Kirjoitukset avainsanalla armeija

Suurimpaan osaan otsikko pätee, mutta joillekin tilanne voi olla päinvastainen ja hyvin raskas, enkä halua loukata heitä kirjoituksellani.

 

Rakkautta ja rajoja

Koska lasten kasvatuksesta ja kurista on ollut niin paljon puhetta, ajattelin lisätä oman lusikkani soppaan!

 

Rakkautta ja rajoja on yksinkertaisen yleispätevä ohje, mutta sen noudattaminen on jo paljon vaikeampaa.

 

Sain lapsena rakkautta ja rajojakin oli, mutta niistä lipsuttiin. Vanhempien täytyy sopia yhteiset pelisäännöt joita sitten kumpikin noudattaa. Isä kävi töissä ja tienasi äidin hoitaessa kodin ja lapset. Huomasin jo pienenä, että äiti oli se heikompi lenkki. Isän komentaessa juoksin äidin helmoihin jolloin hän pyörsi isän määräykset. Tunsin sen olevan väärin isääni kohtaa ja koin tietynasteista syyllisyyttä, siitä huolimatta käytin tilannetta härskisti hyväksi.

Hallitsin pelin!
Hallitsin pelin!

Kaveruus ja vanhemmuus

Vanhemmat eivät ole kavereita eikä heidän kuulu olla vain mukavia, vaan heidän tehtävänä on olla turvallisia sekä päättäväisiä isiä ja äitejä. Tarpeen vaatiessa on otettava esiin asioita jotka eivät vanhemmistakaan ole mukavia, mutta ovat tärkeitä lapsen tulevaisuuden kannalta!

 

Sain kotona tehtäväksi kotitöitä, mutta jos vain halusin tai huvitti. Jos ei miellyttänyt, huvittanut tai saanut tehdä kuten itse halusi luistin töistä omiin leikkeihin. Onko se oikein, että oppii lusmuilemaan ja pakenemaan aina äidin helmoihin. Elämässä ei kaikki ole mukavaa ja aikuisena joudut tekemään myös tehtäviä ja töitä joista et pidä tai halua tehdä.

 

Usein vanhemmat tekevät kaiken lasten puolesta, pukevat, ravitsevat, siivoavat, ostavat mitä lapset haluavat, noudattaen heidän pienintäkin toivettaan. Eivät he sillä pahaa tarkoita, mutta silottavatko he lasten tien liian helpoksi? Suojellaanko lapsia liikaa? Oppivatko lapset myös pettymään? Kuten vanhemmuus blogissani mainitsin, kotiympäristöni oli todella turvallinen ja suojattu. Serkkutyttöni totesi kerran todella osuvasti, että olemme kasvaneet pumpulissa. Varmaan hänkin oli pohtinut samoja kasvatuksellisia kysymyksiä.

 

Liiallinen auttaminen

”Karaisu” on tärkeää, mutta todella tärkeitä ovat ne onnistumisen tunteet jotka voivat tulla hyvinkin pienistä asioista ja tekemisistä.

 

Koska en osannut pukea kovinkaan hyvin urheilutunnit ja terveystarkastukset olivat minulle kauhun paikkoja. Olin aina viimeinen kun yritin hädissäni pukeutua, saattoivatpa koulukaverit hymähdelläkin osaamattomuuttani.

Kotona ruoat muusattiin aivan kuin ne olisivat Pilttiruokaa. Kaikki tuotiin valmiina eteen, mitään ei tarvinnut tehdä. Seurasin televisiosta Wimbledonin tennisturnausta reilun kymmenen ikäisenä eikä äiti ollut passaamassa minua. Nälkä alkoi yltyä ja rohkenin mennä ruokakaapille josta löysin näkkileipää ja voita. Tein useamman voileivän jonka jälkeen palasin TV:n ääreen. Ette voi uskoa kuinka hyvältä ne itse tehdyt eväät maistuivat.

 

Vaikeudet koulussa

Myös koulunkäynti oli vaikeaa, koska siellä piti tehdä mitä ei halunnut. Vaikuttiko opiskelun takkuisuuteen myös se, että kotona sain valita vapaasti mitä tein, vaikka siellä oli myös säännöt.

 

Melkeinpä pilalle hemmoteltuna ja lellittynä minulla oli vaikeuksia myös koulukavereiden kanssa, olin useita vuosia koulukiusauksen kohde. Oli minulla muutama kaveri luokaltani, mutta ei niitä montaa ollut. En ollut oppinut sopeutumaan, olin liian naiivi, arka ja rehellinen, olin erilainen! En osannut puolustautua, otin kaikenlaiset sanomiset liian vakavasti ja yritin selittää väärinkäsityksiä oikeiksi jolloin kiusaajat vain yltyivät huimiin suorituksiin.

 

Toki kaikkea en saanut, kuten mopedia, jota toivoin mopoiän lähestyessä. Kuitenkin vanhempani olivat kaukaa viisaita ja ollessani 17-vuotiaa he ostivat minulle kaitafilmikameran. Siitä on ollut enemmän iloa kuin moposta konsanaan ja kuvaamisen satoa löytyy myös youtube-kanavaltani.

Kiitos vanhemmilleni suhteellisen kalliista sijoituksesta!
Kiitos vanhemmilleni suhteellisen kalliista sijoituksesta!

Varusmiespalvelus

Armeijan tarpeellisuutta ja sen kasvatuksellista merkitystä väheksytään. En itsekään pitänyt varusmiespalveluksesta, vaikka olin lapsena jonkin sortin sotahullu. Armeijassa opi ainoastaan lintsaamaan, toteavat useat. Kuitenkin armeija on monelle ensimmäinen paikka jolloin olet pitkiä aikoja poissa kotoa. Minullekin se oli yhdenlainen vieroitus äidin helmoista. Olin kotona kuin ainoa lapsi suuren ikäeron vuoksi, saaden olla kuten halusin muita huomioimatta. Armeijassa majoitutaan kymmenen hengen tupaan joka ei ole millään tavalla kodikas. Jouduin sopeutumaan ja ottamaan huomioon myös muut. En voinut sanoa, ettei minua huvita vaan käskyjä täytyi noudattaa. Kuitenkin armeija oli ensimmäinen paikka jossa minua ei kiusattu ja minut hyväksyttiin porukkaan tasavertaisena. Armeijan läpi käytyään oppii selviytymään muistakin tilanteista.

 

Vapaus ja vastuu

Jos antaa ainoastaan löysää, lapset menevät niin pitkälle kuin pääsevät. Vapaus ja vastuu ovat toisiaan täydentäviä osia, vapautta ei voi eikä saa antaa ilman vastuuta itsestään ja teoistaan. Liekaa sopivasti löysäämällä, mutta tarvittaessa kiristämällä luo turvaa ja luottamusta molemmin puolin.

 

Tiedän kokemuksesta kuinka rajoja venytetään ja vanutetaan. Kun siihen annetaan mahdollisuus lapsi käyttää tilaisuutta häikäilemättä hyväksi vaikka hänen omatuntonsa kolkuttaisi.

 

Kurittaminen

Pidin isääni aivan nössönä ja hänen pinna oli todella pitkä, mutta kerran ylitin hänen sietokyvyn rajat. Ollessani noin kymmenen vuotta isä komensi minua! Ajattelin, että minuahan et määräile ja lähdin karkuun, uskoen ettei hän saa minua kiinni. Juoksimme peräkkäin pitkin kylänraittia, kunnes tunsin isäni tiukan otteen niskassani. Vanttera isäni oli juossut minut kiinni jonka jälkeen hän kuljetti minua kauluksesta roikottaen niin että jalat hädin tuskin koskivat maahan. Naapuruston ihmiset tuijottavat tapahtumaa ikkunoista ja kyllä se hävetti sekä nolotti minua. Isä raahasi minut ullakkohuoneeseeni, otti tuppiremmin esiin ja roimi sillä pitkin takamustani. Yritin vielä panna vastaan niin että pääni kolisi seinään. Isä jatkoi ja kysyi joko uskot ja lopulta täytyi myöntää, että kyllä uskon!

 

En saanut tästä tilanteesta estoja ja isäni tienasi teolla itselleen munat! Minulle osoitettiin missä on raja ja mitä sen ylittämisestä seuraa. Olen onnellinen tästä tapahtumasta. Nämä olivat ne kaksi kertaa jolloin isäni antoi minulle selkään, ensimmäisen- ja viimeisenkerran! Toki en kehota väkivaltaan, mutta joissakin tilanteessa kurittaminen on ainoa keino saada asia perille jos se ei muuten uppoa, mutta tavaksi sitä ei saa ottaa.

Koirankoulutus on onnistunut
Koirankoulutus on onnistunut

Koirat ja lapset

Hankkiessani kaksi monirotuista koiraa luin läpi monta koirankasvatusopasta. Näillä opeilla opetin koirani, ne tottelivat peruskäskyt, kulkivat rinnalla ilman talutinta toinen toisella puolella ja toinen toisella.

 

Ennen perheenlisäystä muutimme isompaan asuntoon ja opetin koiran, ettei se tule makuuhuoneeseen. Vaikka ovi oli auki, koira pysyi poissa huoneesta, korkeintaan se katseli kynnyksen toiselta puolelta huoneeseen.

 

Radiossa eräs koirankasvattaja totesi, että saadessaan valita koira on niin ovela ja valitsee aina helpoimman tavan. Samoin on lapsi, nimimerkillä kokemusta on!

 

Mielestäni koiran kasvatus oli opettavaista aikaa ja niistä opeista oli hyötyä myös lastenkasvatuksessa. Olen huomannut perheitä joissa koirat eivät tottele vaan tekevät mitä haluavat, samoin heidän lapsensa käyttäytyvät miten käyttäytyvät.

 

Huomattavasti myöhemmin luin Cesar Millan Koirakuiskaajan parhaat neuvot ja siinä oli sivun 12 lopussa seuraavanlainen maininta: "Argentiinalainen herrasmies, joka kertoo käyttäneensä koirapsykologiani periaatteita omien lastensa kasvatuksessa"! Yhdyn tähän huomioon.

Myös viikonloppuisä voi antaa panoksensa kasvatukseen.
Myös viikonloppuisä voi antaa panoksensa kasvatukseen.

Koko iän vanhemmuus

Mieltäni lämmitti ventovieraan henkilön toteamus kuinka hän oli ihaillut pikku poikieni käytöstä sekä meidän välistä suhdetta ollessamme linja-autossa. Poikani olivat silloin neljän ja viiden vuoden ikäisiä, vuoden ollessa 1979-80. Meillä meni mukavasti vaikka olin silloin jo viikonloppuisä. Suhteemme ovat säilyneet myös heidän ollessa aikuisia.

 

Olen pyrkinyt antamaan neuvoja, jos olen huomannut ne tarpeellisiksi tai niitä on pyydetty. Lapsiahan he ovat vanhemmilleen aina vaikka jo aikuisia ovatkin ja tekevät lopulta päätökset itse.

Aivan tavallinen oleilu riittää pienillä kokemuksilla höystettynä
Aivan tavallinen oleilu riittää pienillä kokemuksilla höystettynä

Naapurien, isovanhempien ja sukulaisten kasvatuksellinen apu ei ole pahitteeksi vaan se on myös toivottavaa. Minulla oli naapureina myös kaksi sukulaisperhettä. Serkut opastivat ja ohjasivat niin hyvään kuin joskus myös pieneen pahaan. Osmo serkku jaksoi kärsivällisesti katsella ja kuunnella sekä kannustaa kun esittelin hänelle lapsellisia piirustuksiani. Hän myös auttoi hankalissa matematiikan tehtävissä.

 

Ei mennä siitä mistä aita on matalin. Vanhempien yhdessä laatimat sekä noudattamat lastenhoito- ja kasvatusmetodit ovat kaiken A ja O. Ei mitään natsimeininkiä mutta jämäkkää ja turvallista huolenpitoa. Johdonmukaisuus ja päättäväisyys, rakkautta ja rajoja, siinä se on!

 

Kasvattaminen kestää hetken, mutta "kasvaminen" vie koko iän! Kaikki vanhemmat, olkaamme lapsikuiskaajia.

Pienet hetket voivat olla merkittäviä!
Pienet hetket voivat olla merkittäviä!

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Niinhän se on, ja erittäin traumaattinen kokemus on tajuta, että monet opettavat lapsensa hyvin npienenä kiusaamaan, juoruamaan, etsimään yhteistä potkittavaa, "pelättävää", jotain jota pelätään", oikeasti notkutaan laumana mahdollisimman lähellä kohdetta kirkumassa ja huutamassa ja kolistelemassa oman kodin tai oman kodin takapihan metsien sijasta, vuosien ajan aamusta iltaan, samallla reaktiota hakien, väsyttäen uuvuttaen, ja aina uudet alueelle muuttajat jatkavat. Ei tunnu kivalta kun ei välejä ole, että tullaan tahallisestu kiusaamaan.

On ihmisiä jotka opettavat pahuuteen, tahallisesti esim pitämään melukampanhoita mutta hyvin silmänpalvojia ollaan eli vain yhdelle

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hiukkavaara PohPr VK 1972

 

Astuin armeijan harmaisiin helmikuun 15. päivänä 1972. Ennen armeijan menoa pyysin äitiäni leikkaamaan hiukseni lyhyiksi. Hän oli ollut nuoruudessaan parturi ja leikkasi myös kaikkien sukulaismiesten hiukset. Ilmoittautuessani komppanian vääpelille hän totesi, että kyllä ovat siistit hiukset, lyhimmät mitä hän oli sen päivän aikana nähnyt. Olihan se kokemus, kymmenen hengen karussa tuvassa muhkuraisella sängyllä, pois äidin helmoista miesten koulussa. Tuli siinä aluksi äitiäkin ikävä.

 

Alokasaika viestikomppaniassa meni nopeasti ja opimme paljon uutta lyhyessä ajassa. Ikimuistoisimman syntymäpäivän vietin Hiukkavaaran metsissä. Päiväohjelma jäi tarkistamatta lähtiessämme ampumaradalle -20 °C pakkasessa. Koko päivä meni ampuessa ja palellessa. Sain ammunnasta valiot ja kolme vuorokautta kuntoisuuslomaa.

 

Illan lähetessä oletin meidän lähtevän takaisin kasarmille päästäkseni juhlistamaan syntymäpäivääni sotilaskotiin. Minulle yllätyksenä iltaruoka tuotiin ampumaradalle, jonka nautittuamme lähdimme jotokselle. Vietimme yön telttamajoituksessa hälytysten katkaistessa yöunemme. Hangen päälle laitettiin havuja ja alkeellinen telttapatja, peitteenä toimi mantteli. Kyllä paleli kun en ollut varannut mukaan lisävarusteita. Päästessämme seuraavana päivänä takaisin kasarmin lämpöön ja omaan tupaan tuntui muhkurainen sänkykin ruhtinaallisen hyvältä.

 

Viikonloppuloma

 

Ensimmäisen viikonloppuloman lähestyessä oloni huononi. Pääsin kuitenkin lomalle. Palasin lomalta kurkku karheana. Menin maanantaiaamuna vastaanotolle joka oli täynnä "puolikuolleita" varusmiehiä, jotka saivat kuitenkin KP:ta (kelpaa palvelukseen). Pohdin tulleeni sinne aivan turhaan.  Mittari kainaloon ja kappas vain, 38 °C kuumetta josta tuli kolme vuorokautta VP:tä (vapaa palveluksesta).

 

Oloni vain huononi kuumeen kohotessa. Kolmantena päivänä hoipertelin 200 metrin matkan sairastuvalle, kerran täytyi huilata lumipenkalla. Sairastuvalta kehotettiin hakemaan komppaniasta vielä jotain papereita. Se oli tuskien taival, mennen tullen täytyi huilata useamman kerran, niin heikoksi oli kuume vetänyt. Aamulla minut siirrettiin Sotilassairaalaan (SS1) keuhkoputken tulehduksen vuoksi. Tervehdyttyäni kunto oli tippunut ja aiemmin kevyesti selvitettyjen tehtävien suorittaminen oli työlästä. Hiljalleen kunto koheni ja palvelu alkoi taas sujua.

 

Kuinka kiusaaminen?

 

Monta vuotta koulukiusattuna olleena tilanne oli minulle ennen kokematon. Olin ensimmäistä kertaa ikäisteni joukossa tasavertaisena ryhmään kuluvana en kiusattuna pohjasakkana.

 

Joukkueen johtajana oli yliluutnantti Palo. Hän oli erittäin vaativa ja kova kouluttaja. Sulkeisissa hän näytti kuinka aseen hihnan täytyy paukkua eteen viennissä. Välillä kaikui komento, katolle POISTU! Jäimme ihmettelemään käskyä jolloin Palo huusi, että jätättekö te noudattamatta esimiehenne käskyn? Osa porukasta pääsi lähes katolle joukkueenjohtajan komentaessa JOUKKUE! 

 

Viestikomppanian takana oli tie jota myöten Palo käveli ja me poistuimme tienvieri näreikössä milloin mihinkin suuntaan vyötärölle saakka ulottuvassa hangessa. Muut yksiköt eivät siinä hangessa juosseet kuin meidän joukkue. Lopulta olimme tallanneet lumisen maiseman tasaiseksi tantereeksi, kuin paraatikentäksi. Alakerran kiväärikomppanian varusmiehet kauhistelivat sulkeisiemme rajuutta, heidän sulkeiset olivat huomattavasti kevyemmät. Yliluutnantti Palo noudatti laskuvarjojääkärikoulutuksessa saamiaan oppeja meitä viestimiehiä kouluttaessaan!

 

Kannattaisi ensin miettiä mitä sanoo

 

Olimme taisteluharjoituksissa yliluutnantti Palon komennuksessa. Taas kerran meidän piti heittäytyä selälleen ja tulittaa kuviteltua helikopteria, joka tuhoutuessaan vei mukanaan kasarmin korkean radiomaston. Myöhemmin muodossa marssiessamme, Palon ollessa suhteellisen kaukana edellä, kuiskasin edessä olevalle, että monennenko kerran tuo masto kaatui? Jonkun ajan kuluttua Palo tivasi, että mikä minä olin arvostelemaan hänen komentojaan? En muistanut enää sutkautustani. Hän käski ilmoittautua ruokailun jälkeen toimistossaan. Toimistossa yliluutnantti Palo puhutteli minua vakavaan sävyyn, komentaen lopulta ilmoittautumaan kirjurille vapaaehtoisena viikonlopun hälytys- ja viestiryhmään. Kirjuri laittoikin minut vartioon, joka oli paljon ikävämpi tehtävä kuin valmiustilassa olo. Olisi täytynyt pitää suunsa kiinni!

Ammunnoista sain valiot ja kuntoisuusloman. Aseena jalkaväenkivääri M/27 eli Pystykorva jolla oli mukava ampua. Myöhemmin kokeilimme myös Suomi-konepistoolia ja sain sillä vain penkan pölisemään. Joukkueen johtaja oli selän takana ja tiedusteli, että mikä on? Vastasin makuuasennosta: ”Herra yliluutnantti, aseessa on jotain vikaa”. Hän otti aseen ja ampui seisaaltaan sarjoja keskelle taulua ja osumien osoittajan näyttö lätkää. Sen jälkeen Palo ojensi aseen takaisin minulle ja totesi: ”Lihavainen, aseessa ei ole mitään vikaa, vika on teissä”. Rynnäkkökivääri RK 62:den erilainen tähtäin tuotti vaikeuksia ainoassa kokeiluammunnassa.

 

Koulussa opittu taito

 

Serkkuni Erkki Väisänen kehotti pyrkimään kirjuriksi, koska hallitsin konekirjoitustaidon. Totta puhuen se taito oli todella kehno. Kotimaisissa sotilasfarsseissa kirjuri oli komppania tyhmin tohelo ja enhän minä sellaiseen asemaan halunnut. Sitten tuli mahdollisuus esittää komppanian päällikölle toiveensa tehtävästä. Pitkän harkinnan jälkeen päätin kuitenkin pyytää kirjurin pestiä. Kapteeni Pökkä nauroi ja osoitti Reservialiupseerikoulua (RAUK), että tuonne sinä joudut koska olet kolmen vuoden sähköasentajalinjan käynyt. Selitykseni eivät tuntuneet auttavan ja näytti pahasti siltä, etten selviäsi kahdeksalla kuukaudella, vaan joutuisin "lusimaan" 11 kuukautta.

Armeijan johtamiskoulutusta on moitittu vanhanaikaiseksi. Missä muussa koulutuksessa, kuin varusmies aliupseerina tai upseerina, joutuu joukkojen eteen johtamaan pienempää tai isompaa joukkoa paineen alaisena. Tällaista käytännön harjoitusta et saa muualta. Näin jälkeenpäin ajatellen se pitempi "lusiminen" olisi ollut lopulta lyhyt aika elämästä ja siitä olisi ollut suuri hyöty tulevaisuudessa.

 

Pääsinkö sittenkään kirjuriksi

 

Myöhemmin käskynjaolla komppanianvääpeli ilmoitti tulevat tehtävät ja minulle lankesi kirjurin pesti, jolloin kaikki purskahtivat nauruun. Ilmeisesti heillä oli sama mielikuva kirjurin tehtävistä.

 

Nukuin valinnan jälkeisellä iltalomalla "ponniin" ja palasin myöhästyneenä kasarmille. Siitä päivystävän upseerin puhutteluun ja rangaistusta odottamaan. Taisi kirjurin pesti mennä ohi! Jututin silloista kirjuria ja hän kertoi komppanianpäällikön todenneen esikuntaan hoitavansa rangaistuksen komppanian sisällä, koska viestikomppaniassa oli ollut jo riittävästi rikkomuksia.

 

Odotin pelonsekaisin tunnelmin rangaistukseni tapaa ja määrää. Rangaistusta ei koskaan tullut ja pääsin lopulta toimistotöihin.

 

Kirjurin tehtävä oli todella opettavainen. Työt piti tehdä itsenäisesti. Kansalaiskoulun liikelinjalla opitut alkeet jalostuivat aivan uudelle tasolle puolen vuoden intensiivisessä yhteiselossa kirjoituskoneen kanssa. Kymmensormi-järjestelmän hallinnasta on ollut suuri apu myös myöhemmissä tehtävissä.

 

Mikä asema hierarkiassa

 

Kaikki varusmiehet kunnioittivat kirjuria paitsi eräs aliupseeri, joka tuli toimistoon kukkoilemaan. Komppanianvääpeli oli todennut aiemmin, ettei ketään ulkopuolista saa päästää sinne hänen poissa ollessa. Aliupseeri ei uskonut kieltoani, joten kerroin tapahtumasta esimiehelleni.  Komppanianvääpeli sanoi, että jos sellaista tapahtuu vielä, on häntä informoitava siitä välittömästi. Sama alikersantti tuli taas pullistelemaan ja käskin häntä poistumaan välittömästi. Hän tiuskaisi, ettei minulla ole mitään oikeutta määrätä ylempiarvoista, jolloin tartuin kiinni tämän rinnuksista ja heitin hänet ulos. Alikersantti vaahtosi ulkopuolella, ettei tämä jää tähän. Totesin, että mene aivan vapaasti valittamaan, mutta toiseksi sinä jäät. Ei valittanut eikä hyppinyt sen jälkeen silmille. Loppujenlopuksi kirjuri oli aika iso kiho!

 

Komppanianpäällikkö oli sotaharjoitusten kuljetuspäällikkönä ja pyysi kirjoittamaan puhtaaksi laatimansa kuljetussuunnitelmat joihin liittyi sekä tekstiä että havainnollistavia piirustuksia. Hän lupasi työstä ylimääräisen loman. Silloin ei ollut kopiokoneita, ainoastaan kalkeeripaperia (hiilipaperia).  Paperi - kalkeeripaperi - paperi - kalkeeripaperi - paperi niin paksusti, että alimmaiseen tuli enää hädin tuskin luettavaa tekstiä. Kirjoituskonetta piti ”hakata” voimalla ja tein pitkiä päiviä saadakseni tehtävän valmiiksi määrättynä ajankohtana. Päällikkö oli tyytyväinen loppu tulokseen.

 

Puntiksella?

 

Myöhemmin tein useita loma-anomuksia kyseisestä tehtävästä, mutta komppanianvääpeli veti ne aina pois, todeten päällikön olevan huonolla tuulella. Sitten eräänä torstaina komppanianvääpeli tuli luokseni todeten, että Pökkä on tämän viikonlopun Pääesikunnassa Helsingissä. Lähde lomalle, eikä sitä tarvitse merkitä mihinkään hänen ollessa valvojana, tule sitten sunnuntaina takaisin komppaniaan. Lähdin tietysti innoissani lomalle. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että olin puntiksella komppanianvääpelin luvalla. Entä jos olisin kärähtänyt, olisiko sanani painanut tässä asiassa mitään? Todennäköisesti ei!

 

Myöhästyin toisen kerran iltalomalta ja ajatin taksin päivystävän upseerin (PU) toimiston eteen. PU oli nukkumassa ja apupäivystäjän mukaan PU:n ollessa hereillä olisin joutunut taksiepisodin vuoksi suoraa päätä putkaan. Kerroin vuolaasti myöhästymiseni syistä. "Apupässi" kävi jututtamassa PU:ta ja palattuaan hän kehotti palaamaan komppaniaan.  Tämän jälkeen päivänpostia esikunnasta hakiessa odotin kauhusta jäykkänä ilmoitusta viestimiehen myöhästymisestä. Hämmästyttävä kyllä, pääsin tästäkin tilanteesta kuin koira veräjästä. Tästä eteenpäin meni pitkään, että ollessani lomilla nukkumassa hyppäsin usein säikähtäneenä ylös peläten olevani myöhässä!

 

Lintsailua

 

Prikaatinkomentaja oli joutunut puuttumaan ruokailuun menevän ryhmämme epäsotilaalliseen käytökseen. Komppanianpäällikkö oli saanut tästä tiedon ja tiedusteli mitä siellä oikein tapahtui. Koska en ollut paikalla vaan munkkikahvilla täytyi minun sepittää kavereilta kuulemastani uskottava tarina. Siitä seurasi meille kaikille kulttuurillinen ilta perunateatterissa. Silloin ennen perunat piti vielä kuoria, ne eivät tulleet valmiiksi kuorittuina eineksinä kuten nykyään.

 

Muille piti näyttä ”lusmuilemalla” mitä uskaltaa. Kirjurina ollessa en mennyt palveluksen loppuaikana aamupalalle vaan punkan alle nukkumaan. Aamu- ja iltapäivällä kävin munkkikahvilla, mutta en päiväruokailussa. Iltaruokailusta kirjoitin itselleni joka päivälle ruokailuvapaata ja pyöräilin varus-, ilta- ja viikonloppulomille 7 kilometrin matkan kotiin. Äidin tekemä ruoka maistui munkkiaamiaisen ja -lounaan jälkeen. Ei armeijan ruuissa mitään vikaa ollut, mutta sitä piti vain kapinoida ja esittää kavereille kovista. Nuoruuden typeryyttähän se oli.

 

Moitteita komppanianpäälliköltä

 

Viikonloppulomia anoessani komppanianpäällikkö totesi, että sinä se sitten olet jatkuvasti lomilla. Kirjurin pitäisi tehdä toimistotöitäkin ja jättää nuo naishommat vähemmälle. Mitään moitteita työtäni kohtaan ei tätä ennen ollut, sillä olin tehnyt vaaditut tehtävät viipymättä.

 

Myöhemmin kuulin kun komppanianpäällikkö kuiskasi vääpelille tulevansa illalla yllätystarkastukselle. Kirjoitin viikko-ohjelmaa ja jätin viikonlopun kirjoittamatta ja laitoin sen työpöydänlaatikkoon. Lähdin varuslomalle normaalisti palveluksen loputtua, mutta palasin jo puoli yhdeksältä. Vaihdoin työvaatteet, menin toimistoon, laitoin viikko-ohjelman kirjoituskoneeseen ja aloin kirjoittamaan. Hetkeä myöhemmin komppanianpäällikön käsi laskeutui olkapäälleni ja hän totesi tyytyväisenä, että eiköhän tämä jo riitä tältä päivältä.

 

Kirjurin fyysinenkunto

 

Varusmiespalvelun loppuvaiheessa meillä oli kuntotestinä 15 minuutin juoksu ja olisin ollut viestikomppania kolmanneksi paras, mutta muutama kaveri huilasi useita kierroksia tykkihallissa sitä kiertäessämme saaden viekkaudella ja vääryydellä paremman tuloksen. Komppanianvääpeli totesi tulokset nähtyään, että olin kovakuntoisin kirjuri mitä viestikomppaniassa oli koskaan ollut. Sain sotilaspassiini hyvät arvostelut ja korotuksen korpraaliksi.

Kotiuduttuani siviilielämä ei ollutkaan niin upeaa kuin olin kuvitellut vaan arkiset huolet ja ahdistus iskivät tajuntaan. Piti löytää töitä ja taloudelliset huolet alkoivat painaa päälle. Voi vain kuvitella millaista sodan kokeneilla oli palata rintamalta rakentamaan sodan runtelemaa Suomea, kun pelkästään kahdeksan kuukautta aiheutti jo tällaisia tuntemuksia. Nostan hattua näille veteraaneille joista usea on jo poistunut keskuudestamme, heidän ansiostaan meillä on näin hyvät oltavat. 

 

Miksi emme kestäisi lyhyttä varusmiespalvelua, kun isämme ja isoisämme taistelivat viisikin vuotta jatkuvassa pelossa selviääkö seuraavaan päivään hengissä. Heillä oli tehtäviä joista kotiin paluu ei ollut lainkaan varmaa. Miten sellaisesta voi selvitä selväpäisenä? Isäni joutui käymään useamman kaukopartioreissun vihollisen linjojen takana. Onneksi hän selvisi sodasta vahingoittumattomana ja hämmästyttävän tasapainoisena. Isäni oli niitä ihmisiä jotka eivät kehuneet saavutuksillaan ja teoillaan, sillä he tiesivät mihin he tarvittaessa pystyivät. He eivät olleet suuna päänä hillumassa ja valittamassa turhasta, mutta tositarpeessa he astuivat ensimmäisinä rohkeasti esiin auttamaan muita. Älkäämme tuhlatko ja tuhotko heidän perintöään!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Blogiarkisto

Kategoriat