Tänä vuonna en ole oikein ehtinyt tämän blogin äärelle. Alkuvuodesta viimeistelin toisen kirjani Kunnes rauha heidät erotti, sitten seurasi julkkarihässäkkää maaliskuussa, sitten pistin kotitaloni myyntiin huhtikuussa, vaihdoin työpaikallani esimiestehtäviin toukokuussa ja tein hirveän määrän ylityötunteja, johtamani hanke "Kulttuurivoltti" voitti EU:n/Europa Nostran kulttuuriperintöpalkinnon kesäkuussa Berliinissä, talo myytiin heinäkuussa, alkoi uuden kotipesän etsintä, järjestin kuopuksen rippijuhlat elokuussa, löytyi uusi koti, muutto syyskuussa, suurehko keittiöremppa ja liuta työmatkoja Suomessa ja ulkomailla pitkin syksyä.
Liioittelematta voin sanoa, etten ole koskaan ollut näin kiireinen ja moni aiemmin elämääni olennaisesti kuulunut juttu ja harraste on vain jäänyt. En ole siis juurikaan ehtinyt kevään jälkeen sukututkimusjuttujen äärelle.
Kiertäessäni tänä vuonna erilaisia seminaareja ja kahvipöytiä Berliinissä, Brysselissä, Wienissä, Leipzigissa ja tällä viikolla Madridissa, en ole kuitenkaan malttanut olla kyselemättä tapaamiltani ihmisiltä heidän suvuistaan, muistoistaan ja menneistään. Tulen nimittäin yleensä maininneeksi työyhteyksissäkin, että olen hiljattain Suomessa kirjoittanut muutaman kirjan ja sitten minulta tietysti udellaan, että mitä kirjani käsittelevät. Sitten kerron joko lyhyen version tai pitkän version kuulijasta riippuen. Tämän jälkeen on aina arvoitus, mitä seuraa, mutta tässä sinulle muutama esimerkki Euroopasta vuodelta 2018.
Lokakuu 2018 Bryssel
Meitä on kokoontunut satakunta globaalikasvatuksen asiantuntijaa ympäri maailmaa Brysseliin työpajaan. Ensimmäisen illan tutustumisdrinkeillä ajaudun pöytään, jossa on tanskalainen nainen, slovenialainen mies, venäläinen ja virolainen nainen ja myöhemmin saksalainen nainen. Tanskalaisnainen kertoo, että hänen isoäitinsä oli Ahvenanmaalta ja sai vain aviottomia lapsia Tanskassa. Siksi hänelläkin on suomalainen sukunimi. Hänen isoisänsä oli jonkinlaisen natsiliikkeen jäsen ja hän oli kokenut valtavan järkytyksen siivotessaan suvun taloa ja löytäessään erilaisia hakaristipapereita. Hän on itse täydestä sydämestään globaalikasvatuksen puolestapuhuja ja inhoaa rasismia. Isoisän toimista sota-aikana ei perheessä puhuta.
Virolainen nainen hermostuu pian slovenialaisen miehen käsityksiin "kommunismista" ja poistuu naapuripöytään, venäläinen seuraa perässä.
En tiedä miten olemme päätyneen edes puhumaan kommunismista, mutta minulle kerrotaan nuoruusvuosista yliopistosta, jossa yhtäkkiä nuorten miesten uudeksi kämppäkaveriksi tuli venäläinen (tuolloin neuvostoliittolainen) Andrei. Häntä ei tosin nähty laisinkaan ensimmäisinä kuukausina, mutta kaikki elivät siinä tunnelmassa, että öisin joku pyöri yhteisessä asunnossa ja joitakin hämäriä mielikuvia oli hahmosta myös aamuisin.
Sitten Andrei kerran saapui paikalle kaikkien ollessa vireitä ja hereillä ja hän oli juhlatuulella, elettiin Jeltsinin vallan kriittisiä vaiheita ja vaikka Neuvostoliiton televisio ilmeisesti näytti vain Joutsenlampea, kaduilla kuhisi ja vodka virtasi. Myös Andreilla. Hän tarjosi ruokaa ja juomaa opiskelijapojille niin, että slovenilaiskertoja vieläkin puistelee päätään. Kuinka venäläiset osaavatkin juoda, he kaikki heräilivät hirveässä kunnossa pitkin asuntoa seuraavana aamuna. Ja seuraava kuukausi Andreilla menikin juhliessa. Minulle kerrotaan, että Andrei on Facebookin ystävälistalla, vaikka nyt ei ole vuosiin enää tavattu.
Puhelemme entisestä Jugoslaviasta ja saan kuulla, että slovenialaisen suvussa on niitä, jotka muistavat ja niitä jotka eivät muista mitään. Hänen isoisänsä oli partisaanisankareita, joista on kirjoitettu kirjakin kotimaassa. Mutta hänestä ei koskaan suvussa puhuttu, sillä sodan jälkeen piti rakentaa yhtenäinen Jugoslavia ja sotasankarit olivat häviäjille teloittajia. Oli parempi, jos kaikki vain olivat hiljaa, siitä, kuka oli tappanut ja kenet. Hän itse ajattelee, että tässä vaikenemisessa oli siemen myöhempiin tapahtumiin Jugoslaviassa sen hajotessa. Ei muka muistettu, mutta kaikki katkeruus oli vain painettu alitajunnan kerroksiin, josta ne nousivat raivolla esiin.
Hän ei itse siis ole erityisen ylpeä isoisästään, mutta tietää äitinsä syntyneen keskelle metsää sota-aikana ja on jopa suosittu sota-ajan laulu, jossa hänen äitinsä syntymästä partisaanisoturien keskelle kerrotaan. Äiti ei kuulemma koskaan puhunut isästään ja kuuluu niihin "jotka eivät muista mitään".
Wien lokakuu 2018
Viinilasillisen äärellä tanskalaisnainen kertoo toivovansa, että Tanska ei ottaisi enempää pakolaisia. Hänen sukujuurensa ovat Tanskan lisäksi Ruotsissa, Saksassa ja Puolassa ja sukujuuriin lukeutuu useita aatelisia. Hän on edellisenä kesänä matkustanut sukulaisten linnoja katsomaan (nyt jo muiden hallussa). Eräs hänen sukulaisensa on kuuluisa tanskalainen petturi ja osasyyllinen siihen, että Tanska menetti alueitaan Ruotsille. Hän kertoo siitä huvittuneesti.
Leipzig marraskuu 2018
Olen juuri päättänyt esitykseni konferenssissa ja lounaalla luokseni tulee saksalaisnainen. Hän on kiinnostunut kuulemaan enemmän kirjastani ja avaan sitä hieman. Hän kertoo ymmärtävänsä aihettani hyvin, sillä hänen suvussaan on kauheita salaisuuksia. Hän kertoo isovanhempiensa olleen töissä Auschwitzissa ja että äiti kertoi siitä hänelle, kun hän oli noin 3-vuotias. Häntä varoitettiin, että tästä ei saa puhua muille, mutta muut saattavat sen tietää. Pitää elää hyvin ja olla herättämättä huomioita.
Hän oli ollut koulussa aina "kympin tyttö" suoritti kaiken niin, että kenelläkään ei voisi olla hänestä mitään pahaa sanottavaa. Aina kun hän tapaa ulkomaalaisia hän kokee syyllisyyttä ja huonommuutta ja miettii, mitä he mahtavat hänestä, saksalaisesta, ajatella. Hän on viime vuosina helpottunut, koska monet ihmiset ovat kertoneet hänelle, että pitävät hänestä ja että hän on mukavin saksalainen, jonka he ovat tavanneet.
Nainen kertoo kyynelsilmin, että isovanhemmat olivat pitäneet oloistaan ja työstään tuhoamisleirillä ja olivat varmasti tienneet, mitä siellä tapahtui. He olivat hänen isovanhempiaan, mutta selvästi myös pahoja ihmisiä, ristiriita, joka on vaivannut häntä läpi elämän.
Madrid, marraskuu 2018
Minulle on kerrottu, että espanjalaiset puhuvat paljon, mutta eivät sisällissodasta. Yritän varovaisesti selvittää, onko tämä totta. Juttelen lounaalla espanjalaisen historioitsijan kanssa, joka kertoo, ettei ole koskaan uskaltanut kysyä sukulaisiltaan sisällissodasta, vaikka aihe kiinnostaa häntä kovasti. Aihe on tabu, siitä ei puhuta.
Sen verran hän kuitenkin tietää, että toinen isoisä oli hävinneiden puolella ja toinen Francon puolella. Kaikki voittajien puolella olleen pojat naivat myöhemmin tytöt, jotka tulivat häviäjien puolelta. Kaikki tulivat toimeen, mutta politiikasta ei tässä perheessä puhuta. Hän on varma, että isoisät ovat kokeneet hirveitä sota-aikana. Sivusta toinen espanjalaisnainen kertoo, että hänen isoäitinsä oli sota-aikana apulaisena varakkaassa perheessä, jossa oli paljon lapsia. Taloon hyökättiin ja koko perhe surmattiin julmalla tavalla, mutta isoäiti sai pitää henkensä.
Tampere 2018
Vaikuttaa siltä, että oman perheeni muistot ja tapahtumat ovat osa yleistä eurooppalaista sota-ajan perintöä, joka vaikuttaa meissä edelleen ja joka voi myös yhdistää meitä ja auttaa ymmärtämään toisiamme paremmin. Pidän tärkeänä, että suvun vaikeistakin asioista puhutaan, koska vaikenemalla ne eivät häviä ja katoa mihinkään. Saatamme vain periä valtavan lastin syyllisyyttä, kuten Leipzigissa tapaamani saksalaisnainen ja on tärkeää kohdata se ja todeta, että en ole itse edeltäjieni valintoihin millään tavalla syyllinen tai niistä vastuussa. Ymmärtämällä mitä minun suvussani on tapahtunut, voin kuitenkin ymmärtää itseäni ja muita paremmin ja hengittää ehkä hieman vapaammin, tätä hetkeä.
Mistä minä olen tänä vuonna keskustellut:
•
Kirjailijavieraana Vaasan kaupunginkirjastossa 2018: https://www.youtube.com/watch?v=IZ7sXw1Oles
•
Vieraana Flinkkilä & Tastula 2018: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/13/flinkkila-tastula-kunnes-rauha-heidat-erotti
Kuva: Leipzigin kaupugin museosta
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/dqb5gv9umaampyn.jpg-large.jpeg?itok=eDRLcvPl)
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/iso-8859-1kunnes5frauha5fheide4t5ferotti.jpg?itok=kfIvt6vO)
Miten mentellä, jos haluat tehdä testit, mutta en halua, että muut näkevät mitään tietojani?
Hei, silloin laitat tunnarin itsellesi, vaikkapa AB ja haet itsellesi gmailista s-postin, jossa jotakin sellaista kuin ab_dnatesti@gmail.com, eli ei sinne tarvitse julkisesti laittaa mitään itsestään. Suosittelen kuitenkin 23andme-palvelua eniten, jossa anonyymi testi ei kiinnitä kenenkään huomiota, eniten se saattaa kiinnostaa Family Tree DNA:ssa.