Tällä viikolla olen lueskellut kirjoja. Toinen liittyi vahvasti sukututkimukseen ja kertoi myös minun sukuni henkilöiden vaiheista. Toinen ei varmaankaan liity millään tavalla sukuuni, mutta kosketti aikalaiskuvauksensa ja kauniin kielensä puolesta. Aloitetaan jälkimmäisestä.

Varasin Jukka Viikilän palkitun ja kehutun teoksen Akvarelleja Engelin kaupungista jo viime syksynä kirjastosta. Sain sen vihdoin käsiini tällä viikolla ja vaikka kirja olisi ehdottomasti vaatinut aikaa, viipyilemätöntä otetta ja sielukkaiden rivienvälien tulkintaa hotkaisin sen yhdessä illassa. Tykkäsin kirjasta kovasti.

En ole koskaan asunut Helsingissä ja nuorena kävin siellä vain satunnaisesti. Minulla on toki monen muun suomalaisen lailla lapsuudestani mielikuvia Helsingin rautatieasemasta (erityisesti sen alla olevista tunneleista, jotka olivat mielestäni jännittäviä), Senaatintorista ja kirkon portaista, sekä vilskeisestä Kauppatorin alueesta, jonne näkyivätkin jo useimpien Helsingin vierailujeni pääkohteet eli ruotsin laivat. Myöhemmin kun matkailin itsekseni Helsinkiin nuoruusvuosina, syynä olivat yleensä pikaiset shoppailut jossakin, mitä ei kotikaupungista löytynyt, tai treffit jonkun pääkaupungissa asuvan kaverini luona. Sittemmin Helsinkiin alkoi yhä useammin kutsua työ: satunnaiset seminaarit esimerkiksi opetushallituksen tiloissa ja marssin Hakaniemen suunnalle joskus kartan kanssa suunnistaen, myöhemmin (vasta viime aikoina) jo varmoin askelin. Vuodesta 2010 olen käynyt Helsingissä säännöllisesti oppikirjaduunien takia ja silloin olen taivaltanut kiireisesti Otavan hienon graniittitalon uumeniin, suorinta reittiä rautatieasemalta ja takaisin. Sitten vuodesta 2014 tietokirjani kirjoitusvaiheet kuljettivat minua usein Kansallisarkiston paikkeille. Aloin saada samalla tuntumaa Engelin visiosta Senaatintorin vaiheilla. Nyt kun olen reilun vuoden kulkenut työn takia Helsinkiin viikottain olen päässyt rakastumaan Senaatintorin ja Kruunuhaan kulmiin niin voimallisesti, että se yllättää minut itsenikin. Täysin epähelsinkiläisen tampereensavolaisen.

Jos kuljet viikottain rautatieasemalta kohti kirkkoa, saavut Senaatintorille ja näet sen lumisena, hiljaisena, auringon noustessa, auringon jo laskettua, turisteja pullistelevana, eristettynä koska kuvataan mainosta tai dokumenttia, pienten koululaisten laskiessa kirkon portaita, japanilaisten vetäessä selfietikkuja esiin, paahteisena kesäpäivänä kun kaikki syövät jäätelöä ja pimeänä marraskuun aamuna kun tuuli ruoskii kaulahuiviasi mukanaan - niin jonakin sellaisena päivänä saatat laillani rakastua Helsingin paraatimaiseen julkisivuun. Rakastan sen monumentaalisutta, suuruutta, puhdasta valkoisuutta, historiallisia muotoja ja mittakaavaa. Useimpina aamuina on pakko ottaa valokuva, ihan itseäni varten tai snäppiin, laskea portailla Helsinkiin tutustumisensa ensiaskeleita ottavia turisteja. En pysähdy, mutta katselen mieli ja aistit avoinna ympärilleni. Työmatkani jatkuu kirkon ohi kohti Valtioneuvoston palatsin muhkeiden seinustojen ohi aina Ritarihuoneelle. Vielä vilkaisu vasemmalla Suomen Kirjallisuuden Seuran upeaa julkisivua kohti ja niin, olen töissä, ovi auki ja portaisiin.

Varsinkin suosikkihetkinäni, pimeinä talven kuukausina, joina aurinko on juuri nousemassa tai laskemassa, Senaatintori on parhaimmillaan. Silloin aivan varmasti haluaisi palata jonnekin sadan vuoden taakse, menneeseen Helsinkiin. Ilokseni myös Viikilä on kirjassaan usein pimeän, kylmän ja tuulisen Senaatintorin paikkeilla.

Viikilän kirja tutustuttaa sinut arkkitehti Engeliin, jonka visiota Helsingin rakentumisesta kirja seuraa. Jotakin on jo menetettyä, mutta josta saa kiinni. Kirjan alussa kuvataan esimerkiksi päivää meren jäällä: Tänään olimme Ehrenströmin kanssa ampumassa susia meren jäällä. Sain harhailevan suden tähtäimeeni laakealla aavalla, josta mihin tahansa suojaan oli toivoton matka. Aseeni kantomatkan raja oli suden alkukantainen unelma, niin kuin etääntyvän laivan lyhdyt veden varaan joutuneelle. Susi katsoi minua alta kulmain, lajinsa syvyydestä, jossa sen yksilökohtaisella häviämisellä ei ollut suurta merkitystä. Ehrenström oli parin sadan kyynärän päässä huutelemassa. Kun en ampunut sutta -- hän päätti toimia itse. Laukaus ei mennyt kaukaa ohi kehostani, mutta siinä susi kiemurteli selällään, ja sen jalat juoksivat kun ylösalaisessa maailmassa. Kun Ehrenström sitten tuli luokseni, sanoin ettei pyssyni toiminut, jolloin hän otti aseen kädestäni ja ampui sillä summamutikassa aavalle. Toivottavasti ei ollut hiihtäjiä, sanoi sitten. Kävelimme puhumattomina takaisin rantaa. Satamalaatan kohdalla jää oli kirkasta ja pohjassa näkyi kauppa-aluksen hylky. Etkö voikin kuvitella tämän tapahtumasarjan, kuin itse olisit ollut sitä seuraamassa? 

Olen itsekin käyttänyt opetuksessani Engelin päiväkirjamerkintöjä, jotta oppilaat saisivat tuntumaa mitä Engelin päässä mahtoi muhia lukuisina Suomen vuosinaan. Viikilä on puhaltanut niihin kyllä lisää sielua, joskus myös itseironiaa ja huumoria. Hänen Engelinsä pohtii esimerkiksi miksi hänen muotokuvastaan tuli niin vakava. Voisin kuvitella, että tämä murhe olisi ollut muillakin aikakauden virkamiehillä (olisi ainakin ollut syytä, kuvista päätellen). Omaan työhönsä Engel suhtautuu joskus myönteisesti, joskus ei: Tälläisen painajaisen sain nyt osakseni. Kirkon edustalle piirtämäni päävartio aiotaan keisarillisella käskyllä purkaa ja tehdä tilalle leveät monumentaaliportaat. Ne aikovat sittenkin puuttua kirkkoni rakentamiseen. Ja millä tavalla! Portaiden ja torin liittäminen toisiina on ajatuksena minulle vaikea. Komitea taas kokee vaikeaksi rähinöitsijöiden ja kirkon likeisyyden. Sanoisin, että mielummin syntisten huuto kuin portailla istuskelevat joutilaat. No, nykyisin ne joutilaat siellä portailla elävöittävät vain tienoota mukavasti.

Viikilän Helsingistä sukelsin sitten savolaiseen kylämaisemaan. Sain samalla kirjastoreissulla mukaani Arvo Soinisen kirjoittaman Rantasalmen historian vuodelta 1954. Kirja käy huolekkaasti läpi asutusta, maanviljelystä, kirkkoa ja sotatapahtumia. Minulla on kirjaa selatessani kuitenkin toiveissa löytää jälkiä esivanhemmistani, joista osa on asunut Rantasalmella.

(Kuvassa maalaistalo Rantasalmelta, kuvaaja Matti Poutvaara, kokoelmat: Finna).

Ensimmäinen maininta löytyy sivulta 218 kun yhdeksäs isoisäisäni Konrad von Vegesack on muuttanut Rantasalmelle Baltiasta. Hän aiheuttaa tietenkin pahennusta. Ensinnäkin hän on niin köyhä, ettei hän pysty suorittamaan koko ratsupalvelustaan. Seuraavaksi kapteeni Vegesackia epäillään siitä, ettei hän olekaan aatelinen. Paikallinen väki nimittäin on erittäin tarkkana kirkon istumajärjestyksestä ja kirkon riveissä kytee epäilys, ettei kaukainen esi-isäni olekaan ihan sitä, mitä hän väittää olevansa. Vegesack kyselee tukea veljeltään, joka on kauppiaana  Riiassa, mutta asiaan ei saada selvyyttä. Näyttää siltä että istumasijoitus kirkossa on heikentynyt tämän jälkeen. Lisäksi samaisen kapteeni Vegesackin mainitaan myös tulleen kirkkoon humalassa ja häirinneen saarnaa. Jaaha.

Seuraava sukulainen mainitaan sivulla 254, kun Heikki Ronkainen, syntyisin Juvalta (ja seitsemäs isoisäni), on hoitanut erästä rantasalmelaista naista, joka oli heinäpellolla saanut viikatteesta pahan haavan jalkaansa, osittain voiteella, osittain lukemalla, joutui hän noituuden harjoituksesta syytteeseen. No niinpä tietenkin. Olen aiemmin kirjoittanut toisessa bloggauksessa toisesta sukulaisesta (täällä), jota myös pidettiin noitana. Näitähän nyt näyttää riittävän!

Kun tämä Ronkainen sitten tuli oikeuden eteen jonkin verran humalassa, saatiin hänet lukemaan loitsunsa, joka oli eräs vanhimmista tunnetuista toisinnoista raudan luvusta. Ruotsalaisen kirjurin käsissä se sai seuraavan muodon: O sinä Rauta Rauka ettsä silloin suuri ollut, etkä Suuri etkä Pieni, qwin sinä Maitona makasit, nouren neitosen nisäsä, Caswanen Cailaloisa, hän lypsi maalle maitoiain, nittulle nisuxiain, pellolle peruxian, siitä ättä syndy synti. Siki Sikimen. --Keskeä kiwittomax, Neity Maria Emoinen, puhalla sulalla suula, Lewoilla lepoille, Lesuxell on sanat, sulemat, kipeillen woitemixi, Wammoille parandimixi, haawoin suun sulamixi, Raudan kielen Kettimixi, Kulla haavan suun sitaisin, Kulla Ketin raawan Kielen, Keskeen Kiwuttomaxi, alla aina terweexi, Kulla itse luoja woittion. Pirulaisen piinattu, pahan wallan  waiwattu, tehkön Yölen tervehixi, päiwän imandexi.

Ronkaisen todettiin harjoittaneen taikauskoa ja aiheuttaneen pahennusta. Hän sai pitää henkensä, mutta tuomittiin suuriin sakkoihin ja julkiseen kirkkorangaistukseen.

Oletin erässä aiemmassa bloggauksessa (täällä) että aatelissukulaiseni ei ehkä olisi kovin paljon kärsinyt isovihan vuosista. Olin tietysti väärässä. Sivulla 263 kerrotaan että jo mainitun Vegesackin lesken emännöimä Lankilan kartano olisi ryöstetty täysin ja kaikki omaisuus menetetty. Venäläiset myös repivät rakennuksia ja aitoja polttopuiksi. Ryöstön ja hävityksen jälkeen rantasalmelaisille iskettiin vielä tuntuvat verot, joiden kantamisessa noudatettiin kaikenmoista mielivaltaa. Myös siveellinen elämä kärsi miehityksestä pahoin. (Kirjoittaja ei mainitse nimiä, mutta nostan mielessäni jo käden pystyyn, varmasti on minun sukulaisiani kunnostautunut tässä jollakin tavalla).

Jatkan rantasalmelaisten kanssa vielä varmaan tulevaisuudessa, sillä pari kirjaa on odottamassa.

Lisäksi olen saanut käsiini isoisäni, pontikankeittäjän, tuomiokirjat, ja ne vasta olivatkin ankeaa luettavaa. Palaan niihin lähiviikkoina.