Kirjoitukset avainsanalla Teuvo Heikki Palo

Kansakoulu luokat 1-6

 

Koulutie alkoi mukavasti. Ensimmäinen kouluni oli Tuiran koulun keittola, parin luokan ja ruokalan sekä ulkohuusin kompleksi. Kaksi ensimmäistä lukuvuotta oli opettajanamme Kannus. Ilmapiiri oli mukavan kodikas ja turvallinen. Blogi-kuvassa alareunassa Keittola ja ylempänä Tuiran koulu.

 

Kolmannella luokalla siirryimme Tuiran koulun päärakennukseen jossa olimme syyslukukauden. Kevät lukukaudeksi siirryimme vastavalmistuneeseen Paulaharjun kouluun. Kolmannen ja neljännen luokan opettajana oli Sikiö.

 

En muista milloin ja mistä se koulukiusaaminen alkoi. Ilmeisesti se käynnistyi pikkuhiljaa huomaamatta, mahdollisesti neljännen luokan lopulla. Viidennellä luokalla se oli jo hyvässä vauhdissa, jolloin opettajana oli Kälviäinen, ensimmäinen miesopettajani. Sen muistan kun minut laitettiin piiriin kehotettiin puskemaan kuin härkä ja kaikki nauroivat. Tilanteeni paheni pikkuhiljaa.

 

Kaksi kaveria ottivat minut ja Heikin silmätikuikseen. He pomottivat meitä ja jos emme totelleet he käyttivät fyysisiä pakotteita. Hennompi kaveri oli pomo ja hän ohjaili voimakkaampaa kumppaniaan, he olivat hyvin tiivis pari. Emme kyenneet vastustamaan tätä parivaljakkoa, sillä olimme luokan pienimmät pojat ja toinen kiusaajista oli liian voimakas meille.

 

Kiusaaminen tapahtui välitunneilla pihalla sekä sen alussa ja lopussa koulun käytävällä. Juoksin monesti piiloon sisälle, mutta kiusaajat saivat minut kiinni ja retuuttivat pitkin käytäviä niin että kengät ja sukat lähtivät jaloista. Kiusaaminen sisälsi sekä sanallista että ruumiillista väkivaltaa. Joskus pakenin koulua ympäröivään metsään ja olin siellä piilossa oppitunnin alkamiseen saakka.

 

Mainitsin eräällä välitunnilla opettajalleni kiusaamisesta, mutta opettaja ei noteerannut sitä lainkaan.

 

Erään kerran en ehtinyt tunnille pakoiltuani metsässä, enkä kehdannut mennä luokkaan kesken tunnin, vaan odottelin oppitunnin päättymistä. Tunnin loputtua kerroin opettajalle miksi olin ollut pois tunnilta. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Tuntui todella turhauttavalta kestää kiusaaminen, koska kukaan ei välittänyt enkä uskaltanut tai kehdannut kertoa siitä kotona.

 

Kuudes luokka alkoi uuden opettajan Alpo Nisulan johdolla, hän oli jo neljäs opettajani. Koska edellinen opettaja ei ollut noteerannut kiusaamistani en edes yrittänyt kertoa siitä uudelle opettajalle. Kiusaaminen jatkui samaan malliin.

 

Eräänkin kerran äiti oli kotimatkalla nähnyt linja-auton ikkunasta, että minua kohdeltiin kaltoin. Hän oli lähettänyt seitsemän vuotta vanhemman veljen tarkistamaan tilanteen. Kiusaajien nähdessä veljeni tulon, he kielsivät kertomasta mitään ja vahvistivat käskyä vääntämällä kättäni voimakkaasti selän taakse. Lisäksi he uhkasivat piestä minut todenteolla. Veljeni tultua paikalle ja kysyessä onko täällä mitään hätää? Totesin kaiken olevan kunnossa.

 

Lopulta mittani tuli täyteen. Kiusaajaparin pomo heitteli jälleen jotakin verbaalista "hattuilua", menetin malttini ja otin nyrkit avuksi. Yllättävä kyllä kiusaajasta ei ollut vastusta ja sain hänet maahan. Olin kontallaan hänen päällään ja jakelin iskuja päin näköä. Ensimmäistä kertaa sain yliotteen kiusaajasta. Sitten riskimpi kaveri yllätti minut takaapäin potkaisten suoraan sukukalleuksilleni. Kipu nivuksissani oli sietämätön. Päästessäni pystyyn huusin, että nyt tämä on loppu, en tule kouluun enää ikinä.

 

Kotona totesin äidilleni, että en mene enää kouluun. Äiti tivasi, että mikä nyt on? Toistin, etten minä mene kouluun. Hän aikoi soittaa opettajalle, minkä kielsin. Kielloistani huolimatta äiti soitti Alpo Nisulalle, joka otti heti asian käsiteltäväksi.

 

Kokoonnuimme palaveriin opettajainhuoneeseen, kiusaajani, minä, äitini ja opettajani. Asia käytiin läpi ja kiusaajat lupasivat lopettaa, mikä myös toteutui. Kiitos äidin ja Alpo Nisulan kiusaaminen loppui siltä osin. Sain siihen asti parhaan todistukseni siirtyessäni kuudennelta luokalta kansalaiskouluun.

 

Kansalaiskoulu luokat 7-8

 

Kansakoulun suorittaneet kerääntyivät syksyllä 1965 Keskuskansakoululle nykyiselle Keskustan terveysasemalle. Siellä oppilaat jaettiin eri kouluihin. Minun osakseni tuli Harjoituskoulu! Hämmästelin, että mikä ihmeen Apukoulu (huonolahjaisten koulu)?! Se oli Oulun Yliopiston Opettajainvalmistuslaitoksen Harjoituskoulu, jossa tulevat opettajat harjoittelivat opettamista. Selvittyäni siitä järkytyksestä huomasin joutuneeni liikelinjalle, tyttöjen linjalle, vaikka olisin halunnut kone- ja sähköopinlinjalle. Kansalaiskoulussa käytettiin viittä linjajakoa: yleislinja, käsityö- ja kotitalouslinja, puu- ja metallityölinja, liikelinja sekä kone- ja sähköopinlinja.

 

Luokkamme oppilasmäärä pieni ja kaikki olivat minulle aiemmin tuntemattomia. Luokanvalvoja opetti lähes pelkästään lukukausien alussa ja lopussa, muuten opetuksen hoitivat opettajakokelaat. Jokainen yritti opettaa opetetulla tavalla, mutta johdonmukaisuus oli hukassa. Koulupäivät olivat sekavaa sillisalaattia, se ei motivoinut ainakaan minua opiskelemaan. Kahdeksannella luokalla lintsasin melkein joka maanantain ja perjantai ja saavutin poissaoloissa kyseenalaisen ennätykseni noin 170 tuntia.

 

Oppitunnit ja epäpäteväopetus eivät olleet ainoat tummat pilvet koulupäivieni yllä vaan sinne pakkautui väkisinkin myös koulukiusaaminen. Yksi kaveri oli päällepäsmärinä ja hän vaati suojelurahoja, jos en sitä antanut hän tempaisi koukun palleaani. Kummasti niihin iskuihin oppi varautumaan, mutta silti ne tuntuivat pahalta. Viimeisetkin lantit oli kaivettava taskusta.

 

Kahdeksannella luokalla yritin olla jonkinasteinen kovis hankkiakseni luokan kunnioituksen. Epäonnistuin siinä totaalisesti. Opettaja oli uusi ja ammuin eräällä tunnilla kumin liitutaululle. Hän tiuskaisi vihaisesti, että kuka se oli? Kiltiksi kasvatettuna viittasin välittömästi, jolloin opettaja ampaisi luokseni ja tempaisi minut rinnuksista seinälle sihisten hampaittensa välistä, että anna olla viimeinen kerta! Ja kyllä, minä annoinkin sen olla viimeinen kerta. Päätin sen jälkeen olla puhumatta mitään tälle miehelle ja päätökseni piti. Jos opettaja kysyi minulta jotakin, nousin ylös ja katselin ikkunasta ulos sanomatta sanaakaan. Taisi hän olla muutenkin aikamoinen kuumakalle, koska näin hänen joskus hiiltyvän välitunnilla muillekin ja roikuttavan heitä rinnuksista.

 

Kerran luokka päätti protestoida joukolla ja jäädä pois eräältä tunnilta. Kovan uhoamisen jälkeen minä olin lopulta ainoa joka oli ollut pois tunnilta, muut olivat jänistäneet ja niin se mielenosoitus kuivui kokoon.

Lisäksi kahdeksannella luokalla oli koko lukuvuosi iltapäivä vuorolukua. Seitsemäs luokka oli aamuvuoroa josta pidin, mutta tämä toinen vuoro ei sopinut minulle lainkaan!

 

Kaikki tämä huomioiden ei todistukseltakaan voinut odottaa kovin suuria ja päästötodistukseni keskiarvo oli huonoin kaikki aiemmat ja sen jälkeiset todistukset huomioiden. Tokko sillä paperilla olisin ammattikoulun sähkölinjalle päässyt ilman isääni ja hänen suhteitaan. Oulun ammattikoulun rehtorina oli isäni lapsuuden kaveri Onni Rautava joka järjesti minulle ylimääräisen opiskelupaikan. Suuret kiitokset heille molemmille!

 

Harjoituskoulusta jäi ikävimmät muistot. Toki siellä oli mukaviakin hetkiä, mutta ne jäävät kiusaamisen sekä opetustapojen sekamelskan varjoon.

 

Kansalaiskoululuokat 7-8

 

Ammattikoulu aloitettiin puhtaasta salista. Olimme koulun ensimmäiset sähköpuolen opiskelijat, meillä oli teorialuokassa pulpetit, mutta työsali oli täysin autio. Metalli- ja puupuolen avustuksella saimme työpöydät ja asennuskopit. Teimme itsellemme sähköasentajan tarvitsemia erikoistyökaluja. Tuunasimme vanhoista sähköuuneista sähkömoottorien käämilakan kuivatusuunit. Välillä osa porukasta korjasi liikennepuiston rikkoutuneita polkuautoja lasikuidulla ja hartsilla.

 

Luokallamme oli kaksi ennestään tuttua oppilasta. Tutustuin luokkakavereihin ja uskouduin henkilökohtaisista asioista heistä eräälle. Siitä ei mennyt kauaa kun jo koko luokka tiesi mitä olin kertonut ja he heittelivät siitä herjoja. Siinä meni luotto ystävyyteen.

 

Kotona olin kohonnut serkku ja kaveriporukan vanhimmaksi. Televisiossa pyöri komediasarja Batman-lepakkomies. Päätimme Jarkon kanssa höynäyttää nuorempia. Teimme minulle naamion ja lainasin äidin mustaa berberiä. Hämärän tullen menin hyppelemään katolle Jarkon kertoessa nuoremmille, että minulla oili aito Batman puku. Sehän meni täydestä kuin väärä raha ja eräs porukasta oli kertonut puvustani kotonaan. Harmi vain kun heidän sukulaisperheen poika oli luokkakaverini ja hän kuuli jutun. Senhän tietää mitä siitä seurasi, naurua ja pilkkaa, dädädädädädädädädädädädädädädädä Batman! kaikui perässäni vaikka kuinka yritin selittää puvun olleen vain pelleilyä.

 

Myös muunlainen verbaalinen keljuilu upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. En pystynyt enkä osannut puolustautua ja jos yritin niin se vain yllytti kiusaajia. Seuraava osuma oli se kun joku keksi kutsua minua nimellä Lissu! Se sattui, vaikka kuinka laitoin hantiin minut leimattiin Lissuksi. Hitto vie kun se tuntui pahalta, likan nimellä kun huutelivat. Sitä minä ihmettelin, kun luokan mukavinta kaveria kutsuttiin Martaksi, eikä hän ollut siitä moksiskaan. Miten hän kykeni siihen?

 

Vaikka fyysinen koskemattomuus säilyi ja kiusaaminen oli keljuilua ja pilkkaa, iskivät jossakin vaiheessa psykosomaattiset oireet verenpaineen muodossa. Huimausta ja huonoa oloa. Tuttava lääkäri sanoi sen menevän ohi, mutta äiti ei uskonut vaan vei minut tutkimuksiin. Verenpaine huiteli jossakin 170 tuntumassa ja minusta otettiin röntgenkuvia verikokeita joista ei löytynyt mitään poikkeavaa. Lopulta paineet hellittivät ja kouluaika läheni loppuaan.

 

Mattimyöhäinen kun olen päätin opiskella kunnolla viimeisiin sähköopin kokeisiin. Luin koealueen useampaan kertaan ja opettelin kaikki kaavat ulkoa. Kokeet menivät hyvin ja sain luokan parhaan arvosanan. Hieman karvasteli se, kun opettaja heitti ilmaan epäilyksen, että olisin luntannut, vaikka se ei pitänyt lainkaan paikkaansa.

 

Päästötodistukseni keskiarvo oli luokan keskiarvon tuntumassa. Ammattiaineet olivat menneet hyvin, mutta yleisaineet eivät niinkään eivätkä ammattityö jotka kaikki olivat seiskoja. Valmistuimme Oulun Ammattikoulun ensimmäisinä sähköasentanina sähköasentajina keväällä 1970.

 

Asentajana työelämään

 

Sitten oli opeteltava vielä käytännöntyötä, sillä koulu oli vasta vankka pohja ja lopulta työ hioi minusta oikean sähköasentajan. Työkaverit ottivat aloittelevan asentajan vastaan ilman minkään sortin kiusaamista. Se tunne oli ihmeellinen kokiessani kuuluvani porukkaan toisin kuin koulussa. Siitä suuret kiitokset työtovereilleni!

 

Koulu aikana olin arka, ujo, lapsellinen ja ehkä jollakin tavalla erikoinen. Olin kuopus ja melkeinpä ainoa lapsi, koska isoveljeni oli seitsemisen vuotta vanhempi. Minun ei tarvinnut taistella elintilastani turvallisessa kodissa, enkä niin muodoin osannut puolustaa itseäni kiusaajiani vastaan. Muuta syytä en kiusaamiselleni keksi.

 

Arkuuteni ja epävarmuuteni olivat vain kasvaneet kiusauksen seurauksena. Töissä en uskaltanut keskustella isommassa porukassa vaan olin hiljaa. Juttelin ainoastaan työparini kanssa ja saatoinpa olla jopa puhelias, mutta jos seuraan liittyi joku muu, minä vain kuuntelin.

 

Varusmiespalveluksessa olin ensimmäistä kertaa samanikäisten seurassa, mutta minua ei kiusattu. Silti pysyin taustalla.

 

Vei kuusi vuotta ennen kuin uskalsin aukaista suuni suuremmassa porukassa, kahvitauolla. Työkaverit kiistelivät jostakin asiasta jonka oikeellisuuden tiesin. Rohkaisin mieleni ja sanoin kuinka se on. Kaikki hiljenivät ja kuuntelivat minua, jonka jälkeen nokkamies Seppo Kuivala totesi, että Hannu puhuu harvoin, mutta kun hän puhuu hän puhuu asiaa! Ne merkittävät sanat lämmittivät mieltäni ja lämmittävät vieläkin. Ne sanat antoivat ripauksen rohkeutta tulla esiin kuorestaan ja keskustella suuremmassakin porukassa. Silti esiintymispelko oli voimakas.

 

Lopullinen läpimurto pois arkuudesta tapahtui harrastuksen myötä. Menin vuoden 1978 lopussa karaten alkeiskursseille. Saatuani keltaisen vyön keväällä 1979 jäin omien harjoitusten jälkeen alkeiskurssien apuvetäjäksi ja pyörin siellä neuvomassa yksittäisiä kurssilaisia. Aika kului ja harjoituksia kertyi kunnes pääohjaajalle tuli erään kerran kiireellinen meno jolloin hän pyysi minua vetämään alkeiskurssin. Pakkohan se oli suostua, kun muitakaan vetäjiä ei ollut paikalla. Harjoitusten alkaessa kurssilaiset olivat edessäni rivissä. Silloin iski totaalinen blackout, en muistanut mitään komentoja ja tilanne tuntui kestävän ikuisuuden. Sitten japaninkieliset käskyt alkoivat palautua mieleeni ja treeni lähti käyntiin. Pidin kurin tiukkana kuten olin armeija kouluttajaltani Palolta oppinut ja jollaisesta omissa karateharjoituksissa olin tykännyt. Myöhemmin muutama kurssilainen tuli kiittämään erinomaisesti vedetyistä harjoituksista. Tämä tilanne opetti riisumaan esiintymispelon viitan antaen rohkeutta ja voimia edetä eteenpäin. Sen jälkeen olin usein ohjaajana alkeiskursseilla sekä varsinaisissa harjoituksissa. Olin mukana myös Oulun Karateseuran karatenäytöksissä.

 

Opiskelu ja uusi ura

 

Lähdettyäni kouluttautumaan teknillisessä koulussa uuteen ammattiin 1982 olin jo saavuttanut rohkeutta ja itseluottamusta. Minua ei enää kiusattu ja jouduin muutaman sattumuksen kautta luokanvanhimman luottamustehtävään. Hoidin sitä koko opiskelun ajan. Viimeisen opiskeluvuoden keväällä, mennessämme luokkaretkelle Mallorcalle, luokka luovutti minulle Citizen rannekellon toiminnastani luokan hyväksi. Täytyy sanoa, että se tuntui todella hyvältä.

 

Valmistuttuani teknikoksi 1985 avautui minulle suunnittelijan ura. Kaikista näistä kokemuksista rikkaampana olen toiminut tällä alalla lähes keskeytyksettä vuoteen 2009 saakka.  Siitä alkanut taantuma on haitannut työllistymistäni, mutta pääsin vielä 2011 töihin uudelle työnantajalle. Vapaa-aikanani kirjoittelen blogeja ja rustaan videoita youtubeen.

 

Myös harrastukset ovat olleet suuntaviittana rohkeuden tielle! Olen selvinnyt elämästä suhteellisen tasapainoisena, minusta ei tullut kouluampujaa, muunlaista terroristia tai tuhotyöntekijää! Toivon tämän antavan voimia kaikille joita on kiusattu, sillä siitä voi selvitä. Terveiset myös niille jotka huomaavat kiusaamista niin kouluissa kuin työpaikoilla, että siihen kannattaa ja täytyy puuttua, sillä se ei lopu muuten!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hiukkavaara PohPr VK 1972

 

Astuin armeijan harmaisiin helmikuun 15. päivänä 1972. Ennen armeijan menoa pyysin äitiäni leikkaamaan hiukseni lyhyiksi. Hän oli ollut nuoruudessaan parturi ja leikkasi myös kaikkien sukulaismiesten hiukset. Ilmoittautuessani komppanian vääpelille hän totesi, että kyllä ovat siistit hiukset, lyhimmät mitä hän oli sen päivän aikana nähnyt. Olihan se kokemus, kymmenen hengen karussa tuvassa muhkuraisella sängyllä, pois äidin helmoista miesten koulussa. Tuli siinä aluksi äitiäkin ikävä.

 

Alokasaika viestikomppaniassa meni nopeasti ja opimme paljon uutta lyhyessä ajassa. Ikimuistoisimman syntymäpäivän vietin Hiukkavaaran metsissä. Päiväohjelma jäi tarkistamatta lähtiessämme ampumaradalle -20 °C pakkasessa. Koko päivä meni ampuessa ja palellessa. Sain ammunnasta valiot ja kolme vuorokautta kuntoisuuslomaa.

 

Illan lähetessä oletin meidän lähtevän takaisin kasarmille päästäkseni juhlistamaan syntymäpäivääni sotilaskotiin. Minulle yllätyksenä iltaruoka tuotiin ampumaradalle, jonka nautittuamme lähdimme jotokselle. Vietimme yön telttamajoituksessa hälytysten katkaistessa yöunemme. Hangen päälle laitettiin havuja ja alkeellinen telttapatja, peitteenä toimi mantteli. Kyllä paleli kun en ollut varannut mukaan lisävarusteita. Päästessämme seuraavana päivänä takaisin kasarmin lämpöön ja omaan tupaan tuntui muhkurainen sänkykin ruhtinaallisen hyvältä.

 

Viikonloppuloma

 

Ensimmäisen viikonloppuloman lähestyessä oloni huononi. Pääsin kuitenkin lomalle. Palasin lomalta kurkku karheana. Menin maanantaiaamuna vastaanotolle joka oli täynnä "puolikuolleita" varusmiehiä, jotka saivat kuitenkin KP:ta (kelpaa palvelukseen). Pohdin tulleeni sinne aivan turhaan.  Mittari kainaloon ja kappas vain, 38 °C kuumetta josta tuli kolme vuorokautta VP:tä (vapaa palveluksesta).

 

Oloni vain huononi kuumeen kohotessa. Kolmantena päivänä hoipertelin 200 metrin matkan sairastuvalle, kerran täytyi huilata lumipenkalla. Sairastuvalta kehotettiin hakemaan komppaniasta vielä jotain papereita. Se oli tuskien taival, mennen tullen täytyi huilata useamman kerran, niin heikoksi oli kuume vetänyt. Aamulla minut siirrettiin Sotilassairaalaan (SS1) keuhkoputken tulehduksen vuoksi. Tervehdyttyäni kunto oli tippunut ja aiemmin kevyesti selvitettyjen tehtävien suorittaminen oli työlästä. Hiljalleen kunto koheni ja palvelu alkoi taas sujua.

 

Kuinka kiusaaminen?

 

Monta vuotta koulukiusattuna olleena tilanne oli minulle ennen kokematon. Olin ensimmäistä kertaa ikäisteni joukossa tasavertaisena ryhmään kuluvana en kiusattuna pohjasakkana.

 

Joukkueen johtajana oli yliluutnantti Palo. Hän oli erittäin vaativa ja kova kouluttaja. Sulkeisissa hän näytti kuinka aseen hihnan täytyy paukkua eteen viennissä. Välillä kaikui komento, katolle POISTU! Jäimme ihmettelemään käskyä jolloin Palo huusi, että jätättekö te noudattamatta esimiehenne käskyn? Osa porukasta pääsi lähes katolle joukkueenjohtajan komentaessa JOUKKUE! 

 

Viestikomppanian takana oli tie jota myöten Palo käveli ja me poistuimme tienvieri näreikössä milloin mihinkin suuntaan vyötärölle saakka ulottuvassa hangessa. Muut yksiköt eivät siinä hangessa juosseet kuin meidän joukkue. Lopulta olimme tallanneet lumisen maiseman tasaiseksi tantereeksi, kuin paraatikentäksi. Alakerran kiväärikomppanian varusmiehet kauhistelivat sulkeisiemme rajuutta, heidän sulkeiset olivat huomattavasti kevyemmät. Yliluutnantti Palo noudatti laskuvarjojääkärikoulutuksessa saamiaan oppeja meitä viestimiehiä kouluttaessaan!

 

Kannattaisi ensin miettiä mitä sanoo

 

Olimme taisteluharjoituksissa yliluutnantti Palon komennuksessa. Taas kerran meidän piti heittäytyä selälleen ja tulittaa kuviteltua helikopteria, joka tuhoutuessaan vei mukanaan kasarmin korkean radiomaston. Myöhemmin muodossa marssiessamme, Palon ollessa suhteellisen kaukana edellä, kuiskasin edessä olevalle, että monennenko kerran tuo masto kaatui? Jonkun ajan kuluttua Palo tivasi, että mikä minä olin arvostelemaan hänen komentojaan? En muistanut enää sutkautustani. Hän käski ilmoittautua ruokailun jälkeen toimistossaan. Toimistossa yliluutnantti Palo puhutteli minua vakavaan sävyyn, komentaen lopulta ilmoittautumaan kirjurille vapaaehtoisena viikonlopun hälytys- ja viestiryhmään. Kirjuri laittoikin minut vartioon, joka oli paljon ikävämpi tehtävä kuin valmiustilassa olo. Olisi täytynyt pitää suunsa kiinni!

Ammunnoista sain valiot ja kuntoisuusloman. Aseena jalkaväenkivääri M/27 eli Pystykorva jolla oli mukava ampua. Myöhemmin kokeilimme myös Suomi-konepistoolia ja sain sillä vain penkan pölisemään. Joukkueen johtaja oli selän takana ja tiedusteli, että mikä on? Vastasin makuuasennosta: ”Herra yliluutnantti, aseessa on jotain vikaa”. Hän otti aseen ja ampui seisaaltaan sarjoja keskelle taulua ja osumien osoittajan näyttö lätkää. Sen jälkeen Palo ojensi aseen takaisin minulle ja totesi: ”Lihavainen, aseessa ei ole mitään vikaa, vika on teissä”. Rynnäkkökivääri RK 62:den erilainen tähtäin tuotti vaikeuksia ainoassa kokeiluammunnassa.

 

Koulussa opittu taito

 

Serkkuni Erkki Väisänen kehotti pyrkimään kirjuriksi, koska hallitsin konekirjoitustaidon. Totta puhuen se taito oli todella kehno. Kotimaisissa sotilasfarsseissa kirjuri oli komppania tyhmin tohelo ja enhän minä sellaiseen asemaan halunnut. Sitten tuli mahdollisuus esittää komppanian päällikölle toiveensa tehtävästä. Pitkän harkinnan jälkeen päätin kuitenkin pyytää kirjurin pestiä. Kapteeni Pökkä nauroi ja osoitti Reservialiupseerikoulua (RAUK), että tuonne sinä joudut koska olet kolmen vuoden sähköasentajalinjan käynyt. Selitykseni eivät tuntuneet auttavan ja näytti pahasti siltä, etten selviäsi kahdeksalla kuukaudella, vaan joutuisin "lusimaan" 11 kuukautta.

Armeijan johtamiskoulutusta on moitittu vanhanaikaiseksi. Missä muussa koulutuksessa, kuin varusmies aliupseerina tai upseerina, joutuu joukkojen eteen johtamaan pienempää tai isompaa joukkoa paineen alaisena. Tällaista käytännön harjoitusta et saa muualta. Näin jälkeenpäin ajatellen se pitempi "lusiminen" olisi ollut lopulta lyhyt aika elämästä ja siitä olisi ollut suuri hyöty tulevaisuudessa.

 

Pääsinkö sittenkään kirjuriksi

 

Myöhemmin käskynjaolla komppanianvääpeli ilmoitti tulevat tehtävät ja minulle lankesi kirjurin pesti, jolloin kaikki purskahtivat nauruun. Ilmeisesti heillä oli sama mielikuva kirjurin tehtävistä.

 

Nukuin valinnan jälkeisellä iltalomalla "ponniin" ja palasin myöhästyneenä kasarmille. Siitä päivystävän upseerin puhutteluun ja rangaistusta odottamaan. Taisi kirjurin pesti mennä ohi! Jututin silloista kirjuria ja hän kertoi komppanianpäällikön todenneen esikuntaan hoitavansa rangaistuksen komppanian sisällä, koska viestikomppaniassa oli ollut jo riittävästi rikkomuksia.

 

Odotin pelonsekaisin tunnelmin rangaistukseni tapaa ja määrää. Rangaistusta ei koskaan tullut ja pääsin lopulta toimistotöihin.

 

Kirjurin tehtävä oli todella opettavainen. Työt piti tehdä itsenäisesti. Kansalaiskoulun liikelinjalla opitut alkeet jalostuivat aivan uudelle tasolle puolen vuoden intensiivisessä yhteiselossa kirjoituskoneen kanssa. Kymmensormi-järjestelmän hallinnasta on ollut suuri apu myös myöhemmissä tehtävissä.

 

Mikä asema hierarkiassa

 

Kaikki varusmiehet kunnioittivat kirjuria paitsi eräs aliupseeri, joka tuli toimistoon kukkoilemaan. Komppanianvääpeli oli todennut aiemmin, ettei ketään ulkopuolista saa päästää sinne hänen poissa ollessa. Aliupseeri ei uskonut kieltoani, joten kerroin tapahtumasta esimiehelleni.  Komppanianvääpeli sanoi, että jos sellaista tapahtuu vielä, on häntä informoitava siitä välittömästi. Sama alikersantti tuli taas pullistelemaan ja käskin häntä poistumaan välittömästi. Hän tiuskaisi, ettei minulla ole mitään oikeutta määrätä ylempiarvoista, jolloin tartuin kiinni tämän rinnuksista ja heitin hänet ulos. Alikersantti vaahtosi ulkopuolella, ettei tämä jää tähän. Totesin, että mene aivan vapaasti valittamaan, mutta toiseksi sinä jäät. Ei valittanut eikä hyppinyt sen jälkeen silmille. Loppujenlopuksi kirjuri oli aika iso kiho!

 

Komppanianpäällikkö oli sotaharjoitusten kuljetuspäällikkönä ja pyysi kirjoittamaan puhtaaksi laatimansa kuljetussuunnitelmat joihin liittyi sekä tekstiä että havainnollistavia piirustuksia. Hän lupasi työstä ylimääräisen loman. Silloin ei ollut kopiokoneita, ainoastaan kalkeeripaperia (hiilipaperia).  Paperi - kalkeeripaperi - paperi - kalkeeripaperi - paperi niin paksusti, että alimmaiseen tuli enää hädin tuskin luettavaa tekstiä. Kirjoituskonetta piti ”hakata” voimalla ja tein pitkiä päiviä saadakseni tehtävän valmiiksi määrättynä ajankohtana. Päällikkö oli tyytyväinen loppu tulokseen.

 

Puntiksella?

 

Myöhemmin tein useita loma-anomuksia kyseisestä tehtävästä, mutta komppanianvääpeli veti ne aina pois, todeten päällikön olevan huonolla tuulella. Sitten eräänä torstaina komppanianvääpeli tuli luokseni todeten, että Pökkä on tämän viikonlopun Pääesikunnassa Helsingissä. Lähde lomalle, eikä sitä tarvitse merkitä mihinkään hänen ollessa valvojana, tule sitten sunnuntaina takaisin komppaniaan. Lähdin tietysti innoissani lomalle. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että olin puntiksella komppanianvääpelin luvalla. Entä jos olisin kärähtänyt, olisiko sanani painanut tässä asiassa mitään? Todennäköisesti ei!

 

Myöhästyin toisen kerran iltalomalta ja ajatin taksin päivystävän upseerin (PU) toimiston eteen. PU oli nukkumassa ja apupäivystäjän mukaan PU:n ollessa hereillä olisin joutunut taksiepisodin vuoksi suoraa päätä putkaan. Kerroin vuolaasti myöhästymiseni syistä. "Apupässi" kävi jututtamassa PU:ta ja palattuaan hän kehotti palaamaan komppaniaan.  Tämän jälkeen päivänpostia esikunnasta hakiessa odotin kauhusta jäykkänä ilmoitusta viestimiehen myöhästymisestä. Hämmästyttävä kyllä, pääsin tästäkin tilanteesta kuin koira veräjästä. Tästä eteenpäin meni pitkään, että ollessani lomilla nukkumassa hyppäsin usein säikähtäneenä ylös peläten olevani myöhässä!

 

Lintsailua

 

Prikaatinkomentaja oli joutunut puuttumaan ruokailuun menevän ryhmämme epäsotilaalliseen käytökseen. Komppanianpäällikkö oli saanut tästä tiedon ja tiedusteli mitä siellä oikein tapahtui. Koska en ollut paikalla vaan munkkikahvilla täytyi minun sepittää kavereilta kuulemastani uskottava tarina. Siitä seurasi meille kaikille kulttuurillinen ilta perunateatterissa. Silloin ennen perunat piti vielä kuoria, ne eivät tulleet valmiiksi kuorittuina eineksinä kuten nykyään.

 

Muille piti näyttä ”lusmuilemalla” mitä uskaltaa. Kirjurina ollessa en mennyt palveluksen loppuaikana aamupalalle vaan punkan alle nukkumaan. Aamu- ja iltapäivällä kävin munkkikahvilla, mutta en päiväruokailussa. Iltaruokailusta kirjoitin itselleni joka päivälle ruokailuvapaata ja pyöräilin varus-, ilta- ja viikonloppulomille 7 kilometrin matkan kotiin. Äidin tekemä ruoka maistui munkkiaamiaisen ja -lounaan jälkeen. Ei armeijan ruuissa mitään vikaa ollut, mutta sitä piti vain kapinoida ja esittää kavereille kovista. Nuoruuden typeryyttähän se oli.

 

Moitteita komppanianpäälliköltä

 

Viikonloppulomia anoessani komppanianpäällikkö totesi, että sinä se sitten olet jatkuvasti lomilla. Kirjurin pitäisi tehdä toimistotöitäkin ja jättää nuo naishommat vähemmälle. Mitään moitteita työtäni kohtaan ei tätä ennen ollut, sillä olin tehnyt vaaditut tehtävät viipymättä.

 

Myöhemmin kuulin kun komppanianpäällikkö kuiskasi vääpelille tulevansa illalla yllätystarkastukselle. Kirjoitin viikko-ohjelmaa ja jätin viikonlopun kirjoittamatta ja laitoin sen työpöydänlaatikkoon. Lähdin varuslomalle normaalisti palveluksen loputtua, mutta palasin jo puoli yhdeksältä. Vaihdoin työvaatteet, menin toimistoon, laitoin viikko-ohjelman kirjoituskoneeseen ja aloin kirjoittamaan. Hetkeä myöhemmin komppanianpäällikön käsi laskeutui olkapäälleni ja hän totesi tyytyväisenä, että eiköhän tämä jo riitä tältä päivältä.

 

Kirjurin fyysinenkunto

 

Varusmiespalvelun loppuvaiheessa meillä oli kuntotestinä 15 minuutin juoksu ja olisin ollut viestikomppania kolmanneksi paras, mutta muutama kaveri huilasi useita kierroksia tykkihallissa sitä kiertäessämme saaden viekkaudella ja vääryydellä paremman tuloksen. Komppanianvääpeli totesi tulokset nähtyään, että olin kovakuntoisin kirjuri mitä viestikomppaniassa oli koskaan ollut. Sain sotilaspassiini hyvät arvostelut ja korotuksen korpraaliksi.

Kotiuduttuani siviilielämä ei ollutkaan niin upeaa kuin olin kuvitellut vaan arkiset huolet ja ahdistus iskivät tajuntaan. Piti löytää töitä ja taloudelliset huolet alkoivat painaa päälle. Voi vain kuvitella millaista sodan kokeneilla oli palata rintamalta rakentamaan sodan runtelemaa Suomea, kun pelkästään kahdeksan kuukautta aiheutti jo tällaisia tuntemuksia. Nostan hattua näille veteraaneille joista usea on jo poistunut keskuudestamme, heidän ansiostaan meillä on näin hyvät oltavat. 

 

Miksi emme kestäisi lyhyttä varusmiespalvelua, kun isämme ja isoisämme taistelivat viisikin vuotta jatkuvassa pelossa selviääkö seuraavaan päivään hengissä. Heillä oli tehtäviä joista kotiin paluu ei ollut lainkaan varmaa. Miten sellaisesta voi selvitä selväpäisenä? Isäni joutui käymään useamman kaukopartioreissun vihollisen linjojen takana. Onneksi hän selvisi sodasta vahingoittumattomana ja hämmästyttävän tasapainoisena. Isäni oli niitä ihmisiä jotka eivät kehuneet saavutuksillaan ja teoillaan, sillä he tiesivät mihin he tarvittaessa pystyivät. He eivät olleet suuna päänä hillumassa ja valittamassa turhasta, mutta tositarpeessa he astuivat ensimmäisinä rohkeasti esiin auttamaan muita. Älkäämme tuhlatko ja tuhotko heidän perintöään!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Blogiarkisto

Kategoriat