Kirjoitukset avainsanalla sukututkimus

Sukutukimuksesta sanotaan, että siinä palataan juurille. Tarkoittaako juurille paluu kotiin menemistä? Mitä jos ei tunne juuriaan, tai tietää vain osan, voiko silloin löytää kotiin? Vai onko koti siellä missä vietti lapsuutensa, kävi koulut ja maisteli ensimmäiset jäätelötötteröt, leipoi hiekkakakut? Vai sielläkö missä suku on asunut, missä hautausmaan kivistä tavaat tutut nimet, kiveen hakatut? Nuorena tuntemaani juurettomuuden tunteeseen sukutukimus on antanut välineitä. Identifioin nykyisin itseäni esivanhempieni kautta ja yritän hakea heistä apua itseni ymmärtämiseen. 

Mitä jos ei pääse enää sinne kotiin, juurilleen, se on menetettyä, taakse jäänyttä elämää? Pitäisi tyytyä tähän, nyt, näin. Voiko sellaiseen tyytyä ja olla kokonainen? Ovatko juuret vain yhdessä paikassa, vai voivatko ne olla siellä ja täällä? Esivanhemmatko ne juuret istuttivat? Heitä on kyllä aikamoinen joukko:

Ja minun esivanhempani eivät ainakaan ole kaikki samasta paikasta. Edes samasta maasta. Eivät samanlaisia. En tunne heitä nimeltä kaikkia, enkä varmaan kaikilta ole edes perinyt mitään. Olen syntynyt ja asunut samoilla seuduilla kuin kolme isovanhempaani, neljäs lienee syntynyt Karjalassa, rajan tuntumassa. Se tuntematon kiinnostaa tällä hetkellä tietenkin eniten. 

Minulla on pääasiassa hataria tietoja, niitä pappien ja ruustinnojen koukeroisilla käsialoillaan, varmaankin kynttilänvalossa kirjaamia merkintöjä edeltävistä polvista. Koossa on kolmisensataa isovanhempaa, osa linjoista vie kauas, osa töksähtää alkuunsa. Moni ei läpäisen isovihan väkivaltaisia vuosia, epäjärjestykseen ja kaaokseen ovat kadonneet kaikki merkit niistä miehistä ja naisista. Isoviha oli pahimmillaan toki läntisessä Suomessa, mutta kyllä se sekoitti Savonkin erämaat. 

Osa esivanhemmistani ei varmaan olisi voinut ikäpäivänä kuvitella, että hänestä ja jostakin toisesta saman ajan ihmisestä jää jälkiä sellaiseen naiseen, joka elää satojen vuosien päässä tulevaisuudessa vuonna 2016 ja miettii meitä.

Otetaanpa esimerkiksi Catharina Helena von Vegesack, joka syntyi noin vuonna 1690 Rantasalmella ja kuoli vuonna 1776. Catharina on isoisoisoisoisoisoisoisoäitini eli vain yksi niistä yli viidestäsadasta samaan aikaan eläneestä esivanhemmastani. Hänen isänsä oli tullut Rantasalmelle Saarenmaalta ja Catharinan äiti puolestaan oli syntynyt Lankilan kuninkaankartanossa Rantasalmella. Siellä taisi Catharinakin elää suurimman osan elämästään. Catharina avioitui Narvan linnassa vuonna 1685 syntyneen Johan Petterson Baggen kanssa ja he saivat ainakin neljä lasta. He kuulostavat hienolta väeltä, oikeita aatelisia. Catharinan suvulla on oikein vaakunakin. Toisaalta ajat ovat olleet kovat, isoviha on vienyt väen piilotorppiin, metsiin ja pimeisiin luoliin, minne viholaisen aseet eivät ulotu. Suomen historian karmeimman vaiheen aikana ainakin nämä esivanhempani ovat eläneet ilmeisesti turvassa kartanossaan, siitä kertoo Catharinan pitkä ikäkin. Rantasalmella muuten on edelleen Lankilan kartano, tosin Catharinan jälkeen rakennettu.

Samaan aikaan, noin viidenkymmenen kilometrin Catharinasta on asunut toinenkin kahdeksan polven takainen isoäitini. Hän oli varsinaisen suursuvun kantaisän, Petteri Pöyhösen, vaimo nimeltään Helka Turakainen. Helka on ollut kotoisin Juvan Hatsolan kylästä ja kuoli vuonna 1724. Isovihan vuodet ovat raivonneet Juvalla niin, että väestökirjanpito on lakannut pitkäksi ajaksi. Vuonna 1722 ensimmäisissä kirjallisissa lähteissä Juvalta kurimuksen jälkeen, Petteri on asunut Juvan Vuorenmaan kylän ainoassa talossa ja myöhemmin hänet on haudattu kirkon lattian alle. Helkalla oli Petterin kanssa ainakin kolme lasta. Hekin ovat olleet arvostettuja, sillä kumpikin haudattiin merkintöjen mukaan juhlavin menoin, mutta jos he ovat elämänsä aikana Catharinan kohdanneet, he ovat varmaan kumartaneet syvään. Ovatko he kohdanneet, heidän välillään näyttää olleen vesistöä, joten mahdollista se on? (Olisipa aikakone, tulee taas kerran toivottua...) 

Mitä heistä on jäänyt jäljelle, minuun?

Kun haen dna-serkkuosumistani (FTDNA, 23andMe) näiden kaukaisten isoäitieni jälkeläisiä, löydän:

von Vegesack: 2 osumaa

Pöyhönen: 39 osumaa

Bagge: 11 osumaa

Turakainen: 2 osumaa

Niin, minähän sanoin että Pöyhöset ovat iso porukka! Mutta tämä todistaa sen, että jotakin pientä minä vielä näistä kaukaisista isonvihan vuosina eläneistä esivanhemmistani kannan mukanani omassa DNA:ssa. Catharina ja Helka, te olitte ja elätte edelleen.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

UUTTA TIETOA tähän etsintään liittyen: (päivitetty 30.11.2016) Kuvan nainen lienee työskennellyt Viipurin sotasairaalassa (Viipuri 64. Sotasairaala) ainakin vuonna 1942, ehkä myös vuonna 1943! Hän on saattanut olla esimerkiksi lottana siellä. Tunnetko sinä ketään, joka työskenteli siellä samaan aikaan, tunnistaisiko tämä henkilö kuvan naista/lasta?

ALKUPERÄINEN BLOGGAUS:

Tällä viikolla olen blogissani kadonneiden jäljillä. Olen pitkin syksyä saanut paljon yhteydenottoja ihmisiltä jotka etsivät kadonnutta, karannutta, pois vietyä, ehkä jopa kuollutta sukulaista. Etsiessäni omaa isoisääni, pidin toimintaani melko marginaalisena puuhasteluna, johon moni ei voine samaistua ja olen yllättänyt miten moni muu etsii myös. Olen kykyni mukaan yrittänyt auttaa, usein se ei ole paljon, mutta jotakin sentään olen oppinut omasta "pään hakkaamisesta seinään" kuten useampikin ystäväni on toimintaani kuvaillut.

Lupasin hiljattain auttaa erästä henkilöä hänen etsinnöissään. En voi kertoa taustoista paljoa, osittain siksi, että paljon on epävarmaa, osittain hienotunteisuudesta etsittäviä kohtaan. Etsintä on melkoisen kimurantti lähtökohdiltaan: meillä tuo kaunis ja lämmin valokuva (yllä), jossa nuori äiti on poikansa kanssa. Poika seisoo tomerasti äitiin nojaten ja heidän väliltään aistii sitä äidin ja lapsen yhteyttä, jonka tunnistaa lukuisisista valokuvista, maalauksista, korteista ja kirjoista. Kuvan aihe on yksi taiteen yleisimmistä aiheista: äiti ja lapsi. Äiti on asunut Suomessa jatkosodan vuosina ja kyllä, oletan hänen olevan suomalainen, tällä hetkellä oletan kuvan otetun läntisessä Suomessa: Hämeessä, Satakunnassa, Pohjanmaalla..? Poika lienee syntynyt Suomessa joko vuonna 1943 tai todennäköisemmin vuonna 1944. (On pieni mahdollisuus, että nainen on karjalainen, tai jopa inkeriläinen.) Arvioisin naisen olevan noin parikymppinen, eli hän lienee syntynyt 1920-luvulla ja poika on kuvassa ehkä noin puolivuotias, ehkä hieman vanhempi.

Etsijä on sukulainen, mutta henkilö, joka olisi osannut kertoa kuvan ihmisistä enemmän, on jo kuollut, eli on ollut etsijän isovanhempi. Etsijä asuu lisäksi ulkomailla, eikä osaa suomea, joten siksi lupasin tehdä sitä "levitystyötä" johon normaalisti olisin kannustanut häntä itseään. Etsijä toivoo perheensä kanssa löytävänsä pojan, nykyisin varmaan noin seitsemänkymppisen miehen, jotta voisi kertoa hänelle, että heitä on täällä ja he ovat pojan sukua, jos hän haluaa heihin tutustua. Poikaa ei ole unohdettu, mutta hänen äitinsä on ehkä jo kuollut, tai olisi nyt sellainen tuikkivasilmäinen ysikymppinen.

Jaoin kuvaa omalla Facebook-sivullani ja levitin sitä myös Twitterissä, jossa se saikin paljon apua kanssatviittaajilta. Taisi olla koskaan eniten retviitattu tviittini. Tulkitsen tämän niin, että ihmiset haluavat auttaa ja tuntevat sympatiaa sukulaisiaan etsiviä kohtaan. Facebookissa on oikein useita sivustoja, joissa voi etsintäänsä hakea apua. On erinomaisen vilkas "Harrastuksena sukututkimus" jossa sain mielestäni todella kiinnostavia kommentteja kuvasta. Sillä juu, kun tietoja on vähän: kuvantulkintaa pitää harrastaa syvällisesti.

Itsehän ihmettelin ensimmäisen kerran kunnolla kuvaa katsoessani muutamia seikkoja. Ehkä sinäkin kiinnitit niihin huomiota? Onko ovi taustalla tyypillinen? Portaat ovat hyvin kuluneet. Entäs tuo ikkunapielus, onko se tavanomainen? Naisella näyttää olevan myssy päässään, eikös tuolloin käytetty huivia, vai onko se baskeri, kuten joku fb-kommentoija ehdotti? Naisen liivi kuitenkin puhututti kommentoijia eniten: onko se norjalaistyyppistä kirjontaa? Kansallispuku? Muita kommentteja: talo on rakennettu hirsistä, joten ei voi olla mikä tahansa parakki. 

Eräs kommentoija huomaa, että naisen nimettömässä on ollut sormus ja hän on pitänyt sormusta myös ehkä keskimmäisessä sormessa, kesäaikana. Onko nyt syksy? Kuvassa sormusta ei näytä enää olevan, miksiköhän? Jos hän olisi karjalainen, eli ortodoksi, sormus pitäisi olla oikeassa kädessä? Lapsen puseroa arvellaan teollisesti valmistetuksi, oliko se tuolloin yleistä? Pojan sukatkin näyttävät uudenkarheilta, onhan niissä vielä langanpätkätkin näkyvissä. Entäpä pojan hattu, vai lippis? Oliko niitä käytössä pojanpalleroilla jatkosodan aikana? Paljon huomioita, osa varmasti vähemmän relevantteja, mutta tuumailen niitä nyt etsijän kanssa. (Kiitos paljon kommentoijille!)

Eräs kommentoija tiivistää myös "Meidän navetta tuli justiinsa tuollainen ovi, siinä oli kylläkin takosaranat ja lapinsalpa, siskot teki noita kukkia ohuesta villalangasta villalankalenkkiä viäriviäreen ja kas terälehti oli Kurulaisessa torpassa". Niin, ehkä kuvassa ei ollutkaan mitään eksoottista.

Onneksi kuva ei sentään ole ihan ainoa johtolanka, lisää tietoa on todennäköisesti, toivottavasti, löydettävissä arkistojen kätköistä, jonne olemme laittaneet jo pyyntöä menemään. Silti niitä tuloksia odotellessa, jos sinä tunnistat kuvan naisen tai pojan, laitapa ihmeessä minulle viestiä (ira.vihrealehto@gmail.com)!

Sukulaisiaan voi Facebookissa etsiä myös Kadonneet sukulaiset -sivustolla, sekä esimerkiksi niillä sukututkimussivuilla, jotka ovat erikoistuneet tiettyihin alueisiin Suomessa, jos vain tietää varmasti miltä alueelta on haravoimassa.

Ensimmäinen kuva: perhe, kuvaaja Jääskeläinen v. 1909, FINNA. Muut kuvat: Ira Vihreälehto.

Lisäksi etsintänsä kanssa voi mennä televisioon: Suomessakin pyörii ilmeisesti useampi tv-sarja, jossa etsitään sukulaisia tai adoptoidun biologisia vanhempia. Olen katsonut itse kyseisiä sarjoja vain vähän: esimerkiksi taannoin hieman järkytyin millaista tonttuilua niissä on. Sain vaikutelman, että yleensä lähdetään tyyliin yhden osoitteen kanssa ulkomaille, rullaillaan lentolaukkujen kanssa iloisesti lentokentälle. Juontaja muistaa kysyä monta kertaa: miltä nyt tuntuu? Sitten leiskautetaan, esimerkiksi Venäjälle, jossa vasta tajutaan että meillähän on näitä venäjänkielisiä dokumentteja, olisiko niitä pitänyt käännättää jo Suomessa, kun näissä on nimet ja kaikki? (Olisi voinut joo). Sitten usein avataan Facebook tai Youtube ja sukulaisia alkaa putkahdella kännyköiden näytöille. Huhhuh, nämäkin pohjatyöt olisi voinut mielestäni tehdä jo Suomessa? Vai onkohan kyseessä suunnitelmallinen draaman kaari, jossa mahdollisimman amatöörimäisellä meiningillä kuitenkin aina onnistutaan: sillä aina se sukulainen tuntuu löytyvän huomattavasta säätämisestä huolimatta. Aina minuakin tuntuu lopussa itkettävän. Varmaan tv-formaatti siis toimii niin kuin pitääkin.

Myös DNA-testien bisnes pyörii paljolti sukulaisia etsivien taaloilla ja euroilla. Osa teettää testin yleisestä kiinnostuksesta ja sukututkimuksen tuloksia vahvistaakseen, mutta yhtä usealla, ellei useammalla, on varmasti taustalla myös halua selvittää joku sukumysteeri, johon ei arkistojen tarjoama paperitieto riitä. (DNA-testeistä muuten aiempi bloggaus täällä).

Entä sitten jos oletkin itse se kadonnut tai karannut tai piilossa ihan tietämättäsi, miltä se mahtaa tuntua kun sinut löydetään? Näihin eivät tv-ohjelmat tai etsintäsivustot kajoa, nämä jäävät katsojien ja lukijoiden pääteltäviksi.

Olenkin saanut myös yhteydennottoja henkilöiltä, jotka ovat onnistuneet: kadonnut vanhempi tai esivanhempi esimerkiksi on löydetty. Ei se aina päätykään hyvin, kyyneleiseen ja lämpimään kohtaamiseen. Joskus suku ei ole valmis. Kuulen tarinoita, joissa "en tule sukukokoukseen, jos se äpärä kutsutaan myös" tai armottoman: "olemme nyt päättäneet, me sisarukset, että emme halua olla kanssasi tekemisissä, hyvää jatkoa kuitenkin sinulle". Miten voi silloin menestyksekästä etsijää lohduttaa? En tiedä. Ehkä aika ei ollut vielä oikea, mieli voi vielä muuttua? Ehkä sinä et ole se, joka on menettänyt, heillä on vamasti muitakin käsittelemättömiä asioita, joita he eivät osaa kohdata? Ehkä suvussa kaikki eivät torju, voi olla joku jäsen, joka haluaa ottaa vastaan?

Niille torjujille sanoisin: lapsen syy ei koskaan ole se millaisia valintoja heidän vanhempansa ovat tehneet.

 

Kommentit (4)

Käyttäjä5120_0
Liittynyt23.4.2016
1/4 | 

Mielenkiintoinen kirjoitus. Itsellä on ollut vähän yhteyksiä 400 km etäisyydellä olevaan isän sukuun  ja rohkenin tiedustella serkulta isovanhemmistani. Vastauksena oli yllättävän tyly kieltäytyminen. Tällaista se voi olla.

Vierailija
2/4 | 

Onko tuolla isovanhempiesi paikkakunnalla jonkinainen kotiseuturyhmä Face Bookissa? Hakeudu sen jäseneksi kun juuresi kerran ovat siellä.  Jos tiedät kylän tai jopa talon,  niin kerro isovanhempiesi olevan sieltä. Usein joku laittaa kuvia niiltä paikoilta, joku muistaa ihmisiä,  joku kyselee mummiltaan.

Se paha puute FB:ssa on, ettei siellä juurikaan meitä yli 80-vuotiaita  mummoja tietoinemme vilise. Minä kuulun kolmeenkin FB-kotiseuturyhmään,  joiden kanssa minulla on pitempää yhteistä historiaa. Voin sanoa, että ne keskustelut pitävät virkeämpänä kuin "ompeluseurat" iänikuisine kremppajuttuineen.  Jälkimmäisiäkin tarvitaan, "omiensa" joukossa olemista, mutta kyllä tasa-arvoinen, joskus vikaskin mielipiteiden vaihto 20-70:n ikäisten kanssa on poikaa.  Ja pysyy nykykielessä mukana. :)

Tiedät varmaan isovanhempiesi nimet ja mahdollisesti syntymäajat. Ellet, niin pyydä niitä seurakunnastasi.

Sanomalehtien digiarkistosta  voi löytää  myös jotain.  Jos pääset suvussasi pitemmälle taaksepäin, niin  sieltä voi löytää  uutisia heistä. - Itselle on  tullut eteen esivanhempieni talonkauppoja, isoisoisän hukkuminen, toisen  isoisoisän kunniamitali, ja isoenon pelastumien susien hampaista paimenessa ollessaan, puolet lampaista meni. ... Ja paljon muita uutisia tutuilta paikoilta.  Nämä 1800-luvun lehdistä. - Hakusanaksi vain paikkakunta ja/tai henkilönimi tai kylän nmii, talon nimi. Vaihtoehtoja voi kokeilla.  -  Aikaavievää mutta "mageeta" puuhaa. 

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
3/4 | 

Hei, kiitos viestistä ja hyvistä neuvosta. Itse asiassa kirjassani Tuntematon sotavanki kerronkin näistä erilaisista Facebook-sivustoista, joita etsinnöissä olen hyödyntänyt. Löysin mahtavia tuttavuuksia niiden kautta, jotka nousivat lähes avainhenkilöiksi kirjassani, esim salanimellä esiintyvä "Alma".  Keskustelut ja viestinvaihto on ollut ilahduttavaa ainakin minulle mitä suurimmassa määrin :) Olin oikeastaa jättämässä koko Facebookin, kunnes tajusin millainen aarreaitta se voi olla sukututkimuksen edistämisen kannalta. Myös sanomalehtien hyödyntäminen on oivallinen neuvo, kerron niiden käytöstä esim muutama bloggaus taaksepäin "Noidan sukua". Tunnelmallista marraskuun jatkoa!

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
4/4 | 

Kiitos! Ja tiedän tunteen! Toivottavasti joku toinen suunta avaa ystävällisen polun suvun luo.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kirjani Tuntematon sotavanki julkkarit olivat syyskuun alussa. Kirjan julkaisua edeltävät kuukaudet olivat kiireisiä ja käsikirjoitusta viimeisteltiin julkaisukuntoon oikeastaan ihan viimeisille metreille asti. Se siitä kesälomasta! Kirjoitin alun ja lopun moneen kertaan ja lopullisesta versiosta taisi tipahtaa viitisenkymmentä sivua pois kustannustoimittajan ystävällisessä ja vankassa ohjauksessa. "Kill your darlings" tuli varsin tutuksi, monta itselle "rakasta" kohtaa tipahti matkasta. Ei se tehnyt lopulta tiukkaa, olen käynyt "kirjoittajan korkeakoulun" tehdessäni viiden historian opettajan kanssa yhteistyössä historian oppikirjoja. (Siinä ryhmässä meinasi joskus itku tulla, mutta enemmän onneksi nauratti. Jälkeenpäin ajatellen olen todella kiitollinen niistä kokemksista ja keskusteluista.)

Moni on kysynyt oliko kustannussopimuksen saaminen vaikeaa? Ei oikeastaan ollut, mutta yhtään apurahaa en onnistunut hankkeeni aikana haalimaan. Se oli vaikeampaa! Kolme kustantajaa osoitti kiinnostusta käsikirjoitusta kohtaan ja kävin heidän juttusillaan, valintani oli selkeästi Atena, enkä ole katunut. Lähetin käsikirjoituksen nähtäville neljään kustantamoon loppuvuodesta 2015, joten olin aika hämmentynyt, kun tammikuussa oli jo sopimus. Yhteistyömme sujui kireästä aikataulusta huolimatta hyvin ja mitään epäselvyyksiä ei ollut missään vaiheessa. Heinäkuussa käsikirjoitus lähti painoon.

Keväällä sain tietooni embargo-päivän eli kirjan julkistamispäivän. Se oli sillä tavalla merkittävä tieto, että sitä ennen kirjan julkisuutta säännösteltiin eli kaikki haastattelut ja mediahuomio ajoitettiin tuolle ajankohdalle. Haastatteluja lehtiin tehtiin kuitenkin jo heinäkuun lopusta alkaen, ne vain julkistettiin sitten lehdelle itselleen sopivalla aikataululla embargon jälkeen. Oikeastaan kesäkuussa tiesin jo monesta haastattelusta ja minulla oli aikaa jännittää ja pähkäillä näitä hastatteluja monen monta kertaa ennen itse h-hetkeä.

ET-lehden haastattelu oli yksi suosikeistani, sillä isäkin oli siinä mukana. Me olemme normaalit isä ja tytär, joten emme ole kaikesta aina yhtä mieltä ja minä ennalta jo ehdin jännittää mitä kaikkea se isä menee vielä sanomaan haastatelussa. Emme tainneet kuitenkaan pahasti mokailla ja kuvistakin tuli kivoja. Esimerkiksi tämä (kuvaaja: Riina Peuhu).

Nämä ennalta tehdyt haastattelut olivat hyvää harjoitusta tätä syksyä varten! En ole mielestäni etusivun uutinen, mutta niinpä vain nousin luetuimpien juttujen joukkoon monen nettilehden sivustolla. Minusta kirjoitettiin jopa Venäjällä! Mitä tapahtui? Enpä olisi arvannut että julkkareiden jälkeen ei oikeastaan sellaista viikkoa ole ennen marraskuuta, etten ole antamassa haastattelua lehteen tai televisioon. Aivan varmasti joku minut nähnyt jo ehti hermostua: taas tuo nainen, menisi jo pois. Melkein nolotti olla niin paljon julkisuudessa, vaikka yritin parhaani mukaan sanoa asioita vähän eri tavalla ja tarjoilla uusia näkökulmia. Yritin myös vaihtaa paitaa eri juttuihin, mutta minulla on vain rajallinen määrä erilaisia puseroita :)

Yllättävää oli, että kaikki toimittajat eivät lue kirjailijan kirjaa ennalta. Haastattelusta sitä ei kyllä varmaan huomaa, sillä totta kai toimittajan ammattitaito riittää saamaan selville sen, mistä on kysymys. Oli myös ihanaa, miten hyvin osa toimittajista oli aiheeseen perehtynyt ja miten koskettavia juttuja he kirjoittivat. Erään toimittajan kanssa taisimme kumpikin ääni värähdellen käydä hänen kirjoittamaansa juttua läpi, molemmat itkun partaalla.

Televisiossa esiintyminen on jäätävää puuhaa. Tai ei oikeastaan.  En tiennyt ennalta, mutta olen niitä ihmisiä, jotka lopettavat sekoilut ja säätämiset kun kamera käy. Ei mitään keskittymisen tai paniikin vaaraa, ei edes jännittänyt. Suora lähetys tai ei, vanhalla opettajakokemuksella suu käy, vaikka ajatus olisi jo katkennut. 

Itse julkkarit olivat minulle koskettava tilaisuus. Paikalla on isäni, sukulaisia, sotavangin lapsi ja lapsenlapset  ja Naarajärven vankileirin historiaan perehtynyt ystävä. Paikalla olleet toimittajat luultavasti oivalsivat, että kirjassani ei ole vain yksittäisen perheen tarina, meitä on enemmän ja meillä on monin tavoin yhteinen ääni. Tulemme samoista kokemuksista ja kohtaloista. 

Julkkareiden jälkeen puhelin napsutti viikkotolkulla saapuvista viesteistä Facebookkiin, sähköpostiin ja tekstiviestejäkin tipahteli. Tuli kiitoksia että puhun näistä asioista ja tuli paljon kysymyksiä voisinko auttaa muita heidän etsinnöissään. Yritin auttaa. Aloitin  samoissa vaiheissa tämän blogin, jonka toisessa bloggauksessa kirjoitin mielestäni ytimekkään selvityksen DNA-testeistä. Jaoin sitä eteenpäin melkein kerran päivässä kiireisimpinä aikoina: Katso tuosta, kysy jos on epäselvää...  

Kuvassa isäni ET-lehden jutussa isälinjansa DNA-osumien kanssa. Kuva: Riina Peuhu.

Sain viestin kirjassa tärkeässä roolissa olevasta hevosmies-valokuvasta. Sitä viestiä luin monta kertaa. Hevosmies-kuvan miehen henkilöllisyys selvisi. Pettymys. Ei se olekaan isoisä. Pieni voimaantuminen, no niin, askel taas menty eteenpäin. Tämä käytiin läpi jo ns. Kuhmosen kuvan kohdalla. Tähän on näissä etsinnöissä totuttu! Vinkki vaan muillekin suvun salaisuuksien selvittelijöille: voit olla elämäsi tappiin asti arkistossa papereita selaamassa, mutta pari tovia kansallisella kanavalla prime timeen ja tiedät paljon enemmän!

Saan myös yhteydenottoja henkilöiltä, jotka osaavat kertoa minulle lisää Otavan koulutilan vaihesta ja sotavangeista. Ajelen pitkin Suomea haastattelemassa ihmisiä, saan uusia tietoja, palaan vanhojen tutkimusteni äärelle, ihmettelen. Siinä sivussa annan haastatteluja, autan muita etsijöitä, käyn puhumassa kirjastani. Välillä kurkistelen Google-haulla minkä verran kirjaani on varattu kirjastoissa ja kuinka sitä on arvioitu. Sitten päätän että en kurki niitä tietoja enää. Palaan pian kurkistelemaan.

Alan huolestua siitä, että kaiken keskellä en ehdi kirjoittaa kuin tätä blogia. Pitäisi olla uusi käsikirjoitus jo hyvässä vaiheessa, kuulen. Ideoita olisi, niitä on tipahdellut suorastaan syliin, mutta vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää. Lokakuussa käy ensimmäisen kerran niin, että minut tunnistetaan ja eräässä seminaarissa eräs nainen kertoo nähneensä minut televisiossa. Saan muutamassa arkistossa huomattavan hyvää palvelua, epäilen, että minut tunnistetaan. 

Lokakuun lopussa olen kirjamessuilla, tuntuu hienolta olla pieni osa suomalaista kirjailijayhteisöä. Cheek aiheuttaa aika paljon isomman ryntäyksen minä, mutta mitäpäs tuosta. Kaikki 40 kirjaa, jotka kustantamolta otin itselleni eteenpäin jaettavaksi ystäville ja sukulaisille, ovat menneet. Yhden jätin itselleni. En ole onnistunut bongaamaan kirjaani kirjastosta, mutta kirjakaupoissa sitä olen nähnyt. Jopa läheisessä Prismassa! Yleensä kirjani on sijoiteltu urheilukirjojen joukkoon, mikä näyttää hassulta. Joskus kirjani on konservatiivisten sotakirjojen kaverina, sekään ei näytä ihan oikealta.

Kaikki kysyvät onko kirjaani myyty paljon? En tiedä. Monet tuntuvat ajattelevan että saan jotakin rahaa kirjasta jo nyt. En saa. Kaikki kirjasta tulevat korvaukset maksetaan vasta ensi keväänä. Tähän mennessä tähän kirjahommeliin on uponnut huomattavasti enemmän rahaa kuin mitä olen sillä tienannut. Tiesin systeemin, näin se menee oppikirjojenkin kanssa. Ei kukaan rahan takia kirjoja kirjoita, en minä ainakaan.

Marraskuussa minulla on paljon uusia sotavankien jälkeläisiä ystävinä. Yritän auttaa heitä etsinnöissä. Autan myös erästä venäläistä etsijää ja yhtä inkeriläistä. Koen olevani etuoikeutettu, niin kiinnostavien tarinoiden äärellä! Olen perustamassa Kadonneet sukulaiset -sivustoa facebookkiin. Eräs museo ilmoittaa, että sotavangit ovat pienessä roolissa heidän tulevassa näyttelyssään. Ilahdun niin, että he tarkentavat: ei siis suurta roolia! Minä: ei se haittaa! Te ette tiedä millaisesta hiljaisuudesta ja vaikenemisesta minä olen tulossa. Jos tämän kirjani mukana ei muuta seuraa, kuin se, että sotavangin jälkeläinen ei tässä maassa enää häpeä, vaan kokee kuuluvansa johonkin, "meihin", silloin olen minä onnistunut.

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 | 

Mieluummin lukisi blogeja jostain suurempaa osaa koskettavista aiheista,  kuin henkilökohtaisesta kadonneen etsinnästä. Blogin tekstit tuntuvat olevan kuin tyhjästä nyhdetyt.

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
2/6 | 

Kiitos palautteestasi ja harmi, jos ei aihevalintani kiinnosta sinua. Itse, kirjoittavana ihmisenä, olen tosi utelias kuulemaan toisten kirjallisista hankkeista ja luen aina suurella kiinnostuksella sellaiset jutut. Mutta me ihmiset olemme erilaisia.

Olen yrittänyt tarttua sukututkimukseen aiheena monelta kantilta ja kirjoittaa näkökulmista jotka itseäni kiinnostavat. Toistoa ei ainakaan ole ollut, vaan kaikki aiheet ovat olleet erilaisia ja niin on jatkossakin.

Toivottavasti löydät mukavaa luettavaa alkutalven päiviin, terveisin Ira

Maija
Liittynyt15.10.2015
3/6 | 

Pieni kommentti tuohon, että kaikki toimittajat eivät lue kirjaa ennalta. Se on ihan totta ja johtuu siitä, että toimittajalla on useimmiten yhteensä vain muutamia tunteja aikaa jutun suunnitteluun ja sopimiseen, haastattelun tekemiseen ja kirjoittamiseen. Se ei ole oma valinta. Olisihan vallan mukavaa käyttää työpäivänsä kirjojen lukemiseen, mutta realistista se ei ole, ja silläkin on rajansa, miten paljon vapaa-aikaa voi käyttää työntekoon. Toimittaja saattaa jopa esitellä kirjoja, joita ei ole koskaan pitänyt kädessään. Jos käytettävissä on muutama rivi, ei sen tekeminen saa viedä tunteja, ja silloin kustantajan tarjoamat tiedot riittävät. Mutta kuten sanoit, ammattitaito auttaa. Haastattelussa on joka tapauksessa kysyttävä tietyt asiat, olipa kirja millainen tahansa. Ja koskettavan haastattelusta tekee haastateltavan kertoma tarina, eivät kysymykset.

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
4/6 | 

Kiitos kommentista :) Ei ollut ollenkaan tarkoitus kritisoida toimittajia, sehän on aivan käsittämätöntä, että sitä työtä pystyään edes tekemään siinä mahdottomassa kiireessä mikä selvästi on. Kirjoittelin tuon tosiaan aivan kapeasti omasta näkökulmasta ja omista havainnoista, niistä, jotka itseä yllättivät, koska arvelin, että kaikki muutkaan eivät näitä tiedä ja voivat kokea kiinnostavina. Haastattelun onnistunut lopputulos ei tosiaan riipu siitä onko kirja luettu, senkin olen tässä syksyn mittaan havainnut. Joskus toimittajan kanssa on ollut myös niin hyvä kemia, että olemme jääneet kavereiksi ja olenpa ehtinyt erään kanssa jo lounaallekin, hänen DNA-testinsä tuloksia ihmettelemään :)

Kesän tyttö
5/6 | 

Minulle Ira tuo kirjasi avasi mielenkiintoisen ajatusmatkan omaan lapsuuteeni. Kirjasi tempaisi mukaan. Kirjan lopussa oleva sukututkimusosa avasi tietä tutkimukselle. Kiitos! Suosittelen lukemaan.

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
6/6 | 

Kiitos paljon kauniista sanoista :) Myönteistä palautetta ei koskaan kukaan ole varmaan  saanut liikaa ja kellun tällä ainakin pari päivää ;)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Näinä suuren siirtolaisuuden aikoina on hyvä huomata, että omissakin porukoissa on ollut paljon maastamuuttajia, niitä nykyisin paheksuttuja paremman elämän perässä lähtijöitä. Suvustani löytyy vauraamman elämän etsijöitä, sotaa paenneita miehiä ja ihan yleisiä seikkailijoita. Suurin osa lähtijöistä on ollut parikymppisiä, kouluttamattomia, tilattomia ja köyhiä, heistä osa on juurtunut uuteen kotimaahan paremmin ja osa huonommin, osa jopa palannut kotitantereille.

Minä tulen tavallisesta eteläsavolaisesta suvusta ja kolme neljästä isovanhemmastani on asunut vakaan oloisesti suomalaisella maaseudulla. Nopealla vilkaisulla oletin, että vasta vanhempani olivat niitä ensimmäisiä, jotka tekivät peliliikkeitä ja hilautuivat töiden perässä peltojen pientareilta kaupungin sykkeeseen Mikkeliin. Olin ajatuksessani kyllä todella väärässä.

Siirtolaisia löytyy esimerkiksi vanhempieni ikäpolvesta ja äitini sisar lähti Ruotsiin ja serkkunsa Australiaan asti. Kevyellä asenteella ei lähdetty, vaan lähdettiin tekemään kovasti töitä. Ruotsissa suomalaiset olivatkin hyvässä maineessa työtehojen puolesta, ja vähän huonommassa maineessa, koska aiheuttivat rähäköitä viikonloppuisin kun nollattiin niitä ylityötunteja. Australiassa sukulaiseni muistini mukaan asuivat jopa pidemmän tovin asuntovaunussa, kunnes pääsivät omakotitaloelämään kiinni. Saan tältä äitini serkulta edelleen joka vuosi joulukortin, joka on minusta kaunis ele. Joulukortteja saan nimittäin vuosi vuodelta vähemmän, mutta tämän yhden: kimaltavan ja eksoottisesti englanninkielisen saan aina. Ruotsiin lähteneet muuten palasivat, monien muiden lailla 1980-luvulla.

Isovanhempieni sukupolvessa on lähtijöitä myös. Isäni eno Onni (1914-59) lähti aluksi Norjaan töihin, vaikka oli perheen ainoa poika ja tiettävästi isänsä Otto olisi toivonut tämän jäävän kotiseudulle Ristiinaan. Kun sotakuviot Euroopassa lähestyivät Onni katsoi parhaaksi muuttaa vakaammille alueille ja paineli aina New Yorkiin asti. Isäni mukaan Onni sanoi lähteneensä, ettei joutuisi sotaan, mutta on taustalla varmaan houkuttanut suuren maailman kimaltavat valot ja seikkailu, miten sitä ihminen muuten päättyy Ristiinasta New Yorkiin asti? Onni kuoli siellä lapsettomana ja (ilmeisesti ainakin osittain alkoholisoituneena).  Onni on kovasti isäni näköinen ja tässä kuvassa tyylikkäänä maailmanmiehenä.

Äitini eno Kalle (1893-1968) lähti Kanadaan 1900-luvun alussa. Hänen kohdallaan olen kuullut monia arvailuja lähdön syistä, eikä sillä liene enää edes väliä mikä on totuus. Kun löysin hänen sukulaisiaan Kanadasta joitakin kuukausia sitten, he kyselivät minulta kylläkin aivan samaa: miksi isoisä muutti tänne Kanadaan? Oliko syynä riita isä-Augustin kanssa? Jäikö Suomeen avioton lapsi? Lähtikö hän karkuun sotilaspalvelusta? En tiedä, mutta kaikki veljensä taisivat sotaan joutua vuosikymmeniä Kallen lähdön jälkeen. Kalle menestyi Kanadassa mukavasti ja suku siellä on nykyisin laaja. Heidän sukunimelleen on merkitty tiekin, Wiljala Drive, jonka Google minulle tarjoilee heitä etsiessäni.

1800-luvulla ainakin isäni suvusta lähdettiin Pietariin, Viipuriin ja Inkerinmaalle. Osa palasi, viimeistään evakkokyydeissä sotavuosina. Sain hiljattain ihan yhteydenoton, olikohan 4-5. serkulta, joka on samaa Kautiaisten klaania Ristiinasta kuin minäkin ja on sotavuosien takaisin tuomana asuttautunut lopulta Lappiin asti. Osa itään lähteneistä palasi jo aiemmin, kun Pietarissa ei elämä ollutkaan ilmeisesti niin helppoa kuin oli odotettu. Osa jäi ja löytyypä heidän jälkeläisiään myös kaukaisina DNA-osumina. Ovakohan Ristiinasta 1600-luvulla poistuneet Nuijamiehet Inkerinmaalta DNA-osumina löytyviä Nuija-suvun edustajien esivanhempia? Sukua nimittäin ollaan.

Ennen kuin savolaisjoukot suunnistivat Inkerinmaalle, heitä siirtyi Suomen mittakaavassa ainutlaatuisen ja pitkäaikaiseen muuttoilmiön, savolaisekspansion mukana. 1400-1600-luvuilla  savolaiset siirtyivät suurin joukoin Pohjois-Savoon, Kainuuseen, Perämeren rannikolle, Keski-Suomeen, Pohjanmaalle, Koillismaalle ja Stolbovan rauhan myötä 1600-luvulla syvemmälle itään Laatokalle, Inkerinmaalle, mutta myös Ruotsin Värmlantiin ja Norjaan. Näillä alueilla oli ennestään joko vähän väestöä tai sitten lappalaisia, jotka uudisasukkaiden myötä väistivät kohti pohjoista. Ruotsin kuningas kannusti muuttajia, sillä valtakunta kasvoi heidän mukanaan vähän kuin itsestään, kun erämaat asutettiin.

Osa heistä päätyi metsäsuomalaisiksi Ruotsiin ja Norjaan ja näkyvät minunkin DNA-osumissani vielä tänä päivänä. Minulla on nimittäin valtavasti metsäsuomalaisten jälkeläisiä DNA-listoillani. Osa heistä toteutti siirtolaisuutta vielä seuraavissakin polvissa, esimerkiksi Ristiinasta 1500-luvun vaihteessa poistunut Himasen suvun edustaja asettui Värmlantiin ja hänen jälkeläisensä muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin. Myöhemmin tämän henkilön amerikkalainen jälkeläinen teki DNA-testin ja osottautui minun 10. serkukseni. Myös äidin puolen Purasia on selvästi siirtynyt Ruotsiin ja taitaapa Ruotsin prinssi Carl Philipin vaimo Sofia, Värmlannin herttuatar muuten, olla samaa Purasten sukua. Siinäpä todellinen menestystarina siirtolaisuuden saralta!

Otsikkokuva "Immigrants on an Atlantic liner" on Yhdysvaltojen kongressin kirjaston vapaasti käytettävissä olevia kuvia. Siirtolaiset ovat kautta aikojen tainneet matkustaa ahtaissa olosuhteissa, mutta siirtolaisuus Amerikkaan aiempina vuosisatoina ei  ole ollut vastaavaa elämän rulettipeliä kuin mitä Välimerellä nyt on meneillään.

PS: Tänään torstaina alkoivat Helsingin kirjamessut. Minulla on esiintyminen perjantaina illalla klo 18, tulehan moikkaamaan, jos olet paikalla (klo 18.30 Rosebudissa)! Lauantaina olenkin sitten Vaasan pääkirjastossa juttelemassa kirjasta ja sukututkimuksesta klo 13, kiva, jos pääset paikalle!

 

 

Kommentit (2)

Kaisa A. Nurhonen
1/2 | 

Milloinka kirjoitat meistä 60-lukulaisista.  Meidän oli lähdettävä työn perässä kotiseudultamme. Jotkut lähtivät Ruotsiin, meillä oli onnea, kun saimme jäädä Suomeen.

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
2/2 | 

Juu, näin kävi minunkin suvussa. Ja tosiaan äitini sisaren perhe lähti ja palasi 1980-luvulla. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat