Kirjoitukset avainsanalla Hannu Lihavainen

Viikonloppuvanhemmuus

Aiheen ollessa syvältä koskettava, sen kypsyttäminen on vienyt todella pitkän aikaa. Tälle kirjoitukselle sain kipinän vuosien jälkeen tulleesta negatiivisesta palautteesta, joka tuli yllättävästä suunnasta.

 

Olen yrittänyt katsoa asioita myös toisten osapuolien näkökannalta siinä onnistumatta. Muiden kannalta minulle merkittäviä asioita ja tapahtumia pohtiessani olen lopulta huomannut, ettei niillä ole toiselle mitään merkitystä.

 

Käyn tässä läpi asioita omalta kannaltani en kenenkään muun. Käsittelemäni tapahtumat ovat todella merkityksellisiä ja koskettavia virstanpylväitä elämäni matkalla, eikä tarkoituksenani ole loukata ketään!

 

Avioero

 

Vanhempani olivat avioliitossa elämänsä loppuun saakka. Se oli myös oma päämääräni. En kuitenkaan ollut riittävän kypsä saavuttamaan tavoitettani. Olin todella epätoivoisessa tilanteessa, mutta onneksi tulin lopulta järkiini ja jatkoin elämääni epäonnistuneena.

 

Muistan kuinka lopullinen päätös syntyi eron ollessa ainoa keino pois tuskallisesta umpikujasta. Sulkiessani kotimme ovea minulle todettiin, että jos sen suljen minulla ole sinne enää asiaa. En nähnyt enää muuta tietä.

 

Poistuessani rappukäytävästä syksyisen hyytävään sunnuntaiaamuun ennen kokematon kylmyys ja yksinäisyys tunkeutuivat sydämeeni. Olin päättänyt lapsuuskodista lähdettyäni, etten muuta sinne takaisin. Nyt olin tilanteessa, ettei muuta vaihtoehtoa ollut, joten jouduin perumaan itselleni antama lupaus.

 

Vaikka vanhempani järkyttyivät tilanteesta, he ottivat minut vastaan avosylin. Siitä huolimatta tunsin itseni pelkäksi luuseriksi.

 

Viikonloppuisänä

 

Avioero ja sen seuraukset ovat todella ristiriitaisia kaikille osapuolille. Kaupantekijäisinä erosta sain viikonloppuisän osan. Tässä tilanteessa jokaisen huomioiminen on todella vaikeaa sekä erittäin monimutkaista. Lopulta tärkeintä on, ettei lapsia unohdeta.

 

Vaikeuksien määrää mikä eron jälkeen tuli eteen, oli murskaava. Viikonloppuisän osa ei ole kadehdittava, vaikka varmaankin helpompi kuin yksinhuoltajan elämä. Serkkuni Erkki Väisänen totesi, että olet sitten heittäytynyt samaan helvettiin jonka hän on käynyt läpi. Kuinka totta Erkin sanat olivatkaan. Kaikesta huolimatta pyrin suoriutumaan osastani mahdollisimman hyvin, vaikka en siinä aina onnistunutkaan.

 

Viikonloppuisän osa on todella heikko. Eron jälkeen omaisuus jaetaan ja yleensä isä on se joka joutuu lähtemään yhteisestä kodista. Isän osaksi koituu elatusmaksujen maksaminen sekä lasten tapaamisista taistelu.

 

Ongelmat eron jälkeen

 

Eroneuvotteluissa yksin ja pienipalkkaisena, joissa vastapuolena olivat entinen vaimo sekä naisvirkailija, oli todella tiukka vääntö. Perustelin elatusmaksun suuruutta/pienuutta sillä, ettei maksukykyni riitä suurempaan loppusummaan kuin ehdottamaani. Jos summa olisi suurempi, en pystyisi sitä maksamaan. Onnekseni pääsimme lopulta kohtuulliseen sopimukseen.

 

Kuten olen usein todennut, rahasumman suuruus riippuu tarkkailusuunnasta. Mikä saajalle on vähän, on se maksajalle paljon. Sitä ei huomioida, että kyseisestä summasta maksajalta on jo peritty verot ja saajalle se on puhtaana käteen.

 

Toisin kuin itse moni ystäväni hämmästeli elatusmaksujeni suuruutta ja kuinka selviän niistä. Olin päättänyt hoitaa sen mikä minulle kuului, enkä kuluttanut energiaani turhaan murehtimiseen.

 

Huonoja ja vääriä sopimuksia

 

Olimme yhdessä päättäneet ettemme keskustele eroon johtaneista syistä muiden kanssa. Sopimus oli todella huono. Kolmena eron jälkeisenä kuukautena en pystynyt olemaan asunnollani kuin rättiväsyneenä, muuten ajatukset alkoivat pyöriä päässäni kuin pyörremyrsky.

 

Arkipäivät menivät töissä, illat ja viikonloput täytyi olla koko ajan menossa, pääasiassa ravintoloissa. Tiistai- ja torstai-iltoina nukuin. Lapset kävivät luonani kerran kuussa viikonlopun perjantaista sunnuntaihin sekä muutoin sunnuntai iltapäivisin.

 

Levottomuudestani johtuen en kyennyt aina pitämään lupaustani hakea lapset perjantaina, vaan siirsin hakemisen turhan useasti lauantaille. Täten tuotin lisää pettymyksiä lapsille ja muille, mutta eritoten itselleni.

 

Varsinkin vanhempi poika ikävöi minua. Harrastin squashia ja vakiovuorot olivat lauantaisin kello 11:00 - 11:30. Viikonloppuisin, kun pojat olivat luonani, he jäivät siksi aikaa vanhempieni hoitoon. Tällöin vanhin poika oli itkenyt ikkunan ääressä kysellen milloin isä tulee takaisin, vaikka kyseessä oli noin tunnin poissaolo.

 

Hajonneen perheen asunnolle ostaja

 

Koska kummankaan resurssit eivät riittäneet hoitaa yksin kovanrahan asuntolainaa laitoimme asunnon myyntiin. Entinen vaimo asui siinä vielä lasten kanssa.

 

Vajaa puolenvuoden jälkeen minulle tuli ilmoitus, että oli löytynyt varteenotettava ostaja ja pitäisi alkaa hieromaan kauppoja. Menin innoissani ilmoittamaan tästä positiivisesta uutisesta. Soitin ovikelloa ja oven aukaisi 197 cm pitkä mies. Hän ilmoitti entisen vaimon olevan kaupassa.

 

Positiivisuus haihtui sen sileäntien. Poistuin odottamaan vaimoa alakerran ulko-ovelle. Hetken kuluttua hän saapui iloisena kauppakassi kainalossa. Hymy hävisi hetkessä hänen huomatessa odottajan. Ilmoitin asian sekä aikataulun kauppojen tekemistä varten.

 

Hänen poistuessa rappukäytävään katseeni kohdistui kassin sisältöön. Se oli pullollaan samanlaisia herkkuja joilla olimme juhlistaneet yhdessäoloamme! Liki kahdeksan vuotta seurustelun aloittamisesta, lähes seitsemän vuotta kihloissa, melkeinpä kuusi vuotta naimisissa ja olimme tässä tilanteessa.

 

Aggressiivinen purkaus

 

Silmissäni musteni, juoksin vaimoni perään ja potkaisin häntä pohkeeseen. Poistuessani viimeistelin vastenmielisen tekoni ja potkaisin aggression vallassa ulko-oven vieressä olevan alaikkunan rikki.

 

Sain välittömästi rangaistuksen teostani, sillä ukkovarpaani nyrjähti ensimmäisestä potkusta ja se vaivasi todella pitkään. Sama varvas antaa muistutuksen vielä nykyäänkin, liki 40-vuotta myöhemmin.

 

Kurjuuttani lisäsi vielä se, että seuraavana päivänä talonmies oli soittanut vanhemmilleni todella töykeän puhelun, vaikka asia ei kuulunut heille millään tavalla. Olin täysi-ikäinen ja vastuullinen tekemisistäni. Talonmiehellä ei ollut mitään oikeutta hermostuttaa äitiäni ja isääni.

 

Kävin pari kertaa talonmiehen oven takana, koska halusin kertoa hänelle käytöstavoista. Harmi vain, ettei hän ollut paikalla. Mieleni tasaantui ja maksoin mukisematta laskun rikkomastani ikkunasta.

 

Voiko lapset erottaa toisistaan?

 

Sain tarjouksen, että olisin ottanut toisen pojan vakituisesti itselleni toisen jäädessä äidilleen. Kieltäydyin siitä, koska se olisi ollut ehdottomasti väärin molempia lapsia kohtaan. Toinen syy, jota en silloin itselleni myöntänyt oli, etten olisi kyennyt ahdistukseltani olemaan yksinhuoltajaisänä.

 

Keskustelin henkilöiden kanssa jotka olivat kokeneet lapsena jaon isän ja äidin välillä. He olivat tunteneet suurta ikävää sisarustaan kohtaan. Nämä keskustelut antoivat hieman huojennusta päätökselleni.

 

Mikä on oikein?

 

Lapseni olivat muuttaneet äitinsä kanssa toiselle paikkakunnalle. Sitten vanhempi poikani tuli Ouluun Yliopistollisen sairaalan foniatrian laitokselle tutkimuksiin. Kävin katsomassa häntä töiden jälkeen ennen karate harjoituksia. Pois lähtiessäni poika pyysi ja aneli itkuisena, että tulethan varmasti katsomaan minua. Lupasin tulla taas seuraavana päivänä.

 

Pojan äiti ilmoitti, etten saisi käydä katsomassa häntä. Mikä olisi oikein? Koska olin luvannut lapselle, menin kuitenkin katsomaan hänen ollessa yksin oudossa ympäristössä. Olin hänen luonaan puolesta tunnista tuntiin. Anoppi tuli vastaan sairaalankäytävällä todeten, että olisi parempi etten kävisi pojan luona.

 

Kielloista huolimatta menin myös seuraavana päivänä lyhyelle vierailulle. Pojan äiti ilmoitti myöhemmin, että tutkimukset olivat epäonnistuneet vierailujeni vuoksi ja hoidot jouduttiin lopettamaan.

 

Soitin sairaalaan ja tiedustelin kuinka kerran vuorokaudessa lapsen luona tapahtunut lyhyt vierailu oli pilannut tutkimukset? Lääkäri totesi, ettei vierailuistani ollut mitään haittaan vaan äiti oli halunnut keskeyttää tutkimukset ja hoidon.

 

Ilmoitin lääkärin kommentit lapsen äidille. Hänen vain totesi, että hoitohenkilökunta antaa sellaisen vastauksen mikä on heille suotuisinta.

 

Jos lapsi olisi ollut minulla ja hän olisi joutunut hoitoon äitinsä asuinpaikkakunnalle, olisin ollut iloinen hänen käydessä katsomassa lastaan helpottaen tämän ikävää.

 

Suhde avioeron jälkeen

 

Toisaalla ex-vaimolleni oli muodostumassa uusperhe ja eron jälkeen myös minulle oli syntymässä ensimmäinen vakava seurustelusuhde. Heillä oli tarve keskustella lasten tapaamisista sekä niihin liittyvistä sopimuksista. Minulle ehdotettiin, etten tapaisi lapsia kuin kerran vuodessa ja samalla tarjottiin ”täkyjä”. Heillä oli pelkona, että lapset tulisivat levottomiksi eikä haluttu entistä miestä pyörimään nurkissa. Suostuin alustavasti ehdotukseen.

 

Tapaamisen jälkeen muistelin omaa lapsuuttani ja silloista ajan kestoa. Vuosi tuntui iäisyydeltä ja viikkokin oli todella pitkä ajanjakso. Päätin kysyä lapsilta heidän mielipidettään tapaamisista. Jos pojat eivät olisi halunneet tavata, suostuisin ehdotukseen, jos he ovat toista mieltä, pyörrän päätökseni.

 

Kiperät kysymykset ja päättäväiset vastaukset

 

Muistan sen kuin eilisen päivän. Pojat leikkivät vaatimattoman asuntoni lattialla. Ensin otin syliini esikoisen toisen jatkaessa leikkejään. Hetken juteltuamme kysyin ratkaisevan kysymyksen, haluavatko he käydä luonani kuten tähänkin asti vai vähennetäänkö tapaamisia tai lopetetaan ne kokonaan? Pojan ilme jähmettyi totiseksi, jonka jälkeen hän totesi päättäväisesti haluavansa käydä luonani kuten tähänkin asti.

 

Sitten laskin esikoisen lattialle ja otin nuoremman syliini. Tein hänelle samat kysymykset saaden samanlaisen vastauksen kuin vanhemmalta pojalta.

 

Vietyäni pojat äitinsä luokse sain samana iltana tulikivenkatkuisen puhelun. Minut haukuttiin pystyyn siitä, että olin rohjennut mennä kysymään heiltä tuollaista. Kotonaan pojat olivat itkeneet hysteerisesti.

 

Tiedustelin seuraavana päivänä ammattilaisen mielipidettä, eikä hän pitänyt tekoani tuomittavana vaan aivan oikeana ratkaisuna.

 

Peruin lupaukseni luopua poikien tapaamisista. Halusin jatkaa kuten eron jälkeen oli sovittu, koska myös pojat halusivat niin. Vastaukseksi sain, että se oli aivan sama kuin olisin tarjonnut lapsille tikkukaramellia kysyen haluavatko he sitä. Myös psykiatrian asiantuntijan hyväksyvä lausunto kysymyksistäni tyrmättiin täysin. Minusta se oli poikien aliarviointia koska en tarjonnut heille mitään täkyä tai palkintoa vastauksista.

 

Ongelmat jatkuvat

 

Aika kului eivätkä solmut auenneet. Minua syyllistettiin, että aiheutan lapsille jakomielisen tilanteen jonka seurauksena heillä on vaara sairastua skitsofreniaan. Hetkinen.. nuo sanat hämmästyttivät minua!

 

Se, että olen ollut lasteni vauvaiästä lähtien ensimmäiset vuodet heidän kanssaan ja eron jälkeen kerran kuukaudessa viikonloput ja kesälomilla viikon. Olin luopunut aiemmin joka sunnuntaisesta iltapäivästä, koska se oli aiheuttanut pojille levottomuutta ja minullekin se oli ollut henkisesti raskasta.

 

Eivätkö uudet hoitopaikat ja vaihtuvat hoitajat aiheuttaisi suuremmalla todennäköisyydellä sairastumisen kuin tutun isän tapaamiset. Perusteluni sai vastapuolen vaikenemaan.

 

Lasten ollessa luonani, en udellut kodista, tapahtumista siellä enkä manipuloinut heitä. Ollessamme yhdessä olimme omassa ”maailmassamme”. Jos pojat halusivat kertoa heitä vaivaavista asioista, jota tapahtui todella harvoin, kuuntelin heitä. Puutuin heidän perhe-elämäänsä kehottamalla poikia tottelemaan ja noudattamaan äitinsä ja ”isänsä” sääntöjä ja määräyksiä.

 

Uusi vanhemmuus

 

Viikonloppu vanhemmuus hakeutui omiin uomiinsa, samoin elämä. Solmin uuden liiton ja sen myötä syntyi kolmas poika. Tapaamiset toimivat alkukankeuksien jälkeen hyvin vaikka ajoittain oli pitkiä taukoja tapaamisissa pitkien etäisyyksien vuoksi.

 

Jos pojilla oli vaikeuksia, yritin auttaa ja tukea heitä sekä uusperhettään opastamalla poikia. Aika kului.

 

Sain joskus myös positiivista palautetta. Kuten, että elatusmaksut ovat nousseet todella paljon indeksikorotusten myötä.

 

Kaikki ei kuitenkaan suju

 

Murrosiän lähetessä ristiriidat poikien uusperheessä kasvoivat. Lapsilla on usein konfliktitilanteissa tapana moittia olemassa olevia olosuhteita ja ylistää viikonlopputapaamisia, vaikka ne olisivatkin aivan normaalia arkea ilman mitään luksusta.

 

Uusi ehdotus, voisivatko lapset tulla koko kesäksi luokseni, että he kokisivat millaista se arki on siellä. Sopisiko, ettei minun tarvitse maksa kesäajalta elatusmaksuja? Ja se menettely kävi. Myöhemmin sovittu menettely peruttiin. Selityksenä oli, että lain mukaan minun täytyy maksaa elatusmaksut. Totesin, että pyydän vain vapautusta kesän maksuista, mutta en ole vaatimassa elatusmaksua, enkä lapsilisiä itselleni, joka tuntui aivan kohtuulliselta vaihtoehdolta.

 

Siihen se sitten kariutui ja vähällä oli kariutua myös koko kesän viikonloput sekä yksi lomaviikko. Nyt myös maksamani elatusmaksut olivat minimaalisia muiden maksuihin verrattuna. Niin ne vain muuttuva, samat summat.

 

Äidin mielestä uusperheen kannalta olisi ollut paljon parempi jos en olisi tavannut poikia. Samoin hänen mielestään taloudellinen tilanne olisi ollut aivan sama vaikka en olisi hoitanut elatusmaksuja. Onko toisella vanhemmalla oikeus rajata toisen tapaamisoikeudet ja olisiko se oikein lapsia kohtaan?

 

Toinen avioero ja pohjaton häpeä

 

Myös toinen avioliittoni kariutui. Tunsin epäonnistuneeni totaalisesti heittäytyessäni toistamiseen samaan helvettiin. Häpesin itseäni niin, etten kehdannut ilmoittaa asiasta vanhemmille pojille jotka olivat silloin jo 13- ja 14-vuotta. Asuin kuukauden veljeni luona jonka jälkeen minua onnisti saadessani vuokra-asunnon työnantajani kautta.

 

Ensimmäistä kertaa yksin minulla oli käytössäni kunnon asunto. Sitten vanhin poikani soitti tiedustellen miksi minä en ole ollut yhteydessä. Kerroin hänelle tilanteen ja hän tuntui ymmärtävän ahdinkoni.

 

Toinen ex-vaimo totesi usein ennen eroa, ettei hän halua mitään jos tulee avioero. Tämän tilanteen konkretisoituessa asia ei sitten mennytkään niin sujuvasti. Lopulta pitkien vääntöjen jälkeen pääsimme kohtuulliseen sopimukseen.

 

Vuosi eron jälkeen tuli uusia mutkia, jotka säikäyttivät todella pahasti. Ne eivät olleet aiheuttamiani, mutta olin vähällä joutua niiden maksumieheksi. Onneksi sain lopulta sovittua ne parhain päin.

 

Viikonloppu isyyden toinen osa

 

Nuorin poika kävi luonani kuukauden viimeisenä viikonloppuna. Vanhemmat pojat muuttivat perheineen toiselta puolelta Suomea 30 kilometrin läheisyyteen. Tiedustelin, voisivatko myös he käydä luonani kerran kuussa. Sitä vastustettiin, syinä kielteisyyteen olivat, mikäli heille tulisi äkillisiä menoja ja viikonlopputapaamiset estäisivät ne. Aika oli hionut hieman särmiäni enkä ollut enää niin ehdoton. Totesin, että asiathan ovat soviteltavissa ja pojat voisivat tulla milloin heille sopii.

 

Ja niin alkoivat säännölliset tapaamiset pitkähkön tauon jälkeen. Yhteiset viikonloput kuluivat aina liian nopeasti ja yksinäiset viikonloput olivat ikävöidessä tuskastuttavan pitkiä.

 

Ikävä joulu 1989

 

Joulu aikoihin huomasin tehneeni perustavaa laatua olevan virheen sekkitilini kirjanpidossa. Olin merkinnyt palkkani kahdesti ja huomasin joulukuun alussa, ettei tililläni ole katetta ja en voi maksaa elatusmaksuja. Ilmoitin asiasta vanhempien poikien äidille pyytäen maksuaikaa, jotta voisin maksaa elatusmaksut useammassa erässä, koska tyhjästä oli paha nyhjäistä.

 

Tilanteestani muodostui ikävä konflikti. Sain negatiivista palautetta, koska olin pilannut lasten joulun. Puhelin soi usein ja sain moitteiden ryöppyjä. Veljeni kehotti hankkimaan ”puskuriksi” puhelinvastaajan ja toteutin hänen neuvonsa.

 

Ei uusperheen elämä ole taloudellisesti mitään juhlaa, mutta ei se ole sitä pienipalkkaisella viikonloppuisälläkään. Maksat vuokrat, ruoat, TV-luvat, opintolainat, elatusmaksut kolmesta lapsesta, niin kyllä siinä tilin saldo on usein nollassa. Se joulu oli köyhä ja ankea.

 

Elokuvia ja olemista

 

Niinä viikonloppuina, jolloin pojat olivat luonani, katsoimme elokuvia, leikimme, pelailimme tai vain olimme. Se ei ollut mitään suureellista, täyteen ahdettua ohjelmaa vaan lasten mukana touhuamista. Vuokrasimme usein elokuvan, kaksi, ostimme karkkipussit ja nautimme yhdessäolosta.

 

Sitten vanhin poikani alkoi puhua kaapelin kautta katsottavasta elokuvakanava Filmnetistä. Olin jyrkästi vastaan, sillä olin kuullut siitä ikäviä juttuja. Poika ei antanut periksi vaan kyseli siitä usein. Lopulta annoin luvan selvitellä asiaa. Esikoisen ollessa usein koulun jälkeen asunnollani odottamassa linja-autoa hän otti selvää elokuvakanavan kustannuksista.

 

Sain hänen hankkimat tiedot ja tutkailin hintaa. Periaatteessa minulla meni sama raha kuukaudessa vuokravideoihin mikä oli Filmnetin kuukausimaksu. Päätin näiden selvitysten jälkeen suostua pojan toiveeseen ja tilasin elokuvakanavan. Eikä se niin huono hankinta ollutkaan. Tapaamisviikonloput menivät rattoisasti elokuvia katsoessa ja poikien merkkaillessa Filmnetin kuukausilehteen nauhoitettavia elokuvia.

 

Vilkkaita viikonloppuja ja yksinäisyyttä

 

Siinä ne vuodet vierivät ja lapset kasvoivat. Poikien kanssa riitti puuhastelua, mutta muuten oli yksinäistä ja tyhjää.

 

Uusperhe 1994

 

Useiden seikkailujen jälkeen toisillensa sopivat molekyylit kohtasivat löytäen parinsa. Tapasin nykyisen vaimoni. Koska meillä synkkasi todella hyvin, niin kaikki tapahtui sulavasti ja nopeasti. Myös hänen lapsensa hyväksyivät minut luontevasti.

 

Kolme kuukautta ensi tapaamisesta nuorempi tyttö kysyi, että voivatko he muuttaa luokseni? Miten sellaiseen luottamuksen osoitukseen tulisi suhtautua?

 

Annoin tytöille avaimet, että he pääsevät koulun jälkeen asuntooni ja siitä se yhteiselämämme alkoi.

 

Sujuiko kaikki liiankin hyvin?

 

Olin ollut viikonloppuisä ja nyt olin myös uusperheen pää! Koska olin kokenut monenlaista kohtelua, päätin olla mahdollisimman joustava ja ymmärtää tyttöjen isää.

 

Siltä osin kaikki ei mennyt kuten Strömsössä. Meitä uhkailtiin monella tavalla, myös niin että jouduin ottamaan yhteyttä poliisiin. Lapset kärsivät ja näkivät painajaisia.

Joskus helpotus oli niin pienestä kiinni kuin oven varmuusketjusta. Sen asennuksen jälkeen tytöt rauhoittuivat ja uskalsivat nukkua yönsä suhteellisen rauhallisina. Vaimon ja lasten kanssa sujui moitteettomasti. Silti ”rattaisiin” tahtoi varista hiekkaa, joka aiheutti pahoja paineita koko perheelle.

 

Uusperheen kasvu

 

Nuorimman pojan tapaamisissa ei ollut mitään ongelmia vaan kaikki sujui moitteettomasti, vai sujuiko? Poikaa hakiessa tuleva vaimoni kehotti usein tiedustelemaan mikä häntä vaivasi. Poika vastasi kaiken olevan hyvin ja uskoin häntä. Mutta kaikki ei ollut niin kuin olisi lapsen kotona pitänyt olla.

 

Oltuamme yhdessä vuoden tuli ikäviä uutisia. Nuorimman poikani täti ilmoitti, että poika olisi hyvä hakea välittömästi pois äitinsä luota, koska siellä alkoi olla todella levotonta.

 

Tilanteen ollessa niin kriittinen, päätin ottaa pojan yksinhuoltoon, ei yhteishuoltoon. Saimme sovittua asian ja niin perheemme kasvoi yhdellä hengellä. Tämä sattui huonoon saumaan, sillä minun täytyi lähteä juuri silloin komennukselle Harjavaltaan. Arkipäivien pyörittäminen jäi yksin vaimon harteille. Se ei ollut helppoa kasvaneessa uusperheessä jossa oli kolme murrosikäistä. Kuitenkin hän suoriutui siitä erinomaisesti.

 

Lapsilisät ja elatusapu

 

Isommat pojat tulivat siihen ikään, että heidän elatusmaksunsa loppuivat. Sitten olin erojen jälkeen ensimmäistä kertaa saavana osapuolena, minulle maksettiin kuopuksesta elatusapua ja lapsilisää. Täytyy sanoa, että sen huomasi kukkarossa ja pankkitilillä. Ei saldo huutanut miinusta ennen seuraavaa palkkapäivää kuten aiemmin.

 

Uusperheen pyörittäminen

 

Huomasin uusperheen pyörittämisen olevan parasta koulutusta projektien hoitoon. Aiemmin sovittujen tilanteiden muutokset, aikataulutukset, hektisyys, vaatimukset, yhteisten sääntöjen noudattaminen sekä kaikkien niiden sovittaminen perheen pyörittämisen rutiineihin oli todella vaativaa.

 

Kuten kaikki murrosikäisten vanhemmat tietävät, että vauhtia ja kapinointia on aivan riittävästi. Uskon, että niitä on tuoreessa uusperheessä vielä hieman enemmän.

 

Annoimme tarvittaessa löysää, mutta luottamuksen väärinkäytön jälkeen tiukensimme ”ohjaksia”. Välillä meni todella loistavasti ja toisinaan taas ei. Tilanteet muuttuivat niin nopeasti, ettei perässä pysynyt!

 

Pyrimme auttamaan ja tukemaan kaikkia lapsia tasapuolisesti. Ilmetessä ongelmia pidimme ”palavereja” joissa kaikilla oli mahdollisuus tuoda esiin oman näkökantansa. Kannustimme, opastimme ja ohjasimme lapsia parhaan kykymme mukaan.

 

Aika ajoin tuntui, etteivät tunnit riitä, mutta kaikesta selvittiin, toivottavasti hyvin.

 

Viikonloput

 

Yritimme pitää kiinni tapaamissopimuksista ja tarvittaessa joustaa niistä. Silti kaikki ei mennyt niin kuin olisi pitänyt. Perheessämme oli viisi henkeä ja menot täytyi sovittaa yhteen. Joskus se onnistui, mutta hyvin usein se tuotti suuria vaikeuksia.

 

Viikonloppuisänä ollessani olin pyrkinyt sopeutumaan lasteni uusperheen aikatauluihin, sillä yhden on helpompi joustaa kuin kokonaisen perheen.

 

Joskus ei ongelmiin tullut selvyyttä jolloin ohjasimme lapset ulkopuolisen ammatti-ihmisen juttusille, jotta he voivat kertoa heitä vaivaavat asiat puolettomalle taholle.

 

Yhteenveto

 

Lopulta saimme homman pakettiin viimeisenkin lapsen lentäessä pois pesästä.

 

Voin sanoa, että kokemukset ovat olleet todella ”rikastuttavia”. Vaikka lapsista tilanteet ovat saattaneet tuntua pahalta, se on ollut myös meistä vanhemmista aika ajoin musertavan raskasta.

 

Uskon kaikkien lasten sekä vanhempien selvinneen ilman suurempia traumoja ja toivon, että antamamme eväät auttavat heitä turvallisesti eteenpäin elämän vaativalla valtatiellä.

 

Eroa täytyy harkita ja punnita todella tarkoin. Onko vielä mahdollisuuksia jatkaa? Yksikään osapuoli ei siinä voita ja lapset häviävät siinä kaikista eniten.

 

Jos ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ero lapsia ei saisi missään olosuhteissa käyttää itsekkäästi kiistakapuloina, lyömäaseina tai kostonvälikappaleina.

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Renny Harlinin televisiohaastattelussa lausumat sanat toivat mieleeni muistoja jolloin hulluuteni alkoi.

 

Isä minut sille tielle sysäsi viedessä minut ensimmäisiä kertoja elokuviin. Niitä kertoja kertyi lopulta lukuisa määrä. Sitten veljeni Pertti vahvisti tätä hulluutta käyttämällä minua elokuvissa sekä ensimmäistä kertaa alaikäisenä alle 16-vuotiailta kiellettyä leffaa katsomassa. Kyllä minua jännitti, mutta isoveli rohkaisi, että kyllä sinä pääset ja niin se onnistui. Siitä se hulluus vain syveni.

 

Sitten rohkenin kokeilla yksin etenemistä hulluuden polulla, eikä se tuottanut mitään vaikeuksia. Olin antanut pikkusormeni tälle hulluudelle ja se vei ensin käden ja sitten koko miehen. Isä kävi töissä äidin hoitaessa kotia. Vaikka perheen tulot olivat pienet, äiti rahoitti hulluuttani ja saatoin ruokkia sitä vähintään kerran kuussa. Sitten yritin temmata Jarkko-serkun tähän hulluuden piiriin ottamalla hänet mukaan elokuviin äidin rahoittaessa myös sen. Serkku oli immuunimpi tähän hulluuteen ja hän kulki mukana vain tukien minua.

 

Sitten saavutin hulluuden seuraavan tason, vanhempieni hankkiessa minulle kaitafilmikameran. Luin oppaita, harjoittelin kuvaamista ja suunnittelin mitä tallentaisin filminauhalle. Jarkko-serkku tai veljeni Arja tytär olivat pääosissa kokeiluissani. Kolme ja puoli minuuttia kallista materiaalia ja se täytyi käyttää harkiten, jonka jälkeen se toimitettiin kehitettäväksi. Oli todella jännittävää ensin odottaa ja sitten saada filmi valmiina ja katsoa pimennetyssä kamarissa projektorin ratistessa. Sitä tunnetta ei unohda.

 

Mille tasolle hulluus sitten kohosi? Se jumittui nuoruuteen kuvaamisen tahdin hiipuessa pikkuhiljaa muutamaan filmikasettiin vuodessa. Elokuvissa tuli käytyä yhä harvemmin ja television oli tyydytettävä hullun tarpeet. Kipinä jäi kuitenkin kytemään.

 

Ensin elokuvien VHS kokoelmat kasvoivat ja formaatin vaihtuessa luovuin niistä hankkien melkoisen valikoiman DVD-elokuvia.

 

Melkein 30 vuotta hulluus uinui ruususen unta. Sitten se karisti ikiroudan yltään digivideokameran avittamana. Materiaalin minuuttihinta oli murto-osan kaitafilmin vastaavasta. Välillä kuvaaminen karkasi käsistä ja tuli kuvattua liikaa editoitavaa materiaalia. Suurin ponnistus oli Rautaruukilla työn ohessa kuvattu ja kotona editoitu valukoneprojekti.

 

Sitten hulluus kuihtui, kunnes se syntyi 2009 uudelleen kuin Feeniks lintu, mutta muuttuneena lunaticiksi eli mielipuoleksi. Kuinka tässä pääsi käymään näin? Kaiken syynä oli Tykylevits ja youtube. Kurkistin siihen Pandoran lippaaseen ja olin mennyttä miestä. Sen jälkeen suuren osan vapaa-ajastani on täyttänyt tämä hulluuden uusi, jalostuneempi ja globaalimpi muoto. Yli 400 julkaistua videota kuudelta eri vuosikymmeneltä, liki miljoona katsomiskertaa, kokonaiskatsomisaika yli kolme vuotta ja valtioita joissa videoita on katsottu youtuben laskurin mukaan 215! Täytyy sanoa hulluuden saavuttaneet aivan uuden tason.

 

Niin mitä nämä hulluudet sitten ovat? Elokuvahulluutta jonka sitten ristin uudelleen. Movie = elokuva ja lunatic = hullu jotka sitten yhdistin ja niistä syntyi Movielunatic, hulluuden uusi määritelmä!

Onko kokemuksella mitään merkitystä?

 

Usein nuoruus on intoa ja yritystä, ehkä enemmän kuin tietoa ja taitoa. Se on myös arkuutta ja epävarmuutta, uhoamista ja näyttämisen halua.

 

Kokemusta ei saa muuten kuin kokemalla. Nuorena luulee kaiken olevan mustavalkoista ja yksinkertaista, mutta elämä opettaa sen monimuotoisuuden ja värikkyyden.

 

Ei ole virhe myöntää, ettei tiedä tai osaa. Kokemus antaa laajuutta näkemyksiin sekä rohkeutta myöntää myös tietämättömyytensä.

 

Aivomme on tietokone jonka vertaista ei vielä ole kyetty rakentamaan. Se hoitaa mittaamattoman määrän tehtäviä joka sekunti. Sen kovalevy on kooltaan hämmästyttävä.

 

Se tieto ja kokemusmäärä joka sinne on pitkän iän myötä talletettu on uskomattoman arvokasta.

 

Vauhti vai harkitseva suunnitelmallisuus

 

Nuorena asentajana sähköistimme rakenteilla olevan yliopiston laboratorioiden vetokaappeja. Urakkatyössä meillä oli aina pieni kilpailu päällä, kuka tekee eniten. Paiskin hommia otsa hiellä eivätkä vanhemmat asentajat voineet mielestäni tehdä työpäivän aikana yhtä monta vetokaappia valmiiksi kuin minä. Kyllä nämä kokeneet asentajat päihittivät minut vaikka kuinka olin huiskinut.

 

Vastaavan tarinan kuulin eräältä paperitehtaan kunnossapidon työnjohtajalta. Paperikoneen molemmilla puolilla oli täysin samanlaiset koneikot jotka täytyi huoltaa. Koneen toisella puolella oli nuoria ja reippaita asentajia ja toisella puolella vanhoja ”köpöjä”!

 

Työvauhti erosi toisistaan huomattavasti. Nuorilla homma näytti tapahtuvan työtahdin ollessa todella ripeä. Vanhat asentajat liikkuivat verkkaasti ja pitivät silloin tällöin tupakki- ja tuumaustaukoja.

 

Lounastauolla työnjohtaja kävi tarkistamassa työkohteet. Nuorilla työkalut ja asennustarvikkeet olivat hujan hajan, kun taas kokeneilla kaikki olivat järjestyksessä.

 

No mitä luulette, kumpi ryhmä sai työn valmiiksi ensimmäisenä?

 

Tämä näennäisesti vetelästi työskentelevä tiimi oli kaksi tuntia nopeampi. Aina se mikä näyttää tehokkaalta ei olekaan sitä. Kokemuksen myötä työnteko tehostuu ja kaikki turha hosuminen jää pois jolloin ei tehdä mitään turhaa vaan kaikki on harkittua ja oikeaksi koettua.

 

Hosumalla ei tule kuin ….

 

Saman olen huomannut myös suunnittelussa. Kuten raa’assa työssä myös suunnittelijan toimessa ei kannata syöksyä suinpäin tekemään. Harkinta ja valmistelu ovat todella tärkeitä osia työntekoa.

 

Olen usein huomannut kuinka puutteellisilla tiedoilla työt aloitetaan jolloin virhemahdollisuudet kasvavat. Hyvä suunnittelija näyttää vain laiskottelevan, mutta hän ja hänen aivonsa tekevät raakaa työtä, periaatteessa 24 tuntia. Olen herännyt usein yöllä oivaltaessani alitajunnan prosessoineen ja ratkaisseen suunnittelussa olleen ongelman.

 

Jos suunnitelmia aletaan jalostamaan liian aikaisin lopulliseen muotoonsa niiden korjaaminen lisää työtä sekä mahdollisia virheitä. Tässäkin tilanteessa kokemus tuo hiljaista tietoa ja taitoa jota ei voi hankkia muuta kuin kokemuksella.

 

Mitä nuorilla on kokeneisiin verrattuna

 

Heillä on intoa, uusia näkökulmia, uteliaisuutta, tietoa uusista tekniikoista ja rohkeutta kaataa ”aitoja”. Joskus vain saatetaan liiassa innostuksessa törmätä jo kokeneempien tiedostamiin karikoihin. Jos ja kun nuoruus ja kokemus voidaan yhdistää, olisi se todella tehokas kombinaatio. Toki kantapään kautta oppiminen on hyvä keino, mutta miksi astua monta kertaa samaan "miinaan".

 

Mitä kokeneilla on nuoriin verrattuna

 

Se tietopankki, joka vuosien varrella on karttunut, on todella mittava. Sekä ulkoinen että sisäinen verkottuminen ovat jotain aivan muuta mitä nuorella. Entä ne synapsien kytkennät ja ”kovalevyn” tiedostot joita kokeneen aivoihin on vuosien mittaan tallennettu, mikä niiden arvo on? Haudataanko se hiljainen tieto kaikessa hiljaisuudessa?

 

Voiko vanha oppia?

 

Nuoren omaksumis- ja oppimiskyky ovat erinomaisia jos vain halua riittää. Vanhemmiten omaksumiskyky heikkenee, mutta se ei katoa ja kokemus korvaa sen mitä on menetetty. Vanhanakin voi oppia jos ei arkaile vaan tarttuu rohkeasti kiinni sarvista uutta. Koskaan ei ole liian vanha oppimaan uusia asioita, työtapoja ja työkaluja.

 

Kuinka saadaan paras esiin?

 

Se ei onnistu muuten kuin arvostamalla molempien vahvuuksia. Kuten olen aiemminkin todennut, molemmilla on annettavaa toisilleen. Liian homogeeninen työyhteisö voi olla mukava, mutta kokemuksen laajan skaalan omaava tiimi on tehokas ja tuottava. Myös motivaatio on ensiarvoisen tärkeää, ilman sitä ei mikään kombinaatio toimi.

 

Joten annetaan kaikkien kukkien kukkia.

 

 

 

Mitä kaikkea tienpäällä voi sattua?

 

1. Ensimmäinen kolari jossa olin mukana

 

Olimme serkkujen kanssa isämme kyydissä joskus 60-luvun alussa. Tullessamme Tuirassa Valtatielle Popedan kylkeen törmäsi toinen auto. Paksupeltisen Neuvostoauton sisällä jymähti voimakkaasti joka säikäytti pikkupojan. Ihmettelimme mistä se auto oikein tuli, kun meistä kukaan ei sitä huomannut. Osmo-serkku kävi tutkimassa törmääjän autoa ja hänen mielestään sen kaasupoljin oli juuttunut pohjaa. Isä ei valittanut koska toinen auto tuli etuoikeutettua tietä. Korjaamolla autoa hetken tutkittua korjaaja oli hakenut luudan, raottanut hieman verhoilua, työntänyt harjanvarren oven ja verhoilun väliin. Sitten hän oli vääntänyt voimakkaasti jolloin oli kuulunut kumea paukahdus lommon oietessa. Oveen ei jäänyt mitään merkkejä kolarista.

 

2. Ensimmäinen itse aiheutettu kolari

 

Vajaa vuosi ajokortin saamisesta, vuonna 1980, ajoin töistä kotiin perjantai iltapäivän paisteessa. Moottoritien liittymästä tultaessa totesin, että ehdin juuri ja juuri liikenne virtaan. Auto heittelehti hieman kevättalven liukkaalla tienpinnalla, mutta sain sen hallintaani. Vilkaisin peruutuspeiliin tarkistaakseni kuinka lähellä perässä oleva auto oli. Silloin heittelehtiminen uusiutui ja menetin auton hallinnan törmäten keula edellä alikulun kaiteeseen. Kävin tarkistamassa vahingot, ne olivat pieniä peltivaurioita.

 

Lähdin jatkamaan matkaa ja huomasin auton käyttäytyvän omituisesti. Pysähdyin lähimmälle huoltoasemalle ja kokeilin renkaiden kuntoa ja totesin niiden olevan OK eikä välyksiäkään tuntunut olevan.

 

Harmituksen vallassa ajoin suoraan pitkäripaiseen ja ostin pullon kirkasta. Kotia kohti ajaessa auto hyökkäili rattia kääntäessä aina ohjauksen suuntaan, muuten se kulki moitteettomasti. Kotona menin katsomaan tarkemmin missä vika ja huomasin renkaiden aurauskulman harittavan väärään suuntaan.

 

3-4. Pari lumen pöllähdystä

 

Kiireisesti lähtiessäni ja risteyksessä kääntyessäni kirjaston kirja putosi penkiltä. Oletin ajolinjan jo tien suuntaiseksi ja nappasin kirjan nopeasti ylös. Ei se aivan suora ollutkaan vaan hieman reunaa kohti ja pölähdin lumipenkkaan.

 

Kiire loppui siihen auton ollessa tiukasti juuttuneena syvälle lumeen ja ulos pääsy teki tiukkaa. Sain vänkärin puolen ovea sen verran raotettua, että pääsin ulos. Hain 100 metrin päästä kotoa lumilapion ja kaivoin pitkän aikaa ennen kuin auton pois isän suosiollisella avustuksella. Ainoat kolhut tulivat itsetunnolle.

 

Toinen pölähdys tuli jälleen moottoritien liittymässä. Kiihdytin vauhtia moottoritielle tullessani jo liittymän kaarteessa. Takavetoinen ja kevytperäinen auto pyörähti perä edellä lumiselle penkalle. Onneksi takaa ei tullut autoja ja sain sompailtua ajoneuvoni pois pinteestä. Omia taitoja ja auton rajoja tuli kokeiltua.

 

5. Ensimmäisen kerran törmäyksen uhrina

 

Tulin vuonna 1981 oikealta tasa-arvoiseen ja talviseen T-risteykseen kääntyen vasemmalle. Vasemmalta lähestyi auto jonka kuski teki paniikki jarrutuksen vaikka olin jo päässyt risteysalueelta suoralle osuudelle. Jos vastaan tulija olisi vapauttanut jarrun ja painanut kytkintä kulkuneuvon hallinta olisi palautunut. Näin ei tapahtunut vaan vastaantulijan auto luisui osittain kaistalleni kyntäen Opelin kylkeen ikävät jäljet. Syyllinen myönsi virheensä ja vein auton korjaamolle. Jossa sen vauriot korjattiin.

 

6-7. Pari läheltä piti tilannetta

 

Oli kiire hammaslääkäriin ja ajoin liikennevirrassa reipasta vauhtia Merikoskensiltoja kaupunkiin päin. Pokkitörmän liikennevalot olivat vihreillä ja tarkoituksena oli kääntyä oikealle Aleksanterin kadulle. Valot vaihtuivat oranssiksi ja oletin edellä ajavan auton jatkavan matkaa. Vilkaisin vielä valoja ja sen jälkeen edessä olevaa jonka perä lähestyi huolestuttavasti tämän pysähtyessä. Jarru pohjaan, mutta kostean asfaltin vaihtuessa liukkaaseen mukulakiveen vauhti ei juuri hiljentynyt. Törmäys tuntui väistämättömältä.

 

Toimin refleksien varassa, jalka pois jarrulta ja kytkin pohjaan. Ohjasin auton vasemmalle kaistojen väliin toivoen autojen etäisyyden toisistaan olevan riittävän mahtuakseni siihen. Ehdin vielä pelätä kolhivani kahta autoa oman lisäksi. Onnekseni rako oli juuri riittävä, eikä kolhuja tullut. En kehdannut jäädä siihen autojen väliin ylimääräisenä vaan  jatkoi matkaa päin punaisia. Pysäköidessäni auton sain elämäni ensimmäiset jälkivapinat.

 

Kajaaninkatua asemalle päin vasenta kaistaa pitkin edetessäni olin vaihtamassa keskimmäiselle kaistalle. Väli oli riittävä ja vilkaisin vielä takaa tulevaa ja ohjasin oikealle. Jono olikin hiljentänyt ja jälleen edellä olevan perä lähestyi uhkaavasti. Jälleen talla pohjaan eikä mitään vaikutusta aamun kostella mukulakivetyksellä. Jarru, kytkin ja ohjaus liike jolloin auto totteli, mutta sitten olinkin törmätä vasemmalla oleviin Oulun tuomiokirkon portaisiin. Sain oikaistua auton vältin molemmat törmäykset. Vierellä istuva vain huokaisi, että kuinka sinä teit tuon ja estit kolarit.

 

8. Törmäys liikennevaloissa

 

Joka keskiviikkoinen squash-vuoro oli takana ja matka kotiin edessä 1990. Pelihallin jälkeiset liikennevalot olivat vihreinä ylittäessäni risteystä ja päästessäni risteysalueelle valot vaihtuivat oranssiksi. Pelikaveri hihkaisi varoituksen jonka jälkeen tapahtui törmäys vasempaan etu lokasuojaan. Vastapuolen kuski hyökkäsi autostaan kirjoittamaan rekisterinumeroani ja tein saman.  Hän väitti minun ajaneen päin punaisia, minkä kiistin välittömästi. Pelikaverilla oli kiire backgammon iltaan ja poistuessaan hän huusi tulevansa todistamaan syyttömyyttäni jos on tarve.

 

Kolarin vastapuoli, ettei hän voi mitään kun sinulla on todistaja. Totesin, että minulle liikennevalot näyttivät vihreää ja sinä olit se joka ajoi päin punaisia. Pyysin kertomaan mitä hän oli miettinyt tehdessään tämän rikkeen. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän myönsi ajatelleensa juuri lääkäriltä saamaansa ikävää diagnoosia ja myönsi sitten olevansa syyllinen kolariin.

 

9. Oma syy

 

Lähestyin Linnanmaantietä Alakyläntien remontissa olevaa liittymää 1991. Edellä ajavaan oli sopiva etäisyys ja Alakyläntietä lähestyvä auto riittävän kaukana. Vilkaisin edessä olevaa, vielä vilkaisu vasemmalta tulevaan liikenteeseen ja  tietyömaahan. Jälleen oletukseni oli väärä painaessani kaasua, sillä edellä ajava arasteli eikä liittynyt sujuvasti liikennevirtaan vaan hiljensi vauhtiaan sillä seurauksella, että törmäsin vauhdikkaasti Fiatin perään.

 

Kuski oli lievässä paniikissa, mutta rauhoittelin häntä ja myönsin välittömästi syyllisyyteni. Tokihan tällainen töppäys harmitti, mutta minkäs teet.

 

10. Auton kunto

 

Tulin työkomennukselta Pieksämäeltä 1992 ja kyytiläinen kysyi Suonenjoella, että mitä nuo tiensaumat oikein ovat? Vilkaisin tietä ja aloin kertoa niiden merkityksen, kun edellä ajava jono hiljensi voimakkaasti. Tehokas jarrutus kostealla tiellä jolloin auto alkoi heittelehtiä. Tein korjausliikkeitä, mutta auto käyttäytyi kuin kenguru, olin välillä vastaan tulevien kaistalla ja sitten oikeanpuolen pientareella. Lopulta kierähdin perä edellä olevaa autoa hipoen vastaantulevan liikenteen välistä vasemmalle puolelle ojaa perä edellä.

 

Tilanne oli todella nopea ja erittäin vaarallinen. Ihme kyllä en saanut minkäänlaista vapinakohtausta. Työnsin auton ojasta avuliaan henkilön avustuksella. Kyydissäni oleva erittäin puhelias henkilö oli täysin hiljaa Kuopioon saakka.

 

Syynä auton hallitsemattomuuteen olivat, hieman puoltavat jarrut, kuluneet renkaat ja iskunvaimentajat jotka eivät olleet enää parhaassa terässä. Ouluun tullessani vein auton välittömästi huoltoon ja laitatin nämä asiat kuntoon. Sen jälkeen olen aina huolehtinut, että nämä kolme kohtaa ovat vähintäänkin hyvässä kunnossa. Ei riitä, että ne toimivat kohtuullisesti normaalitilanteissa, sillä vasta ääritilanteissa niiden toimivuus mitataan.

 

Varkaat ja vandaalit

 

Autostereoiden useamman varkauden jälkeen hankin irrotettavan ja mukaan otettavan mallin. Olin kyläilemässä Oulun keskustassa 1993, otin stereot matkaan jättäessäni auton parkkiin tien varteen.

 

Vilkaisin aamulla ikkunasta enkä nähnyt autoani. Ihmettelin, että tuohonhan minä sen jätin. Vedin vaatteet päälle, stereot kainaloon ja lähdin etsimään autoa. Siinä, mihin olin jättänyt auton, oli nyt tyhjä olutpullo.

 

Jatkoin lähellä olevalle poliisiasemalle. Tehdessäni ilmoitusta varkaudesta, totesin poliisille, että eilen minulla oli auto, mutta nyt minulla on vain tämä ja kerroin autoni rekisterinumeron. Sain täytettäväkseni kaavakkeet, joita tutkiessani poliisi tuli varmistamaan vielä rekisterinumeroa.  Hän kertoi autollani liikutun Simpsin kaupunginosassa jossa oli tehty automurtoja. Virkavalta uskoi, etten minä ollut osallistunut moisiin puuhiin.

 

Vajaan viikon kuluttua Haukiputaan poliisista ilmoitettiin auton löytyneen Vittakankaan soramontuilta poltettuna ja haulikolla rei'itettynä. Se kuskattiin romuttamolle jossa kävin sitä vielä vilkaisemassa. Se oli todella murheellinen näky.

 

Vakuutustarkastaja oli vielä tiukkana ja halusi käydä tarkistamassa tilanteen. Myöhemmin hän soitti tiedustellen, että saako auton paalata. Toki sen sai, eihän sillä ollut enää mitään käyttöä.

 

11. Ojan pohjalla

 

Menikin muutama vuosi ilman havereita. Sitten ensimmäisenä työpäivänä 2003 matkalla uuteen projektiin osui ja kolahti. Parisataa metriä kodista 90 asteen mutkassa vasemmalle se tapahtui. Kiinteistöhuollon pakettiauto tuli vauhdilla -30 pakkasen kovaksi liukastuttamaan mutkaan ja rysäytti suoraan vasempaan kylkeen ja runnoi autoni ojan pohjalle. Pääsin juuri ja juuri ulos takaovesta ja suomensin sen jälkeen pakettiauton kuskille, että miten sinä tuolla tavalla törmäilit. Hälytin paikalle poliisit jotka puhalluttivat molemmat ja kirjasivat tapahtumat ylös.

 

Olin unohtanut siinä hässäkässä sammuttaa auton ja vaimon tullessa katsomaan tilannetta hän huomautti asiasta. Sammutin auton tilasin hinausauton. Sen tullessa ja vetäessä auton pois lumipenkasta huomasimme siellä öljyläikän. Ilmoitin siitä Opelin korjaamolle.

 

Korjaus kesti luvattoman kauan ja kävimme välillä katsomassa tilannetta. Auto oli autoliikkeen pihalla sen ovet olivat raollaan ja sen sisään oli tupruttanut melkoisesti  lunta.

 

Lopulta korjaus valmistui ja kävin hakemassa auton jonka käynti oli todella epätasaista. Soitin autoliikkeeseen josta kehotettiin tuomaan se takaisin. Kun vein auton tarkastukselle, siellä todettiin venttiilin palaneen ja remontti maksaa noin 1300€. Ihmettelin ja kysyin, että eikö se mene vakuutuksen piikkiin. Heidän mielestään ei mene.

 

Soitin vaimolle ja pyysin tiedustelemaan, paljonko venttiiliremontti maksaisi paikallisessa korjaamossa. Kohta vaimo ilmoitti, että Huoltopalvelu Karppiselta oli todettu, että auton käydessä kallellaan öljypinta nousee venttiilien tasolle jolloin siihen tulee karstaa eikä venttiili sulkeudu kunnolla ja se palaa. Vakuutuksen täytyy korvata korjaus. Autoliikkeessä se todettiin mahdottomaksi.

 

Tiedustelin vakuutusyhtiöltä voiko auton hinauttaa Haukiputaalle ja se onnistui. Kiitos Karppisen meille ei tullut mitään kuluja korjauksesta vakuutuksen korvatessa ne. Kävin vielä Opelin liikkeessä ihmettelemässä heidän toimiaan, mutta vastaukset olivat samaa luokkaa. Sen jälkeen en huollattanut tai korjauttanut autoani siellä vaan käytin Huoltopalvelu Karppista korjausta tai huoltoa tarvittaessa.

 

12. Työpaikan auto ja kiihdytyskaista

 

Talvella 2005  töistä tullessa kiihdytin moottoritien rampissa. Samalla hetkellä liittymän ohitti tukkirekka jonka vuoksi pakkaslumi pöllysi voimakkaasti. Kiihdytin vauhti päästäkseni liikennevirtaan jolloin huomasin tuprakan keskellä pyörivän jotakin, aivan kuin poliisin nauhaa. Nehän olivatkin rekan kuormasta pudonneita koivutukkeja. Väistin ensimmäistä tukkia oikealta ja toista vasemmalta puolelta. Ensimmäinen väistö onnistui hyvin, mutta toiseen törmäsin osittain ja eturengas tyhjeni.

 

Siinä tienvarressa sitten taiteilin tunkin kanssa ja ensin se lipsahti tehden pienen jäljen auton kylkeen, mutta sitten sain auton ylös ja vaihdoin vararenkaan. Soitin myös poliisille, vaikka en uskonut niiden saavan onnettomuuden aiheuttajaa kiinni. Muutama muukin auto törmäsi vauhdikkaasti tiellä oleviin tukkeihin, mutta he jatkoivat törmäyksen jälkeen matkaa. Tien varteen pysähtyi muutama autoilija heittelemään tukkeja tienvarteen.

 

Vaihdettuani renkaat poliisista soitettiin, että rekka oli pysäytetty muutama kilometri myöhemmin ja he pyysivät tulemaan heidän luokseen tekemään ilmoitusta.

 

Rekkakuski/-yrittäjä ei halunnut tehdään vahinkoilmoitusta vakuutusyhtiöön vaan hän maksoi mieluummin korjauskulut itse.

 

Auton vauriot olivat, oikea etuvanne uusittiin ja vasenkin oli saanut sen verran kolhuja, että se vaihdettiin. Aurauskulmat säädettiin sekä ”pohjapanssari”, tai muovihan se on, vaihdettiin. Suoritusta korjauskuluista sai useamman kerran  pyytää kuljetusyrittäjältä.

 

No ongelmat eivät loppuneet siihen, sillä auton ajo-ominaisuudet heikkenivät. Käytin sitä ohjauskulmien tarkastuksessa ja niiden piti olla kunnossa. Seuraavana kesänä vaihdatimme uudet kesärenkaat ja ongelmat vain pahenivat. Työkaverin ollessa ajovuorossa, hän väisti vasemmalle kääntyvää tien oikean reunan kautta ja auto meinasi sännätä ojaan. Käytimme  sitä jälleen Raahen Pörhöllä aurauskulmien mittauksessa ja säädöt olivat kohdallaan. Epäilimme renkaita ja valitin rengasliikkeessä, he hieman hymyilivät. Esitin mittaustulokset ja lähtivät koeajolle. Palattuaan koeajolta he olivat huomanneet saman ja vaihtoivat toisen merkkiset kumit alle.

 

Ajo-ominaisuudet paranivat hiukan, mutta pientä ongelmaa ohjauksessa silti oli. Vapaapäivänä vein auton Oulun Pörhölle ja kas kummaa, aurauskulmat olivat pahasti pielessä. Säätöjen jälkeen Seatin mainiot ajo-ominaisuudet palautuivat. Ilmeisesti Raahen Pörhön mittalaitteiden kalibrointi oli laiminlyöty.

 

 13. Parkkipaikalla

 

Kauppareissulla lähdin parkkiruudusta kääntyen oikealla päästen hädin tuskin matkaan kun kolahti. Eräs nainen pamautti parkkiruudusta suoraan oikean eturenkaan ja oven väliin. Tilanteen varmistamiseksi kutsuin paikalle poliisin.

 

Virkavallan saavuttua paikalle he mittailivat hetken ja totesivat syyn olevan molemmissa! Siis mitä? Kumpikin ottaa syyn omille niskoilleen koska parkkipaikalla sattuu eniten pieniä peltikolareita joissa syyllisyyden selvittäminen on vaikeaa.

 

No miksi he päätyivät tähän ratkaisuun? Koska olin liikaa toisen vastaantulevan kaistalla! Hämmennyin niin, etten hoksannut kysyä kuinka herra poliisi lähtee parkkiruudusta koukkaamatta hiukan vastaantulijan kaistalle? Sehän on sula mahdottomuus kapeilla väylillä ruttaamatta omaa kylkeä sekä viereisen parkkiruudun autoa.

 

Poliisien lähdettyä, totesin vastapuolelle, etten hyväksy poliisien ohjetta, koska minun kylkeen ajettiin parkkiruudusta. Jos hän ei ota syytä yksin kantaakseen menen vaikka oikeuteen jossa molemmat voivat hävitä. Hän ei menetä enempää ottaessaan syyn niskoilleen yksin, meidän molempien ottaessa menetän myös minä bonukseni. Hän aikoi miettiä yön yli.

 

Vasta autokoulun käynyt tyttäreni totesi autokoulussa opetetun, että parkkiruudusta tulijalla on vastuu ja jos hän ajaa jonkun kylkeen on myös syyllinen. Vastapuoli suostui ehdotukseeni ja myöhemmin myös vakuutusyhtiö piti asiaa täysin selvänä ja naista syyllisenä.

 

Täytyy sanoa, että tällä kertaa olin todella pettynyt poliisin toimintaan.

 

Vilkasliikenteisellä Pohjantiellä sattuu ja tapahtuu

 

Vaimoa kohdeltiin kaltoin moottoritiellä 2012. Laanilan liittymän kohdalla edellä ajavat kolaroivat ja hän sai pysäytettyä kohtuullisen uuden automme. Helpotuksen huokaus ei kestänyt pitkään kun jo takaa tultiin 80km/h peräkonttiin. Oli ollut melkoista haipakkaa, onneksi säästyttiin pahemmilta loukkaantumisilta. Qashqain kolariturvallisuus tuli testattua ja hyväksi todettua. Auto meni lunastukseen ja vaimo selvisi pienillä säryillä sekä aavistuksellisilla ruuhka-ajan peloilla, jotka ovat pääosin jo hellittäneet. 

 

Lähellä kotiakin voi sattua

 

Vaimo ehti 500 metriä kotoa kun pihalta peruutettiin auton vasempaan etukulmaan. Nuori vasta ajokortin saanut poika oli lähdössä ajelulle isänsä autolla. Matka tyssäsi siihen ja vaimo soitti minulle ja poliisille. Säikähdin ja veivasin niin nopeasti kolaripaikalle kuin  polkupyörällä pääsi. Siitä selvittiin pelkällä säikähdyksellä ja pienillä pelti vaurioilla. Poikaa nolotti ja lohduttelimme häntä, että sitä sattuu ja onneksi selvittiin näin vähällä. Vaimokin pääsi jatkamaan matkaa Seinäjoelle lastenlapsien kanssa.

 

 

 

Seuraa 

Elokuvahullu senioritubettaja joka kirjoittaa on aloittanut eläkkeellä myös yritystoiminnan. Youtubessa on omaa videomateriaalia kuudelta eri vuosikymmeneltä, jonka uskon olevan harvinaista myös globaalisti.

Kirjoituksia on syntynyt kaikesta mikä kiinnostaa samoin kuin videoita joita on kertynyt jo yli 500 ja reilut 1,2 miljoonaa katselukertaa.

Blogiarkisto

Kategoriat