Reissu Tarttoon ei ehkä kuulosta sukututkimuspainotteiselta, mutta se oli sitä! Olin kiihdyksissäni miettinyt Tarttoon matkaamista jo siitä lähtien, kun kuulin, että Viron uusi kansallismuseo avattiin siellä viime vuoden lopulla. Lisäksi olen haastanut itseni tänä vuonna museohaasteella ja yritän vierailla uudessa museokohteessa ainakin kerran kuussa. Hyvin menee senkin suhteen. Joulukussa uskon olevani ainakin 12:sta uutta museokokemusta rikkaampi :)

Olen käynyt Tartossa kerran aiemmin, joskus 1990-luvun puolivälissä, enkä muista tuosta matkasta paljoakaan ja luultavasti sen jälkeen kaupunki onkin muuttunut. Hmh. Olisi voinut silti ajatella, että tuon yläkuvan kaunis Raatihuoneentori suutelevan opiskelijaparin patsaineen olisi jäänyt opiskelijatytön mieleen, mutta ei kerrassaan. Joitakin tuttuja kulmia sentään onnistuin Tartostakin löytämään.

Suunnistin Tarttoon lauantaisena aamuna Finnairin suoralla lennolla. Se meni joutuisasti. Lentokentältä hyppäsin ryhmätaksiin, joka vei muitakin turisteja eri hotelleihin. Kaikki paikalle kiitäneet yksityistaksit oli nimittäin jo varattu. Tarton lentokenttä on askeettinen, eikä siellä ole mitään palveluja. Vain turvallisuustarkastus ja odottelutilat, ei edes automaattia, josta olisi voinut ostaa jotain. Mutta ihan siisti paikka se on ja siellä toimii wifi kunten muuallakin Tartossa ihan kiitettävästi.

Matka hoteliin (Hotel Antonius, Ülikooli 15) kesti vain lyhyen tovin ja maksoi 10 euroa. Hotelli oli siisti ja tyylikäs, huone jättimäisen suuri ja seuraavan aamun aamupala aivan mahtavan hyvä. Joten suositus tälle hotellille! Erityisesti hotellin respan nuori mies oli todella huolehtivainen ja auttavainen. Kurkistelin hotellin lobbyn valokuvia ja minulla on vahva epäilys, että hän oli omistajaparin poika, sen verran omistautuneen oloinen hän olikin, ja puhui hyvää englantia.

Hotelliin majoittumisen jälkeen alkoi suunnistus kaverin suosittelemalle lettupaikalle (rakastan lettuja). Crepp (Rüütli 16) sijaitsee aivan lähietäisyydellä ja sieltä saikin mainiot letut (lohitäyte). Toisaalta Tampereella hiljattain avatun kahvila Lettusen letut ovat jopa edullisemmat ja ihan yhtä autenttiset (omistajapari lienee venäläinen, mahtavan hyvä palvelu, jos olet Itsenäisyydenkadulla, käy kokeilemassa). Lisäksi Creppissä yritettiin maksattaa useammista letuista kuin mitä oli nautittu, tosin erehdys korjattiin heti, kun mainitsin siitä. Tuntui vain, että erehdys ei ollut ihan oikea erehdys. Tämä jälkeen olinkin tosi varovainen jokaisen laskun kanssa ja se ei ole kivaa. Virolaiset, hei, tsempatkaa! Toisen kerran samantyyppinen huijausyritys oli samana iltana illallispaikassa, Hotel Antoniuksen omassa ravintolassa.

Lettumassun kanssa kävi kulku läheiseen Johanneksen kirkkoon. Olen vähän sitä mieltä, että kun olet käynyt yhdessä kirkossa, olet käynyt niissä kaikissa. Mutta miksei siis valita vaikka tätä? Johanneksen kirkko on yksi vanhimpia Virossa ja ainutlaatuinen koko Euroopassa ainutlaatuisten ja runsaiden terrakottapatsaidensa ansiosta. Säilynyt on peräti noin 1000 terrakottapatsasta, joiden ikä on noin 700 vuotta. Mietis sitä. Patsaiden joukossa on niin taivaallisia ja pyhiä olentoja, kun maallisempiakin hahmoja, epäilys on, että keskiajan kaupunkikuvan tavalliset hahmot ovat myös pääseet malleiksi patsaille. Jotenkin erittäin mukavatunnelmainen paikka.

Terrakottapäiden jälkeen suunta kohti KGB-museota (Riia 15), jonne olikin reilun puolen tunnin jalkapatikka sohjoisessa räntäsateessa. Matkalla näkyi kaikkia kerrostumia historiasta: vanhan yliopistokaupungin kauniita taloja, osa ylikorjattuja, osa hieman rapistuneita. Neuvostoajan sähkönsinisiä taloja. Betonia. Puuta. Kapeita kujia ja rämäisiä autoja. Baltian nostalgiaa.

Itse museo järkytti minua sieluun asti. Kyseessä oleva talo tosiaan toimi KGB:n hallussa ja siellä toimitettiin väkeä vankileireille pitkin Neuvostoliittoa. Olen kulkenut kaikki tielleni osuneet juutalaismuseot, keskitysleirit ja sorrettujen muistomerkit, olen tottunut kävijä. Mutta tämä karu, pieni tila, jossa oli ahdistava tunnelma meni tunteisiin. Jos jossakin kummittelee, niin tuolla. Tosi vahva pahan länsäolo, jos sallitaan näin ns. höpsähtävä arvio. Muutamissa huoneissa kerrottiin "harmaan talon" historiaa, miten tänne tuotiin kiduspainotteisiin kuulusteluihin, suljettiin selleihin, joihin tuskin mahtui lattialle edes istumaan, taustalla kaikui venäläisiä käskyjä "Stoi!" 

Vapauduttuaan karkoituksesta 1960-luvun alussa venäläinen nobelisti Aleksander Solženitsyn saapui Tarttoon keräämään vankitovereiltaan muistelmia ja kirjoitti sitten ehkä yhden 1900-luvun merkittävimmistä teoksista Gulag-vankileirien saaristo. Tuossa museon kartassa niitä kauhun toimipisteitä riittää. Huomaa monenmonet vankileirit Karjalan tuntumassa. Isoisäni joutui jonnekin näistä ja se tässä varmaan eniten järkyttikin. 

Ei edes se, että minun isoisäni. Vaan se, että tuskin on venäläistä tai virolaista tai ukrainalaistakaan sukua, jota Gulag ei olisi koskettanut. Se ei ollut harvinainen kohtalo, vaikka se oli inhimillisesti ihan kauhea kohtalo.

KGB:n jälkeen oli pakko huokailla kahvilassa pitkä tovi (Reval Cafe, ei mikään ihmeellinen) ja kuljeskella läpi Kaubamajan (ostin yhden huivin). Paikallista olutta maistelin Püssirohukelderissä (Lossi 28), jossa nautin myös erinomaisen sienisopan leipäkuoresta (muistui Krakovan vastaava mieleen, siitä matkasta minulla on tarkat selostukset aiemmassa blogissani täällä). Ko. pub oli vanhassa ruutikellarissa ja siellä olisi juuri alkanut livemusiikin sessio kun poistuin paikalta. En muuten ole suurikaan oluen ystävä, mutta Viron oluet ovat mielestäni hyviä.

Sunnuntaina aamiaisen jälkeen taksi maksoi viisi euroa kun kohteena oli kansallismuseo eli Eesti Rahva Muuseum (Muuseumi tee 2). Aivan kansallismuseon tarpeisiin on rakennettu tämä sangen moderni ja melkoisen koruton rakennus.

Alkuhetket museossa olivat hieman sekavat. Sain kortin, jonka avulla oli tarkoitus kääntää kaikki tekstit englanniksi (en ole varma, oliko suomalaisia kortteja tarjolla, mutta minulle ei sellaista tarjottu, joten en nyt mennyt paljastamaan suomitaustaani tietenkään). Kuljeskelin isoon halliin, jossa osa oli pysyvää ja osa vaihtuvaa näyttelyä. 

Pian näyttely imaisi täysillä mukaansa. Opin miten farkkuja oli vaikea saada neuvostoaikana ja kuinka suomalaista radiota salakuunneltiin Virosta käsin. Ei sinänsä uusia tietoja, mutta paljon kiinnostavia yksityiskohtia. Mitä pidemmälle etenin, sitä vanhempaa historiaa kohtasin. Näyttelyssä oli paljon eloisia juttuja kaikille aisteille. Eräässä huoneessa eläydyin muoseoon kuurona, osassa huoneista oli tuoksuja, paljon, paljon kaikenlaista uutta ja innostavaa!

Pidin näyttelystä kovasti ja yleensä olen näissä nopea. Tällä kertaa olisin voinut viettää kyllä tuossa tilassa paljon pidemmänkin tovin, sillä tiedon määrä oli valtaisa ja korttia huitomalla aina uutta tietoa avautui esiin, sitä jotenkin sitoutui sitten myös lukemaan sen, kun sen jo kerran itselleen tuli käännättäneeksi. Joten ehdottomasti koko päivän kohde. Ja lapset mukaan, paljon kivaa puuhaa oli lapsille!

Toinen näyttely oli uralilaisista kansoista. Sinne kuljettiin tästä näin:

Mun, meidän, tyypit, suomalais-ugrilaiset siinä toivottaa tervetulleeksi. Tässä näyttelyssä oli paljon tietoa suomiugrien myyteistä, tavoista, oli saunaa ja tupaa, oli lauluja ja häät. Minä joka olen melkein sataprosenttinen suomiugri-nainen DNA-testienkin mukaan olin hyvin innoissani ja katselin kiinnostuneena hahmojen ulkonäköä (samaa mongolimeininkiä kuin mullakin, on osalla kasvoissa) ja kuuntelin esimerkiksi kuinka sana vesi on sama melkein kaikkialla. Jos matkaat aikakoneella tuonne tuhansien vuosien taakse, todennäköisesti tyypit Uralin suunnalla ymmärtäisivät, jos pyytäsit vettä. On se melkoista. Kuljin yhtä matkaa japanilaismiehen kanssa ja melkein teki mieli alkaa hänellekin luennoimaan mitä kaikkea täällä onkaan, kun olin niin innoissani. Pidin sentään suuni kiinni, olenhan suomalainen. 

Vielä testiin museon kahvila ja sitten taksi takaisin keskustaan (6 euroa). Paikat alkoivat sulkeutua ja sitten koittikin iltalennon aika Helsinkiin. Koin olleeni sukututkimuksen ja kiinnostavan historian parissa lähes koko viikonlopun.