Mitä kaikkea pelkäämmekään? 

 

Hammaslääkäri

 

50-luvulla hammashygienia oli mitä oli, hampaiten pesu oli erittäin harvinaista. Seurauksena olivat reikäiset ja särkevät hampaat.

 

Reilusti alle kouluikäisenä iski todella raju hammasärky. Isä sanoi, että nyt lähdemme hammaslääkäriin. Peloissani ryömin sängyn alle turvaan. Isä maanitteli minua pois piilosta. Hän totesi, ettei maitohampaan poisto tee kipeää vaan sen jälkeen särky helpottaa. Uskoin isän sanoja ja lähdimme hampaan poistoon.

 

Toden totta, isän sanat pitivät paikkansa ja hammassärky loppui siihen samoin kuin hammaslääkärin pelko. Vaikka hammaslääkäri käynnit eivät ole niitä mukavimpia reissuja, en ole niitä sen jälkeen pelännyt.

 

Veneily ja hukkuminen

 

Tämäkin tapahtui ennen kouluikää. Kävimme kyläilemässä sukulaisten luona Kuivasjärvellä. Olimme lähdössä soutelemaan isän ja tuttavamiehen kanssa.

 

Veneen pohjalla oli vettä jolloin minut valtasi pelko siitä, että vene vuotaa ja me upoamme. Kieltäydyin itkien menemästä hengenvaaralliseen purtiloon. Isä komensi minut veneeseen sanoen, ettei me hukuta eikä vene uppoa vaikka sen pohjalla on hieman vettä, se on aivan normaalia.

 

Tottelin isää ja nousin pelokkaana veneseen joka ei uponnut eikä me hukuttu. Jälleen isä rohkaissut minua.

 

Hissi

 

Vanhoissa hisseissä oli verkko- ja veräjäovi. Kävimme joskus äidin kanssa kylässä kerrostalossa jossa oli tällainen hissi. Minua pelotti aivan kamalasti tällaiseen hissiin meno monimutkaisesta ovi kombinaatioista, oudoista äänistä ja visuaalisista efekteistä kerroksien vaihtuessa.

 

Kokemuset karmivat kuin kauhuelokuvat. Vasta aikuisena, ollessani töissä teollisuuslaitoksissa, jouduin yksin liikkumaan tällaisilla hissiviritelmillä jolloin pelkoni haihtui pois.

 

Pimeä ja möröt

 

Pimeä ja sänkyjen alla luuraavat möröt pelottivat pitkään. Nukkumaan mennessä piti kainalossa olla turvallinen pehmolelu. Sen kanssa selkä päin pelkoa, kasvot seinää kohti ja peitto korvilla uskalsi alkaa nukkumaan. Kasvaessa pelot kaikkosivat.

 

Kuolema ja sairaudet

 

Näin elokuvia mieleltään järkkyneistä ihimisitä ja pelkäsin, että tuleeko minustakin hullu?

 

Monet sukulaiset kuolivat syöpään ja uskoin kuolevani johonkin samanlaiseen sairauteen. Ikä karttui ja kuolema työnnettiin syrjään piiloon pois näkyvistä johon välttelyyn tottui. Mutta pelko säilyi taustalla.

 

Lopullinen tasapaino löytyi äidin kuoleman myötä. Silloin kristallisoitui se, että kuolema on yhtä luonnollinen ja väistämätön kuin syntymä eikä siinä ole mitään pelättävää tapahtui se sitten milloin ja miten tahansa.

 

Humalaiset ja puliukot

 

Toikkaroivien humalikojen epälooginen ja arvaamaton käytös pelottivat.

 

Joskus arkipäivisin, kun kotiäitimme oli yksi isän ollessa töissä, kotiimme toikkaroi humalaisia vieraita. Vaikka pelkäsin humalaista pidin velvollisuutenani mennä äidin turvaksi, ettei humalaiset öykäröijät vaan tekisi hänelle mitään. Äiti keitti kahvit vieraalla ja usein nämä tyypit laittoivat väkijuomapullonsa pöydänjalan juureen josta he sitten ottivat välillä ”tömsyjä”.

 

Tosi tilanteessa minusta ei olisi ollut mitään apua, mutta olin niin kauan vartiossa kunnes tyyppi poistui.  

 

Kirurgiset toimenpiteen

 

Isoveljeltäni leikattiin nielurisat jonka jälkeen kävimme katsomassa häntä sairaalassa. Veljen juodessa maitoa se purskahti samantien ulos nenän kautta. Se näytti todella vastenmieliseltä enkä halunut koskaan joutua samaan tilanteeseen.

 

Viidennellä luokalla kouluhoitaja tutki minua ja totesi, että nielurisanit ovat niin suuret että ne täytyy poistaa ja ilmoitus toimenpiteestä tulee sitten kotiin. En kertonut asiasta mitään vaan odotin kauhulla viestiä ja elin lähes pari vuotta piinaavassa pelossa. Postista ei tullut  koskaan kutsua operaatioon.

 

Yli viisitoista vuotta myöhemmin jouduin jatkuvien kurkkukipujen jälkeen nielu- ja kitarisaleikkaukseen. Ei se niin kammottava toimenpiden ollutkaan kuin olin pelännyt, vaan lähes huomaamaton operaation. Olin tuhlannut valtavan määrän energiaa pelkäämiseen ja aivan turhaan.

 

Koirat

 

Olin kymmenen vuoden ikäinen ollessamme isän tuttavan joenranta mökillä. Mökin edustalla joessa oli saari jossa oli pari jänistä ajokoiran opettamista varten. Omistajan nuori koira yritti ajaa jäniksiä siinä onnistumatta. Sitten saareen päästettiin kokenut ajokoira joka nappasi jänikset alta aikayksikön.

 

Myöhemmin saaliita nyljettiin mieslauman ympäröimänä. Menin kurkkimaan miesten välistä jolloin vanhempi ajokoira hyökkäsi kimppuuni kaataen minut ja näykkien ympäri kehoa. Koiran isäntä ajoi hurttansa pois ja minä ollessa lähes shokissa.

 

Illalla kotona äiti järkyttyi riisuessa minua ja nähdessään sinelmiä käsivarsissa ja jaloissa. Tämän kokemuksen jälkeen pelkäsin koiria todella pitkään ja erittäin paljon. 

 

Pelkoni alkoi hellittää vasta tutustuessan tyttökaverini Pepi-koiraan, joka oli haukkumisesta huolimatta todella kiltti ja mukava kaveri.

 

Lopullisesti pelko haihtui hankkiessamme oman koiran. Sen jälkeen en ole koiria pelännyt ainoastaan kunnioittanut. Tällä hetkellä minulla on neljäs koira joka on enmmänkin kaveri.

 

Esiintyminen

 

Ollessani lapsi kävimme usein katsomassa näytelmiä kesä- ja kaupunginteatterissa. Isän veli Väinö oli harratelija näyttelijä ja minua kiinnosti näytteleminen.

 

Kouluiässä minuun iski valtava esiintymispelko, ehkä koulukiusaamisesta tai arkuudesta johtuen. Pyrin kaikin keinoin välttelemään esitelmän pidon. Aikansa se onnistui, mutta lopulta jouduin luokan eteen esiintymään. Olin kauhusta jäykkänä, tuntui kuin olisin huutanut hidastetussa filmissä.

 

Jälkeenpäin kaverini totesi, että olin tupissut hiljaisella äänellä ja hirvittävällä vauhdilla, niin ettei esitelmästä ollut saanut mitään tolkkua. Tuntemukseni ja todellisuus olivat suuressa ristiriidassa.

 

Esiintymispelko ei hellittänyt ja välttelin suurempia ryhmiä. Työkavereidenkin kanssa uskalsin olla äänessä ollessamme kahdestaan. Jos porukan suuruus oli kolme tai enemmän olin hiljaa ja kuuntelin muiden porinoita.

 

Karateharrastuksen myötä esiintymispelkoni hävisi melkein kokonaa. Uuden uran myötä jouduin myös palavereihin ja ne tahtoivat aluksi jännittää. Pelotti, jos joku esittää vaikeita kysymyksiä, enkä osaa niihin vastata.

 

Iän karttuessa pelko on kaikonnut, voi sanoa tyystin. Uskallan avata suuni melkein missä vain ja seurassa kuin seurassa. Jos sanoo jotain väärin niin nauraa kuten muutkin ja heittää vaikka lisää ”vettä kiukaalle” niin kaikilla on hauskaa.

 

Kiusaaminen

 

Koulukiusattuna kiusaaminen, pilkaaminen ja ylimielinen nauraminen pelotti. Siitä jäi sen verran traumoja, että pilkkaaminen ja mollaaminen nostaa niskavillani pystyyn.

 

Nähdessäni tietyllä tavalla rehvakkaita koululais porukoita heistä muistuu mieleen kiusaajani ja sen myötä ahdistuneisuus pyrkii luikertelemaan pintaan. Kouluaikoja en ikävöi ja nykypäivän oppilaita käy sääliksi, sillä kiusaamiskeinot ovat vain lisääntyneet.

 

Epäonnistuminen

 

Epäonnistumisen pelko jähmetti niin, ettei uskaltanut yrittää tehdä mitään uutta tai vaativaa. Jäi vain hiljaiseksi hissukaksi nurkaan nyhjöttämään ettei vaan töppää.

 

Vastuu

 

Vastuu pelotti ja pakoilin sen ottamista hyvinkin onnistuneesti. Jotenkin vastuu ja sen kantamisen yksinäisyys sekä tehtävät päätökset pelottivat. Varmaankin tämä pelko on lähellä epäonnistumisen pelkoa.

 

Tekussa luokanvanhimpana oleminen hieman karaisi, mutta en ole koskaan halunnut esimiesasemaan. Kuten eräs henkilö totesi, minulla ei ole riittävästi kunnianhimoa.

 

Työkoneiden käyttö

 

Kansalaiskoulun tenisentyöntunneilla en uskaltanut käyttä tasohöylää enkä pylväsporakonetta. Pelko ei hälvennyt ammattikoulussa, smirkeli eli hiomakone oli kauhistus eikä hitsaaminenkaan houkutellut. Koulukaverit värkkäsivät innoissaan kaikkien laitteiden kanssa, kun minä taas välttelin parhaani mukaan kaikkia koneita.

 

Sitten työelämässä joutui käyttämään monenlaisia laitteita. Ainoastaan hitsaaminen on jäänyt opettelematta. Kotiin olen hommannut jyrsimet, smirkelti, käsisahat, pöytäsirkkelit, käsi- ja tasohöylät, kulmahiomakoneet sekä opetellut aivan itse niitä käyttämään. Jyrsin oli kaikista mielenkiintoisin vempele.

 

Vieläkö löytyy pelkoja

 

Tällä iällä ja kokemuksella uskaltaa aukaista suunsa lähes paikassa kuin paikassa tai voi olla ihna hiljaakin jos ei ole mitään sanottavaa. Epäonnistuminen ei juurikaan pelota, mitä nyt joskus hieman jännittää kriittisten töiden onnistuminen. Kuitenkin on todella helpottavaa myöntää, ettei tiedä kaikkea, ei osaa jotakin tai on töpeksinyt totaalisesti. Se on puhdistavaa. Ei tämä niin haudanvakavaa ole!

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka on aloittanut myös kirjoittelun. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita onkin kertynyt jo yli 400.

Blogiarkisto

Kategoriat