Kirjoitukset avainsanalla sukututkimus

Meillä on suvussa paljon aviottomia lapsia. En tiedä miten paljon niitä muilla on, mutta oletan, että kaikista suvuista löytyy jokunen  lehtolapsi, kun tarpeeksi pengotaan. Avioton lapsi tuo mysteerin mukanaan. Miksi vanhemmat eivät avioituneet? Millaiset olivat heidän kohtaamisensa olosuhteet? Perustuiko kaikki vapaaehtoisuuteen? Oliko kyseessä tietoista riskinottoa? Oliko se hehkuva romanssi vai arkinen kohtaaminen? Mitä lapsen syntymiseen liittyi, sen ilmeisen häpeän lisäksi? Ja tärkein kaikista: voinko minä ratkaista tämän mysteerin? Kuka on lehtolapsen isä?

Avioliiton ulkopuoliset seksuaalisuhteet oli kriminalisoitu keskiajalta vuoteen 1894 asti. Äpärä oli kuitenkin häpeä vielä paljon pidempään. Minun 1970-luvun lapsuudessani ei ollut poikkeuksellista, että kaverini ei tiennyt kuka hänen isänsä oli, enkä huomannut että siitä olisi enää ketään kiusattu. Ja nyt 2000-luvulla jo suurin osa pariskunnan ensimmäisistä lapsista syntyy aviottomina. En kuitenkaan tässä pohdi avoliittojen lapsia tai entisajan susipareja, vaan niitä lapsia, usein esikoisia, jotka näyttävät jääneen ilman isää tai heillä on ollut kasvatti-isä, joka on tullut kuvioon varhaislapsuudessa. 

Keitä olivat ne miehet, jotka eivät tunnustaneet lapsiaan? Ovatko he jotenkin erilaisia kun meidän aikamme miehet, jotka eivät hoida isän velvollisuuksiaan? Entisajan kyläyhteisöissä kuitenkin elettiin tiiviisti ja varmasti tarkkailtiin ja puututtiin toisten tekemisiin. Kaikki ymmärtävät käsitteen "pakkoavioliitto". Olivatko nämä lapsiaan tunnustamattomat jo sitoutuneet muualle, ukkomiehiä? Olivatko he aikansa playereitä, kykenemättömiä sitoutumaan? Oliko suhteissa vallankäyttöä: mies tuli korkeammasta asemasta ja otti mitä halusi? Oliko koko tilanne moraalittoman ja hupsun naisen syy, kuten ennen tavattiin ajatella? Onko mahdollista, että nainen ei tahtonutkaan olla tekemisissä lapsensa isän kanssa? 

Onko yksinhuoltajuus sellainen malli, joka kulkee suvussa? Meillä sitä ainakin on opiskeltu polvesta toiseen. Olen nyt tässä ihan kirjoittanut kirjan sukuni yhdestä aviottomasta lapsesta: isästäni. Se etsintä on taltioitu kirjaan Tuntematon sotavanki, joten en toista sitä tässä. Isäni syntyi sota-ajan viimeisinä aikoina ja silloin avioton lapsi oli sellainen häpeä, että se edellytti valehtelua, salailua ja jopa piilottelua. Ehkä hävettiin, koska isänisä oli sotavanki, mutta toisaalta salailua olisi tuolloin vielä ollut suomalaisenkin miehen aviottomassa lapsessa.

Molemmat mummoni (synt. 1915) olivat avioliitossa syntyneitä lapsia, mutta molempien esikoiset olivat aviottomia lapsia, joiden isät salattiin. Olivatko mummoni reippaita vai reppanoita? Molemmat avioituivat ja saivat ison liudan aviolapsia myöhemmin. Esikoisten isät olivat ohikulkijoita, toinen viipyi metsätyömaalla ja oli jo avioitunut, ei tunnustanut lastaan. Toinen oli sotavankina suomalaisella maaseudulla ja lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon. Hänen kohdallaan voi ainakin sanoa, että hänellä ei ollut mahdollisuutta itse päättää siitä, millainen isä hän olisi halunnut olla. Suurvaltojen politiikka aiheutti sen, että isäni ei saanut tavata biologista isäänsä. 

Äitini isä oli myös avioton lapsi ja meillä on suvussa tarina hänen isästään. Monet sukujen tarinat aviottoman lapsen isästä kertovat aatelisista tai jopa kuninkaallisista salarakkauksista. Isoisäni kohdalla ei ollut näin, hänen isänsä oli torpparin poika ja äitinsä piika, eikä heidän välillään ollut syvää luokkaeroa. Tämä mies sai kaksi poikaa isomummoni kanssa, eikä tunnustanut kumpaakaan, vaan liukeni paikalta. Isomummolleni kerrottiin, että ihan Amerikkaan saakka, mutta selviteltyäni asiaa tovin, ilmeni, että ei hän Tamperetta pidemmälle ehtinyt. Isomummoni ei saanut enempää lapsia.

Haluttomalle sulhaselle kävi kuitenkin huonosti (karma, joku voisi sanoa) ja hänen asuttuaan ilmeisesti vasta tovin työläisasuntolassa Tampereella hän sai likaisesta juomavedestä lavantaudin, joka räjähtikin oikein epidemiaksi kasvavassa työläiskaupungissa vuoden 1916 ensimmäisinä kuukausina. Hänet paiskattiin Kalevankankaan hautausmaan joukkohautaan, kymmenien muiden kanssa. Ei hautakiveä, ei mitään. 

Isoisoisäni haudalle minulla ei siis ole aivan tarkkoja koordinaatteja ja täytyy sanoa, että en häntä kovin suuresti arvosta arkistolöytöjeni valossa. Tampereella asuessaan hän ehtii hankkia lisää lapsia tai ainakin suostui tunnustamaan yhden jo omakseen. Sillä erään 4-vuotiaan Taimin hän tunnustaa, kuitenkin vasta tämän äidin avioiduttua toisen miehen kanssa. Tällä naisella on harvinaisen kimurantit mies- ja lapsikuviot, mutta hän onnistuu saamaan tältä mielestäni välttelevältä keplottelijalta yhdelle lapselleen sukunimeksi Kiukas. Taimi menettää valitettavasti isänsä jo seuraavana vuonna siihen lavantautiin.

Suvussa kulkenut tarina Lassista pappani isänä oli helppo varmentaa: pappi oli merkinnyt isoisäni kohdalle kirkonkirjaan, kuka isä oli, vaikka tämä itse ei isyyttä myöntänytkään. Tämän minulle ystävällisesti vinkkasi Kiukkaan suvun edustaja (kiitos! jos satut tämän lukemaan. Kannattaa aina olla yhteydessä niiden sukujen sukututkijoihin, joita itsekin pähkäilet!) Papit kun aikoinaan toimivat monien alojen asiantuntijoina. Nyt myös DNA-testit ovat vahvistaneet suvun ja papin kannan: minulla on paljon osumia tästä Kiukkaan suvusta. Eli tämä mysteeri oli ratkottavissa sukututkimuksen keinoin.

Jälkiviisaasti tahtoisin kyllä Lassia ripittää ja käskisin pysymään Juvan suunnalla. Isoisäni nimittäin mielestäni kärsi isättömyydestään, joutui kiusatuksi ja kulki jopa pikkurikollisen teitä. Alla oleva kuva lienee ensimmäinen ja ainoa kuva hänestä lapsena, hän seisoo kansakoulunsa edustalla välittäen vahvasti viestiä että ei tahtoisi olla siinä nyt. Siinä hän kuitenkin seisoo nyt sadankin vuoden jälkeen ja herättää meissä jälkipolvissa myötätuntoa. Hän on tuo kaikista eniten oikealla seisova poika.

Oliko isänsä valintojen syy, että papallani oli vaikea lapsuus ja epämääräiset tiet? Vai oliko se jollain tavalla perittyä, kumpikaan ei toiminut yhteisön yleisten sääntöjen mukaisesti? Ympäröivät olosuhteet vai perimä, vai molemmat? Tätähän psykologit pohtivat jatkuvasti.. Pappani istui vankilassa esimerkiksi pontikan keitosta, joka on minusta huvittava rikos, mutta äitini ei ole tietenkään samaa mieltä. Meillä halutaan uskoa, että jos Lassi olisi pysynyt isomummoni kanssa, meille olisi käynyt paremmin. Lassin veljenpojasta, eli pappani serkusta tulikin menestynyt ja arvostettu mies. Pappani sekku oli nimittäin Urho Kiukas, ministeri ja maaherra, sekä kaimansa Kekkosen kabinettien vakiovieras. Luin Wikipediasta, että asemastaan huolimatta tai sen takia, hänkin sekaantui tai hänet sekoitettiin johinkin rötöksiin ja epämääräisyyksiin.

Myös isäni isoisä Otto oli avioton lapsi.

Tätä mysteeriä en ole vielä ratkaissut. Tiettävästi Oton äiti oli Ristiinan Liikalan kylässä piikana saadessaan poikansa elokuussa 1882. Mitä oli Liikalassa meneillään loppusyksystä 1881, se minua kiinnostaisi tietää. Suvussa ei ole versioitu isäehdokkaista nimittäin mitään tarinoita. Otto oli suoraselkäinen ja tiukka mies, ei mikään vilunkityyppi.

Olen miettinyt oliko Oton isä ohikulkija: rakennettiinko alueella jotain, oliko suuri metsätyömaa, kulkiko mailla laukkuryssä? Toisaalta yleensä isäehdokkaat vielä tuolloin 1880-luvulla löytyvät parinkymmenen kilometrin säteeltä, joten pitäisi tutkia lähiseutujen mahdolliset miehet. Olisiko arvoitus ratkaistavissa jos selvittäisin Oton äidin piikomispaikan? Entä onko asiaa käsitelty oikeudessa, löytyisikö tuomiokirjoista vastaus?

Oton isän jälkeläisiä on varmasti minun DNA-osumissani. Uskon, että tämäkin mysteeri on ratkottavissa.

Oton toinen nimi on muuten Eevanpoika, ylpeästi, kiertelemättä. Minusta se kuulostaa aika reippaan naisen valinnalta.

 

 

Kommentit (2)

Irma
1/2 | 

Mielenkiintoinen tarina.
Luin juuri loppuun Tuntematon sotavanki -kirjan ja pidin siitä kovasti. Olen samalta alueelta ja paikat sekä ihmiset ovat tutunoloisia. Mielipiteenäni totean, että ihmisten tulisi huolehtia kirjan kaltaisten salaisuuksien avaamisesta sukulaisilleen. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia.

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
2/2 | 

Kiitos paljon kommentista ja olen iloinen, että pidit kirjasta :)

Olen samaa mieltä kanssasi, esimerkiksi  isälleni kirjani on tärkeä: hän kokee että hän on jollakin tavalla saanut hyväksynnän sen kautta, jopa äänen, oikeutuksen olla. Aluksi ajattelin, että isäni haluaa tietenkin antaa minulle positiivista palautetta, mutta hiljalleen olen ymmärtänyt kirjan merkityksen hänen identiteetilleen ja olen kuullut hieman samantyyppisiä kommentteja myös muilta sotavankien lapsilta ja lapsenlapsilta. Varmasti samanlaisia tuntemuksia ovat kokeneet muutkin, joilla ei välttämättä ole sotavanki-isää, mutta muuten jollakin tavalla vaiettu salaisuus taustalla. Tuon salaisuuden "ottaminen pöydälle" ja keskusteleminen siitä, voi olla tuskallinen tie, mutta ehkä ainoa tapa, jolla voi "eheytyä":

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulla on ollut onni tavata vain yksi isovanhemmistani, mummoni. Hän asui lapsuudessani Juvalla, pienessä mökissä metsän keskellä, kuten mummojen kuuluukin asua.

Mummoni oli selvästi työteliäs ja käytännöllinen ihminen, joka hoiti lehmiä, pilkkoi puita, kiirehti omalla pihamaalla touhuissaan. Hän voiteli leivät paksuimmalla voikerroksella mitä olen ikinä nähnyt. Hän leipoi riuskasti ruisleivät ja sekoitteli minulle mansikkamaidon aimo tujauksella sokeria. Ruisleivän taikinanjuurta kukaan ei valitettavasti säilyttänyt ja mansikkamaatakaan ei enää ole. Kun yritin muutama vuosi sitten suunnistaa mummon mökin paikkeille eksyin pahanpäiväisesti. 

Mummollani oli aina nutturakampaus, joka sekin on hyvin mummomaista. Mutta jos jostakin syystä yövyin hänen luonaan, näin, kuinka hän illalla saunan jälkeen kulki pitkät hiukset vapaina ja hän näyttikin aivan eri ihmiseltä. Saunanraukealta naiselta. Sitten hän kampasi hopeanharmaat hiukset napakalle letille yöksi. Aamulla letti sipaistiin tietenkin nutturalle ja mummo näytti taas mummolta.

Mummoni syntyi Tetrimäen taloon, jota sitäkään ei enää ole. Hän oli peräti 12. lapsi perheessään, se kuopus ja viimeinen, jota hoitivat enemmän vanhemmat sisarukset kuin jo iäkkääksi ehtinyt äiti. Kuka kummassa synnyttää ja hoitaa 12 lasta, kysyn vaan, isomummoni Vilhelmiina lienee ollut supernainen. Mummoni vanhin veli oli jo ehtinyt Kanadaan asti ennen mummoni syntymää ja he eivät koskaan tavanneet. Lapsena menin mummon sisaruksissa sekaisin, heitä oli niin paljon.

On hassua katsoa kuvia mummosta lapsena ja niitä ei olekaan monia. Että joskus ihminen, joka minun silmissäni oli aina melko iäkäs, olikin ollut joskus lapsi. 

Tässä kuvassa hän on tuo vakava lettipää suu mutrullaan, löydän hänestä pinnistämättä tyttärieni piirteitä.

Muutama vuosi sitten kuljin tosiaan etsimässä mummoni mökkiä, äidin lapsuudenkotia. Ensimmäisen eksymiseni jälkeen otin opikseni ja kysyin suvun syviltä riveiltä tarkemmat navigaatit. Löysin Tetrimäen tien, jota pitkin kuljin etsimässä merkkejä menneisyyden elämästä. Löysin keijuhämyistä metsää, vanhoja kiviaitoja, käpyjä, puita, korkeita mäntyjä, paljon hiljaisuutta. Löytyi kassillinen sieniä, oikein hyviä tatteja, joista pyöräytin monet tattimuhennokset seuraavan talven aikana blinien seuraksi. Kerroin ruokavieraille aina, että tatit ovat mummoni metsistä. Ne olivat erikoislaatuisia. 

Mitä meistä jää niille paikoille, joilla olemme asuneet ja kulkeneet? Muistaako tie remmikengät, toiveikkaat askeleet, muistaako se raskaat mietteet, painuneet päät?

Tänä kesänä kävin kummitätini kanssa Juvan hautausmaalla. Hän on parasta seuraa tämän tyyppisiin tilanteisiin, sillä hän suunnistaa suvun hautojen keskellä varmasti ja päättäväisesti. Minäkin kuljin täällä mummoni kanssa lapsuudessa, mutta se perinne ei kantanut kuitenkaan tarpeeksi pitkälle. Minulla on monen vuosikymmenen tauko ja siinä ajassa ehti unohtua niin tarinat, kuin mielen kartat.

Tälle hautausmaalle saapuminen on aina elämys, sukututkijana löydän melkein joka kiven paikkeilta jonkun tutun sukunimen. Siellä lepäävät Häkkiset, Miettuset, Kiukkaat ja Grönlundit, sukupuusta tutut. Jos asuisin lähempänä, kulkisin täällä varmaan usein.

Tätini mainitsi muutaman haudan kohdalla, että tässä on tätä Tetrimäestä tuotua kukkaa kasvamassa, että tätä istutettiin tänne 1950-luvulla. Katselen kiinnostuneena valkoisen vaaleanpunaista, minulle tuntematonta kasvia. Mitä, onko tässä joku silta suvun luo? Onko tässä jotakin minulle, juurten etsijälle?

Selvitän että kyseessä on rohtosuopayrtti, aikanaan tavanomainen perenna, joka nyt löytyessään kertoo juuri siitä: eletystä elämästä, vanhasta asuinpaikasta. Tuoksuvaa kukkaa on käytetty aikoinaan esimerkiksi saippuan valmistuksessa. Vaikuttaa siltä, että minä haluan tätä rohtosuopayrttiä nyt omaankin pihaan, Hämeen multaan. Ja sitä pitää saada heti.

Tuumasta toimeen, sattumalta muutaman viikon päästä on työreissu seudulle ja seminaarin jälkeen kaarran Juvan kauniin kirkon parkkipaikalle. Sataa ja olen hautausmaan ainoa vierailija. Eipä se mitään. Tässä ollaan vähän kuin pimeyden hommissa, enkä oikeastaan haluakaan tavata ketään, kun lapioin hautakiven äärellä. Siemenet ovat ruskean pulleita, valmiita istutettavaksi. Juuret ovat syvällä, eivätkä antaudu helpolla. Ihan hetken ajan mietin, että tämä se on omituista puuhaa. Saahan näitä varmaan kaupastakin. Ja että kaikkea se sukututkimus teettää. Minulle kun ei riitä vuosiluvut ja merkkipäivät, minä haluan päästä syvemmälle, haudan äärelle asti.

Kerron mummoni ruisleivästä Facebookissa. Kaverini kertoo, että heiltä saa mäntyharjulaista ruisleivän juurta, perinteikästä, jos haluan. Se ei ole mummoni leipäjuurta, mutta se on toiseksi paras vaihtoehto. Taidan seuraavaksi leipoa ruisleipää mummoni tapaan.

Oletko sinä tehnyt kummallisia juttuja sukututkimuksen nimissä? Mitä? Kuulisin mielelläni!

Kommentit (1)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/1 | 

Isomummojemme aikaan 12 lasta ei tainnut olla kovin poikkeuksellista, jos nainen oli terve. Äitini suvussa on paljon isoja perheitä ja yli 100-vuotiaiksi eläneitä naisia. Eivät nämä äidit kuitenkaan yksin perheitään hoitaneet. Isommille lapsille annettiin lapsenhoitovastuuta jo varsin varhain. Lisäksi pihapiirissä saattoi asua naimaton täti tai muita sukulaisia, jotka auttoivat. Odotuksetkin olivat toisenlaiset.  Supernaisia he varmasti olivat omalla tavallaan, mutta  tokkopa heistä kukaan jäi lastensa kanssa käpylehmillä leikkimään vielä sen jälkeen, kun oli näyttänyt, miten lehmä tehdään.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Miksi tehdä DNA-testi?

Tällä viikolla julkaistiin tietokirjani ”Tuntematon sotavanki” ja jokaisessa haastattelussa, jonka kirjan tiimoilta olen antanut, olen puhunut myös DNA-testeistä. Aihe tuntui kiinnostavan toimittajia ja sanoipa muutama heitä teettävänsä testin haastatteluni jälkeen. Uskon, että moni kirjani lukijakin päätyy pohtimaan, että pitäisikö..? Sukulaisteni lisäksi moni kaverini on nyt teettänyt testin, jopa kustantamoni väessä on testin teettäjä. Tämä on ilahduttanut, sillä toivon ihan avoimesti, että mahdollisimman monet teettäisivät DNA-testin. Miksi?

Minä en olisi sukeltanut sukututkimuksen maailmaan ilman testejä, minulle testi tuli ensiksi ja tämä isänisän etsintä seurasi perässä. DNA-testi siis johdatti minut tämän rakkaan harrastukseni äärelle. Ja jos sinä testaat, se saattaa auttaa meitä muita, jokainen testattu nimittäin tietenkin lisää meidän muidenkin tietoja.

Jokainen testattu täydentää DNA-palvelimen tietomäärää. Kun uuden ihmisen DNA-testi saadaan selvitettyä, se liitetään palvelimen, esimerkiksi FTDNA:n, sivustolle. Jos tämän uuden testatun DNA kertoo, että hän on minulle sukua, minulle kilahtaa sähköpostia. Tiedän heti. Menen seuraavien tuntien aikana aivan varmasti katsomaan. Tarkistamaan, että onko uusi eetteriin saapunut sukulainen kuinka läheinen osuma. Tällä hetkellä innostun tietysti eniten, jos uusi sukulainen on venäläisen oloinen nimeltään tai esivanhemmiltaan, myös karjalainen tai inkeriläinen tausta aiheuttaa kiihtyvää sykettä. Joka tapauksessa jokainen testitulos tuo mukanaan omat tietonsa ja saattaa tuoda jollekulle jo testatulle mukanaan sen heidän sukunsa palapelin puuttuvan palasen.

Ennen kaikkea suurin osa kuitenkin testaa, koska siellä omassa suvussa tai menneisyydessä on niitä arvoituksia: on adoptoituja, aviottomia lapsia tai epämääräisiä huhuja, joihin halutaan selkeää tietoa. Onko suvussa saamelaisia? Kasakoita? Romaneja? Kuulummeko johonkin aatelissukuun? Mitä niille suvun Amerikkaan aikoinaan lähteneille on tapahtunut, voisiko heidät vielä jäljittää? Sukunimemme tarina viittaa Saksaan/Ruotsiin/ Ranskaan? Olenko vallonien jälkeläinen?

DNA-testi antaa varmaa, täsmällistä  ja todenmukaista tietoa ja saattaa antaa vastauksen suvun isoon kysymykseen. DNA-testi saattaa antaa myös tietoa, johon ei ole osattu varautua. Se saattaa tuoda tietoosi lähisukulaisia, joista et ole tiennyt.

Jo ennen testin tilaamista onkin hyvä miettiä asian eettistä puolta: jos minä teen testin hamutakseni tietoa suvustani, olenko puolestani valmis myös antamaan tietoa muille? Mitä jos minulla onkin se puuttuva tieto, joka on toiselle äärettömän tärkeä? Olenko valmis auttamaan? Mitä jos sukulaiseni suuttuvat DNA-testini tuloksista?

Tämän kuvan olen jakanut Facebookissa keväällä 2013 kun teetin ensimmäisen DNA-testini. Olin kirjoittanut statukseeni "nyt ollaan perimmäisten asioiden äärellä". Enpä osannut kuvitella, että tästä testipaketista alkaa matka kohti esikoiskirjaani.

 

Pitääkö DNA-testaajan olla auttavainen?

Voinet kuvitella, että mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin se, että olet odottanut vuosikausia jonkun mysteerin äärellä ja sitten napsahtaa: etsitty tai vähintään lupaavan oloinen henkilö nousee DNA-listallesi! Vain, jotta hän ei vastaa sinun yhteydenottoyrityksiisi, parhaassa tapauksessa jopa estää sinua ottamasta enää uudestaan yhteyttä. Minulle ei omien etsintöjen aikana ole käynyt sen dramaattisempaa kuin että lähisukulainen ei lukuisista yrityksistäni huolimatta vastaa. Se on sitten kestettävä. Uskon, että viestiini vastaamaton henkilö ei edes välttämättä tietoisesti ole töykeä, asia ei vain kiinnosta häntä, eikä hän tunne kiinnostusta keskustella siitä. Mutta tiedän että näitä henkilöitä on ja heitä harmitellaan erilaisilla DNA-keskustelupalstoilla.

Minä autan aina parhaani mukaan, usein se ei valitettavasti ole paljon. Pidän itseäni, kuten amerikkalaiset sanoisivat: Adoption friendly, eli jos etsit tietoa kuinka me olemme sukulaisia: minulla ei ole salattavaa. Vastaan sähköposteihin ja tiedusteluihin. En sentään ole DNA angel, kuten amerikkalaiset kutsuvat vapaaehtoisauttajia, mutta toivottavasti joskus olen sillä tasolla, että pystyn konkreettisesti myös auttamaan, enkä vain tarjoamaan vertaistukea. (Tosin sekin on tärkeää).

Linkkivinkki: paras sivusto netissä on saada apua DNA-pulmiinsa on Suomi DNA (löytyy myös Facebookista ja FTDNA:n ryhmistä). Amerikkalaisten DNA detectives Facebookissa on huippuhyvä amerikkalaiselle biologista vanhempaansa etsivälle. Siellä on myös paljon rohkaisevia tarinoita muista etsijöistä ja heidän onnistumisistaan. Jos teetät testin 23andMe-sivustolla siellä on omat vilkkaat keskustelupalstansa myös. Tiedän, että on muitakin sivustoja, mutta nämä mainitut ovat minulle olleet antoisimpia.

 

Miten testi tehdään?

Testi tilataan netistä ja yleensä, ellei aina, se pitää maksaa luottokortilla. Hinnat vaihtelevat, halvimman yleistestin olen nähnyt olevan 79 taalaa, itse olen maksanut kaikista testeistäni enemmän. 

Ostat testin. Luot tunnuksen ja odotat postia Amerikasta (suurimmat ja parhaat palveluntarjoajat ovat tällä hetkellä Yhdysvalloissa. Suuri on tässä tapauksessa hyvä, kun on paljon asiakkaita, on paljon niitä, jotka tarkkailevat yrityksen toimintaa. Lisäksi jos etsit sukulaista on parempi että heittäydyt sinne, missä potentiaalisia sukulaisia on paljon). Tulevaisuudessa varmasti löytyy suomalaisia palveluntarjoajia tai toimijoita, joilta voi tilata testin ja jopa sen tulkinnan suomeksi.

Tilauksen jälkeen kotiisi saapuu kirje, jossa on selkeät  englanninkieliset ohjeet. 23andMe:llä sylkäistään putkeen, putki pussiin ja postiin. Muutaman kuukauden päästä saat tulokset. FTDNA:lla tulee pieni harja, jolla kaivelet poskea ja sitten tipautat harjan nesteputkiloon ja laitat kirjekuoreen. Näissä testeissä tuloksen saaminen kesti minulla muutaman kuukauden. 

Testattu avaa testitulosta odotellessaan itselleen sivustolle profiilin, jonne voi kirjoittaa nimensä ja yhteystietojensa lisäksi tietoja esivanhemmistaan. Voit ladata sinne myös valokuvasi. Asian päälle ymmärtävät ovat listanneet kaikki sukunsa sukunimet ja täydentäneet ne vieläpä paikkakuntatiedoin. Toki voit laittaa sinne vaikkapa vain AB, etkä mitään muuta. Siihen sinulla sitten on luultavasti hyvä syy. DNA-palveluissa on paljon väkeä, joilla ei ole ketään esivanhempiensa kohdalla, koska he ovat adoptoituja ja etsimässä sukuaan.

Itse olen listannut varmaan viitisenkymmentä sukunimeä ja merkinnyt jokaisen kohdalle paikkakunnan, josta oma esivanhempani on. Esimerkiksi näin:

Bagge [Rantasalmi], 
Grönlund [Turku], 
Grönlund [Juva], 
Häkkinen [Juva], 
Halonen [Ristiina], 

 

Onkin perin harmillista, jos DNA-testattu serkku ei ole näitä listannut, koska silloin uusi serkkumätsi tavallaan tuo vain yhden mysteerin lisää. Että jaa, uusi 3. serkku, mutta mitä kautta? Ja niitä mysteerejä siellä kuulkaa riittää. Minun listaani vilkaisemalla näkevät osumani heti, että mistä paketista koostun, missä päin sukulaisiani on asunut. Jos sinun suvussasi on samoja sukunimiä, pääset heti jäljille että missä voi olla DNA:n osoittama yhteys. Jos nimet täsmäävät ja paikkakunta ei, eipä hätää, minun savolaiset tyyppini ovat nimittäin valloittaneet reviirejä kuin pienet koirat, heitä on joka suunnalla. Ehkä sinullakin on kulkijoita? Eli olemme todennäköisesti sukua saman sukunimen kautta. Jos olet osumani, eikä mikään näistä listaamistani sukunimistä ole sinulle tuttu, ehkä joku heidän kotiseuduistaan soittaa kelloa? Jos ei, meillä on käsissä mysteeri. Olemme sukua, mutta mitä kautta? Tästä alkaa DNA-testien ja sukututkimuksen paras puoli, homma menee vaikeaksi ja kuka sitä nyt helpoista jutuista jaksaa kiinnostua. Tässä vaiheessa perinteiseen sukututkimukseen lisävaloa tuo historian osaaminen, sen avulla tiedämme milloin ja miksi esimerkiksi Savosta on ollut isompaa liikehdintää tai milloin ulkovaltojen sotajoukkoja on viipynyt jonkin kylän äärellä jättäen sinne mahdollisesti omaa perimäänsä.

Minulla on DNA-testi teetettynä kahdessa eri palvelimessa ja olen vienyt tulokseni kolmeen muuhun paikkaan.

Ostettu testit: www.familytreedna.com ja www.23andme.com

Olen vienyt tulokseni: www.gedmatch.com (maksuton yleispaikka, jossa kivoja työkaluja esim etnisyyden selvittämiseen) ja https://dna.land (vielä aika perustasolla oleva yleispaikka, maksuton) sekä selvittänyt terveystietojani https://www.promethease.com (todella kattava terveyspaketti, maksaa noin 10 dollaria).

Tämä tarkoittaa varmaan noin 5000 löydettyä DNA-pohjaista sukulaista (osa heistäkin on luultavasti monessa paikassa eli ovat osumiani tuplasti tai triplasti). Eli kyllä riittää mysteeriä ratkottavaksi loppuiäksi!

Kun ensimmäisen kerran sain tulokseni ja avasin serkkulistani: en tuntenut ketään. Siellä ei ollutkaan niiden sukunimien ihmisiä, joita olin olettanut näkeväni. Lähimmät serkkuni eivät olleetkaan Mikkelin seudulta, vaan esimerkiksi Parikkalasta. Piti oikein tutkia karttaa, että missä näitä tyyppejä asuu. DNA-palvelut tarjosivat myös karttaa ja se näytti tältä (23andMe:n versio).

Jeps, minähän sanoin että sukulaiseni ovat liikkuvaa väkeä.

 

Mistä testi?

Iso osa DNA-testien tekijöistä Suomessa on Family Tree Dna:n eli FTDNA:n rekisterissä. FTDNA:n FF-testi eli Family Finder on hyvä tapa aloittaa. Se on helppo, halpa ja siinä riittää vuosiksi ihmeteltävää, jos on kiinnostunut sukututkimuksesta yleisesti. Se antaa juuri nämä mainitsemani serkkulistat. Testi ei siis kerro mitä kautta serkkusi palvelussa ovat sinulle sukua. Yleisesti ottaen kaltaiseni itäsuomalainen saa serkkuosumia jopa yli 2000. FTDNA:lla on usein alennuksia, niitä kannattaa tovi kyttäillä ennen tilaamista.

Jos haluaa ottaa laajemman testin, miehestä voi ottaa sekä YDNA:n, että MtDNA -testit. Eli selvittää isälinjan ja äitilinjan. Naiselta voi ottaa MtDNA:n myös. Nämä testit maksavat kummatkin satoja dollareita, mutta vievät sitten sinne tiedon alkulähteille, eli kertovat mihin "klaaniin" henkilö kuuluu, missä vaiheessa omat esivanhemmat on liikkuneet jääkauden jälkeen näille alueilla ja mitä reittiä pitkin. Tämä "haploryhmä" periytyy vain isältä pojalle tai äidiltä tyttärelle, mutta mieheltä näkee myös äitilinjan, hän ei vain jatka sitä eteenpäin.

Minä olen Helenan tyttäriä ja haploni on H2a1. Isäni on Iivarin poika eli I P37 ja hänen äitinsä on X2c1. Haploryhmistä löytyy paljon tietoa ja tietyt haplot luonnollisesti ovat yleisiä tietyillä rajatuilla alueilla. Isäni on poikkeus: hänen isä- ja äitilinjansa ovat Suomessa melkoisen harvinaisia.

Tässä on karttanäkymä minun äitilinjastani, eli meitä on enemmän idässä kuin länsi-Euroopassa.

Toinen suomalaisten melko laajasti käyttämä DNA-palvelu on 23andMe, josta voi ostaa vain yhden mallin testiä, mutta se antaa serkkuosumat, haploryhmät ja terveystiedot. Eli todella monipuolinen aloituspaketti, hinta on kalliimpi kuin se FTDNA:n FF. Itse olen maksanut siitä aikoinaan 100 dollaria, mutta ymmärtääkseni se on nyt kalliimpi. FTDNA:lla testaavat sanovat että 23andMe on huonompi ja haploryhmä ei ole niin tarkka kuin FTDNA:n, näin voi olla, mutta omalla kohdallani olen ollut 23andMe:n testeihin tyytyväinen.

Kummankin testin raakadatan ( FTDNA:n FF ja 23andMe) voi siirtää ilmaiseksi mainitsemaani Gedmatchiin tai DNAlandiin. Siellä saa todella hauskoja työkaluja käyttöönsä, voi katsoa esimerkiksi pygmi- tai juutalaisuusprosenttinsa tai saada selkoa millainen suomalainen sitä oikein on:

Nämä ovat suuntaa antavia, mutta tästä esimerkiksi voinee päätellä, että isäni on vahvasti itäsuomalainen perimältään ja kaukaisissa esi-isissä on väkeä Venäjän lähialueilta. Isälläni tuskin on esi-isiä Ruotsissa, Saksassa tai Espanjassa. Eikä tuo läntinenkään Suomi vaikuta kovin lupaavalta. Sukututkimus on toistaiseksi vahvistanut nämä tiedot.

Jos haluaa etsiä sukuaan Yhdysvalloista, silloin www.ancestry.com on hyvä, koska siellä on todella paljon amerikkalaisia. Minä en ole sitä käyttänyt, mutta saattaisin kyllä uteliaisuuttani harkita.

Itse aloitin 23andMe:n testillä, sitten tilasin isälle saman. Sitten tilasin meille molemmille FTDNA:n FF:t ja lopulta isälle YDNA67:n (isälinja, koska etsin isoisää). Kun olen seuraavan kerran rahoissani (luultavasti en koskaan) tilaan pojalleni Y67:n, laajennan ehkä isän YDNA:n testiä, tilaan isältä  ja itseltäni FTDNA:n MtDNA:n (äitilinjat) ja tilaan kahdelta äidin puoleisen suvun mieheltä heidän isälinjat (YDNA). Tämä olisi yhteensä yli tonnin paukku, mutta sillä pärjään varmaan loppuelämän :)

Onko jotakin mitä selitin epäselvästi, tai et ymmärtänyt, kysy ihmeessä!

Lisää lukuvinkkejä:

Tällä viikolla julkaistussa tietokirjassani Tuntematon sotavanki kerron seikkaperäisesti omista DNA-testeistäni ja miten ne auttoivat isoisäni jäljityksessä.

Richard Hillin kirja Finding Family My Search for Roots and the Secrets in My DNA on melkoinen perusteos, osittain jo ehkä vanheneva, mutta kertoo mukavasti hänen tarinansa DNA-testien maailmassa.

Suomalaiset hyvä sivustot DNA-testeistä ovat www.kurrinsuku.net

Aivan ihana video DNA-testeistä löytyy täältä.

 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Mukavaa kun kirjoitat selkeästi dna-testeistä. Yleensä jutut ovat niin korkealentoisia, että tavantallaaja putoaa kärryiltä heti kättelyssä. Toivottavasti Ristiina aukeaa jotenkin. JH.8

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
2/3 | 

Kiitos. En ole mikään asiantuntija, joten tipun itsekin kärryiltä heti kun segmentti- ja snippikeskustelu alkaa. Mutta perusasiat tiedän ja yritän olla niiden kanssa ymmärrettävä.

Vierailija
3/3 | 

Apua tässä kyselen. Olen siis nainen. Isäni ja isäni isä ovat jo kuolleet. Yksi setä on vielä elossa ja isäni puolelta minulla on kaksi velipuolta. Haluaisin tietää enemmän isäni puolesta, oikeastaan isän isän puoleisesta esiäidistä jonka alkuperä on kaukana Suomesta. Kenet siis tulisi ensisijaisesti dnatestata ja onnistuuko edes tuon tiedon saanti? Kun siis Y ja mitokondrio jne josta jo itse valitettavasti tipuin kärryiltä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tästä tämä lähtee, sukututkimukseen keskittyvä blogini. Tässä ensimmäisessä postauksessa kerron vähän itsestäni ja siitä mitä on odotettavissa.

Olen nelikymppinen kolmen teini-ikäisen lapsen äiti ja koulutukseltani FM, historian ope. Työskentelin vuosia opettajana ja oppikirjailijana, mutta tällä hetkellä toimin Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seurassa erityisasiantuntijana. Vapaa-aikani on viime vuodet omistettu sukututkimuksen lisäksi  leivonnalle, sienestykselle, lukemiselle ja kirjoittamiselle. Olen varsin tavallinen keski-ikäinen nainen siis. Olen kirjoitellut leivontaan, kokkailuun ja matkailuun liittyvää blogia aiemmin, mutta lopettelin sen muiden kiireiden vuoksi muutama vuosi sitten. Asun Tampereella, mutta olen kotoisin Mikkelistä. Tai niin luulin :)

Synnyin 1970-luvulla tavanomaiseen pikkukaupungin lähiöön, Mikkelin Siekkilään. Molemmat mummolani sijaitsivat kaartelevien tieosuuksien päässä Mikkeliä ympäröivällä maaseudulla. Äidinpuoleisessa mummolassa, Juvalla, reissuihin liitettiin aina hautausmaavisiitti. Valitettavasti lapsuuden vahva navigaatioperinne ei kantanut kovin pitkälle. Kun muutama vuosi sitten halusin kulkea sukuni haudoilla, jouduin pyytämään kummitätini matkaoppaaksi. Tänä syksynä löydän jo haudoille omin neuvoin, käyn siellä peräti lapiohommissa, joka kuulostaa perin oudolta ja kerron siitä aivan varmasti tulevassa postauksessa :) 

Äidinpuoleinen sukuni on vahvasti Juvalta, Rantasalmelta, Haukivuorelta, Pieksämäeltä, mutta onpa yksi oksa suoraan rannikon pieneltä saarelta, Iniöstä ja yksi linja on matkannut Rantasalmen kartanoon Saksasta Baltian kautta. Kerron näistäkin varmasti lisää tulevissa postauksissani.

Isänpuoleisessa mummolassani Ristiinassa puolestaan ei ollut lapsuudessani mummoa, vaan oli pappa, joka ei sitten ollutkaan oikea pappani. Siitä tarinasta kirjoitinkin sitten ihan oikean tietokirjan.

Innostuin sukututkimuksensa parisen vuotta sitten. Se ei ollut aivan odottamatonta, sillä olinhan koulutukseltani historioitsija ja toki menneisyyden elämä ja perinteet minua kiinnostivat. Tiesin että joitakin sukuni linjoja oli jo tutkittu ja kirjoihin koottu, ja jotakin mysteerejä meillä myös vielä oli. Merkittävin kysymysmerkki oli tietenkin isoisäni, isäni isä, joka oli tiettävästi ollut venäläinen sotavanki ja josta emme tienneet edes nimeä. Isoisäni etsinnöistä kirjoitin tietokirjan Tuntematon sotavanki, joka julkaistaan muutaman päivän päästä. Viime vuodet olen siis aktiivisesti kirjoittanut tuota kirjaa ja siksi mm. aiempi bloggailu jäi tauolle. Hei, on aivan varmaa että lähiaikoina ihmettelen täällä myös sitä, millaista on julkaista tietokirja ja mitä siitä seurasi.

Etsin isoisää niin arkistolähteiden kuin DNA-testienkin avulla. Erilaiset DNA-testit toivat tietooni tuhansia "serkkuja", jotka myös olivat teettäneet testin ja jotka ovat todistetusti sukulaisia. Valitettavasti DNA-ohjelmat eivät ole niin viisaita, että ne osaisivat kertoa mille puun oksalle kukin testin teettänyt etäserkkuni sijoittuisi, joten oli pakko tutkia sukua perinteisin keinoin, jotta saisin selville onko DNA-palvelimen ennustama "neljäs serkku" minulle sukua isän vai äidin kautta. Siispä sukupuun tekoon! Minulle oli luontevaa valita nettityökalu sukupuun rakentamiseen ja valitsin melko sattumanvaraisesti Genin. Kerron kokemuksistani nettisukupuun rakentamisesta seuraavissa postauksissani.

Venäläisen suvun lisäksi DNA-testit kertoivat, että sukua on muuallakin, esimerkiksi Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Osa suvustani on lähtenyt 1800-1900-lukujen siirtolaisaalloissa. Viimeisimmät muuttivat 1970-luvulla Ruotsiin ja Australiaan. Mutta suvussani on ollut vahvaa siirtolaisperinnettä jo aiemmin, monet DNA-sukulaiseni ovat metsäsuomalaisten jälkeläisiä, joten Saimaan rannoilta on lähdetty Ruotsiin jo 1400-1500-luvuilla ja seuraavina vuosisatoina savolaisekspansio ajoi savolaisia esi-isiäni kohti Kainuuta, Karjalaa, Lappia ja Inkerinmaata. Kirjoitan täällä savolaisista kaukokaipuuta tunteneista esivanhemmista varmasti vielä monen monta kertaa!

Muutin 2000-luvun vaihteessa Tampereelle. Kuljin vuosia Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla uskoen, että täällä nyt ainakaan ei ole yhtään sukulaista. Olen varmasti sukuni ensimmäinen tamperelainen! Sitten selvisikin, että äidinisänisä muutti Tampereelle 90 vuotta ennen minua, tehdastyöläiseksi, ja kuoli peräti surkeissa olosuhteissa. Käyn katsomassa hänen joukkohautansa paikkaa. Hämäläinen työläiskaupunki on nyt enemmän koti. Kerron tästäkin esi-isästäni jossakin seuraavista postauksestani.

Suvussani on  satoja savolaisia torppareita, köyhää tilatonta väestöä. Heistä löytyy merkintöjä kirkonkirjoista, mutta ei juuri muuta. Useimmiten he ovat eläneet säntillistä elämää avioituen, synnyttäen ja kuollen. Tässä järjestyksessä. Mutta on Saimaan aaltoihin hukkuneita, on hakkapeliitta, on loisia, on ”heikkopäisiä”, mutta myös Rantasalmen kartanoiden asukkaita. On esi-isä, joka kuoli Nuijasodassa Mikkelin Kenkäveron pappilan edustalla. Nykyisin vilkkaana ja viehkeänä käsityöläispappilana toimiva pitsihuvila rakennettiin yli 200 miehen kuolontantereille. Luulen, että palaamme vielä Kenkäveronkin tunnelmiin tulevissa postauksissani :)

Esivanhempiani on saapunut Mikkelin lähiseuduille monessa aallossa, mutta mistä suunnista? Kaikkihan me olemme lähtöisin Afrikasta ja reittimme tänne Pohjolaan on ollut pitkä ja polveileva. Kun viritin DNA-palvelimen todellisiin menneisyyden aikoihin selvisi, että suora isäni linja tulee Serbian ja Kroatian paikkeilta.

