Minua ovat kiinnostaneet sotajutut jo pienestä lähtien. Selailin isän sota-ajan vihkoa ja sinne hänen kavereiden piirtämiä kuvia ja sekä valokuvia. Opittuani lukemaan tutkin kotiin tulevaa Kansa taisteli lehteä ja luin sen jännittäviä juttuja. Myös sarjakuvalehdet kuten Korkeajännitys ja Siivet kuuluivat lukemistooni samoin kuin aikakauslehdissä olevat sota-artikkelit.

 

Television sotadokumentit olivat melkeinpä suosikki ohjelmistoa 60-luvun puolestavälistä eteenpäin. Kuuntelin myös vanhojen veteraanien historiallisia juttuja jos vain niitä pääsi kuulemaan. Ne olivat kaukaista historiaa yli 20-vuoden takaa ja kunnioitin heitä toisin kuin monet niihin aikoihin.

 

Toinen maailmansota ja vietnamin sota sekä Israelin kuuden päivän sota kuuluivat seuratuimpiin ja kiinnostavimpiin konflikteihin. Haaveena oli päästä Muukalaislegioonaan josta luin kovia juttua lehdistä. Olin myös sotaelokuvien suurkuluttaja.

 

Varusmiespalvelu hieman hillitsi intoani, mutta kiinnostus säilyi vuosien vieriessä. Clint Eastwoodin Isiemme liput elokuva herätti uusia ajatuksia veteraaneista. DVD-elokuvan bonusmateriaaleissa kirjailija, jonka kirjaan elokuva pohjautui, kertoi isästään joka oli yksi Okinavan lipun pystyttäjistä. Opettaja oli kehunut pojan isää sankariksi josta hän oli maininnut isälleen. Isä oli vain todennut opettajan puhuneen mitä sattuu. Hänen isänsä ei ollut koskaan kertonut sodasta ja vasta hänen kuoltuaan poika oli löytänyt isän kunniamerkit ja maininnat taisteluista. Kun hän oli haastatellut veteraaneja kirjaansa varten, he olivat todenneet, ettei niistä kokemuksista voi keskustella muiden kuin samaa kokeneiden kanssa. Se raotti hieman ymmärrystäni sodassa olleiden kannalta.

 

Myöhemmin Spielbergin Tyynenmeren taistelutoverit avarsi lisää käsitystäni siitä mitä isämme ja isoisämme olivat kokeneet sodassa ja mikä kriisi oli ollut myös paluu siviiliin. Sarjan lopussa eräs selviytyneistä ajelehti siviilissä alkoholin voimalla saamatta mitään aikaiseksi. Mieleeni muistui oma vapautuminen varusmiespalvelusta. Siviiliin pääsyä odotettiin kuin kuuta nousevaa, mutta se tapahduttua tuli vastaan arjen ongelmat ja pienoinen kriisi, että tässäkö tämä olikin. Huolet työstä ja toimeentulosta stressasivat. Sarjan myötä pohdin kuinka isäni ja hänen taistelutoverit olivat sopeutuneet sodasta takaisin arkeen sodan tuhoamiin kotiseutuihin. Heille muutos kuoleman pelosta takaisin normaalielämään on varmasti ollut aivan toista jota me sotaa kokemattomat emme voi mitenkään ymmärtää.

Viime aikoina komennuksella ollessani olen lukenut paljon sotaa ja sotahistoriaa käsitteleviä teoksia. Koskettavin oli Kivimäen Murtuneet mielet joka avasi lopulta ne kammottavat kokemukset jotka järkyttivät ja arpeuttivat monien mielet loppu iäkseen. Isäni selvisi ihmeen tasapainoisena sodan melskeistä. Appi haavoittui kahdesti ja kärsi loppu elämänsä rytmihäiriöistä jotka olivat todennäköistä seurausta sodan kokemuksista.

 

Silloin nuorena ajatteli sodassa olleita vanhoiksi miehiksi. Nyt ymmärtää heidän olleen nuorukaisia parhaassa iässä juuri aikuisuuden kynnyksellä 20-vuoden molemmin puolin. Heidän nuoruutensa parhaat vuoden menivät sodassa jossa oli ainainen pelko oman tai taistelutoverin kuolemasta. Se ei voinut olla jättämättä jälkiä heidän loppuelämäänsä.

 

Oma isä on jo poistunut 15 vuotta sitten joten häntä ei voi enää jututtaa. Isä kertoi kokeneensa ensimmäisen kerran ulkopuolisten arvostusta ollessaan kylpylässä  90-luvun alussa. Nuoret miehet olivat kuulleet isän olevan sotaveteraani jonka jälkeen he olivat kuunnelleet isää ja tarjonneet hänelle juomat.

 

Olen haastatellut muutamaa vielä hengissä olevaa veteraania. Tiedustelin kuinka he selvisivät sodan koettelemuksista siviilissä? Vastaus oli, että työtä tekemällä, rakentamalla raunioitunutta kotimaataan sekä tätä hyvinvointi yhteiskuntaa joka meillä on.

Toivottavasti jälkipolvet osaavat arvostaa näitä urheita entisiä nuorukaisia jo elämänsä ehtoota eläviä sekä jo poistuneita jotka antoivat niin suuren panoksen itsenäisyytemme puolesta. Muistakaa Veteraanin iltahuudon sanat " ...Hoivatkaa, kohta poissa on veljet Muistakaa, heille kallis ol' maa. Kertokaa lasten lapsille lauluin. Himmetä ei muistot koskaan saa..."!

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat