70-luvulla mieheni päätti alkaa opettaa minua ajamaan autoa. No mutta, sehän jännitti ihan hirveesti minua.

Silloin ei ollut automaattivaihteisia autoja muilla kuin äveriäillä. Vaihteitakin oli vaan neljä. Eikä autoa uutena ostettu, ei ollut varaa.

Me olimme niin sanottuja Saabisteja. Meillä alkoi Saab-kausi  joskus 60-luvulla. Ja 96:n oli ensimmäisiä Saabeja mitä meillä oli.

Aloitettiin harjoittelu sitten niin kuin maalaismaisemissa. Isäni kesämökillä oli mieheni mielestä turvallista ensin opetella auton käyttöä.

Pihaan ajettiin ojan yli, toki ojaa oli täytetty, että oli tasainen kulku, mutta ojaa molemmin puolin.

Ja kun mökillä ollaan, niin toki pihalla oli kukkia ja marjapensaita.

Aluksi oli kengurubensaa runsaasti, kädet tärisi. Piti hiekkatieltä kääntyä 45° pihalle, ettei auto putoo ojaan,  sillä seurauksella, että kukat ja marjapensaat menivät nurin.

Oppitunti päättyi siltä päivältä siihen. Sain kuulla kunniani siitä, että en käyttänyt jarruja ! 

Jarrut oli hukassa.

Sitten vaan paikkaamaan tuhoja, ettei kukaan huomaisi, että olin ajanut niiden yli. Toki isäni kyllä huomasi muttei maininnut siitä silloin mitään.

Mieheni ei uskaltanut ajattaa minua kuin sivuteillä ja sitten vähitellen maantiellä. Kerran tuli poliisi vastaan, mieheni sanoi, että kato poliisi! Sydän hypähti kurkkuun. Hyvä ettei tullut kolaria mustanmaijan kanssa tai ojaan meno.

Olimme Mikkelissä anoppilassa. Ja kun kaupunki on pieni, niin mieheni sanoi yöllä, että nyt mennään kaupungille ajamaan. Minä papiljotit päässä, hyvä ettei pyjamassa.

Taisi mennä aika hyvin kunnes ajettiin ylämäkeä isoon risteykseen. Siinä kohtaa tuli sitten jotain sanomista, koska hermostuin. Jarrutkin löytyi, hyppäsin keskellä risteystä autosta ulos ja sanoin: ”Aja perkele itte autos !”

Toisella kertaa harjoittelimme peruutusta  hiekkakentällä. Mieheni oli auton ulkopuolella antamassa minulle ohjeita. 

Piti peruuttaa ja samalla kääntää autoa.

Mieheni : ” Käännä, käännä enemmän ! ” 

”No mutta kun se ei käänny”. 

”Kääntyy se! Käännä, käännä !” 

”Se ei käänny !!! Tuu sitten itte kääntämään.” Mieheni tuli kääntämään autoa ja minä huusin, että ”Käännä, käännä!” Eihän se kääntynyt sen enempää kun minullakaan. 

Pikkuisen olin huomaavina punerrusta mieheni kasvoilla. 

Ja minä tietenkin hykertelin tyytyväisenä, että pääsinpäs sanomaan.

Kyllä niitä kommelluksia sattui. Ihme, että avioliitto kesti sen. Jälkeenpäin minua on naurattanut monet kerrat se tilannekomiikka mikä monasti syntyi. 

Miehelläni taisi mennä vuosia ennenkuin hän pystyi edes puhumaan siitä ajo-opetuksesta, saatikka nauramaan.