Cynthia Seelhammer kotonaan Arizonan Flagstaffissä

“Neljännen luokan ensimmäisellä maantiedon oppitunnilla koko maailma avautui yhtäkkiä minulle. Rakastuin maantietoon ja aloin lukea kirjoja muista maista", kertoo Cynthia Seelhammer. Hän kasvoi aikuiseksi Minnesotassa vanhimpana perheen kuudesta lapsesta.

"Joskus 1970-luvun alkupuoliskolla kuulin jostakin, että Rotareilla oli kansainvälinen nuorisovaihto-ohjelma. Halusin kovasti lähteä ulkomaille,  ja siksi suoritin lukion kolmessa vuodessa neljän sijasta. Lähetettyäni hakemuksen paikalliselle Rotaryklubille minut kutsuttiin haastatteluun.”

Vaihto-ohjelma käsitti 10 kuukauden asumisen paikallisten perheiden luona ja  koulunkäynnin samanikäisten teinien kanssa. Rotaryklubien vastuulla oli matkakulujen maksaminen ja vastaanottaville perheille kuului huolehtia majoituksesta, ruoasta ja koulunkäynnistä.

“Sain tiedon hyväksymisestä ohjelmaan, kun Rotareilta tuli kirje joulupäivänä, ja vanhempani ripustivat sen joulukuuseen. Siinä luki, että minut oli valittu vaihto-oppilaaksi Johannesburgiin Etelä-Afrikassa. Siellä menisin yksityiseen tyttökouluun. Olin innoissani tiedosta, mutta myös hieman peloissani. “

Etelä-Afrikalla oli tuolloin huono maine poliittisten levottomuuksien ja väkivallan takia, jotka pohjautuivat sen apartheid-politiikkaan. Se erotteli ihmiset rodun, sukupuolen ja yhteiskuntaluokan perusteella.

"Vanhempani ja minä päätimme ottaa yhteyttä Rotareihin ja kysyä, voisinko päästä vaihtoon johonkin muuhun maahan.”

Rotarit tarjosivat Cynthialle Suomea vaihtoehtoisena maana. Siitä Cynthia ei tiennyt paljon muuta kuin että monien minnesotalaisten esivanhemmat olivat tulleet Suomesta. Täytyy muistaa, että internettiä ei ollut vielä olemassa 70-luvulla…

“Saavuin Suomeen samaan aikaan 18 muun yhdysvaltalaisen ja kanadalaisen Rotary-oppilaan kanssa.  Monesta heistä tuli minulle elinikäisiä ystäviä. "

Vaihto-oppilaat lähetettiin ensin Viittakiven kansainväliseen opistoon viikon valmennuskurssille ja sen jälkeen perheisiin eri puolille Suomea.

"Olin onnellinen kun pääsin Etelä-Suomeen - Keravalle - noin 30 km:n päähän Helsingistä".

Cynthian sijoituspaikkakunta oli suosittu, ja syrjäisemmille paikkakunnille sijoitetut kyläilivät hänen luonaan pääkaupunkimatkoillaan.

"Suomessa asuin peräjälkeen kolmessa perheessä. He tunsivat kaikki toisensa, ei ainoastaan siksi, että perheiden isät olivat aktiivisia rotareita, vaan koska lähes kaikki olivat kasvaneet samalla paikkakunnalla. Joka perheessä oli kaksi autoa ja astianpesukone,mikä siihen aikaan oli harvinaista Suomessa. Sikäli kuin ymmärsin: vain neljällä prosentilla kotitalouksista oli astianpesukone, kun taas Yhdysvalloissa kaikilla oli sellainen.

Ensimmäisessä perheessä asuin vain kolme viikkoa. Perheen isä oli yksi Nokian johtajista ja äiti  oli kotirouva. Toinen perhe koostui lentäjä-isästä, kotitalousopettajaäidistä, kolmesta pienestä lapsesta ja kotitalousharjoittelijasta, joka laittoi ruoat ja huolehti kodista.

Kolmas perhe, jossa oli kaksi lasta, oli suosikkiperheeni. Riitta-äiti oli kiireinen virkanainen, jolla kuitenkin oli aikaa kokata, hiihtää ja harrastaa muutakin minun kanssani.  Perheen isä, joka oli kouluni rehtori, jäi minulle etäiseksi ja tuntui aina olevan huonolla tuulella. Mutta ehkä hän vain tuntui minusta siltä, koska hän ei puhunut englantia.

Kielilinja, jolle minut sijoitettiin, ei ollut minulle paras mahdollinen paikka. Kaikki luokkatoverini olivat jo opiskelleet ruotsia, saksaa, ranskaa ​​ja englantia, kun taas tyypillisessä amerikkalaisessa koulussa minä olin keskittynyt etupäässä luonnontieteisiin. Suomalaisen kouluni englanninopettaja ei antanut minun puhua tunneilla, koska hän halusi luokkatoverieni oppivan brittiläistä ääntämistä, ja amerikkalainen ääntämiseni olisi voinut tarttua heihin.

Mitä sittein tein tunneilla? Suurimman osan ajasta luin englanninkielisiä kirjoja. Luin aikamoisen määrän kirjoja, vaikka niitä oli vaikea löytää Keravalta.

Pääsin myös osallistumaan ranskan- ja saksankielen alkeisryhmiin lukiossa. Keravan Rotary-klubi kustansi minulle kaksi kertaa viikossa junamatkan Helsinkiin, jossa kävin ulkomaalaisille tarkoitetulla suomenkielenkurssilla. Minua ei kuitenkaan rohkaistu puhumaan suomea, ja kaikissa sijoitusperheissäni puhuimme englantia.

Suomalaisten perheideni mukana pääsin kyläilemään heidän sukulaistensa ja ystäviensä luona. Silloin istuin hiljaa kohteliaasti hymyillen, enkä ymmärtänyt, mitä muut puhuivat. Join tosi paljon kahvia ja söin tosi paljon kardemummalla maustettua pullaa. Se oli minulle uusi makuelämys.

Kahvi ja pulla olivat tärkeitä suomalaisessa vierailukulttuurissa, yhtä tärkeitä kuin peruna lähes kaikilla suomalaisilla aterioilla.

Tietysti kärsin yksinäisyydestä ja podin koti-ikävää aika ajoin. Erityisesti joululoman aikana, kun makasin sairaana sängyssä ja tunsin, ettei kukaan pitänyt minusta huolta. Mutta selvisin siitäkin. Olin nimittäin viettänyt paljon aikaa Minnesotan luonnossa yksin hevoseni kanssa, jonka ostin 11-vuotiaana lastenkaitsemissäästöilläni.  Olin myös tottunut viettämään aikaa lukemalla. Nämä kokemukset auttoivat minua Suomessa.

Sain myös hyvän ystävän luokkatoveristani, Sirpasta. Hän auttoi minua paljon. Sirpan kotona näin erilaista suomalaista elämäntyyliä. Se oli enemmänkin työläisperhe, jolla oli pienemmät tilat ja  vähemmän mukavuuksia kuin sijoitusperheilläni. Kerran minut kutsuttiin juhlimaan Sirpan vanhempien häiden vuosipäivää. Juhla-aterian jälkeen huonekalut siirrettiin seinien vierustoille, matot rullattiin kasaan ja ryhdyttiin tanssimaan.

Rotary-vuosi antoi minulle monia uusia kokemuksia ja sai minut ajattelemaan maailmaa eri tavalla. Suomen lisäksi pääsin matkustamaan muiden vaihto-oppilaiden kanssa Leningradiin (nykyiseen Pietariin) ja Tukholmaan. Suomenkielen kurssilla Helsingissä tapasin ulkomaalaisia ​​monista eri maista. He kaikki selviytyivät omalla tavallaan Suomen lyhyistä pimeistä talvipäivistä  ja sen vähäpuheisista asukkaista.

Minusta suomalaiset olivat ystävällisempiä kuin amerikkalaiset. Suomalaisten mielestä hymyilin liikaa. Voitin heidän luottamuksensa sitkeydellä ja olemalla oma itseni.

Vuosi Suomessa muutti minua paljon. Opin, että uskallan ottaa isoja riskejä, sopeutua tuntemattomaan ja hyväksyä toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat.  Vuoden ajan olin lähes täysin vailla yhteyttä kotiini ja perheeseeni. Puhelimella soittaminenkin oli liian kallista.

Rakastan edelleen pohjoismaista muotoilua, metsiä ja järviä sekä sieniä. Kun palasin kotiin Minnesotaan, näin sen täysin uusin silmin. Muutama vuosi sen jälkeen yliopiston lingvistiikan kurssilla olin ainoa, joka ymmärsi suomea. "

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat