Kirjoitukset avainsanalla rohkeus

Minua ovat kiinnostaneet sotajutut jo pienestä lähtien. Selailin isän sota-ajan vihkoa ja sinne hänen kavereiden piirtämiä kuvia ja sekä valokuvia. Opittuani lukemaan tutkin kotiin tulevaa Kansa taisteli lehteä ja luin sen jännittäviä juttuja. Myös sarjakuvalehdet kuten Korkeajännitys ja Siivet kuuluivat lukemistooni samoin kuin aikakauslehdissä olevat sota-artikkelit.

 

Television sotadokumentit olivat melkeinpä suosikki ohjelmistoa 60-luvun puolestavälistä eteenpäin. Kuuntelin myös vanhojen veteraanien historiallisia juttuja jos vain niitä pääsi kuulemaan. Ne olivat kaukaista historiaa yli 20-vuoden takaa ja kunnioitin heitä toisin kuin monet niihin aikoihin.

 

Toinen maailmansota ja vietnamin sota sekä Israelin kuuden päivän sota kuuluivat seuratuimpiin ja kiinnostavimpiin konflikteihin. Haaveena oli päästä Muukalaislegioonaan josta luin kovia juttua lehdistä. Olin myös sotaelokuvien suurkuluttaja.

 

Varusmiespalvelu hieman hillitsi intoani, mutta kiinnostus säilyi vuosien vieriessä. Clint Eastwoodin Isiemme liput elokuva herätti uusia ajatuksia veteraaneista. DVD-elokuvan bonusmateriaaleissa kirjailija, jonka kirjaan elokuva pohjautui, kertoi isästään joka oli yksi Okinavan lipun pystyttäjistä. Opettaja oli kehunut pojan isää sankariksi josta hän oli maininnut isälleen. Isä oli vain todennut opettajan puhuneen mitä sattuu. Hänen isänsä ei ollut koskaan kertonut sodasta ja vasta hänen kuoltuaan poika oli löytänyt isän kunniamerkit ja maininnat taisteluista. Kun hän oli haastatellut veteraaneja kirjaansa varten, he olivat todenneet, ettei niistä kokemuksista voi keskustella muiden kuin samaa kokeneiden kanssa. Se raotti hieman ymmärrystäni sodassa olleiden kannalta.

 

Myöhemmin Spielbergin Tyynenmeren taistelutoverit avarsi lisää käsitystäni siitä mitä isämme ja isoisämme olivat kokeneet sodassa ja mikä kriisi oli ollut myös paluu siviiliin. Sarjan lopussa eräs selviytyneistä ajelehti siviilissä alkoholin voimalla saamatta mitään aikaiseksi. Mieleeni muistui oma vapautuminen varusmiespalvelusta. Siviiliin pääsyä odotettiin kuin kuuta nousevaa, mutta se tapahduttua tuli vastaan arjen ongelmat ja pienoinen kriisi, että tässäkö tämä olikin. Huolet työstä ja toimeentulosta stressasivat. Sarjan myötä pohdin kuinka isäni ja hänen taistelutoverit olivat sopeutuneet sodasta takaisin arkeen sodan tuhoamiin kotiseutuihin. Heille muutos kuoleman pelosta takaisin normaalielämään on varmasti ollut aivan toista jota me sotaa kokemattomat emme voi mitenkään ymmärtää.

Viime aikoina komennuksella ollessani olen lukenut paljon sotaa ja sotahistoriaa käsitteleviä teoksia. Koskettavin oli Kivimäen Murtuneet mielet joka avasi lopulta ne kammottavat kokemukset jotka järkyttivät ja arpeuttivat monien mielet loppu iäkseen. Isäni selvisi ihmeen tasapainoisena sodan melskeistä. Appi haavoittui kahdesti ja kärsi loppu elämänsä rytmihäiriöistä jotka olivat todennäköistä seurausta sodan kokemuksista.

 

Silloin nuorena ajatteli sodassa olleita vanhoiksi miehiksi. Nyt ymmärtää heidän olleen nuorukaisia parhaassa iässä juuri aikuisuuden kynnyksellä 20-vuoden molemmin puolin. Heidän nuoruutensa parhaat vuoden menivät sodassa jossa oli ainainen pelko oman tai taistelutoverin kuolemasta. Se ei voinut olla jättämättä jälkiä heidän loppuelämäänsä.

 

Oma isä on jo poistunut 15 vuotta sitten joten häntä ei voi enää jututtaa. Isä kertoi kokeneensa ensimmäisen kerran ulkopuolisten arvostusta ollessaan kylpylässä  90-luvun alussa. Nuoret miehet olivat kuulleet isän olevan sotaveteraani jonka jälkeen he olivat kuunnelleet isää ja tarjonneet hänelle juomat.

 

Olen haastatellut muutamaa vielä hengissä olevaa veteraania. Tiedustelin kuinka he selvisivät sodan koettelemuksista siviilissä? Vastaus oli, että työtä tekemällä, rakentamalla raunioitunutta kotimaataan sekä tätä hyvinvointi yhteiskuntaa joka meillä on.

Toivottavasti jälkipolvet osaavat arvostaa näitä urheita entisiä nuorukaisia jo elämänsä ehtoota eläviä sekä jo poistuneita jotka antoivat niin suuren panoksen itsenäisyytemme puolesta. Muistakaa Veteraanin iltahuudon sanat " ...Hoivatkaa, kohta poissa on veljet Muistakaa, heille kallis ol' maa. Kertokaa lasten lapsille lauluin. Himmetä ei muistot koskaan saa..."!

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mitä rohkeus on?

 

Tämä kysymys nousi mieleeni lukiessani Ville Kivimäen kirjaa Murtuneet mielet. Se askarrutti minua jo lapsuudessa, kansakoulun viidennellä luokalla.

 

Luokallamme oli jengi jonka jäsenistä muutama oli jäänyt luokalle jo useamman kerran. Terveyssisaren tullessa ottamaan veripisaraa sormenpäästä, hemoglobiinin määrittämistä varten, nämä kovikset juoksivat hädissään piiloon metsään. Hämmästelin, että miten nuo kovat öykkärit ottivat jalat alleen noin mitättömän asian vuoksi?

 

Opettaja ja terveyssisar jäivät kytikselle odottamaan karkulaisia. Kun nämä jehut luulivat mittausten olevan ohi, he palasivat takaisin luokkaan, jolloin opettaja nappasi kiinni karkulaiset. Vielä silloinkin he rimpuilivat peloissaan vastaan, silloin tilanteesta tuli paljon pahempi ja kivuliaampi, veret vain roiskuivat pitkin seiniä.

 

Ketkä olivat rohkeita ja ketkä eivät?

 

Mitä ryhmähenki ja uskallus ovat?

 

Kansalaiskoulun seitsemännellä tai kahdeksannella luokalla porukan kovikset päättivät boikotoida erästä tuntia johon kaikki muutkin suostuivat minä mukaan luettuna.

 

Notkuin kyseisen oppitunnin kaupungilla kuten oli yhdessä sovittu. Palatessani koululle minulle selvisi, että koko rintama oli murtunut meikäläistä lukuun ottamatta.

 

Päätösten pitäminen ja uskallus, kenellä niihin on kanttia?

 

Periksiantamattomuus ja yrittäminen

 

Opiskelin uutta ammattia teknillisessä oppilaitoksessa. Ajauduin ajattelemattomuuttani luokanvanhimman luottamustehtävään. Porukka oli hyvä ja luokkahenki erinomainen. Viimeisen luokan syyslukukaudella päätimme tehdä lehden johon möisimme mainostilaa ja keräisimme sillä varoja keväistä luokkaretkeä varten.

 

Mainosten hankkimisen käynnistyttyä luokan kovimmat kaverit tulivat ”itkemään” ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen, ettei tämä onnistu, ei tästä tule mitään!

 

Päätin, ettemme luovuta näin helpolla ja lähdin kiertämään Oulun kaupunkia. Menin jokaiseen vastaan tulevaan ja potentiaaliin yritykseen josta voisi saada mainoksen julkaisuumme. Onnistumisprosentiksi muodostui 33 %, kaksi hukia ja yksi osuma. Joistakin paikasta minut melkein potkaistiin ulos, mutta yleensä suurimmassa osassa myyntityöhöni suhtauduttiin asiallisesti.

 

Keräsin raa’alla työllä liki kolmanneksen lehtemme mainoksista. Luokkamme pääideoija hankki, suurin piirtein saman verran mainoksia hyvillä suhteilla ja viimeinen kolmannes mainoshankinnasta jäi loppu luokan harteille. Eräs luokkalainen osoitti suurta sankaruutta ja yhteishenkeä johon öykkärit eivät pystyneet, hän hankki mainoksen vaikka hänellä ei ollut tarkoitus edes osallistua luokkaretkelle.

 

Kuka antaa periksi ja kenestä on sankariksi?

 

Työelämä

 

Työelämässä olen havainnut saman, valittajat ja metelöijät kaikkoavat jos täytyy alkaa tekemään jotain hankalaa tai yhteistä hyvää.

 

Vanhempien hiljainen rohkeus

 

Pidin isääni nössönä, kun hän ei kehua retostellut omilla saavutuksillaan vaan oli kohtelias ja kiltti mies. Vasta aikuisiällä oivalsin kuin kova ja päättäväinen hän lopulta olikaan. Arvostukseni on vain noussut vaikka hänen "lähdöstään" on jo 15 vuotta.

 

Isäni joutui asepalvelukseen talvisodan jälkeen, eikä häntä kotiutettu palvelusajan tultua täyteen. Koko ikäluokan palvelusaikaa jatkettiin jatkosodan alkua odotellessa. Sodan sytyttyä hän palveli moitteettomasti ja joutui useammalle kaukopartioreissulle eikä sotiminen rauhaan loppunut. Sitten seurasi Lapinsota sekä asevarikkojen purkaminen.

 

Nyt mietin, että miten hän selvisi niin tasapainoisena ja rauhallisena kaikesta siitä sodan kauheudesta? Ikävä kyllä sitä on myöhäistä kysyä häneltä.

 

Äidit hoitivat perheensä ja lapsensa. He taistelivat tarvittaessa kuin naarasleijonat lastensa ja oman yhteisönsä puolesta. Muuten he olivat rakastavia ja huolehtivia emoja.

 

Kuka murtuu kuka ei?

 

Kivimäen kirjan sivulla 138 on seuraava toteamus: ”niin sanotut kiltit pojat selvisivät äkillisissä vaikeissa tilanteissa paremmin kuin niin sanotut hurjat miehet. He pystyivät kestämään myös väsymystä, unenpuutta, tilanteen jatkuvaa toivottomuutta selvästikin rauhallisemmin kuin sellaiset, joita asemasotavaiheen aikana pidettiin sotaurhoina, jermuina.”

 

Kova ulkokuori ei todista mitään vaan sisäinen ryhti ja vahvuus sekä tietynlainen itseluottamus. Tällaisten ei tarvitse kehua ja kerskua saavutuksillaan, sillä he itse tietävät mitä he ovat.

 

 Ken on lopultakin vahvin?

 

Viittaan jälleen isääni. Hän ei ollut etujoukossa uhoamassa, mutta siten kun oli tarve toimia, hän oli eturintamassa muiden luikkiessa häntä koipienvälissä karkuun.

 

Lopulta vahvankin on taivuttava. Isän nujersi syöpä reilussa kahdessa kuukaudessa. Kotona hän asui vielä paria viikkoa ennen kuolemaansa. Muutaman sadan metrin etäisyydellä olleessa kaupassa käydessä hän oli väsyneenä komentanut itseään: ”Ryhdistäydy Yrjö”!

 

Olimme suunnitelleet matkaa pohjoisesta Etelä-Suomeen. Isän kunnon heiketessä dramaattisesti yritin perua reissua, mutta hän totesi katse katonrajaan kohdistettuna: ”Kyllä me se reissu tehdään ennen kuin täältä lähdetään”. Se oli isän viimeinen matka ja hän menehtyi Hyvinkään sairaalassa tavattuaan sitä ennen kaikki lapsensa, lastenlapset sekä lastenlastenlapset.

 

Isäni oli päältä pehmeä ja kiltti, hänen sydämensä oli lämmin, vahva ja turvallinen.

 

Ei tarvitse olla kova ollakseen vahva ja urhoollinen!

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mitä kaikkea pelkäämmekään? 

 

Hammaslääkäri

 

50-luvulla hammashygienia oli mitä oli, hampaiten pesu oli erittäin harvinaista. Seurauksena olivat reikäiset ja särkevät hampaat.

 

Reilusti alle kouluikäisenä iski todella raju hammasärky. Isä sanoi, että nyt lähdemme hammaslääkäriin. Peloissani ryömin sängyn alle turvaan. Isä maanitteli minua pois piilosta. Hän totesi, ettei maitohampaan poisto tee kipeää vaan sen jälkeen särky helpottaa. Uskoin isän sanoja ja lähdimme hampaan poistoon.

 

Toden totta, isän sanat pitivät paikkansa ja hammassärky loppui siihen samoin kuin hammaslääkärin pelko. Vaikka hammaslääkäri käynnit eivät ole niitä mukavimpia reissuja, en ole niitä sen jälkeen pelännyt.

 

Veneily ja hukkuminen

 

Tämäkin tapahtui ennen kouluikää. Kävimme kyläilemässä sukulaisten luona Kuivasjärvellä. Olimme lähdössä soutelemaan isän ja tuttavamiehen kanssa.

 

Veneen pohjalla oli vettä jolloin minut valtasi pelko siitä, että vene vuotaa ja me upoamme. Kieltäydyin itkien menemästä hengenvaaralliseen purtiloon. Isä komensi minut veneeseen sanoen, ettei me hukuta eikä vene uppoa vaikka sen pohjalla on hieman vettä, se on aivan normaalia.

 

Tottelin isää ja nousin pelokkaana veneseen joka ei uponnut eikä me hukuttu. Jälleen isä rohkaissut minua.

 

Hissi

 

Vanhoissa hisseissä oli verkko- ja veräjäovi. Kävimme joskus äidin kanssa kylässä kerrostalossa jossa oli tällainen hissi. Minua pelotti aivan kamalasti tällaiseen hissiin meno monimutkaisesta ovi kombinaatioista, oudoista äänistä ja visuaalisista efekteistä kerroksien vaihtuessa.

 

Kokemuset karmivat kuin kauhuelokuvat. Vasta aikuisena, ollessani töissä teollisuuslaitoksissa, jouduin yksin liikkumaan tällaisilla hissiviritelmillä jolloin pelkoni haihtui pois.

 

Pimeä ja möröt

 

Pimeä ja sänkyjen alla luuraavat möröt pelottivat pitkään. Nukkumaan mennessä piti kainalossa olla turvallinen pehmolelu. Sen kanssa selkä päin pelkoa, kasvot seinää kohti ja peitto korvilla uskalsi alkaa nukkumaan. Kasvaessa pelot kaikkosivat.

 

Kuolema ja sairaudet

 

Näin elokuvia mieleltään järkkyneistä ihimisitä ja pelkäsin, että tuleeko minustakin hullu?

 

Monet sukulaiset kuolivat syöpään ja uskoin kuolevani johonkin samanlaiseen sairauteen. Ikä karttui ja kuolema työnnettiin syrjään piiloon pois näkyvistä johon välttelyyn tottui. Mutta pelko säilyi taustalla.

 

Lopullinen tasapaino löytyi äidin kuoleman myötä. Silloin kristallisoitui se, että kuolema on yhtä luonnollinen ja väistämätön kuin syntymä eikä siinä ole mitään pelättävää tapahtui se sitten milloin ja miten tahansa.

 

Humalaiset ja puliukot

 

Toikkaroivien humalikojen epälooginen ja arvaamaton käytös pelottivat.

 

Joskus arkipäivisin, kun kotiäitimme oli yksi isän ollessa töissä, kotiimme toikkaroi humalaisia vieraita. Vaikka pelkäsin humalaista pidin velvollisuutenani mennä äidin turvaksi, ettei humalaiset öykäröijät vaan tekisi hänelle mitään. Äiti keitti kahvit vieraalla ja usein nämä tyypit laittoivat väkijuomapullonsa pöydänjalan juureen josta he sitten ottivat välillä ”tömsyjä”.

 

Tosi tilanteessa minusta ei olisi ollut mitään apua, mutta olin niin kauan vartiossa kunnes tyyppi poistui.  

 

Kirurgiset toimenpiteen

 

Isoveljeltäni leikattiin nielurisat jonka jälkeen kävimme katsomassa häntä sairaalassa. Veljen juodessa maitoa se purskahti samantien ulos nenän kautta. Se näytti todella vastenmieliseltä enkä halunut koskaan joutua samaan tilanteeseen.

 

Viidennellä luokalla kouluhoitaja tutki minua ja totesi, että nielurisanit ovat niin suuret että ne täytyy poistaa ja ilmoitus toimenpiteestä tulee sitten kotiin. En kertonut asiasta mitään vaan odotin kauhulla viestiä ja elin lähes pari vuotta piinaavassa pelossa. Postista ei tullut  koskaan kutsua operaatioon.

 

Yli viisitoista vuotta myöhemmin jouduin jatkuvien kurkkukipujen jälkeen nielu- ja kitarisaleikkaukseen. Ei se niin kammottava toimenpiden ollutkaan kuin olin pelännyt, vaan lähes huomaamaton operaation. Olin tuhlannut valtavan määrän energiaa pelkäämiseen ja aivan turhaan.

 

Koirat

 

Olin kymmenen vuoden ikäinen ollessamme isän tuttavan joenranta mökillä. Mökin edustalla joessa oli saari jossa oli pari jänistä ajokoiran opettamista varten. Omistajan nuori koira yritti ajaa jäniksiä siinä onnistumatta. Sitten saareen päästettiin kokenut ajokoira joka nappasi jänikset alta aikayksikön.

 

Myöhemmin saaliita nyljettiin mieslauman ympäröimänä. Menin kurkkimaan miesten välistä jolloin vanhempi ajokoira hyökkäsi kimppuuni kaataen minut ja näykkien ympäri kehoa. Koiran isäntä ajoi hurttansa pois ja minä ollessa lähes shokissa.

 

Illalla kotona äiti järkyttyi riisuessa minua ja nähdessään sinelmiä käsivarsissa ja jaloissa. Tämän kokemuksen jälkeen pelkäsin koiria todella pitkään ja erittäin paljon. 

 

Pelkoni alkoi hellittää vasta tutustuessan tyttökaverini Pepi-koiraan, joka oli haukkumisesta huolimatta todella kiltti ja mukava kaveri.

 

Lopullisesti pelko haihtui hankkiessamme oman koiran. Sen jälkeen en ole koiria pelännyt ainoastaan kunnioittanut. Tällä hetkellä minulla on neljäs koira joka on enmmänkin kaveri.

 

Esiintyminen

 

Ollessani lapsi kävimme usein katsomassa näytelmiä kesä- ja kaupunginteatterissa. Isän veli Väinö oli harratelija näyttelijä ja minua kiinnosti näytteleminen.

 

Kouluiässä minuun iski valtava esiintymispelko, ehkä koulukiusaamisesta tai arkuudesta johtuen. Pyrin kaikin keinoin välttelemään esitelmän pidon. Aikansa se onnistui, mutta lopulta jouduin luokan eteen esiintymään. Olin kauhusta jäykkänä, tuntui kuin olisin huutanut hidastetussa filmissä.

 

Jälkeenpäin kaverini totesi, että olin tupissut hiljaisella äänellä ja hirvittävällä vauhdilla, niin ettei esitelmästä ollut saanut mitään tolkkua. Tuntemukseni ja todellisuus olivat suuressa ristiriidassa.

 

Esiintymispelko ei hellittänyt ja välttelin suurempia ryhmiä. Työkavereidenkin kanssa uskalsin olla äänessä ollessamme kahdestaan. Jos porukan suuruus oli kolme tai enemmän olin hiljaa ja kuuntelin muiden porinoita.

 

Karateharrastuksen myötä esiintymispelkoni hävisi melkein kokonaa. Uuden uran myötä jouduin myös palavereihin ja ne tahtoivat aluksi jännittää. Pelotti, jos joku esittää vaikeita kysymyksiä, enkä osaa niihin vastata.

 

Iän karttuessa pelko on kaikonnut, voi sanoa tyystin. Uskallan avata suuni melkein missä vain ja seurassa kuin seurassa. Jos sanoo jotain väärin niin nauraa kuten muutkin ja heittää vaikka lisää ”vettä kiukaalle” niin kaikilla on hauskaa.

 

Kiusaaminen

 

Koulukiusattuna kiusaaminen, pilkaaminen ja ylimielinen nauraminen pelotti. Siitä jäi sen verran traumoja, että pilkkaaminen ja mollaaminen nostaa niskavillani pystyyn.

 

Nähdessäni tietyllä tavalla rehvakkaita koululais porukoita heistä muistuu mieleen kiusaajani ja sen myötä ahdistuneisuus pyrkii luikertelemaan pintaan. Kouluaikoja en ikävöi ja nykypäivän oppilaita käy sääliksi, sillä kiusaamiskeinot ovat vain lisääntyneet.

 

Epäonnistuminen

 

Epäonnistumisen pelko jähmetti niin, ettei uskaltanut yrittää tehdä mitään uutta tai vaativaa. Jäi vain hiljaiseksi hissukaksi nurkaan nyhjöttämään ettei vaan töppää.

 

Vastuu

 

Vastuu pelotti ja pakoilin sen ottamista hyvinkin onnistuneesti. Jotenkin vastuu ja sen kantamisen yksinäisyys sekä tehtävät päätökset pelottivat. Varmaankin tämä pelko on lähellä epäonnistumisen pelkoa.

 

Tekussa luokanvanhimpana oleminen hieman karaisi, mutta en ole koskaan halunnut esimiesasemaan. Kuten eräs henkilö totesi, minulla ei ole riittävästi kunnianhimoa.

 

Työkoneiden käyttö

 

Kansalaiskoulun tenisentyöntunneilla en uskaltanut käyttä tasohöylää enkä pylväsporakonetta. Pelko ei hälvennyt ammattikoulussa, smirkeli eli hiomakone oli kauhistus eikä hitsaaminenkaan houkutellut. Koulukaverit värkkäsivät innoissaan kaikkien laitteiden kanssa, kun minä taas välttelin parhaani mukaan kaikkia koneita.

 

Sitten työelämässä joutui käyttämään monenlaisia laitteita. Ainoastaan hitsaaminen on jäänyt opettelematta. Kotiin olen hommannut jyrsimet, smirkelti, käsisahat, pöytäsirkkelit, käsi- ja tasohöylät, kulmahiomakoneet sekä opetellut aivan itse niitä käyttämään. Jyrsin oli kaikista mielenkiintoisin vempele.

 

Vieläkö löytyy pelkoja

 

Tällä iällä ja kokemuksella uskaltaa aukaista suunsa lähes paikassa kuin paikassa tai voi olla ihna hiljaakin jos ei ole mitään sanottavaa. Epäonnistuminen ei juurikaan pelota, mitä nyt joskus hieman jännittää kriittisten töiden onnistuminen. Kuitenkin on todella helpottavaa myöntää, ettei tiedä kaikkea, ei osaa jotakin tai on töpeksinyt totaalisesti. Se on puhdistavaa. Ei tämä niin haudanvakavaa ole!

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Blogiarkisto

Kategoriat