Kirjoitukset avainsanalla silmät

 

Basedowin tauti vei kuusi vuotta elämästäni, jonka aikana sosiaalinen elämäni kärsi konkurssin.

Ei sen pitänyt niin kauaa kestää. Yleensä siitä parantuu puolenvuoden - vuoden sisällä, sanoi lääkäri.

Ja mikäs tauti se sitten semmonen on ? Kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan ! En minäkään.

No, se on silmäoireyhtymä, joka liittyy kilpirauhasen liikatoimintaan, niin sanottuun Basedowin tautiin. Kuuluu autoimmuunitauteihin, jossa elimistö hyökkää omia kudoksia vastaan.

 

Kaikki alkoi roskan tunteesta silmässä. Se roska ei vaan millään lähtenyt pois vaikka kuinka huuhteli vedellä. Sitten otettiin labrassa kokeita, jos vaikka jokin silmätulehdus. Ei ollut.

Terveyskeskuslääkäri pähkäili, että mikähän se voisi olla. Soitti Jorviin, jossa viitattiin Basedowin tautiin. Siltikään lähetettä ei herunnut.

Silmä rupes punottaa ja luomi turpoamaan. Lääkäri vaan käski mennä silmälääkäriin. Mistäs sitten siihen hätään saa nopeasti silmälääkärin. Helsingistä ! Kahden viikon päästä !

Lääkäri sanoi heti, että pitäs mennä äkkiä Jorviin, hän kun ei voinut lähetettä laittaa koska oli Helsingistä ja minä kuuluin Espooseen. Mutta kun terveyskeskuslääkäri ei ollut pistänyt lähetettä. 

Sitten rupes jo olemaan molemmat silmät niin turvoksissa, että silmät melkein oli muurautuneet umpeen. 

Aurinkolasit päähän ja meno Jorviin, jossa lääkäri kauhisteli tilannettani. 

 

Seuraavana päivänä osastolle ja kortisoni tiputukseen 250 ml suoraan suoneen. Sama toistui seuraavana päivänä. Matkaevääksi sain vielä kortisonilääkkeet suun kautta syötäviksi.

Tätä sitten jatkui vaihtelevalla menestyksellä, mutta parannusta ei näkynyt. Ja kortisonia vaan suoneen vähän väliä. 

Sitten tuli vaihe jolloin aloitettiin sädehoito. Siitäkään ei ollut apua. 

Kaiken lisäksi aloin nähdä kaiken kahtena. Vähän se hankaloitti elämää, varsinkin rappusten kanssa, mille rapulle astut  ja kumpaan kahvikuppiin tartun. 

 

Olin kerran ystävättäreni kanssa kaupungilla aikaa viettämässä. Kuljimme käsikynkkää kun matkalla  oli paljon rappusia, oli turvallisempaa ottaa toisesta tukea. Meitä nauratti kun ystäväni aina kertoi minulle montako rappusta on edessä.

Yksi turisti, miespuolinen, kulki meidän ohitse ja sanoi: ”Nice to see, that you are so happy together”. Niin, että lesboksi meitä luuli.

 

No mutta, sitä sitten juostiin endokrinologiaosaston, silmäklinikan ja sädehoitklinikan väliä. Välillä silmät poskilla, ja taas pumpattiin kortisonia suoneen.

Jouduin leikkaukseen jossa porattiin silmäpohjiin reiät. Se auttoi kaksoskuviin. Mutta kun väsyin, niin kaksoskuvat palasivat.

 

Kortisonin aiheuttamana olin niin turvoksissa, että ihmiset luulivat minun olevan juoppo. Ihmiset eivät voineet katsoa minua edes silmiin, kun olin niin pahan näköinen. Jopa tyttäreni sanoi, ”äiti kiltti voisitko laittaa aurinkolasit”.

 

Siitä alkoi minun eristäytymiseni maailmasta.

En saanut tukea mistään. En tiennyt ketään, joka olisi sairastanut saman taudin. Netissäkin keskusteltiin vaan kilpirauhasesta. (Se oli n.15 vuotta sitten. Nykyään löytyy jo Basedowin taudista keskusteluja.) 

Läheiset eivät tienneet miten tähän sairauteen pitäisi suhtautua. Tuli mieleen, että läheiset olisivat tarvinneet sitä tukea yhtä paljon kuin minäkin.

Kuusi vuotta ! Lääkärikin sanoi, että ei olisi uskonut, että paraneminen vei näin kauan, ei se yleensä.

 

Nyt tästä kaikesta on kulunut jo muutamia vuosia ja olen päässyt kortisonista ja turvotuksesta ajat sitten eroon. Olen saanut elämäni takaisin ja olen voinut luoda sosiaaliset suhteet uudelleen.

Aina kun luen sairauksia joita minulla on, siellä on myös Basedowin tauti. Kysyin kerran silmälääkäriltä, että miksi se aina mainitaan kun se kerran on parantunut ? 

Vastaus kuului, että se on edelleen olemassa mutta interaktiivisessa tilassa. 

 

Toivoisin, että tästä taudista puhuttaisiin enemmän ja voitaisiin järjestää vertaistukea sairastuneille, myös läheisille.

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Seniorin sessio kertoo Maija-Liisan näkökulmasta asioista, ikääntymisestä ja sen tuomasta ”ihmeellisyyksistä”. Ei ole vaan yhtä asiaa, vaan elämästä yleensä. (Ei aina) Hymyssä suin ja pilke silmäkulmassa ! 

 

Maija-Liisa Ryhänen on eläkkeellä oleva 71-vuotias neljän lapsen äiti ja kuuden ihanan lapsenlapsen mummi. Työelämässä toiminut visuaalisena suunnittelija. Harrastuksina ollut piirtäminen, maalaaminen ja käsityöt. Nykyään kuntosalilla käynti ja bloggaaminen.

Blogiarkisto

Kategoriat