Kirjoitukset avainsanalla Yrjö Lihavainen

Usein vanhemmat unohdetaan tyystin heidän eläessään. Heidän kuoleman jälkeen ikävöidään ja surraan heitä sekä menetettyjä hetkiä, sanomattomia sanoja ja tekemättömiä tekoja.

 

Olen aina kunnioittanut vanhempiani sekä sukulaisiani. Minulle isä on ollut isä ja äiti on ollut äiti. En ole kyennyt koskaan sanomaan heitä etunimillä. Samoin ”sukulaisvanhemmat” ovat olleet tätejä, setiä ja enoja joiden tunnistamisen apuna on ollut liitteenä etunimi, Aarne-eno, Hanna-täti, Väinö-setä.

 

Lapseni olen ohjannut kutsumaan isovanhempia papaksi ja mummuksi. Heillä on ollut tarvittaessa tarkenteena nimi Yrjö-pappa, Elli-mummu tai asuinpaikka Alppilan-mummu ja Välivainion-pappa. Korvaani särähtää todella pahasti esimerkiksi äidin kutsuminen mutsiksi!

 

Vierailin säännöllisesti niin vanhempieni kuin appivanhempien luona heidän eläessään. Isovanhempien luona sain käydä ainoastaan lapsena mummun luona vanhempieni kanssa hänen asuessa toisella paikkakunnalla. Mummu menehtyi ollessani 9-vuotias. Onneksi laaja enojen, tätien ja setien määrä hieman korvasi menetettyjä kokemuksia isovanhempien kanssa.

 

Eräs ystäväni moitti tiivistä yhteydenpitoani vanhempiini. Hänen mielestään minun olisi täytynyt katkaista ”napanuorani”! Moitteista huolimatta en katkaissut suhteitani vaan tapasin vanhempiani enkä kadu sitä. Vanhempien poistuttua tuonpuoleiseen minulla ei ole ollut omantunnon tuskia hylätyistä hetkistä tai sanomattomista sanoista.

 

En voi sanoa olleeni puhdas pulmunen, sillä olen kapinoinut sekä loukannut vanhempiani. Sillä tavalla olen käynyt läpi itsenäistymisprosessin ja sen ”napanuoran” katkaisun. Olen myös muistanut pyytää vanhemmiltani anteeksi loukkaukseni.

 

En koe pakonomaista tunnetta laukata vanhempieni haudalla itkemässä huonoa omaatuntoa tai kadotettua anteeksiantoa. Kunnioitan vanhempiani, olen kiitollinen jokaisesta hetkestä jotka heiltä sain. Isä ja äiti kulkevat sydämessäni iltaruskoni hiipumiseen saakka!    

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minua ovat kiinnostaneet sotajutut jo pienestä lähtien. Selailin isän sota-ajan vihkoa ja sinne hänen kavereiden piirtämiä kuvia ja sekä valokuvia. Opittuani lukemaan tutkin kotiin tulevaa Kansa taisteli lehteä ja luin sen jännittäviä juttuja. Myös sarjakuvalehdet kuten Korkeajännitys ja Siivet kuuluivat lukemistooni samoin kuin aikakauslehdissä olevat sota-artikkelit.

 

Television sotadokumentit olivat melkeinpä suosikki ohjelmistoa 60-luvun puolestavälistä eteenpäin. Kuuntelin myös vanhojen veteraanien historiallisia juttuja jos vain niitä pääsi kuulemaan. Ne olivat kaukaista historiaa yli 20-vuoden takaa ja kunnioitin heitä toisin kuin monet niihin aikoihin.

 

Toinen maailmansota ja vietnamin sota sekä Israelin kuuden päivän sota kuuluivat seuratuimpiin ja kiinnostavimpiin konflikteihin. Haaveena oli päästä Muukalaislegioonaan josta luin kovia juttua lehdistä. Olin myös sotaelokuvien suurkuluttaja.

 

Varusmiespalvelu hieman hillitsi intoani, mutta kiinnostus säilyi vuosien vieriessä. Clint Eastwoodin Isiemme liput elokuva herätti uusia ajatuksia veteraaneista. DVD-elokuvan bonusmateriaaleissa kirjailija, jonka kirjaan elokuva pohjautui, kertoi isästään joka oli yksi Okinavan lipun pystyttäjistä. Opettaja oli kehunut pojan isää sankariksi josta hän oli maininnut isälleen. Isä oli vain todennut opettajan puhuneen mitä sattuu. Hänen isänsä ei ollut koskaan kertonut sodasta ja vasta hänen kuoltuaan poika oli löytänyt isän kunniamerkit ja maininnat taisteluista. Kun hän oli haastatellut veteraaneja kirjaansa varten, he olivat todenneet, ettei niistä kokemuksista voi keskustella muiden kuin samaa kokeneiden kanssa. Se raotti hieman ymmärrystäni sodassa olleiden kannalta.

 

Myöhemmin Spielbergin Tyynenmeren taistelutoverit avarsi lisää käsitystäni siitä mitä isämme ja isoisämme olivat kokeneet sodassa ja mikä kriisi oli ollut myös paluu siviiliin. Sarjan lopussa eräs selviytyneistä ajelehti siviilissä alkoholin voimalla saamatta mitään aikaiseksi. Mieleeni muistui oma vapautuminen varusmiespalvelusta. Siviiliin pääsyä odotettiin kuin kuuta nousevaa, mutta se tapahduttua tuli vastaan arjen ongelmat ja pienoinen kriisi, että tässäkö tämä olikin. Huolet työstä ja toimeentulosta stressasivat. Sarjan myötä pohdin kuinka isäni ja hänen taistelutoverit olivat sopeutuneet sodasta takaisin arkeen sodan tuhoamiin kotiseutuihin. Heille muutos kuoleman pelosta takaisin normaalielämään on varmasti ollut aivan toista jota me sotaa kokemattomat emme voi mitenkään ymmärtää.

Viime aikoina komennuksella ollessani olen lukenut paljon sotaa ja sotahistoriaa käsitteleviä teoksia. Koskettavin oli Kivimäen Murtuneet mielet joka avasi lopulta ne kammottavat kokemukset jotka järkyttivät ja arpeuttivat monien mielet loppu iäkseen. Isäni selvisi ihmeen tasapainoisena sodan melskeistä. Appi haavoittui kahdesti ja kärsi loppu elämänsä rytmihäiriöistä jotka olivat todennäköistä seurausta sodan kokemuksista.

 

Silloin nuorena ajatteli sodassa olleita vanhoiksi miehiksi. Nyt ymmärtää heidän olleen nuorukaisia parhaassa iässä juuri aikuisuuden kynnyksellä 20-vuoden molemmin puolin. Heidän nuoruutensa parhaat vuoden menivät sodassa jossa oli ainainen pelko oman tai taistelutoverin kuolemasta. Se ei voinut olla jättämättä jälkiä heidän loppuelämäänsä.

 

Oma isä on jo poistunut 15 vuotta sitten joten häntä ei voi enää jututtaa. Isä kertoi kokeneensa ensimmäisen kerran ulkopuolisten arvostusta ollessaan kylpylässä  90-luvun alussa. Nuoret miehet olivat kuulleet isän olevan sotaveteraani jonka jälkeen he olivat kuunnelleet isää ja tarjonneet hänelle juomat.

 

Olen haastatellut muutamaa vielä hengissä olevaa veteraania. Tiedustelin kuinka he selvisivät sodan koettelemuksista siviilissä? Vastaus oli, että työtä tekemällä, rakentamalla raunioitunutta kotimaataan sekä tätä hyvinvointi yhteiskuntaa joka meillä on.

Toivottavasti jälkipolvet osaavat arvostaa näitä urheita entisiä nuorukaisia jo elämänsä ehtoota eläviä sekä jo poistuneita jotka antoivat niin suuren panoksen itsenäisyytemme puolesta. Muistakaa Veteraanin iltahuudon sanat " ...Hoivatkaa, kohta poissa on veljet Muistakaa, heille kallis ol' maa. Kertokaa lasten lapsille lauluin. Himmetä ei muistot koskaan saa..."!

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Renny Harlinin televisiohaastattelussa lausumat sanat toivat mieleeni muistoja jolloin hulluuteni alkoi.

 

Isä minut sille tielle sysäsi viedessä minut ensimmäisiä kertoja elokuviin. Niitä kertoja kertyi lopulta lukuisa määrä. Sitten veljeni Pertti vahvisti tätä hulluutta käyttämällä minua elokuvissa sekä ensimmäistä kertaa alaikäisenä alle 16-vuotiailta kiellettyä leffaa katsomassa. Kyllä minua jännitti, mutta isoveli rohkaisi, että kyllä sinä pääset ja niin se onnistui. Siitä se hulluus vain syveni.

 

Sitten rohkenin kokeilla yksin etenemistä hulluuden polulla, eikä se tuottanut mitään vaikeuksia. Olin antanut pikkusormeni tälle hulluudelle ja se vei ensin käden ja sitten koko miehen. Isä kävi töissä äidin hoitaessa kotia. Vaikka perheen tulot olivat pienet, äiti rahoitti hulluuttani ja saatoin ruokkia sitä vähintään kerran kuussa. Sitten yritin temmata Jarkko-serkun tähän hulluuden piiriin ottamalla hänet mukaan elokuviin äidin rahoittaessa myös sen. Serkku oli immuunimpi tähän hulluuteen ja hän kulki mukana vain tukien minua.

 

Sitten saavutin hulluuden seuraavan tason, vanhempieni hankkiessa minulle kaitafilmikameran. Luin oppaita, harjoittelin kuvaamista ja suunnittelin mitä tallentaisin filminauhalle. Jarkko-serkku tai veljeni Arja tytär olivat pääosissa kokeiluissani. Kolme ja puoli minuuttia kallista materiaalia ja se täytyi käyttää harkiten, jonka jälkeen se toimitettiin kehitettäväksi. Oli todella jännittävää ensin odottaa ja sitten saada filmi valmiina ja katsoa pimennetyssä kamarissa projektorin ratistessa. Sitä tunnetta ei unohda.

 

Mille tasolle hulluus sitten kohosi? Se jumittui nuoruuteen kuvaamisen tahdin hiipuessa pikkuhiljaa muutamaan filmikasettiin vuodessa. Elokuvissa tuli käytyä yhä harvemmin ja television oli tyydytettävä hullun tarpeet. Kipinä jäi kuitenkin kytemään.

 

Ensin elokuvien VHS kokoelmat kasvoivat ja formaatin vaihtuessa luovuin niistä hankkien melkoisen valikoiman DVD-elokuvia.

 

Melkein 30 vuotta hulluus uinui ruususen unta. Sitten se karisti ikiroudan yltään digivideokameran avittamana. Materiaalin minuuttihinta oli murto-osan kaitafilmin vastaavasta. Välillä kuvaaminen karkasi käsistä ja tuli kuvattua liikaa editoitavaa materiaalia. Suurin ponnistus oli Rautaruukilla työn ohessa kuvattu ja kotona editoitu valukoneprojekti.

 

Sitten hulluus kuihtui, kunnes se syntyi 2009 uudelleen kuin Feeniks lintu, mutta muuttuneena lunaticiksi eli mielipuoleksi. Kuinka tässä pääsi käymään näin? Kaiken syynä oli Tykylevits ja youtube. Kurkistin siihen Pandoran lippaaseen ja olin mennyttä miestä. Sen jälkeen suuren osan vapaa-ajastani on täyttänyt tämä hulluuden uusi, jalostuneempi ja globaalimpi muoto. Yli 400 julkaistua videota kuudelta eri vuosikymmeneltä, liki miljoona katsomiskertaa, kokonaiskatsomisaika yli kolme vuotta ja valtioita joissa videoita on katsottu youtuben laskurin mukaan 215! Täytyy sanoa hulluuden saavuttaneet aivan uuden tason.

 

Niin mitä nämä hulluudet sitten ovat? Elokuvahulluutta jonka sitten ristin uudelleen. Movie = elokuva ja lunatic = hullu jotka sitten yhdistin ja niistä syntyi Movielunatic, hulluuden uusi määritelmä!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mitä rohkeus on?

 

Tämä kysymys nousi mieleeni lukiessani Ville Kivimäen kirjaa Murtuneet mielet. Se askarrutti minua jo lapsuudessa, kansakoulun viidennellä luokalla.

 

Luokallamme oli jengi jonka jäsenistä muutama oli jäänyt luokalle jo useamman kerran. Terveyssisaren tullessa ottamaan veripisaraa sormenpäästä, hemoglobiinin määrittämistä varten, nämä kovikset juoksivat hädissään piiloon metsään. Hämmästelin, että miten nuo kovat öykkärit ottivat jalat alleen noin mitättömän asian vuoksi?

 

Opettaja ja terveyssisar jäivät kytikselle odottamaan karkulaisia. Kun nämä jehut luulivat mittausten olevan ohi, he palasivat takaisin luokkaan, jolloin opettaja nappasi kiinni karkulaiset. Vielä silloinkin he rimpuilivat peloissaan vastaan, silloin tilanteesta tuli paljon pahempi ja kivuliaampi, veret vain roiskuivat pitkin seiniä.

 

Ketkä olivat rohkeita ja ketkä eivät?

 

Mitä ryhmähenki ja uskallus ovat?

 

Kansalaiskoulun seitsemännellä tai kahdeksannella luokalla porukan kovikset päättivät boikotoida erästä tuntia johon kaikki muutkin suostuivat minä mukaan luettuna.

 

Notkuin kyseisen oppitunnin kaupungilla kuten oli yhdessä sovittu. Palatessani koululle minulle selvisi, että koko rintama oli murtunut meikäläistä lukuun ottamatta.

 

Päätösten pitäminen ja uskallus, kenellä niihin on kanttia?

 

Periksiantamattomuus ja yrittäminen

 

Opiskelin uutta ammattia teknillisessä oppilaitoksessa. Ajauduin ajattelemattomuuttani luokanvanhimman luottamustehtävään. Porukka oli hyvä ja luokkahenki erinomainen. Viimeisen luokan syyslukukaudella päätimme tehdä lehden johon möisimme mainostilaa ja keräisimme sillä varoja keväistä luokkaretkeä varten.

 

Mainosten hankkimisen käynnistyttyä luokan kovimmat kaverit tulivat ”itkemään” ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen, ettei tämä onnistu, ei tästä tule mitään!

 

Päätin, ettemme luovuta näin helpolla ja lähdin kiertämään Oulun kaupunkia. Menin jokaiseen vastaan tulevaan ja potentiaaliin yritykseen josta voisi saada mainoksen julkaisuumme. Onnistumisprosentiksi muodostui 33 %, kaksi hukia ja yksi osuma. Joistakin paikasta minut melkein potkaistiin ulos, mutta yleensä suurimmassa osassa myyntityöhöni suhtauduttiin asiallisesti.

 

Keräsin raa’alla työllä liki kolmanneksen lehtemme mainoksista. Luokkamme pääideoija hankki, suurin piirtein saman verran mainoksia hyvillä suhteilla ja viimeinen kolmannes mainoshankinnasta jäi loppu luokan harteille. Eräs luokkalainen osoitti suurta sankaruutta ja yhteishenkeä johon öykkärit eivät pystyneet, hän hankki mainoksen vaikka hänellä ei ollut tarkoitus edes osallistua luokkaretkelle.

 

Kuka antaa periksi ja kenestä on sankariksi?

 

Työelämä

 

Työelämässä olen havainnut saman, valittajat ja metelöijät kaikkoavat jos täytyy alkaa tekemään jotain hankalaa tai yhteistä hyvää.

 

Vanhempien hiljainen rohkeus

 

Pidin isääni nössönä, kun hän ei kehua retostellut omilla saavutuksillaan vaan oli kohtelias ja kiltti mies. Vasta aikuisiällä oivalsin kuin kova ja päättäväinen hän lopulta olikaan. Arvostukseni on vain noussut vaikka hänen "lähdöstään" on jo 15 vuotta.

 

Isäni joutui asepalvelukseen talvisodan jälkeen, eikä häntä kotiutettu palvelusajan tultua täyteen. Koko ikäluokan palvelusaikaa jatkettiin jatkosodan alkua odotellessa. Sodan sytyttyä hän palveli moitteettomasti ja joutui useammalle kaukopartioreissulle eikä sotiminen rauhaan loppunut. Sitten seurasi Lapinsota sekä asevarikkojen purkaminen.

 

Nyt mietin, että miten hän selvisi niin tasapainoisena ja rauhallisena kaikesta siitä sodan kauheudesta? Ikävä kyllä sitä on myöhäistä kysyä häneltä.

 

Äidit hoitivat perheensä ja lapsensa. He taistelivat tarvittaessa kuin naarasleijonat lastensa ja oman yhteisönsä puolesta. Muuten he olivat rakastavia ja huolehtivia emoja.

 

Kuka murtuu kuka ei?

 

Kivimäen kirjan sivulla 138 on seuraava toteamus: ”niin sanotut kiltit pojat selvisivät äkillisissä vaikeissa tilanteissa paremmin kuin niin sanotut hurjat miehet. He pystyivät kestämään myös väsymystä, unenpuutta, tilanteen jatkuvaa toivottomuutta selvästikin rauhallisemmin kuin sellaiset, joita asemasotavaiheen aikana pidettiin sotaurhoina, jermuina.”

 

Kova ulkokuori ei todista mitään vaan sisäinen ryhti ja vahvuus sekä tietynlainen itseluottamus. Tällaisten ei tarvitse kehua ja kerskua saavutuksillaan, sillä he itse tietävät mitä he ovat.

 

 Ken on lopultakin vahvin?

 

Viittaan jälleen isääni. Hän ei ollut etujoukossa uhoamassa, mutta siten kun oli tarve toimia, hän oli eturintamassa muiden luikkiessa häntä koipienvälissä karkuun.

 

Lopulta vahvankin on taivuttava. Isän nujersi syöpä reilussa kahdessa kuukaudessa. Kotona hän asui vielä paria viikkoa ennen kuolemaansa. Muutaman sadan metrin etäisyydellä olleessa kaupassa käydessä hän oli väsyneenä komentanut itseään: ”Ryhdistäydy Yrjö”!

 

Olimme suunnitelleet matkaa pohjoisesta Etelä-Suomeen. Isän kunnon heiketessä dramaattisesti yritin perua reissua, mutta hän totesi katse katonrajaan kohdistettuna: ”Kyllä me se reissu tehdään ennen kuin täältä lähdetään”. Se oli isän viimeinen matka ja hän menehtyi Hyvinkään sairaalassa tavattuaan sitä ennen kaikki lapsensa, lastenlapset sekä lastenlastenlapset.

 

Isäni oli päältä pehmeä ja kiltti, hänen sydämensä oli lämmin, vahva ja turvallinen.

 

Ei tarvitse olla kova ollakseen vahva ja urhoollinen!

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Blogiarkisto

Kategoriat