Kirjoitukset avainsanalla ryhmähenki

Sillä on muutakin merkitystä kuin maanpuolustus

 

Asevelvollisuus tarkoittaa valtion määrittelemää kansalaisen velvollisuutta osallistua valtion puolustukseen ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen takaamiseen jne.

 

Mielestäni sillä on paljon suurempi merkitys kuin pelkkä maanpuolustuksellinen.

 

Kasvatuksellinen askel aikuisuuteen

 

Monet toteavat, ettei armeijassa opi muuta kuin lintsaamaan. Onhan sekin jotakin, eikö se ole yhdenlaista selviämistä vaikeista tilanteista.

 

Suurin osa asepalvelukseen astuvista asuu ennen sitä kotona. Kun joudut omasta yksityisestä huoneestasi kymmenen hengen tupaan, vieraiden kaverien sekaan, on jo se melkoinen tulikoe.

 

Oli niin ennenkin, mutta erityisesti nykyään nuoriso on saanut tehdä vain sitä mikä huvittaa. Jos ei ole kiinnostanut, niin lyödään läskiksi, eikä tehdä mitään. Armeijan palvelukseen astuttaessa nuoret siirretään äidin helmoista ja isän lahkeista miesten kouluun.

 

Eteenkin yksinäiselle lapselle tai lähes sellaiseksi itsensä kokeneelle se on todellinen miehuus-/naiseuskoe. Kaksilapsisen perheen kuopuksena, melkein pilalle lellittynä, se oli ensihetkinä todella ahdistava kokemus. Yllättävän nopeasti siihen kuitenkin sopeutui.

 

Ryhmähenki

Oivalsin seuraavan vasta reilu neljäkymmentä vuotta asepalveluksen jälkeen. Entisenä koulukiusattuna olin ollut armeijassa ensimmäisen kerran samanikäisten joukossa jossa minua ei kiusattu. Oli todella rohkaisevaa päästä tasavertaiseksi ryhmän jäseneksi.

 

Kaikesta komennettavana olemisen vastenmielisyydestä huolimatta armeijassa oppi toimimaan tiiminä toinen toistaan tukien. Siellä kaikki ovat samalla viivalla koulutuksesta tai perhetaustasta riippumatta. Toki sielläkin on sooloilijoita kuten elämässä yleensä, mutta ne eivät pääse häiritsemään muiden toimia.

 

Opitut taidot

 

Aseenkäsittelyn ja -käytön alkeiden oppiminen, sekä niihin liittyvät turvallisuus näkökohdat. Aseiden osat, purkaminen ja kasaaminen, ammukset. Erinomaisesti valvotut kovapanosammunnat, niin pienemmillä kuin suuremmilla aseilla.

 

Poikani oli ollut työporukalla ulkomailla ja he olivat käyneet ampumaradalla jossa oli he olivat ampuneet useilla erilaisilla aseilla myös konetuliaseilla. Asevelvollisuuden suorittanut poikani totesi, että kyllä suomalaisilla on aseiden käsittely, käyttö ja tarkkuus aivan toisella tasolla kuin muun maalaisilla joita myös oli ollut myös ampumassa. Kiitos kuuluu meidän asepalvelukselle!

 

Apuja myös työelämään

 

Erikoistuessa oppii myös taitoja joista voi olla hyötyä myös myöhemmässä elämässä ja ammateissa. Omalta osalta ne taidot jotka hioin armeijassa huippuunsa ovat seuranneet ja auttaneet minua yli neljäkymmentä vuotta, vaikka niiden käyttö oli kymmenen vuotta telakalla

 

Opettelin kansalaiskoulun liikelinjalla kaksi vuotta konekirjoitusta huonolla menestyksellä. Kävin myös yhden lukuvuoden Työväenopistolla, muka opettelemassa konekirjoitusta. Syynä siihen olivat jengimme pimut, jotka menivät sinne opiskelemaan ja oma oppiminen oli vain sivuseikka.

 

Ammattikoulun sähkölinjan seurauksena palvelin viestikomppaniassa. Erkki-serkku kehotti minua yrittämään kirjuriksi, jota tehtävää karsastin sotilasfarssien luoman negatiivisen kuvan vuoksi. Pitkän harkinnan jälkeen rohkaisin mieleni ja päätin pyytää tähän tehtävään, mutta komppanian päällikkö vain nauroi, että tuonne aliupseerikouluun sinä joudut.

 

Jostakin syystä minut kuitenkin valittiin alokasajan lopussa kirjuriksi. Se oli todella vastuullinen ja itsenäinen toimi. Puoli vuotta lähes joka päivä koneella kirjoittaessani kymmensormijärjestelmän taitoni hioutuivat huippuunsa. Taidosta on ollut todella suuri apu yli kolmekymmentä vuotta kestäneellä suunnittelijan uralla.

 

Armeijan varusmiesten esimieskoulutusta on moitittu vanhanaikaiseksi ja käytäntöön soveltumattomaksi. Esimiehen kanssa jutellessa hän totesi, että missä muussa johtajakoulutuksessa sinä joudut ottamaan konkreettisesti vastuun ryhmästä tai joukkueesta? Varusmiespalveluksen reservin aliupseeri- ja upseerikoulutuksessa joudut suuren miesjoukon eteen, käytännössä ei teoreettisesti, komentamaan heitä eri tehtäviin ja saada heidät vielä toimimaan käskyjen mukaisesti.

 

Sietokyvyn kasvu

 

Mitä asevelvollisuuden täyttäminen merkitsee? Suuri osa suorittaa asepalveluksen alusta loppuun, mutta on myös niitä jotka luovuttavat. Selvittäessään tämän pienen tulikokeen läpi on se eräänlainen näyttö siitä, ettei luovuta helposti. Se on osoitus, ettei ensimmäisten vaikeuksien tullessa eteen lyödä heti kintaita tiskiin ja anneta periksi!

 

Olen kuullut, että sivarit ovat hankalia työntekijöitä. He ovat paljon egoistisimpia eivätkä siten sopeudu ryhmätyöskentelyyn samalla tavalla kuin armeijan käyneet. Tätä kannattaisi tutkia enemmänkin!

 

Maanpuolustuksellinen merkitys?

 

Kun suurin osan aikuisväestöstä on koulutettu ja he pystyvät tarvittaessa toimimaan on se jo pelote ja varoite. Kyllä hyökkäystä suunnitteleva laskee ja tutkii tarkasti onko mitään järkeä toteuttaa aikeensa, jos vastassa on koulutettu kansa, jolla on tarvittaessa aseet kourassa ja he osaavat niitä myös käyttää.

Puhuttelemani 95-vuotias veteraani Sulo Hakala totesi, että oli todella hyvä kun heidän asepalveluksensa oli Talvi- ja Jatkosodan välissä. Sinä aikana ehti oppia kaiken tarpeellisen. Hän sääli niitä jotka joutuivat sotatilassa pikakomennuksella rintamalle ilman riittävää koulutusta. He olivat hätää kärsimässä.

 

Olen täysin samoilla linjoilla Kenraali Gustav Hägglundin kanssa "Suomen puolustus on vahva ja perustuu asevelvollisuuteen. Siitä meillä ei ole kerta kaikkiaan ole varaa luopua."

 

Rauhanpuolustus

 

Jos vaikka olisi kuinka "sotahullu" konfliktien kannattaja niin kyllä ne tunteet rapisevat varusmiespalveluksessa. Se on oikeaa ja todellista rauhantyötä.

 

P/S

 

Olen erittäin ylpeä isä kaikkien kolmen poikaani suoritettua asevelvollisuutensa.

 

Tämän kaiken kirjoitettuani en toivo enkä halua sotaa, sillä siinä kärsivät kaikki niin hyökkääjät, puolustajat kuin viattomat siviilit. Silti siihen on hyvä varautua, ettei meitä viedä kuin pässiä narussa.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mitä rohkeus on?

 

Tämä kysymys nousi mieleeni lukiessani Ville Kivimäen kirjaa Murtuneet mielet. Se askarrutti minua jo lapsuudessa, kansakoulun viidennellä luokalla.

 

Luokallamme oli jengi jonka jäsenistä muutama oli jäänyt luokalle jo useamman kerran. Terveyssisaren tullessa ottamaan veripisaraa sormenpäästä, hemoglobiinin määrittämistä varten, nämä kovikset juoksivat hädissään piiloon metsään. Hämmästelin, että miten nuo kovat öykkärit ottivat jalat alleen noin mitättömän asian vuoksi?

 

Opettaja ja terveyssisar jäivät kytikselle odottamaan karkulaisia. Kun nämä jehut luulivat mittausten olevan ohi, he palasivat takaisin luokkaan, jolloin opettaja nappasi kiinni karkulaiset. Vielä silloinkin he rimpuilivat peloissaan vastaan, silloin tilanteesta tuli paljon pahempi ja kivuliaampi, veret vain roiskuivat pitkin seiniä.

 

Ketkä olivat rohkeita ja ketkä eivät?

 

Mitä ryhmähenki ja uskallus ovat?

 

Kansalaiskoulun seitsemännellä tai kahdeksannella luokalla porukan kovikset päättivät boikotoida erästä tuntia johon kaikki muutkin suostuivat minä mukaan luettuna.

 

Notkuin kyseisen oppitunnin kaupungilla kuten oli yhdessä sovittu. Palatessani koululle minulle selvisi, että koko rintama oli murtunut meikäläistä lukuun ottamatta.

 

Päätösten pitäminen ja uskallus, kenellä niihin on kanttia?

 

Periksiantamattomuus ja yrittäminen

 

Opiskelin uutta ammattia teknillisessä oppilaitoksessa. Ajauduin ajattelemattomuuttani luokanvanhimman luottamustehtävään. Porukka oli hyvä ja luokkahenki erinomainen. Viimeisen luokan syyslukukaudella päätimme tehdä lehden johon möisimme mainostilaa ja keräisimme sillä varoja keväistä luokkaretkeä varten.

 

Mainosten hankkimisen käynnistyttyä luokan kovimmat kaverit tulivat ”itkemään” ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen, ettei tämä onnistu, ei tästä tule mitään!

 

Päätin, ettemme luovuta näin helpolla ja lähdin kiertämään Oulun kaupunkia. Menin jokaiseen vastaan tulevaan ja potentiaaliin yritykseen josta voisi saada mainoksen julkaisuumme. Onnistumisprosentiksi muodostui 33 %, kaksi hukia ja yksi osuma. Joistakin paikasta minut melkein potkaistiin ulos, mutta yleensä suurimmassa osassa myyntityöhöni suhtauduttiin asiallisesti.

 

Keräsin raa’alla työllä liki kolmanneksen lehtemme mainoksista. Luokkamme pääideoija hankki, suurin piirtein saman verran mainoksia hyvillä suhteilla ja viimeinen kolmannes mainoshankinnasta jäi loppu luokan harteille. Eräs luokkalainen osoitti suurta sankaruutta ja yhteishenkeä johon öykkärit eivät pystyneet, hän hankki mainoksen vaikka hänellä ei ollut tarkoitus edes osallistua luokkaretkelle.

 

Kuka antaa periksi ja kenestä on sankariksi?

 

Työelämä

 

Työelämässä olen havainnut saman, valittajat ja metelöijät kaikkoavat jos täytyy alkaa tekemään jotain hankalaa tai yhteistä hyvää.

 

Vanhempien hiljainen rohkeus

 

Pidin isääni nössönä, kun hän ei kehua retostellut omilla saavutuksillaan vaan oli kohtelias ja kiltti mies. Vasta aikuisiällä oivalsin kuin kova ja päättäväinen hän lopulta olikaan. Arvostukseni on vain noussut vaikka hänen "lähdöstään" on jo 15 vuotta.

 

Isäni joutui asepalvelukseen talvisodan jälkeen, eikä häntä kotiutettu palvelusajan tultua täyteen. Koko ikäluokan palvelusaikaa jatkettiin jatkosodan alkua odotellessa. Sodan sytyttyä hän palveli moitteettomasti ja joutui useammalle kaukopartioreissulle eikä sotiminen rauhaan loppunut. Sitten seurasi Lapinsota sekä asevarikkojen purkaminen.

 

Nyt mietin, että miten hän selvisi niin tasapainoisena ja rauhallisena kaikesta siitä sodan kauheudesta? Ikävä kyllä sitä on myöhäistä kysyä häneltä.

 

Äidit hoitivat perheensä ja lapsensa. He taistelivat tarvittaessa kuin naarasleijonat lastensa ja oman yhteisönsä puolesta. Muuten he olivat rakastavia ja huolehtivia emoja.

 

Kuka murtuu kuka ei?

 

Kivimäen kirjan sivulla 138 on seuraava toteamus: ”niin sanotut kiltit pojat selvisivät äkillisissä vaikeissa tilanteissa paremmin kuin niin sanotut hurjat miehet. He pystyivät kestämään myös väsymystä, unenpuutta, tilanteen jatkuvaa toivottomuutta selvästikin rauhallisemmin kuin sellaiset, joita asemasotavaiheen aikana pidettiin sotaurhoina, jermuina.”

 

Kova ulkokuori ei todista mitään vaan sisäinen ryhti ja vahvuus sekä tietynlainen itseluottamus. Tällaisten ei tarvitse kehua ja kerskua saavutuksillaan, sillä he itse tietävät mitä he ovat.

 

 Ken on lopultakin vahvin?

 

Viittaan jälleen isääni. Hän ei ollut etujoukossa uhoamassa, mutta siten kun oli tarve toimia, hän oli eturintamassa muiden luikkiessa häntä koipienvälissä karkuun.

 

Lopulta vahvankin on taivuttava. Isän nujersi syöpä reilussa kahdessa kuukaudessa. Kotona hän asui vielä paria viikkoa ennen kuolemaansa. Muutaman sadan metrin etäisyydellä olleessa kaupassa käydessä hän oli väsyneenä komentanut itseään: ”Ryhdistäydy Yrjö”!

 

Olimme suunnitelleet matkaa pohjoisesta Etelä-Suomeen. Isän kunnon heiketessä dramaattisesti yritin perua reissua, mutta hän totesi katse katonrajaan kohdistettuna: ”Kyllä me se reissu tehdään ennen kuin täältä lähdetään”. Se oli isän viimeinen matka ja hän menehtyi Hyvinkään sairaalassa tavattuaan sitä ennen kaikki lapsensa, lastenlapset sekä lastenlastenlapset.

 

Isäni oli päältä pehmeä ja kiltti, hänen sydämensä oli lämmin, vahva ja turvallinen.

 

Ei tarvitse olla kova ollakseen vahva ja urhoollinen!

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Blogiarkisto

Kategoriat