Viikonloppuvanhemmuus

Aiheen ollessa syvältä koskettava, sen kypsyttäminen on vienyt todella pitkän aikaa. Tälle kirjoitukselle sain kipinän vuosien jälkeen tulleesta negatiivisesta palautteesta, joka tuli yllättävästä suunnasta.

 

Olen yrittänyt katsoa asioita myös toisten osapuolien näkökannalta siinä onnistumatta. Muiden kannalta minulle merkittäviä asioita ja tapahtumia pohtiessani olen lopulta huomannut, ettei niillä ole toiselle mitään merkitystä.

 

Käyn tässä läpi asioita omalta kannaltani en kenenkään muun. Käsittelemäni tapahtumat ovat todella merkityksellisiä ja koskettavia virstanpylväitä elämäni matkalla, eikä tarkoituksenani ole loukata ketään!

 

Avioero

 

Vanhempani olivat avioliitossa elämänsä loppuun saakka. Se oli myös oma päämääräni. En kuitenkaan ollut riittävän kypsä saavuttamaan tavoitettani. Olin todella epätoivoisessa tilanteessa, mutta onneksi tulin lopulta järkiini ja jatkoin elämääni epäonnistuneena.

 

Muistan kuinka lopullinen päätös syntyi eron ollessa ainoa keino pois tuskallisesta umpikujasta. Sulkiessani kotimme ovea minulle todettiin, että jos sen suljen minulla ole sinne enää asiaa. En nähnyt enää muuta tietä.

 

Poistuessani rappukäytävästä syksyisen hyytävään sunnuntaiaamuun ennen kokematon kylmyys ja yksinäisyys tunkeutuivat sydämeeni. Olin päättänyt lapsuuskodista lähdettyäni, etten muuta sinne takaisin. Nyt olin tilanteessa, ettei muuta vaihtoehtoa ollut, joten jouduin perumaan itselleni antama lupaus.

 

Vaikka vanhempani järkyttyivät tilanteesta, he ottivat minut vastaan avosylin. Siitä huolimatta tunsin itseni pelkäksi luuseriksi.

 

Viikonloppuisänä

 

Avioero ja sen seuraukset ovat todella ristiriitaisia kaikille osapuolille. Kaupantekijäisinä erosta sain viikonloppuisän osan. Tässä tilanteessa jokaisen huomioiminen on todella vaikeaa sekä erittäin monimutkaista. Lopulta tärkeintä on, ettei lapsia unohdeta.

 

Vaikeuksien määrää mikä eron jälkeen tuli eteen, oli murskaava. Viikonloppuisän osa ei ole kadehdittava, vaikka varmaankin helpompi kuin yksinhuoltajan elämä. Serkkuni Erkki Väisänen totesi, että olet sitten heittäytynyt samaan helvettiin jonka hän on käynyt läpi. Kuinka totta Erkin sanat olivatkaan. Kaikesta huolimatta pyrin suoriutumaan osastani mahdollisimman hyvin, vaikka en siinä aina onnistunutkaan.

 

Viikonloppuisän osa on todella heikko. Eron jälkeen omaisuus jaetaan ja yleensä isä on se joka joutuu lähtemään yhteisestä kodista. Isän osaksi koituu elatusmaksujen maksaminen sekä lasten tapaamisista taistelu.

 

Ongelmat eron jälkeen

 

Eroneuvotteluissa yksin ja pienipalkkaisena, joissa vastapuolena olivat entinen vaimo sekä naisvirkailija, oli todella tiukka vääntö. Perustelin elatusmaksun suuruutta/pienuutta sillä, ettei maksukykyni riitä suurempaan loppusummaan kuin ehdottamaani. Jos summa olisi suurempi, en pystyisi sitä maksamaan. Onnekseni pääsimme lopulta kohtuulliseen sopimukseen.

 

Kuten olen usein todennut, rahasumman suuruus riippuu tarkkailusuunnasta. Mikä saajalle on vähän, on se maksajalle paljon. Sitä ei huomioida, että kyseisestä summasta maksajalta on jo peritty verot ja saajalle se on puhtaana käteen.

 

Toisin kuin itse moni ystäväni hämmästeli elatusmaksujeni suuruutta ja kuinka selviän niistä. Olin päättänyt hoitaa sen mikä minulle kuului, enkä kuluttanut energiaani turhaan murehtimiseen.

 

Huonoja ja vääriä sopimuksia

 

Olimme yhdessä päättäneet ettemme keskustele eroon johtaneista syistä muiden kanssa. Sopimus oli todella huono. Kolmena eron jälkeisenä kuukautena en pystynyt olemaan asunnollani kuin rättiväsyneenä, muuten ajatukset alkoivat pyöriä päässäni kuin pyörremyrsky.

 

Arkipäivät menivät töissä, illat ja viikonloput täytyi olla koko ajan menossa, pääasiassa ravintoloissa. Tiistai- ja torstai-iltoina nukuin. Lapset kävivät luonani kerran kuussa viikonlopun perjantaista sunnuntaihin sekä muutoin sunnuntai iltapäivisin.

 

Levottomuudestani johtuen en kyennyt aina pitämään lupaustani hakea lapset perjantaina, vaan siirsin hakemisen turhan useasti lauantaille. Täten tuotin lisää pettymyksiä lapsille ja muille, mutta eritoten itselleni.

 

Varsinkin vanhempi poika ikävöi minua. Harrastin squashia ja vakiovuorot olivat lauantaisin kello 11:00 - 11:30. Viikonloppuisin, kun pojat olivat luonani, he jäivät siksi aikaa vanhempieni hoitoon. Tällöin vanhin poika oli itkenyt ikkunan ääressä kysellen milloin isä tulee takaisin, vaikka kyseessä oli noin tunnin poissaolo.

 

Hajonneen perheen asunnolle ostaja

 

Koska kummankaan resurssit eivät riittäneet hoitaa yksin kovanrahan asuntolainaa laitoimme asunnon myyntiin. Entinen vaimo asui siinä vielä lasten kanssa.

 

Vajaa puolenvuoden jälkeen minulle tuli ilmoitus, että oli löytynyt varteenotettava ostaja ja pitäisi alkaa hieromaan kauppoja. Menin innoissani ilmoittamaan tästä positiivisesta uutisesta. Soitin ovikelloa ja oven aukaisi 197 cm pitkä mies. Hän ilmoitti entisen vaimon olevan kaupassa.

 

Positiivisuus haihtui sen sileäntien. Poistuin odottamaan vaimoa alakerran ulko-ovelle. Hetken kuluttua hän saapui iloisena kauppakassi kainalossa. Hymy hävisi hetkessä hänen huomatessa odottajan. Ilmoitin asian sekä aikataulun kauppojen tekemistä varten.

 

Hänen poistuessa rappukäytävään katseeni kohdistui kassin sisältöön. Se oli pullollaan samanlaisia herkkuja joilla olimme juhlistaneet yhdessäoloamme! Liki kahdeksan vuotta seurustelun aloittamisesta, lähes seitsemän vuotta kihloissa, melkeinpä kuusi vuotta naimisissa ja olimme tässä tilanteessa.

 

Aggressiivinen purkaus

 

Silmissäni musteni, juoksin vaimoni perään ja potkaisin häntä pohkeeseen. Poistuessani viimeistelin vastenmielisen tekoni ja potkaisin aggression vallassa ulko-oven vieressä olevan alaikkunan rikki.

 

Sain välittömästi rangaistuksen teostani, sillä ukkovarpaani nyrjähti ensimmäisestä potkusta ja se vaivasi todella pitkään. Sama varvas antaa muistutuksen vielä nykyäänkin, liki 40-vuotta myöhemmin.

 

Kurjuuttani lisäsi vielä se, että seuraavana päivänä talonmies oli soittanut vanhemmilleni todella töykeän puhelun, vaikka asia ei kuulunut heille millään tavalla. Olin täysi-ikäinen ja vastuullinen tekemisistäni. Talonmiehellä ei ollut mitään oikeutta hermostuttaa äitiäni ja isääni.

 

Kävin pari kertaa talonmiehen oven takana, koska halusin kertoa hänelle käytöstavoista. Harmi vain, ettei hän ollut paikalla. Mieleni tasaantui ja maksoin mukisematta laskun rikkomastani ikkunasta.

 

Voiko lapset erottaa toisistaan?

 

Sain tarjouksen, että olisin ottanut toisen pojan vakituisesti itselleni toisen jäädessä äidilleen. Kieltäydyin siitä, koska se olisi ollut ehdottomasti väärin molempia lapsia kohtaan. Toinen syy, jota en silloin itselleni myöntänyt oli, etten olisi kyennyt ahdistukseltani olemaan yksinhuoltajaisänä.

 

Keskustelin henkilöiden kanssa jotka olivat kokeneet lapsena jaon isän ja äidin välillä. He olivat tunteneet suurta ikävää sisarustaan kohtaan. Nämä keskustelut antoivat hieman huojennusta päätökselleni.

 

Mikä on oikein?

 

Lapseni olivat muuttaneet äitinsä kanssa toiselle paikkakunnalle. Sitten vanhempi poikani tuli Ouluun Yliopistollisen sairaalan foniatrian laitokselle tutkimuksiin. Kävin katsomassa häntä töiden jälkeen ennen karate harjoituksia. Pois lähtiessäni poika pyysi ja aneli itkuisena, että tulethan varmasti katsomaan minua. Lupasin tulla taas seuraavana päivänä.

 

Pojan äiti ilmoitti, etten saisi käydä katsomassa häntä. Mikä olisi oikein? Koska olin luvannut lapselle, menin kuitenkin katsomaan hänen ollessa yksin oudossa ympäristössä. Olin hänen luonaan puolesta tunnista tuntiin. Anoppi tuli vastaan sairaalankäytävällä todeten, että olisi parempi etten kävisi pojan luona.

 

Kielloista huolimatta menin myös seuraavana päivänä lyhyelle vierailulle. Pojan äiti ilmoitti myöhemmin, että tutkimukset olivat epäonnistuneet vierailujeni vuoksi ja hoidot jouduttiin lopettamaan.

 

Soitin sairaalaan ja tiedustelin kuinka kerran vuorokaudessa lapsen luona tapahtunut lyhyt vierailu oli pilannut tutkimukset? Lääkäri totesi, ettei vierailuistani ollut mitään haittaan vaan äiti oli halunnut keskeyttää tutkimukset ja hoidon.

 

Ilmoitin lääkärin kommentit lapsen äidille. Hänen vain totesi, että hoitohenkilökunta antaa sellaisen vastauksen mikä on heille suotuisinta.

 

Jos lapsi olisi ollut minulla ja hän olisi joutunut hoitoon äitinsä asuinpaikkakunnalle, olisin ollut iloinen hänen käydessä katsomassa lastaan helpottaen tämän ikävää.

 

Suhde avioeron jälkeen

 

Toisaalla ex-vaimolleni oli muodostumassa uusperhe ja eron jälkeen myös minulle oli syntymässä ensimmäinen vakava seurustelusuhde. Heillä oli tarve keskustella lasten tapaamisista sekä niihin liittyvistä sopimuksista. Minulle ehdotettiin, etten tapaisi lapsia kuin kerran vuodessa ja samalla tarjottiin ”täkyjä”. Heillä oli pelkona, että lapset tulisivat levottomiksi eikä haluttu entistä miestä pyörimään nurkissa. Suostuin alustavasti ehdotukseen.

 

Tapaamisen jälkeen muistelin omaa lapsuuttani ja silloista ajan kestoa. Vuosi tuntui iäisyydeltä ja viikkokin oli todella pitkä ajanjakso. Päätin kysyä lapsilta heidän mielipidettään tapaamisista. Jos pojat eivät olisi halunneet tavata, suostuisin ehdotukseen, jos he ovat toista mieltä, pyörrän päätökseni.

 

Kiperät kysymykset ja päättäväiset vastaukset

 

Muistan sen kuin eilisen päivän. Pojat leikkivät vaatimattoman asuntoni lattialla. Ensin otin syliini esikoisen toisen jatkaessa leikkejään. Hetken juteltuamme kysyin ratkaisevan kysymyksen, haluavatko he käydä luonani kuten tähänkin asti vai vähennetäänkö tapaamisia tai lopetetaan ne kokonaan? Pojan ilme jähmettyi totiseksi, jonka jälkeen hän totesi päättäväisesti haluavansa käydä luonani kuten tähänkin asti.

 

Sitten laskin esikoisen lattialle ja otin nuoremman syliini. Tein hänelle samat kysymykset saaden samanlaisen vastauksen kuin vanhemmalta pojalta.

 

Vietyäni pojat äitinsä luokse sain samana iltana tulikivenkatkuisen puhelun. Minut haukuttiin pystyyn siitä, että olin rohjennut mennä kysymään heiltä tuollaista. Kotonaan pojat olivat itkeneet hysteerisesti.

 

Tiedustelin seuraavana päivänä ammattilaisen mielipidettä, eikä hän pitänyt tekoani tuomittavana vaan aivan oikeana ratkaisuna.

 

Peruin lupaukseni luopua poikien tapaamisista. Halusin jatkaa kuten eron jälkeen oli sovittu, koska myös pojat halusivat niin. Vastaukseksi sain, että se oli aivan sama kuin olisin tarjonnut lapsille tikkukaramellia kysyen haluavatko he sitä. Myös psykiatrian asiantuntijan hyväksyvä lausunto kysymyksistäni tyrmättiin täysin. Minusta se oli poikien aliarviointia koska en tarjonnut heille mitään täkyä tai palkintoa vastauksista.

 

Ongelmat jatkuvat

 

Aika kului eivätkä solmut auenneet. Minua syyllistettiin, että aiheutan lapsille jakomielisen tilanteen jonka seurauksena heillä on vaara sairastua skitsofreniaan. Hetkinen.. nuo sanat hämmästyttivät minua!

 

Se, että olen ollut lasteni vauvaiästä lähtien ensimmäiset vuodet heidän kanssaan ja eron jälkeen kerran kuukaudessa viikonloput ja kesälomilla viikon. Olin luopunut aiemmin joka sunnuntaisesta iltapäivästä, koska se oli aiheuttanut pojille levottomuutta ja minullekin se oli ollut henkisesti raskasta.

 

Eivätkö uudet hoitopaikat ja vaihtuvat hoitajat aiheuttaisi suuremmalla todennäköisyydellä sairastumisen kuin tutun isän tapaamiset. Perusteluni sai vastapuolen vaikenemaan.

 

Lasten ollessa luonani, en udellut kodista, tapahtumista siellä enkä manipuloinut heitä. Ollessamme yhdessä olimme omassa ”maailmassamme”. Jos pojat halusivat kertoa heitä vaivaavista asioista, jota tapahtui todella harvoin, kuuntelin heitä. Puutuin heidän perhe-elämäänsä kehottamalla poikia tottelemaan ja noudattamaan äitinsä ja ”isänsä” sääntöjä ja määräyksiä.

 

Uusi vanhemmuus

 

Viikonloppu vanhemmuus hakeutui omiin uomiinsa, samoin elämä. Solmin uuden liiton ja sen myötä syntyi kolmas poika. Tapaamiset toimivat alkukankeuksien jälkeen hyvin vaikka ajoittain oli pitkiä taukoja tapaamisissa pitkien etäisyyksien vuoksi.

 

Jos pojilla oli vaikeuksia, yritin auttaa ja tukea heitä sekä uusperhettään opastamalla poikia. Aika kului.

 

Sain joskus myös positiivista palautetta. Kuten, että elatusmaksut ovat nousseet todella paljon indeksikorotusten myötä.

 

Kaikki ei kuitenkaan suju

 

Murrosiän lähetessä ristiriidat poikien uusperheessä kasvoivat. Lapsilla on usein konfliktitilanteissa tapana moittia olemassa olevia olosuhteita ja ylistää viikonlopputapaamisia, vaikka ne olisivatkin aivan normaalia arkea ilman mitään luksusta.

 

Uusi ehdotus, voisivatko lapset tulla koko kesäksi luokseni, että he kokisivat millaista se arki on siellä. Sopisiko, ettei minun tarvitse maksa kesäajalta elatusmaksuja? Ja se menettely kävi. Myöhemmin sovittu menettely peruttiin. Selityksenä oli, että lain mukaan minun täytyy maksaa elatusmaksut. Totesin, että pyydän vain vapautusta kesän maksuista, mutta en ole vaatimassa elatusmaksua, enkä lapsilisiä itselleni, joka tuntui aivan kohtuulliselta vaihtoehdolta.

 

Siihen se sitten kariutui ja vähällä oli kariutua myös koko kesän viikonloput sekä yksi lomaviikko. Nyt myös maksamani elatusmaksut olivat minimaalisia muiden maksuihin verrattuna. Niin ne vain muuttuva, samat summat.

 

Äidin mielestä uusperheen kannalta olisi ollut paljon parempi jos en olisi tavannut poikia. Samoin hänen mielestään taloudellinen tilanne olisi ollut aivan sama vaikka en olisi hoitanut elatusmaksuja. Onko toisella vanhemmalla oikeus rajata toisen tapaamisoikeudet ja olisiko se oikein lapsia kohtaan?

 

Toinen avioero ja pohjaton häpeä

 

Myös toinen avioliittoni kariutui. Tunsin epäonnistuneeni totaalisesti heittäytyessäni toistamiseen samaan helvettiin. Häpesin itseäni niin, etten kehdannut ilmoittaa asiasta vanhemmille pojille jotka olivat silloin jo 13- ja 14-vuotta. Asuin kuukauden veljeni luona jonka jälkeen minua onnisti saadessani vuokra-asunnon työnantajani kautta.

 

Ensimmäistä kertaa yksin minulla oli käytössäni kunnon asunto. Sitten vanhin poikani soitti tiedustellen miksi minä en ole ollut yhteydessä. Kerroin hänelle tilanteen ja hän tuntui ymmärtävän ahdinkoni.

 

Toinen ex-vaimo totesi usein ennen eroa, ettei hän halua mitään jos tulee avioero. Tämän tilanteen konkretisoituessa asia ei sitten mennytkään niin sujuvasti. Lopulta pitkien vääntöjen jälkeen pääsimme kohtuulliseen sopimukseen.

 

Vuosi eron jälkeen tuli uusia mutkia, jotka säikäyttivät todella pahasti. Ne eivät olleet aiheuttamiani, mutta olin vähällä joutua niiden maksumieheksi. Onneksi sain lopulta sovittua ne parhain päin.

 

Viikonloppu isyyden toinen osa

 

Nuorin poika kävi luonani kuukauden viimeisenä viikonloppuna. Vanhemmat pojat muuttivat perheineen toiselta puolelta Suomea 30 kilometrin läheisyyteen. Tiedustelin, voisivatko myös he käydä luonani kerran kuussa. Sitä vastustettiin, syinä kielteisyyteen olivat, mikäli heille tulisi äkillisiä menoja ja viikonlopputapaamiset estäisivät ne. Aika oli hionut hieman särmiäni enkä ollut enää niin ehdoton. Totesin, että asiathan ovat soviteltavissa ja pojat voisivat tulla milloin heille sopii.

 

Ja niin alkoivat säännölliset tapaamiset pitkähkön tauon jälkeen. Yhteiset viikonloput kuluivat aina liian nopeasti ja yksinäiset viikonloput olivat ikävöidessä tuskastuttavan pitkiä.

 

Ikävä joulu 1989

 

Joulu aikoihin huomasin tehneeni perustavaa laatua olevan virheen sekkitilini kirjanpidossa. Olin merkinnyt palkkani kahdesti ja huomasin joulukuun alussa, ettei tililläni ole katetta ja en voi maksaa elatusmaksuja. Ilmoitin asiasta vanhempien poikien äidille pyytäen maksuaikaa, jotta voisin maksaa elatusmaksut useammassa erässä, koska tyhjästä oli paha nyhjäistä.

 

Tilanteestani muodostui ikävä konflikti. Sain negatiivista palautetta, koska olin pilannut lasten joulun. Puhelin soi usein ja sain moitteiden ryöppyjä. Veljeni kehotti hankkimaan ”puskuriksi” puhelinvastaajan ja toteutin hänen neuvonsa.

 

Ei uusperheen elämä ole taloudellisesti mitään juhlaa, mutta ei se ole sitä pienipalkkaisella viikonloppuisälläkään. Maksat vuokrat, ruoat, TV-luvat, opintolainat, elatusmaksut kolmesta lapsesta, niin kyllä siinä tilin saldo on usein nollassa. Se joulu oli köyhä ja ankea.

 

Elokuvia ja olemista

 

Niinä viikonloppuina, jolloin pojat olivat luonani, katsoimme elokuvia, leikimme, pelailimme tai vain olimme. Se ei ollut mitään suureellista, täyteen ahdettua ohjelmaa vaan lasten mukana touhuamista. Vuokrasimme usein elokuvan, kaksi, ostimme karkkipussit ja nautimme yhdessäolosta.

 

Sitten vanhin poikani alkoi puhua kaapelin kautta katsottavasta elokuvakanava Filmnetistä. Olin jyrkästi vastaan, sillä olin kuullut siitä ikäviä juttuja. Poika ei antanut periksi vaan kyseli siitä usein. Lopulta annoin luvan selvitellä asiaa. Esikoisen ollessa usein koulun jälkeen asunnollani odottamassa linja-autoa hän otti selvää elokuvakanavan kustannuksista.

 

Sain hänen hankkimat tiedot ja tutkailin hintaa. Periaatteessa minulla meni sama raha kuukaudessa vuokravideoihin mikä oli Filmnetin kuukausimaksu. Päätin näiden selvitysten jälkeen suostua pojan toiveeseen ja tilasin elokuvakanavan. Eikä se niin huono hankinta ollutkaan. Tapaamisviikonloput menivät rattoisasti elokuvia katsoessa ja poikien merkkaillessa Filmnetin kuukausilehteen nauhoitettavia elokuvia.

 

Vilkkaita viikonloppuja ja yksinäisyyttä

 

Siinä ne vuodet vierivät ja lapset kasvoivat. Poikien kanssa riitti puuhastelua, mutta muuten oli yksinäistä ja tyhjää.

 

Uusperhe 1994

 

Useiden seikkailujen jälkeen toisillensa sopivat molekyylit kohtasivat löytäen parinsa. Tapasin nykyisen vaimoni. Koska meillä synkkasi todella hyvin, niin kaikki tapahtui sulavasti ja nopeasti. Myös hänen lapsensa hyväksyivät minut luontevasti.

 

Kolme kuukautta ensi tapaamisesta nuorempi tyttö kysyi, että voivatko he muuttaa luokseni? Miten sellaiseen luottamuksen osoitukseen tulisi suhtautua?

 

Annoin tytöille avaimet, että he pääsevät koulun jälkeen asuntooni ja siitä se yhteiselämämme alkoi.

 

Sujuiko kaikki liiankin hyvin?

 

Olin ollut viikonloppuisä ja nyt olin myös uusperheen pää! Koska olin kokenut monenlaista kohtelua, päätin olla mahdollisimman joustava ja ymmärtää tyttöjen isää.

 

Siltä osin kaikki ei mennyt kuten Strömsössä. Meitä uhkailtiin monella tavalla, myös niin että jouduin ottamaan yhteyttä poliisiin. Lapset kärsivät ja näkivät painajaisia.

Joskus helpotus oli niin pienestä kiinni kuin oven varmuusketjusta. Sen asennuksen jälkeen tytöt rauhoittuivat ja uskalsivat nukkua yönsä suhteellisen rauhallisina. Vaimon ja lasten kanssa sujui moitteettomasti. Silti ”rattaisiin” tahtoi varista hiekkaa, joka aiheutti pahoja paineita koko perheelle.

 

Uusperheen kasvu

 

Nuorimman pojan tapaamisissa ei ollut mitään ongelmia vaan kaikki sujui moitteettomasti, vai sujuiko? Poikaa hakiessa tuleva vaimoni kehotti usein tiedustelemaan mikä häntä vaivasi. Poika vastasi kaiken olevan hyvin ja uskoin häntä. Mutta kaikki ei ollut niin kuin olisi lapsen kotona pitänyt olla.

 

Oltuamme yhdessä vuoden tuli ikäviä uutisia. Nuorimman poikani täti ilmoitti, että poika olisi hyvä hakea välittömästi pois äitinsä luota, koska siellä alkoi olla todella levotonta.

 

Tilanteen ollessa niin kriittinen, päätin ottaa pojan yksinhuoltoon, ei yhteishuoltoon. Saimme sovittua asian ja niin perheemme kasvoi yhdellä hengellä. Tämä sattui huonoon saumaan, sillä minun täytyi lähteä juuri silloin komennukselle Harjavaltaan. Arkipäivien pyörittäminen jäi yksin vaimon harteille. Se ei ollut helppoa kasvaneessa uusperheessä jossa oli kolme murrosikäistä. Kuitenkin hän suoriutui siitä erinomaisesti.

 

Lapsilisät ja elatusapu

 

Isommat pojat tulivat siihen ikään, että heidän elatusmaksunsa loppuivat. Sitten olin erojen jälkeen ensimmäistä kertaa saavana osapuolena, minulle maksettiin kuopuksesta elatusapua ja lapsilisää. Täytyy sanoa, että sen huomasi kukkarossa ja pankkitilillä. Ei saldo huutanut miinusta ennen seuraavaa palkkapäivää kuten aiemmin.

 

Uusperheen pyörittäminen

 

Huomasin uusperheen pyörittämisen olevan parasta koulutusta projektien hoitoon. Aiemmin sovittujen tilanteiden muutokset, aikataulutukset, hektisyys, vaatimukset, yhteisten sääntöjen noudattaminen sekä kaikkien niiden sovittaminen perheen pyörittämisen rutiineihin oli todella vaativaa.

 

Kuten kaikki murrosikäisten vanhemmat tietävät, että vauhtia ja kapinointia on aivan riittävästi. Uskon, että niitä on tuoreessa uusperheessä vielä hieman enemmän.

 

Annoimme tarvittaessa löysää, mutta luottamuksen väärinkäytön jälkeen tiukensimme ”ohjaksia”. Välillä meni todella loistavasti ja toisinaan taas ei. Tilanteet muuttuivat niin nopeasti, ettei perässä pysynyt!

 

Pyrimme auttamaan ja tukemaan kaikkia lapsia tasapuolisesti. Ilmetessä ongelmia pidimme ”palavereja” joissa kaikilla oli mahdollisuus tuoda esiin oman näkökantansa. Kannustimme, opastimme ja ohjasimme lapsia parhaan kykymme mukaan.

 

Aika ajoin tuntui, etteivät tunnit riitä, mutta kaikesta selvittiin, toivottavasti hyvin.

 

Viikonloput

 

Yritimme pitää kiinni tapaamissopimuksista ja tarvittaessa joustaa niistä. Silti kaikki ei mennyt niin kuin olisi pitänyt. Perheessämme oli viisi henkeä ja menot täytyi sovittaa yhteen. Joskus se onnistui, mutta hyvin usein se tuotti suuria vaikeuksia.

 

Viikonloppuisänä ollessani olin pyrkinyt sopeutumaan lasteni uusperheen aikatauluihin, sillä yhden on helpompi joustaa kuin kokonaisen perheen.

 

Joskus ei ongelmiin tullut selvyyttä jolloin ohjasimme lapset ulkopuolisen ammatti-ihmisen juttusille, jotta he voivat kertoa heitä vaivaavat asiat puolettomalle taholle.

 

Yhteenveto

 

Lopulta saimme homman pakettiin viimeisenkin lapsen lentäessä pois pesästä.

 

Voin sanoa, että kokemukset ovat olleet todella ”rikastuttavia”. Vaikka lapsista tilanteet ovat saattaneet tuntua pahalta, se on ollut myös meistä vanhemmista aika ajoin musertavan raskasta.

 

Uskon kaikkien lasten sekä vanhempien selvinneen ilman suurempia traumoja ja toivon, että antamamme eväät auttavat heitä turvallisesti eteenpäin elämän vaativalla valtatiellä.

 

Eroa täytyy harkita ja punnita todella tarkoin. Onko vielä mahdollisuuksia jatkaa? Yksikään osapuoli ei siinä voita ja lapset häviävät siinä kaikista eniten.

 

Jos ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ero lapsia ei saisi missään olosuhteissa käyttää itsekkäästi kiistakapuloina, lyömäaseina tai kostonvälikappaleina.