Hiukkavaara PohPr VK 1972

 

Astuin armeijan harmaisiin helmikuun 15. päivänä 1972. Ennen armeijan menoa pyysin äitiäni leikkaamaan hiukseni lyhyiksi. Hän oli ollut nuoruudessaan parturi ja leikkasi myös kaikkien sukulaismiesten hiukset. Ilmoittautuessani komppanian vääpelille hän totesi, että kyllä ovat siistit hiukset, lyhimmät mitä hän oli sen päivän aikana nähnyt. Olihan se kokemus, kymmenen hengen karussa tuvassa muhkuraisella sängyllä, pois äidin helmoista miesten koulussa. Tuli siinä aluksi äitiäkin ikävä.

 

Alokasaika viestikomppaniassa meni nopeasti ja opimme paljon uutta lyhyessä ajassa. Ikimuistoisimman syntymäpäivän vietin Hiukkavaaran metsissä. Päiväohjelma jäi tarkistamatta lähtiessämme ampumaradalle -20 °C pakkasessa. Koko päivä meni ampuessa ja palellessa. Sain ammunnasta valiot ja kolme vuorokautta kuntoisuuslomaa.

 

Illan lähetessä oletin meidän lähtevän takaisin kasarmille päästäkseni juhlistamaan syntymäpäivääni sotilaskotiin. Minulle yllätyksenä iltaruoka tuotiin ampumaradalle, jonka nautittuamme lähdimme jotokselle. Vietimme yön telttamajoituksessa hälytysten katkaistessa yöunemme. Hangen päälle laitettiin havuja ja alkeellinen telttapatja, peitteenä toimi mantteli. Kyllä paleli kun en ollut varannut mukaan lisävarusteita. Päästessämme seuraavana päivänä takaisin kasarmin lämpöön ja omaan tupaan tuntui muhkurainen sänkykin ruhtinaallisen hyvältä.

 

Viikonloppuloma

 

Ensimmäisen viikonloppuloman lähestyessä oloni huononi. Pääsin kuitenkin lomalle. Palasin lomalta kurkku karheana. Menin maanantaiaamuna vastaanotolle joka oli täynnä "puolikuolleita" varusmiehiä, jotka saivat kuitenkin KP:ta (kelpaa palvelukseen). Pohdin tulleeni sinne aivan turhaan.  Mittari kainaloon ja kappas vain, 38 °C kuumetta josta tuli kolme vuorokautta VP:tä (vapaa palveluksesta).

 

Oloni vain huononi kuumeen kohotessa. Kolmantena päivänä hoipertelin 200 metrin matkan sairastuvalle, kerran täytyi huilata lumipenkalla. Sairastuvalta kehotettiin hakemaan komppaniasta vielä jotain papereita. Se oli tuskien taival, mennen tullen täytyi huilata useamman kerran, niin heikoksi oli kuume vetänyt. Aamulla minut siirrettiin Sotilassairaalaan (SS1) keuhkoputken tulehduksen vuoksi. Tervehdyttyäni kunto oli tippunut ja aiemmin kevyesti selvitettyjen tehtävien suorittaminen oli työlästä. Hiljalleen kunto koheni ja palvelu alkoi taas sujua.

 

Kuinka kiusaaminen?

 

Monta vuotta koulukiusattuna olleena tilanne oli minulle ennen kokematon. Olin ensimmäistä kertaa ikäisteni joukossa tasavertaisena ryhmään kuluvana en kiusattuna pohjasakkana.

 

Joukkueen johtajana oli yliluutnantti Palo. Hän oli erittäin vaativa ja kova kouluttaja. Sulkeisissa hän näytti kuinka aseen hihnan täytyy paukkua eteen viennissä. Välillä kaikui komento, katolle POISTU! Jäimme ihmettelemään käskyä jolloin Palo huusi, että jätättekö te noudattamatta esimiehenne käskyn? Osa porukasta pääsi lähes katolle joukkueenjohtajan komentaessa JOUKKUE! 

 

Viestikomppanian takana oli tie jota myöten Palo käveli ja me poistuimme tienvieri näreikössä milloin mihinkin suuntaan vyötärölle saakka ulottuvassa hangessa. Muut yksiköt eivät siinä hangessa juosseet kuin meidän joukkue. Lopulta olimme tallanneet lumisen maiseman tasaiseksi tantereeksi, kuin paraatikentäksi. Alakerran kiväärikomppanian varusmiehet kauhistelivat sulkeisiemme rajuutta, heidän sulkeiset olivat huomattavasti kevyemmät. Yliluutnantti Palo noudatti laskuvarjojääkärikoulutuksessa saamiaan oppeja meitä viestimiehiä kouluttaessaan!

 

Kannattaisi ensin miettiä mitä sanoo

 

Olimme taisteluharjoituksissa yliluutnantti Palon komennuksessa. Taas kerran meidän piti heittäytyä selälleen ja tulittaa kuviteltua helikopteria, joka tuhoutuessaan vei mukanaan kasarmin korkean radiomaston. Myöhemmin muodossa marssiessamme, Palon ollessa suhteellisen kaukana edellä, kuiskasin edessä olevalle, että monennenko kerran tuo masto kaatui? Jonkun ajan kuluttua Palo tivasi, että mikä minä olin arvostelemaan hänen komentojaan? En muistanut enää sutkautustani. Hän käski ilmoittautua ruokailun jälkeen toimistossaan. Toimistossa yliluutnantti Palo puhutteli minua vakavaan sävyyn, komentaen lopulta ilmoittautumaan kirjurille vapaaehtoisena viikonlopun hälytys- ja viestiryhmään. Kirjuri laittoikin minut vartioon, joka oli paljon ikävämpi tehtävä kuin valmiustilassa olo. Olisi täytynyt pitää suunsa kiinni!

Ammunnoista sain valiot ja kuntoisuusloman. Aseena jalkaväenkivääri M/27 eli Pystykorva jolla oli mukava ampua. Myöhemmin kokeilimme myös Suomi-konepistoolia ja sain sillä vain penkan pölisemään. Joukkueen johtaja oli selän takana ja tiedusteli, että mikä on? Vastasin makuuasennosta: ”Herra yliluutnantti, aseessa on jotain vikaa”. Hän otti aseen ja ampui seisaaltaan sarjoja keskelle taulua ja osumien osoittajan näyttö lätkää. Sen jälkeen Palo ojensi aseen takaisin minulle ja totesi: ”Lihavainen, aseessa ei ole mitään vikaa, vika on teissä”. Rynnäkkökivääri RK 62:den erilainen tähtäin tuotti vaikeuksia ainoassa kokeiluammunnassa.

 

Koulussa opittu taito

 

Serkkuni Erkki Väisänen kehotti pyrkimään kirjuriksi, koska hallitsin konekirjoitustaidon. Totta puhuen se taito oli todella kehno. Kotimaisissa sotilasfarsseissa kirjuri oli komppania tyhmin tohelo ja enhän minä sellaiseen asemaan halunnut. Sitten tuli mahdollisuus esittää komppanian päällikölle toiveensa tehtävästä. Pitkän harkinnan jälkeen päätin kuitenkin pyytää kirjurin pestiä. Kapteeni Pökkä nauroi ja osoitti Reservialiupseerikoulua (RAUK), että tuonne sinä joudut koska olet kolmen vuoden sähköasentajalinjan käynyt. Selitykseni eivät tuntuneet auttavan ja näytti pahasti siltä, etten selviäsi kahdeksalla kuukaudella, vaan joutuisin "lusimaan" 11 kuukautta.

Armeijan johtamiskoulutusta on moitittu vanhanaikaiseksi. Missä muussa koulutuksessa, kuin varusmies aliupseerina tai upseerina, joutuu joukkojen eteen johtamaan pienempää tai isompaa joukkoa paineen alaisena. Tällaista käytännön harjoitusta et saa muualta. Näin jälkeenpäin ajatellen se pitempi "lusiminen" olisi ollut lopulta lyhyt aika elämästä ja siitä olisi ollut suuri hyöty tulevaisuudessa.

 

Pääsinkö sittenkään kirjuriksi

 

Myöhemmin käskynjaolla komppanianvääpeli ilmoitti tulevat tehtävät ja minulle lankesi kirjurin pesti, jolloin kaikki purskahtivat nauruun. Ilmeisesti heillä oli sama mielikuva kirjurin tehtävistä.

 

Nukuin valinnan jälkeisellä iltalomalla "ponniin" ja palasin myöhästyneenä kasarmille. Siitä päivystävän upseerin puhutteluun ja rangaistusta odottamaan. Taisi kirjurin pesti mennä ohi! Jututin silloista kirjuria ja hän kertoi komppanianpäällikön todenneen esikuntaan hoitavansa rangaistuksen komppanian sisällä, koska viestikomppaniassa oli ollut jo riittävästi rikkomuksia.

 

Odotin pelonsekaisin tunnelmin rangaistukseni tapaa ja määrää. Rangaistusta ei koskaan tullut ja pääsin lopulta toimistotöihin.

 

Kirjurin tehtävä oli todella opettavainen. Työt piti tehdä itsenäisesti. Kansalaiskoulun liikelinjalla opitut alkeet jalostuivat aivan uudelle tasolle puolen vuoden intensiivisessä yhteiselossa kirjoituskoneen kanssa. Kymmensormi-järjestelmän hallinnasta on ollut suuri apu myös myöhemmissä tehtävissä.

 

Mikä asema hierarkiassa

 

Kaikki varusmiehet kunnioittivat kirjuria paitsi eräs aliupseeri, joka tuli toimistoon kukkoilemaan. Komppanianvääpeli oli todennut aiemmin, ettei ketään ulkopuolista saa päästää sinne hänen poissa ollessa. Aliupseeri ei uskonut kieltoani, joten kerroin tapahtumasta esimiehelleni.  Komppanianvääpeli sanoi, että jos sellaista tapahtuu vielä, on häntä informoitava siitä välittömästi. Sama alikersantti tuli taas pullistelemaan ja käskin häntä poistumaan välittömästi. Hän tiuskaisi, ettei minulla ole mitään oikeutta määrätä ylempiarvoista, jolloin tartuin kiinni tämän rinnuksista ja heitin hänet ulos. Alikersantti vaahtosi ulkopuolella, ettei tämä jää tähän. Totesin, että mene aivan vapaasti valittamaan, mutta toiseksi sinä jäät. Ei valittanut eikä hyppinyt sen jälkeen silmille. Loppujenlopuksi kirjuri oli aika iso kiho!

 

Komppanianpäällikkö oli sotaharjoitusten kuljetuspäällikkönä ja pyysi kirjoittamaan puhtaaksi laatimansa kuljetussuunnitelmat joihin liittyi sekä tekstiä että havainnollistavia piirustuksia. Hän lupasi työstä ylimääräisen loman. Silloin ei ollut kopiokoneita, ainoastaan kalkeeripaperia (hiilipaperia).  Paperi - kalkeeripaperi - paperi - kalkeeripaperi - paperi niin paksusti, että alimmaiseen tuli enää hädin tuskin luettavaa tekstiä. Kirjoituskonetta piti ”hakata” voimalla ja tein pitkiä päiviä saadakseni tehtävän valmiiksi määrättynä ajankohtana. Päällikkö oli tyytyväinen loppu tulokseen.

 

Puntiksella?

 

Myöhemmin tein useita loma-anomuksia kyseisestä tehtävästä, mutta komppanianvääpeli veti ne aina pois, todeten päällikön olevan huonolla tuulella. Sitten eräänä torstaina komppanianvääpeli tuli luokseni todeten, että Pökkä on tämän viikonlopun Pääesikunnassa Helsingissä. Lähde lomalle, eikä sitä tarvitse merkitä mihinkään hänen ollessa valvojana, tule sitten sunnuntaina takaisin komppaniaan. Lähdin tietysti innoissani lomalle. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että olin puntiksella komppanianvääpelin luvalla. Entä jos olisin kärähtänyt, olisiko sanani painanut tässä asiassa mitään? Todennäköisesti ei!

 

Myöhästyin toisen kerran iltalomalta ja ajatin taksin päivystävän upseerin (PU) toimiston eteen. PU oli nukkumassa ja apupäivystäjän mukaan PU:n ollessa hereillä olisin joutunut taksiepisodin vuoksi suoraa päätä putkaan. Kerroin vuolaasti myöhästymiseni syistä. "Apupässi" kävi jututtamassa PU:ta ja palattuaan hän kehotti palaamaan komppaniaan.  Tämän jälkeen päivänpostia esikunnasta hakiessa odotin kauhusta jäykkänä ilmoitusta viestimiehen myöhästymisestä. Hämmästyttävä kyllä, pääsin tästäkin tilanteesta kuin koira veräjästä. Tästä eteenpäin meni pitkään, että ollessani lomilla nukkumassa hyppäsin usein säikähtäneenä ylös peläten olevani myöhässä!

 

Lintsailua

 

Prikaatinkomentaja oli joutunut puuttumaan ruokailuun menevän ryhmämme epäsotilaalliseen käytökseen. Komppanianpäällikkö oli saanut tästä tiedon ja tiedusteli mitä siellä oikein tapahtui. Koska en ollut paikalla vaan munkkikahvilla täytyi minun sepittää kavereilta kuulemastani uskottava tarina. Siitä seurasi meille kaikille kulttuurillinen ilta perunateatterissa. Silloin ennen perunat piti vielä kuoria, ne eivät tulleet valmiiksi kuorittuina eineksinä kuten nykyään.

 

Muille piti näyttä ”lusmuilemalla” mitä uskaltaa. Kirjurina ollessa en mennyt palveluksen loppuaikana aamupalalle vaan punkan alle nukkumaan. Aamu- ja iltapäivällä kävin munkkikahvilla, mutta en päiväruokailussa. Iltaruokailusta kirjoitin itselleni joka päivälle ruokailuvapaata ja pyöräilin varus-, ilta- ja viikonloppulomille 7 kilometrin matkan kotiin. Äidin tekemä ruoka maistui munkkiaamiaisen ja -lounaan jälkeen. Ei armeijan ruuissa mitään vikaa ollut, mutta sitä piti vain kapinoida ja esittää kavereille kovista. Nuoruuden typeryyttähän se oli.

 

Moitteita komppanianpäälliköltä

 

Viikonloppulomia anoessani komppanianpäällikkö totesi, että sinä se sitten olet jatkuvasti lomilla. Kirjurin pitäisi tehdä toimistotöitäkin ja jättää nuo naishommat vähemmälle. Mitään moitteita työtäni kohtaan ei tätä ennen ollut, sillä olin tehnyt vaaditut tehtävät viipymättä.

 

Myöhemmin kuulin kun komppanianpäällikkö kuiskasi vääpelille tulevansa illalla yllätystarkastukselle. Kirjoitin viikko-ohjelmaa ja jätin viikonlopun kirjoittamatta ja laitoin sen työpöydänlaatikkoon. Lähdin varuslomalle normaalisti palveluksen loputtua, mutta palasin jo puoli yhdeksältä. Vaihdoin työvaatteet, menin toimistoon, laitoin viikko-ohjelman kirjoituskoneeseen ja aloin kirjoittamaan. Hetkeä myöhemmin komppanianpäällikön käsi laskeutui olkapäälleni ja hän totesi tyytyväisenä, että eiköhän tämä jo riitä tältä päivältä.

 

Kirjurin fyysinenkunto

 

Varusmiespalvelun loppuvaiheessa meillä oli kuntotestinä 15 minuutin juoksu ja olisin ollut viestikomppania kolmanneksi paras, mutta muutama kaveri huilasi useita kierroksia tykkihallissa sitä kiertäessämme saaden viekkaudella ja vääryydellä paremman tuloksen. Komppanianvääpeli totesi tulokset nähtyään, että olin kovakuntoisin kirjuri mitä viestikomppaniassa oli koskaan ollut. Sain sotilaspassiini hyvät arvostelut ja korotuksen korpraaliksi.

Kotiuduttuani siviilielämä ei ollutkaan niin upeaa kuin olin kuvitellut vaan arkiset huolet ja ahdistus iskivät tajuntaan. Piti löytää töitä ja taloudelliset huolet alkoivat painaa päälle. Voi vain kuvitella millaista sodan kokeneilla oli palata rintamalta rakentamaan sodan runtelemaa Suomea, kun pelkästään kahdeksan kuukautta aiheutti jo tällaisia tuntemuksia. Nostan hattua näille veteraaneille joista usea on jo poistunut keskuudestamme, heidän ansiostaan meillä on näin hyvät oltavat. 

 

Miksi emme kestäisi lyhyttä varusmiespalvelua, kun isämme ja isoisämme taistelivat viisikin vuotta jatkuvassa pelossa selviääkö seuraavaan päivään hengissä. Heillä oli tehtäviä joista kotiin paluu ei ollut lainkaan varmaa. Miten sellaisesta voi selvitä selväpäisenä? Isäni joutui käymään useamman kaukopartioreissun vihollisen linjojen takana. Onneksi hän selvisi sodasta vahingoittumattomana ja hämmästyttävän tasapainoisena. Isäni oli niitä ihmisiä jotka eivät kehuneet saavutuksillaan ja teoillaan, sillä he tiesivät mihin he tarvittaessa pystyivät. He eivät olleet suuna päänä hillumassa ja valittamassa turhasta, mutta tositarpeessa he astuivat ensimmäisinä rohkeasti esiin auttamaan muita. Älkäämme tuhlatko ja tuhotko heidän perintöään!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka on aloittanut myös kirjoittelun. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita onkin kertynyt jo yli 400.

Blogiarkisto

Kategoriat