Olen monta kertaa ajatellut, että olis kiva vanheta jonkun kanssa. Sehän se tarkoitus olikin naimisiin mentäessä. Mutta aina ei mene niin kuin tarkoittaa. 

No, itsestähän se on kiinni, ei kukaan tule hakemaan kotoa ! Ja jos ei hae kotoa, ni sitten ollaan ilman. (Minä kun en jaksa ”metsästää” miestä.)

40 vuotta meni syntymästäni asti asumiseen toisten ihmisten kanssa. Ensin äidin ja isän, sitten tuli mies ja lapset, sitten jäi mies pois. Tuli toinen mies ja lisää lapsia. Sitten olinkin jo 40v.

Olen monta kertaa miettinyt, ettei minulla ole ollut omaa aikaa ollenkaan siihen asti. Ei sellasesta tiedetty kuin ”oma aika”. 

Ei kerennyt miettimään, kun piti hoitaa koti ja lapset ja käydä vielä töissäkin. Mies oli viikko tolkulla merillä työn takia. Yksinhuoltajahan sitä oli. 

Rakastin olla äiti. Ja olla tarpeellinen. Elämäni meni hyvin niin kauan kun minua tarvittiin. Mutta kun lapset kasvoi ja itsenäistyi, eivätkä tarvinneet enää niin paljon äidin hoivaa, tuli turhautuminen. Olin yksin avioliitossa !

Kun sitten erosimme niin meni vuoden verran koota itseni ja miettiä, että mitä sitä elämältä haluaa ? Se oli vähän niinkuin hakusessa. Ja huomasin, että tulin hyvin toimeen itseni kanssa.

Olen kyllä vähän sellainen erakko luonne, en hirveästi kaipaa sitä kumppania asumaan kanssani. 

Olen myös sosiaalinen luonne ja tykkään ihmisten seurasta ja, että ihmisiä on ympärilläni. Mutta sitten tulee se hetki, että haluan olla itsekseni. Olen oman tieni kulkija.

Juontuu varmaan lapsuudesta, koska kasvoin ainoana lapsena vanhempieni kanssa. Totuin olemaan yksin.

 

Muuttaessani vieraaseen kaupunkiin, ajattelin, että minulla ei ole siellä ketään kaveria. Tytär kyllä asuu aika lähellä ja serkkukin, jonka olen uudestaan löytänyt. Se on hyvä alku. Mutta molemmat käyvät  töissä.

Kun molemmat lonkat leikattiin ja vaihdetiin tekoniveliin ja alkoi kuntoutus, niin tuli uusia ystäviä ja samalla sain vertaistukea. 

Kuntouduttuani päätin liittyä Suomen Punaiseen Ristiin vapaaehtoiseksi. On aikaa antaa toiselle jotain itsestään. Sieltä löytyi myös ystäviä. On jotain tekemistä ja siitä saa hyvän mielen.

 

Hyvällä mallilla elämä on. Ystävät jotka jäivät Stadiin käyvät nyt useammin luonani kuin Espoossa asuessani. Lapset käyvät kukin vuorollaan silloin tällöin viikonloppuisin. 

Ja juna kulkee. Kahden tunnin matka ei ole mitään kun mennään lastenlapsia vahtimaan tai muuten vaan.

Välillä ihan kiirettä pukkaa. Niin, että ei tässä yksinäinen ehdi olla.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Seniorin sessio kertoo Maija-Liisan näkökulmasta asioista, ikääntymisestä ja sen tuomasta ”ihmeellisyyksistä”. Ei ole vaan yhtä asiaa, vaan elämästä yleensä. (Ei aina) Hymyssä suin ja pilke silmäkulmassa ! 

 

Maija-Liisa Ryhänen on eläkkeellä oleva 69-vuotias neljän lapsen äiti ja kuuden ihanan lapsenlapsen mummi. Työelämässä toiminut visuaalisena suunnittelija. Harrastuksina ollut piirtäminen, maalaaminen ja käsityöt. Nykyään kuntosalilla käynti ja bloggaaminen.

Blogiarkisto

Kategoriat