Isänisäni on siis ollut puna-armeijan sotilas, Suomessa heimosotavangiksi nimetty ja kotoisin todennäköisesti Karjalasta.  Kun menen 24 sukupolvea taaksepäin, isäni mieslinjan sukua asuu kaukana, Balkanin lisäksi Ukrainassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Puolassa. Joku esi-isä on syystä tai toisesta hakeutunut Pohjolaan seuraavien vuosistojen aikana. Onko hän ollut menneiden aikojen sotilas, joka on jättänyt DNA-linjansa itäiseen Suomeen, vai kauppias tai pappi kaukaa vierailta mailta? En tiedä. Vielä. Jos DNA joskus osaa kertoa minulle sen kylän itäisessä Etelä-Euroopassa, josta suoran isälinjani edustaja on lähtenyt, menen sinne, sen lupaan. Kerron siitä sitten täällä :) Aion muutenkin antautua turismille, jossa suunnataan sukuni menneille merkkipaikoille.

Äitilinjani vie itään. Kuulun Helenan tyttäriin, joita enemmistö (40%) Euroopan naisista edustaa. Minun äitilinjani  edustajat ovat taivaltaneet jääkauden väistäessä etelästä kohti Ural-vuoristoa ja kääntyneet sieltä kohti länttä ja saapuneet Suomen ja Baltian alueille ilmeisesti noin 10 000 vuotta sitten. He ovat tuoneet mukanaan ilmeisesti suomalais-ugrilaisen kielemme. Kun vein DNA-tietoni Gedmatch-nimiseen palveluun, se jaottelee perimäni vahvasti itäsuomalaiseksi eli karjalaiseksi, inkeriläiseksi, marilaiseksi ja onpa kaukana jossakin udmurttejakin. Tunnen olevani ensisijaisesti täysiverinen suomalaisugrilainen nainen. Siitä tämä matkamme alkaa, toivottavasti jaksat seurata mukana!

 

 

Kommentit (11)

Maa-vesi
1/11 | 

Heipä hei!
Mielenkiintoista, omatkin sukujuureni vievät osin Savoon ja osin itänaapuriin. Isäni äiti oli kotoisin Maavedeltä, mikä lienee Joroisissa ja äitini äiti oli taas venäläinen. On osoittautunut tosi vaikeaksi saada tietoja Venäjältä vielä nykyisinkin, varsinkin kun ei itse osaa venäjää.
Jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä saat selville!
Sukututkimus on tosi mielenkiintoista, siihen suorastaan addiktoituu! Sen sijaan DNA-tutkimuksen hyöty ei vielä ole minulle auennut.
Onnea matkaan!

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
2/11 | 

Heissan,

Onpa hauska sattuma!

En osaa itsekään kovin hyvin venäjää ja olen yrittänyt google-kääntäjän (ja muutaman kielitaitoisen ystävän) avustuksella  pärjätä. Se on kiusallista, mutta venäläiset ovat hyvin auttavaisia, kun vain saa asiansa selvitettyä. Ainakin nuorempi väki osaa myös englantia.

Ilman muuta voisin laatia myös postauksen siitä, kuinka etsiä sukulaisia Venäjältä! Se on vaikeaa, mutta mahdollista. DNA-testi tuo pika-avun, jos tarpeeksi läheinen sukulainen on tehnyt testin, mutta muussa tapauksessa pitää odotella sitä jättipottia ehkä vuosia. Minulla on kuitenkin melko paljon nykyisin myös venäläisiä DNA-osumia, joten kyllä se ilman muuta auttaa, vaikka hidasta on.

Tsemppiä etsintään! Toivottavasti tästä blogista löytyy ainakin vertaistukea :) Sukututkimus on  joskus ihanaa ja joskus vain ihanan vaikeaa!

Vierailija
3/11 | 

Mielenkiintoista! Minunkin sukuni isän puolelta tulee osin Juvalta, osin Rantasalmelta jne. eli samoilla kulmilla on esi-isät olleet.

t. Anu

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
4/11 | 

Mehän ollaan sitten varmasti sukua ja kaukaisia serkkuja! Juva, Rantasalmi, Haukivuori ovat vahvoja äitini suvun alueita :) 

Vierailija
5/11 | 

Mielenkiintoinen matka! Oma tarinani lähes samanlainen. Tuntematon isänisä, isänäiti edelleen hieman hämärän peitossa, isän lapsuus huutolaisena Ristiinassa 30-luvulla ja sukulaisten täydellinen vaitonaisuus asioista. Luen kirjasi ja koetan saada apua omaan etsintääni. Spostini on käytettävissä!

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
6/11 | 

Heissan,

laitan sinulle privana viestiä. Kiva kun otit tätä kautta yhteyttä! Jos en osaa auttaa, tarjoan ainakin vertaistukea. Jotkut asiat vaan täytyy selvittää, että saa rauhan.  Nykyisin esim tuo DNA-testi saattaa auttaa mysteerin jäljille. Tsemppiä! Palaan asiaan!

Vierailija
7/11 | 

Terve! Kirja ei ollut vielä ma saatavilla täällä mlin seudulla, mutta eiköhän se näinä päivinä ilmesty kirjakauppojen hyllyihin. Minua kiinnostaa erityisesti tuo Ristiinan osuus, mikäli olet siitä jotain kirjoittanut. Itse en ole vielä löytänyt kuin hataria tietoja isäni 30-40-luvun kasvattikodista. JH  

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
8/11 | 

Laitoin sulle s-postia toivottavasti tuli perille! Katselin, että kirjastoihin oli tilattu muutamia kappaleita, eikä ollut kovin paljon varauksia (ellei nyt parissa päivässä ole kovin dramaattisesti tilanne muuttunut, katsoin keskiviikkona). Isäni kävi ostamassa kirjaani Mikkelin Suomalaisesta kirjakaupasta ja siellä oli ollut iso pino. Myös Länsi-Savossa oli tällä viikolla pieni juttu minusta ja sangen myönteinen arvio kirjasta, mikä ilahdutti paljon. Olen saanut hyvää palvelua Mikkelin kaupungin arkistosta ja muistelen, että heillä on esimerkiksi lastenvalvojien tietoja Ristiinasta. Lastenvalvojien papereista voisi löytyä jotakin, samoin kirkonkirjoista (tuohon aikaa papit olivat vielä aktiivisia merkitsemään erilaisia tietoja ihmisten kohdalle).

Vierailija
9/11 | 

Kiitos viesteistä, niistä on ollut suuri apu löytää omaa sukunimi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat