On ollut niin paljon juttuja, että ennen niin normaali talvipyöräily on nykyään kovinta extremeä! Sen innoittamana muistuivat mieleeni oman elämäni pyöräilyt.

 

Pyöräilyn alkutaival                 

Aloitin pikkupoikana kolmirattaisella jossa ei ollut tankoa. Näppäränä viikarina väsäsin siihen tangon narusta, sen verran miehekäs kun olin jo viisi vuotiaana, etten naisten pyörällä halunnut ajaa.

 

Kuitenkin minun täytyi nöyrtyä tosiasioiden edessä, kun ei ollut sopivampaa polkupyörää kuin äidin jolla isä minut opetti ajamaa. Liikkeellelähdöt ja pysähdykset olivat vaikeimpia ja vaativat aikaa. Isä laittoi liikenteeseen ja hyvinhän se meni pysähdykseen saakka, jolloin isän piti ehtiä ottamaan minua vastaan.

 

Sitten perin Pertti veljeltäni Pyrkijä-merkkisen poikien polkupyörän jolla sitten crossailin kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat. Tuunailin sitä lyhentämällä lokasuojia josta äiti oli ”mielissään”, kun kurakelillä kaikki rapakot sattuivat aina kohdalle.

Poika ja Pyrkijä!
Poika ja Pyrkijä!

Ammattikouluun sain jo aikuisten pyörän jolla pyöräilin Pyykösjärveltä Kaukovainiolle 7 km matkan syksyisin ja keväisin. Talvet matkustin linjan 13 "onnikalla".

 

Työmatkapyöräilyä ympäri vuoden

Työelämään siirtyessä kuljin työmatkat polkupyörällä 7 vuotta niin kesät kuin talvetkin. Eikä tehnyt edes tiukkaa. Kylmimmillään oli -33 °C kun poljin Nokelasta PohTo:lle Hietasaareen sähköpiirustus kurssille noin 8 km matkan suuntaansa. Mies kesti mutta pyörä ei, takarumpu paukahti rikki. Polkimet pyörivät koko ajan, eivätkä jarrut toimineet muuten kuin polkimella epätoivoisesti seisten. Talvipyöräilyssä ei palellut pyörän ollessa pakkasesta jäykkänä vaatien voimakasta polkemista. Pahimpia kelejä olivat lumipyryt, jolloin tiet olivat auraamatta ja tuuli pieksi lumikiteitä päin silmiä niin ettei eteen voinut katsoa. Kesäisin kastui yllättävän harvoin ja yleensä satoi juuri silloin kun sadetakki unohtui kotiin.

 

Nykyään sitä pidetään extreme-urheiluna vaikka silloin se oli aivan normaalia. Vasta nyt, liikkuessani autolla, olen tajunnut kuinka vaarallista oli pyöräillä aamupimeässä lumisella tiellä autonrenkaiden jättämissä jäljissä. Muualla ei voinut ajaa, koska tiet olivat usein lumipyryn jälkeisinä aamuina auraamatta eikä pyöräteitäkään joka paikassa ollut. Luottamus autoilijoihin oli todella suuri, uskoin heidän tarvittaessa näkevän ja väistävän pimeän pyöräilijän. Nyt tiedän kokemuksesta, ettei lumipyryssä voi nähdä keskellä tietä seikkailevaa kohdetta. Onneksi en jäänyt auton alle ja olen hengissä kertomassa näitä juttuja.

 

Ekologista ja terveellistä

En pitänyt työmatkapyöräilyä liikuntana vaan välttämättöminä työmatkoina. Vasta myöhemmin olen tajunnut miten erinomaista kuntoilua se on. Viitenä päivänä viikossa kaksi harjoitusta päivässä, excellent!

Isä töihin ja minä kouluun lähdössä 1960-luvun lopulla.
Isä töihin ja minä kouluun lähdössä 1960-luvun lopulla.

Radiosta tuli ohjelma siitä kuinka valtavan varustelun pyöräily vaatii. Ei silloin ollut mitään ihmeellistä, pukeuduttiin normaalisti sään mukaan ja polkupyöriä oli yksi henkeä kohti. Liikkeelle lähtiessä täytyi olla hieman vilu, koska "kone" lämpeni vasta polkiessa. Jos oli ylipukeutunut, vartin kuluttua keitti, jonka jälkeen oli litimärkä hiestä.

 

Ne ensimmäiset kolhut

Pyöräiltyihin kilometreihin ja vuosiin nähden vahinkoja on sattunut yllättävän vähän.

 

Pikkupoikana sattuneita pieniä koheltamisista johtuvia mustelmia ja nirhautumia ei lasketa. Pari vakavampaa läheltäpiti tilannetta kuitenkin sattui. Ensimmäinen tapahtui ollessani äidin kanssa kyläilemässä Kuivasjärvellä. Kotiin lähdettäessä kaahasin sivutieltä päätielle sivuilleni katsomatta jolloin minuun törmäsi naispyöräilijä. Onneksi selvisin pelkällä säikähdyksellä, mutta kyllä minua hävetti se tilanne. Toisella kertaa pyöräilin Iskoon, että näkisin ihastustani edes vilahdukselta. Hänen talon kohdalla kuuntelin, mutta en katsonut, tuleeko takaa autoa. Mitään ei kuulunut ja tein U-käännöksen huonolla menestyksellä. Sieltä tulikin auto joka väisti vasemmalle, samaan suuntaan johon olin menossa ja törmäsi minuun. Sinkouduin konepellille josta liu’uin alas maankamaralle. Ponkaisin ylös, mutta kuski ei edes vilkaissut minua vaan tarkasti kiivaasti ”pyhää lehmäänsä”, ettei siihen ollut tullut vain mitään vaurioita. Yritin mumista, ettei minulle käynyt kuinkaan ja mies häipyi puhisten pois sanaakaan sanomatta. Onneksi selvisin pelkillä mustelmilla.

 

Aikuisiän kolhut

1970 pyöräillessäni Lääketieteenlaitoksen rakennustyömaalle, nykyisen miljoonamontun kohdalla ollutta radanvarsipolkua, sattui ensimmäinen työmatka haveri. Pyöräilin aamuhämärässä rennosti töihin. Töiden jälkeen kotimatkalla oli jo valoisaa ja huomasin polun olevan jäässä. Varoin liukkautta jolloin pyörä lähti alta silmän räpäyksessä ja kaaduin. Muuta vahinkoa ei tullut kuin se, että Airamin termospullo hajosi.

 

Tuomiokirkon linja-autopysäkin kohdalla 1974 kotimatkalla Lastenklinikan työmaalta se sattui suuren yleisöjoukon edessä. Linja-autot olivat hioneet pysäkin kohdan keväisessä säässä erittäin liukkaaksi ja muhkuraiseksi. Polkupyöräni lähti alta niin, ettei siinä ehtinyt silmää räpäyttää. Karvalakki ja salkku vain lensivät pitkin jäätikköä ihmisten hämmästellessä performanssiani. Ei se kipu vaan häpeä pani pomppaamaan ylös kuin salama. Keräsin tielle levinneet kamppeeni, että pääsisin mahdollisimman nopeasti pois tilanteesta. Tällä kertaa tulli vain henkisiä kolhuja.

 

Pisin työmatka tähän mennessä oli vuonna 1978 välillä Nokela – Haukipudas. Matkaa kertyi suuntaansa 23 km. Tällöin ei sattunut havereita. Minulla oli tavallinen T-siipi miesten pyörä jota tuunasin pitkähkölle matkalle. Vaihdoin äidin kanssa hänen duplex-vaihteisen takapyörän omaani. Siinä oli vain kaksi vaihdetta jotka vaihtuvat takaisinpäin polkaistaessa, muuten renkaat olivat normaali levyiset. Satulan vaihdoin kapeaksi, ohjaustangon kippurasarviseksi ja polkimet joihin jalka kiinnitettiin remmeillä, silloin ei ollut vielä lukkopolkimia.

 

Matka taittui yllättävän ripeästi erinomaisen peruskunnon ansiosta. Aamulla aikaa kului noin 50-55 min ja illalla 40-45. En päässyt tätä matkaa alle 40 min vaikka kuinka yritin. Keskinopeudeksi muodostui parhaimmillaan 34,5 km/h eikä se ole hassumpi tuolla pyörällä.

 

Rapakossa

Silloisen avioliiton loppusuoralla vuonna 1978 kävin ostamassa Raksilan marketista Jamppa Tuomisen LP-levyn ja pyöräilin nykyisen linja-autoaseman kohdalla kohden Nokelaa. Vastaan tuli nainen samaa puolta kuin minä ja lähestyessämme väistelimme aikamme aina samalle puolelle. Hätäisen viime väistämisen seurauksena tapahtui toiseksi noloin kaatuminen. Sukelsin päistikkaa rapakkoon kuran roiskuessa ympäriinsä. Nainen vilkaisi nopeasti minua jatkaen pysähtymättä matkaansa. Kömmin ylös rapaisena ja kiukkuisena. Kotona huomasin uudessa Adidas tuulipuvussani palkeenkielen. Arvaa harmittiko?

 

Tankojuoppo

Kesällä 1980 oli kiire karateharjoituksiin Raksilan uimahallille. Ennen rautasiltaa oikealta Tuiran uimalan suunnasta pyöräili mies jokivartta sillalle. Hän ajoi pyörätien yli ja lähti tulemaan minua vastaan. Hetki ennen kohtaamistamme mies kurvasi eteeni enkä ehtinyt tehdä muuta kuin polkaista jarrua ja puristaa ohjaustankoa. Törmäystä ei voinut estää vaan iskeydyin keskelle eteen tulleen pyörää jonka jälkeen kaaduin. Kaveri kaatui selälleen jääden makaamaan ja luulin hänelle käyneen pahastikin. Nousin ylös ja syöksyin tarkistamaan uhrin kuntoan. Hetken maattuaan hän vääntäytyi istualleen ja totesi, että eikhöhän sshovita sshyyn olevan molemmisshha. No ei varmasti ole koska hän ajoi suoraan eteeni ja missä kunnossa vielä.

 

Hieman myöhemmin hän yritti vielä lähteä livohkaan ja jouduin juoksemaan karkurin kiinni. Koska tolkkua ei tullut muuten, suunnistimme puhelinkopille soittamaan poliisille. Siihen aikaan ei ollut vielä kännyköitä. Puoli tuntia odotimme poliiseja kaverin valittaessa, että älä, älä, minulla ei ole mukana rahaa, mutta maksan myöhemmin, ettei hyvä työpaikka mene. Todisteli kaikella tavalla henkilöllisyyttään ja työpaikkaansa. Kun ei poliisia tullut suostuin hänen toiveeseensa ja poistuin harjoituksiin hieman myöhässä oikea rystynen naarmuilla sekä reikä karateseuran edustuspuvussa. Tyyppi maksoi mitä lupasi ja työkaveri hitsasi katkenneen pyöränrungon kasaan.

 

Vuonna 1981 eräs tuttu lupasi tuoda tämä kovia kokeneen polkupyörän keskustasta Iskoon, mutta sitä ei ole sen jälkeen näkynyt, myös ystävyys loppui siihen.

 

Kahdella  pyörällä törmäillen

1983 pyöräilin rautasillalta kohti pohjoista alikäytävää melko uudella retkipyörällä kuljettaen toista polkupyörää sivulla. Talvisen pyörätien alamäessä vauhti kiihtyi ja jarrutin uutukaisen pyörän etujarrulla. Arvaattekin miten siinä kävi, selvittelin itseäni pyöräkasasta ja tarkistin vahingot. Ei muuta kuin teku opiskelijan silloinen vakiovaruste Cavalet-salkku kärsi pintavaurioita.

 

Sitten vierähtikin aikaa ennen seuraavaa haveria. Se sattui Kellossa kesällä 1994. Pyöräilimme Tarja-vaimon, silloisen avovaimon, kanssa umpirakastuneina kohti Oulua. Taisimme ajaa liian lähekkäin, sillä ohjaustankomme menivät limittäin. Menetimme pyöriemme hallinnan enkä pystynyt pysymään pystyssä vaikka kuinka yritin. Kaaduin alimmaiseksi pyörätien pientareella olevalle sepelille. Paljaaseen käsivarteeni tuli aika näyttävä sepeli-ihottuma, josta löytyy arvet vielä tänäkin päivänä. Verta tihkuen jatkoimme matkaa edesmenneen isäni luokse Alppilaan jossa sain ensiavun.

 

2000-luvun törmäilyt

Uusi vuosituhat oli edennyt jo vauhdikkaasti, Tarjan pyytäessä elokuussa 2010 tulemaan vastaan Haukiputaalta Hiukkavaaraan. 27 km:n pyöräilyn puolessa välissä kaaduin todella vauhdikkaasti. Jouduin varmaankin vesiliirtoon vauhtini ollessa niin huiman. Viimeksi 70-luvun talvella olin lentänyt niin vauhdikkaasti nurin. Viistekivetys tieltä pyörätielle oli sateen vuoksi niin liukas, että mitään ei ollut tehtävissä kun ajoin siihen loivasti. Pyörin kuin jäätiköllä ja iskin polveni asfalttiin vaikka liu’uin selälläni. Housun polvi meni rikki ja polveen tuli asfaltti-ihottumaa joka oli kipeänä todella pitkään!

 

Toiseksi viimeisin kolhu sattui 2012 Jaska koiraa ulkoiluttaessani. Aavistin koiran valmistautuvan ulostamaan ja hoputin sitä eteenpäin, ettei se tekisi tarpeitaan naapureiden piha-alueelle. No hätä ei lue lakia, Jaska pysähtyi ja kyyristyi vauhdin ollessa melkoinen. Yritin jarruttaa takajarrulla, mutta fleksi meni jarrukahvan väliin ja turvauduin etujarruun. Tietäähän se tyhmempikin miten siinä käy, perä irtosi tiestä ja minä lensin kyljelleni asfalttiin metallisen lukkopolkimen iskiessä ilmalennon aikana sääreen. Oikein kylmät väreet kiitivät pitkin kehoa, kun se sattui niin vietävästi. Myöhemmin haava tulehtui ja jouduin antibioottikuurille, Jaskalle ei käynyt kuinkaan.

 

Komennuspaikkakunnalla syysliukkailla 2015 tapahtui tähänastisista viimeisin kaatuminen. Poljin vauhdikkaasti loivaa alamäkeä aamu hämärässä kohti tehtaalla olevaa työpistettä. Etenin Teollisuuskatua kohti Sampsankadun risteystä jossa pyörätie tekee tiukan S-mutkan. Kaarros oikealle ja siitä tiukka vasen suojatielle. Muuten meni mallikkaasti, mutta suojatiemaalauksen olivat todella liukkaat ja aikani taiteiltua menetin polkupyöräni hallinnan ja kaaduin kyljelleni vasemmalla kädellä kaatumista vaimentaen. Sen verran oli tehty liukkauden estoa, että yksi pien soran kimpale sattui käden alle ja se lävisti "ajohanskan" ja teki mustelman kämmeneen. Pomppasin pystyyn ja jatkoin hetken matkaani kunnes huomasin etukorissa olleiden avaimieni tippuneen siinä rytäkässä. Ei muuta kuin takaisin ja onneksi ne löytyivät heti, eikä mikään kulkuneuvo ehtinyt ajaa niiden yli.

 

Tour de Oulu

Oma lukunsa ovat huikeat työmatkapyöräkilpailut joita tuli käytyä lähes joka päivä. Hyvin niissä pärjäsin, enkä muista hävinneeni kertaakaan. Taisin olla kahelien kaahaajien joukosta se pähkähulluin. Kun lähdimme 1976 Kemiran portilta työpäivän päättyessä 16:00, niin kyllä siinä renkaat soikeana poljettiin suurella joukolla eikä periksi annettu.

 

Haukiputaalta töistä palatessa 1978 eräs kaveri odotti usein matkan varrella kilpaillakseen kanssani. Ensimmäisellä ”kilpailukosketuksella” olin polkenut reipasta vauhtia jo 8 km. Kilpakumppani tuli kantaani ja ajattelin, että tämähän on mukavaa kun voidaan pyöräillä vuorovedolla. Kolmisen kilometriä pyöräiltyä, vilkaisin taakse ja ihmettelin miksi tyyppi oli jäänyt kymmenisen metriä. Jatkoin etenemistäni samaa vauhtia. Tuli loiva ja pitkä ylämäki jolloin huomasin kilpakumppanini vain taktikoineen koska hän otti vain vauhtia ohittaakseen minut. En ehtinyt reagoida nopeasti suurivaihteisella pyörällä ja jäin reilusti. Päätin kuroa välimatkan umpeen vaikka mikä olisi. Siihen meni seuraavat kolme kilometriä. Kun pääsin hänen kantaansa, huomasin ensimmäisen kerran peesaamisen edun, sillä imussa oli helppo ja kevyt ajaa. Sitä herkkua ei kestänyt pitkään vetäjän alkaessa mutkitella kuin oikea kilpapyöräilijä samalla hidastaen vauhtiaan. Hämmästelin tyypin toimintaa, voiko tämän ottaa näin tosissaan. Tätä venkoilua jatkui noin 4 km kunnes kaveri poikkesi marketin parkkipaikalle. Mitä tämä oikein on? Huomasin hänen kiihdyttävän vauhtiaan ja oivalsin sen olevan taktiikkaa. En mennyt lankaan vaan laitoin viimeiset voimat likoon ja kiihdytin vauhtini niin kovaksi kuin pystyin. Päätin, ettei tämä ”koijari” ohita minua. Etenimme peräkkäin 2,5 km kunnes tiemme erosivat ja oli liki 20 m jäljessä.

 

Tämän jälkeen otin opikseni ja otin ensimmäiset 8 km alkuverryttelynä, eikä tämä kilpakumppani voittanut minua kertaakaan. Oli myös muita kisailuja kilpatason varustuksella varustettuja pyöräilijöitä vastaan, enkä jäänyt heidänkään kanssa toiseksi.

 

Lopuksi vielä säädöistä

Vielä hiukan asiantynkääkin. Olen seurannut pyöräilijöitä ja tullut seuraavanlaiseen lopputulokseen. Satulahan on yleensä päin p.....tä kuten sen täytyykin olla, mutta suurella osalla pyöräilijöistä se on joko liian korkealla tai sitten liian alhaalla, mutta liian harvalla se on oikealla tasolla. Hyvä ohje oikealle ajoasennolle on kun kykenee juuri ja juuri polkemaan kantapäillä ilman vartalon keikutusta eli hinkkausta.

Isä tsupparina joskus 1930-luvulla
Isä tsupparina joskus 1930-luvulla

Mukavia pyöräilyhetkiä kaikille oikeilla säädöillä!

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat