu on asentanut virheelliset. Myöhemmin selvisi, että nämä "uudet" asentajat olivat jättäneet foliot johtimien päälle ja kytkeneet ne liittimien alle jolloin virtapiiri oli oikosulussa. Muutama muukin tulokas teki alokasmaisia virheitä, he olivat asentaneet kytkimet ja pistorasiat väärinpäin, niin että kytkimien toimisuuntaa ON oli alhaalla ja OFF ylhäällä samoin kuin pistorasiat vaihe vasemmalle ja nolla oikealle.

 

Itse olin oppinut Teräkseltä sen, jos ei tiennyt tai osannut, en tehnyt mitään vaan kysyin ja varmistin ohjeet ennen työn suoritusta. Tällöin homma tuli valmiiksi heti kerralla eikä tarvinnut käydä jälkeenpäin parsimassa.

 

Lääketieteenlaitoksella sattui eräs vakava onnettomuus. Työkaveri oli asentamassa valaisimia viiden metrin korkeuteen luentosalin kattoon. Hän oli asennuttanut telineet siten, että pystyi tekemään kytkennät selällään maaten. Hän oli jo niin reunalla, että putosi kääntyessään 5 metriä betonilattialle. Siitä hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Ihme kyllä työkaveri palasi iltapäivällä takaisin töihin, eikä hänelle ollut sattunut mitään vakavampaa. Kaikki on mahdollista.

 

Erään kerran vedimme todella paksuja syöttökaapeleita tunnelitasolla. Kaapelissa oli kiinni miehiä kuin merenmutaa. Itsestäni tuntui, että se taisi olla kaapeli joka liikutti miestä eikä mies kaapelia.

 

Helmikuussa 1971 työt vähenivät rakennuksen valmistumisen lähestyessä ja ollessani viimeksi tulleiden joukossa sain ensimmäisenä lopputilin.

 

Kevät kotona 1971

 

Kävin työvoimatoimistossa saamatta töitä. En ollut typeryyksissäni liittynyt ammattiliittoon joten enkä saanut työttömyyspäivärahaa. Olin isän ja äidin vastuksena alkavana peräkammarinpoikana. En ujona poikana hakenut töitä muuten kuin tarkistamalla lehdestä työpaikkailmoitukset ja odottelin työvoimatoimistosta työkutsua jota ei koskaan tullut. Sitten isä hermostui ja hommasi minut töihin rakennusliike RuHe:lle.

 

Kesä 1971 ja Rakennusliike RuHe

 

Vaikka visiittini RuHe:lle oli lyhyt, oli se silti todella merkittävä koska jouduin tahtomattani tekemisiin myös sähkön kanssa.

 

Ensimmäinen työkohde oli uuden Aineen autoliikkeen pihatyöt, haravoin ja tasoitin tulevaa julkisivunurmikkoa. Seuraavana oli silloisen makeistehdas Merijal Oy:n laajennus, jossa kannoin lautoja, siivosin ja revin irti nauloja puretuista laudoista sekä lankuista.

High Voltage

Sitten koitti urani ensimmäinen "huippukohta". Minut ja kaveri vuokrattiin maaperätutkimusta suorittavaan yritykseen. Diakonissalaitos on rakennettu entisen merenpohjalle ja sen perustukset olivat epävakaat jolloin seinät halkeilivat. Tehtävämme oli kairata tutkimusmielessä Diakonissalaitoksen ympäristöä.

 

Sepänkadun sivu meni ongelmattomasti. Silloin jalkakäytävän ja talon välissä oli vielä nurmikkokaistale. Työ suoritettiin käsin pyöriteltävällä kairalla, kymmenen kierroksen jälkeen uppoama merkittiin paperille manuaalisesti. Jos kairan uppoaminen pysähtyi, esimerkiksi kivenmurikkaan, toinen piti kiinni kairasta toisen moukaroidessa sitä lekalla. Tätä jatkui kunnes kaira ei enää uponnut.

Sitten siirryimme Uudenkadun puoleiselle sivulle. Teimme kangella mahdollisimman pienen reiän jalkakäytävän asfalttiin ja jatkoimme tutkimusta. Valvova insinööri poistui asioille meidän jatkaessa hommia kahdestaan.

Kolmannella reiällä kairan eteneminen pysähtyi. Pidin kiinni teräskairasta kaverin moukaroidessa. Kaira upposi parikymmentä senttiä ja pysähtyi taas. Moukaroimme jälleen, mutta siellä taisi olla isompi kivenmurikka koska kaira ei uponnut lainkaan. Vedimme kairan pois ja olimme tekemässä uutta reikää kun Sähkölaitoksen pakettiauto kurvasi viereemme renkaan vinkuen ja sieltä säntäsi ulos vihainen mies työtakin helmat hulmuten. Hän huusi, että mitä hittoa te oikein teette ja kenen luvalla, nyt on koko Limingantullin kaupunginosa pimeänä!

Tenttaus jatkui hänen kysyessään kenen luvalla teimme töitä ja kuka on valvoja, onko teillä kaapelikarttoja? Valvoja oli asioilla emmekä olleet mitään kaapelikarttoja nähneet. Mies levitti eteemme piirustukset josta selvisi kuinka mittava määrä kaapeleita jalkakäytävän alla oli. Ihme ettemme osuneet niistä mihinkään kahdella ensimmäisellä reiällä.

Katkaisemamme kahden kilovoltin syöttökaapeli oli betonikourussa, jonka lävistimme keskeltä. Onneksemme kaira oli osunut keskelle maakaapelia, niin ettei mitään räjähdystä tai valokaarta päässyt syntymään.

 

Tämän jälkeen se työ loppui ja siirryin takaisin Merijalin työmaalle. Pyöräilin myöhemmin kairauspaikan ohi jolloin jalkakäytävässä oli monen metrin kokoinen kuoppa teltalla katettuna. Siellä sähkölaitoksen asentajat tekivät syöttökaapeliin kaapelinjatkosta.

 

Sitten sairastuin saaden viikon sairausloman. En ilmoittanut sairaudesta työnantajalle ja loman loputtua palasin takaisin töihin. Siellä oli odottamassa lopputilipussi. Vastaava mestari oli olettanut minun lopettaneen työt, kun en ollut häntä informoinut. Toisista lopareista opin sen, että haen aina sairauslomatodistuksen ja ilmoitan sen keston työnantajalle.

 

Kesä 1971 ja kattohuovan asennus

Heinäkuu meni kotona loikoillessa. Tuhlasin Lääketieteenlaitokselta saamiani pohjia jotka nostivat sen työmaan keskiansion liki 6 mk/h. Pertti-veljen kanssa asensimme kotitalon katolle uuden huopakatteen. Katon räystäällä pelokkaana roikkuessa ihmettelin, että mikä rakennelma se tuonne Typelle oikein nousee? Se oli lannoitelaitoksen uusi piippu, jota rakennettiin liukuvaluna. Työn tapahtuessa katkeamattomana, huomasi muutoksen rakennelman kasvussa joka päivä. Yhä ylemmäs se kurkotti, enkä tiennyt mikä minua reilun kuukauden kuluttua odotti.

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Blogiarkisto

Kategoriat