Kirjoitukset avainsanalla vapaaehtoistyö

Asta Schmidt ja minä Århusissa syyskuussa 2018

Vuoden 1947 kesä oli pitkä ja kuuma, samanlainen kuin tänä vuonna", kertoo 93-vuotias Asta Schmidt (o.s. Nielsen) mietteliäänä sillä aikaa kun hänen poikansa Sven Ole kaataa minulle kahvia. Tutustuin Sven Oleen elokuisella kirjoittajakurssilla, ja olemme vierailulla hänen vanhempien luona. He asuvat Århusissa 10 kilometrin päässä asumisyhteisössä, jonka he perustivat 30 vuotta sitten.

"Nousimme ennen kuutta aamuisin metsätöihin, kun vielä oli tarpeeksi viileää. Töitä teimme puoleen päivään saakka. Sen jälkeen auringon kuumuus oli armoton. "

Asta kertoo kokemuksistaan kesällä 1947, kun hän lähti laivalla Kööpenhaminasta Helsinkiin.  Uusi tanskalainen humanitaarinen yhteistyöjärjestö, Mellemfolkeligt Samvirke, lähetti hänet vapaaehtoistyöhön kotikaupunkiini Lahteen. Se oli perustettu vuonna 1944 auttamaan maita, jotka kärsivät toisen maailmansodan seurauksista. Suomi oli ensimmäisiä maita, joka vastaanotti vapaaehtoisia järjestön kautta.

"Niin, teimme töitä ilmaiseksi. Mutta ehkä se ei ollut niin idealistista, miltä se kuulostaa. Olimme olleet loukussa kotikaupungissamme Randersissa Pohjois-Jyllannissa viisi vuotta Saksan miehityksen takia. Ei, ei ole totta, että saksalaiset olisivat kohdelleet meitä huonosti. He käyttäytyivät niin asiallisesti kuin voivat niiisä oloissa.  Eivät he raiskanneet naisia.

Kun miehitys päättyi toukokuussa 1945, me nuoret villiinnyimme kuin lehmät kesälaitumelle päästessään. Halusimme pois Randersista. Lähteä mihin tahansa - pois. Jotkut ystäväni matkustivat Pariisiin tai Italiaan. En muista, miksi valitsin Suomen. Ehkä joku ystäväni ehdotti sitä. Suomi oli meille eksoottinen maa. Tiesimme, että suomalaislapsia oli lähetetty sodan alta turvaan Jyllantiin. Tiesimme, että Suomi oli pieni, köyhä maa, joka oli taistellut pitkään Venäjää vastaan. Paljon muuta emme Suomesta tienneetkään.

Kanssakäyminen karjalaisten pakolaisten ja muiden suomalaisten kanssa Lahdessa oli haastavaa. Suomen viranomaiset olivat lähettäneet ruotsinkielisiä maatalousopiskelijoita Helsingistä Lahteen toimimaan tulkkeina. He näyttivät meille, mitä meidän piti tehdä. Se ei ollut kovinkaan monimutkaista. 

Oksastimme kaadettuja puita ja kokosimme oksat isoiksi kasoiksi. Karjalaisille maanviljelijöille oli annettu vastaavankokoisia metsäpalstoja kuin mitä heillä oli ollut Karjalassa. Puutavaraa myymällä he ansaitsivat rahaa ja saattoivat kylvää viljaa ja muita kasveja raivatuille alueille.

Suomalaiset naiset vaikuttivat minusta epäluuloisilta emmekä tutustuneet heihin sen paremmin. Paljon miehiä oli kuollut ja haavoittunut sodassa, ja varmaan naiset  pelkäsivät, että me veisimme loputkin. Mutta ei se meitä haitannut. Kävimme tanssimassa suomenruotsalaisten maatalousopiskelijoiden kanssa,  ja meillä oli hauskaa.

Luulen, että meitä oli neljä ryhmää Tanskasta sinä kesänä. Lahden seudun maanviljelijät majoittivat meidät. Ei heillä tosin ollut ylimääräisiä tiloja, mutta sopu sijaa antoi. Emme syöneet yhdessä isäntäperheidemme kanssa. Ruoasta oli pulaa. Samvirke toimitti meille tarvikkeita, joista itse keittelimme ruokamme.. Ruoka oli niin yksinkertaista: ei kahvia, ei suklaata eikä muita herkkuja. Mutta ei sillä ollut väliä. Olimme nuoria ja ulkomailla seikkailemassa.

Minun majapaikkani oli Sirkka ja Urho (tai Yrjö?)  Halmeen kotona. Heillä oli minua vähän nuorempi poika, Kalevi. Menetin yhteyden heihin jo kauan sitten. Ovat varmaan kaikki jo kuolleet.

Se mikä minut yllätti heti Suomeen tullessani oli, että Helsingissä oli paljon uusia rakennuksia. Ei näkynyt mitään merkkejä sodan tuhoista. Mutta kuulin muilta, että olivat nähneet jäänteitä silloista, joita saksalaiset  olivat räjäyttäneet paetessaan Suomen armeijaa pohjoiseen. Siltoja ei oltu alettu vielä korjata, koska niiden lähettyvillä saattoi olla maamiinoja.

Se oli hyvä kesä. Tunsimme itsemme hyödyllisiksi."

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

“En halua enää koskaan nähdä sinua”, sanoi vankila-ystäväni “Otto” monta kertaa kun olin lähdössä Oslon vankilasta ja palaamassa omaan arkielämääni. Hän oli vihainen, koska hän oli jälleen kerran yrittänyt taivuttaa minut salakuljettamaan hänelle huumeita seuraavalla vierailukerrallani. 

Otto sai minut tuntemaan itsekkääksi, koska en halunnut rikkoa vankilan sääntöjä vastaan. Tunsin myötätuntoa häntä kohtaan koska ymmärsin että hänen elämänsä vankilassa oli tylsää ja huumeet olisivat tuoneet vaihtelua arkipäivään.

Opiskelin siihen aikaa psykologiaa Oslon yliopistossa sen lisäksi, että olin kokopäivätyössä työvoimahallinnossa.  Vapaaehtoistaustani oli kuitenkin saanut minut ottamaan yhteyttä Norjan Punaiseen Ristiin, joka etsi vapaaehtoisia vierailemaan Oslon vankilassa. Toiminnan tarkoituksena oli auttaa vankeja pysymään yhteydessä ulkopuoliseen maailmaan. Vierailijoiden tuli sitoutua tapaamaan nimikkovankiaan kerran viikossa tunnin ajan siihen saakka kunnes tämä vapautuisi vankilasta. Sen jälkeen kaiken yhteydenpidon tuli loppua. 

Otto herätti myötätuntoni heti ensi tapaamisesta. Hän oli nuori, komea, yksinäisyydestä kärsivä mies. Omien sanojensa mukaan, olin ainoa, joka kävi häntä tapaamassa. Perhe ja ystävät olivat hylänneet hänet. 

Vierailujen aikana istuimme kolkossa, neonvalon valaisemassa, valkoiseksi maalatussa huoneessa, jonka ainoa sisustui koostui pienestä metallisessa pöydästä ja kahdesta putkijalkaisesta työmaaparakkituolista. Pienen ikkunan edessä oli ristikot. Ovi käytävään oli auki ja kuvittelin, että käytävässä oli aina vartija vahdissa.

Vankilan pappi oli valinnut minut Oton vierailijaystäväksi, mutta en ollut saanut tietää, miksi hän oli joutunut vankilaan. Vierailukuukausien kuluessa Otto kertoi monenlaisista rikoksistaan ja aikaisemmista tuomioistaan. Ajan mittaan vakuutuin siitä, että useimmat hänen tarinoistaan olivat keksittyjä. 

Tarinoiden muuttuessa yhä verisemmiksi ja ristiriitaisemmiksi, minusta alkoi tuntua, että Otto testasi minua, tarkkaili minun reaktioitani ja yritti pelotella minua. Hetkittäin kylmä pelko valtasikin mieleni mutta onnistuin hillitsemään itseni. Vedin henkeä vähän syvempään, katsoin rauhallisesti Ottoon ja sanoin: “Kiinnostavaa. Mitä sinä sitten teit?”  Se sai Oton näyttämään samanaikaisesti sekä raivostuneelta että pettyneeltä. Opin, että seuraavalla vierailukerralla hänen tarinansa oli saanut lisäväriä ja uusia vauhdikkaita käänteitä.

Aloin ajatella, että vierailukertojen välillä Otto varmaan katsoi rikossarjoja löytääkseen uusia ideoita, joilla voisi pelottaa tai viihdyttää minua. Lakkasin uskomasta, että hän olisi sekaantunut niin moniin rikoksiin ja kärsinyt niin monia tuomioita nuoren elämänsä aikana. 

Otto ei paljonkaan kysynyt minun elämästäni. Se ei tuntunut kiinnostavan häntä. Koska tehtävänäni oli auttaa häntä luomaan yhteys vankila- ja ulkomaailman välillä, kerroin tarinoita omasta elämästäni.  Siitä kuinka istuin kaiket päivät valtion virastossa, kirjoitin koneella, oikoluin, taitoin julkaisuja, olin yhteydessä kirjapainoon. Töiden jälkeen kävin ehkä ruokakaupassa, laitoin päivällisen, söimme ja juttelimme mieheni kanssa, katsoimme uutiset. Illat ja viikonloput luin opintokirjojani tai kävin yliopiston opintopiireissä. Kerroin suunnitelmistani maksaa opintolainani mahdollisimman nopeasti ja auttaa sisartani, joka opiskeli Suomessa.

“Tylsää”, oli ainoa kommentti, jonka muistan Oton sanoneen, kun päätin kertomukseni. Ainoa tulevaisuuden suunnitelma, jonka hän uskoi minulle, oli unelma varastetulla autolla kaahaamisesta Oslon keskustan halki heti kun hän pääsisi vankilasta. 

Aikanaan Otto vapautui vankilasta ja minä vapauduin vierailuvelvollisuudestani. En koskaan nähnyt häntä sen jälkeen. Vankilakokemukseni sai minut pitkän aikaan näkemään sosiopaatteja joka paikassa, enkä enää koskaan hakeutunut vankilavierailijaksi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Yhtäkkiä oli täysin hereillä. Kauhu valtasi mieleni. Huoneessa oli joku tai jokin elävä olento. Aivoni kävivät ylikierroksilla, kun yritin etsiä jotakin verrattavia aistihavantoja. Ei löytynyt. Jähmetyin paikoilleni.

Olin tullut muutamaa päivää aikaisemmin Dalia-kibbutsille vapaaehtoistyöhön ja minut oli majoitetettu pieneen parakkikämppään australiaisen sairaanhoitajan Jenniferin luo. Huoneessa oli kaksi kapeata vuodetta, yksi kummankin pitkän seinän vieressä. Ikkunaseinän edessä oli yksikertainen metrin levyinen pöytä ja sen edessä yksi tuoli. Vuoteiden välissä oli samaten metrin levyinen tila. Toisella lyhyellä seinällä oli ulkoverannalle vievä ovi.

Siristelin silmiäni nähdäkseni jotakin, mutta pimeys oli läpitunkematon. Kuulin olennon henkittävän epäinhimillisellä tavalla, lyhyesti, katkonaisesti. 

- Jennifer, oletko hereillä? , kuiskasin pimeään.

Ei vastausta. Ehkä Jennifer oli mennyt joihinkin yöbileisiin ja jättänyt oven auki. Ja täällä minä nyt makasin jokin petoeläin oven ja minun vuoteeni välissä. Paikallistin olennon hengityksen noin metrin korkeuteen lattiasta. Mieleeni juolahti, että se voisi olla vaikka puuma tai leijona. Mutta oliko niitä ylipäänsä Israelissa. Harmittelin, että olin lähtenyt niin pikaisesti pakoon Suomen kylmää talvea, etten ollut edes perehtynyt Israelin villieläimiin.

Toisaalta jos se oli nälkäinen petoeläin, miksei se ollut jo hyökännyt kimppuuni? Värisin pelosta  ja vedin peittoa kaulani suojaksi. Ehkä se olikin vain iso koira. En ollut nähnyt kibbutsilla yhtään koiraa. Ja vaikka se olisikin koira, mitä se minusta halusi. 

Pitikö minun matkustaa näin kauas kotoa kuolemaan, ajattelin alistuneesti. Mutta jo seuraavassa hetkessä päätin, ettei suomalainen antaudu taistelutta. Keräsin kaiken rohkeuteni ja  säntäsin pakokauhun vallassa ovea kohti. Matkalla olin kompastua johonkin isoon karvaiseen, joka ei varmaankaan yllätyshyökkäykseni takia käynyt vastarintaan.

Samassa verannalle syttyi kirkkaat valot. Valoista sokaistuneena en nähnyt mitään. Pimeydestä kuitenkin kuului useiden ihmisten naurun remakka ja voitonriemuista taputusta. Tajusin heti, että olin joutunut vapaaehtoistovereiden tervetuliaisriitin kohteeksi. Käännyin katsomaan taakseni, ja näin että Jenniferin ja minun huoneestani lönkytteli ulos - iso lammas.

Kuva: Näin Dalia-kibbutsi esittäytyy Wikipediassa.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meillä on ollut viikon päivät vieraita Amerikan Keskilännestä: kuusikymppiset isä ja äiti ja heidän 26-vuotias nuorimmaisensa, insinööripoika.  Pitkä, komea amerikkalspoika on ollut jo pari vuotta oman alansa töissä isossa elintarvikealan tehtaassa ja asuu vanhempiensa naapurissa. 

Eilen iltapäivällä, kun pojan vanhemmat pitivät siestaa vierashuoneessa ja minä istuin olohuoneessa harsimassa paikkaa mieheni housuihin, poika tuli ja istahti viereeni lattialle.  Hän vaikutti surulliselta. Kysyin

-   Mitä mietit?

-   Haluan vain kaiken olevan ohi, hän vastasi.

-   Minkä kaiken?

-   Työelämän, poika vastasi.

-    Mutta sinähän olet vasta aloittanut, sanoin hämmästyneenä. Mitä sinä sitten tekisit?

-    En minä tiedä. Minulla ei ole mitään palavaa halua tehdä mitään, en ole löytänyt mitään intohimoa.

Lopetin harsimisen ja pysähdyin miettimään. Netissä olen nähnyt valtavan määrän kirjoituksia siitä, miten jokaisen tulisi seurata intohimoaan ja ohjeita, kuinka löytää intohimonsa. Minä vierastan koko sanaa, ja vaikka olen oppinut tuntemaan tuhansia ihmisiä elämäni aikana, vain harvalla heistä on ollut intohimo tai palava halu tehdä jotakin tiettyä työtä. Useiden motivaationa tuntuu olevan tietyn elintason turvaaminen ja jonkinlainen elämänpelon hallinta. Köyhien keskuudessa päämotivaationa lähes aina on riittävän ruoan ja jonkinlaisen fyysisen suojan hankkiminen.

-   Miksi sinä opiskelit insinööriksi?, kysyin.

-  Katsoin palkkatilastoja, puhuin isäni ja sisarusteni kanssa, joka kaikki ovat insinöörejä, ja siltä pohjalta lähdin opiskelemaan. Nyt minulla on hyvä palkka ja oma talo, minulla on varaa lomamatkoihin ja ennen pitkää minulla on tarpeeksi rahaa jäädä eläkkeelle. 

-   Kuvittele, että olet jo jäänyt eläkkeelle, ehdotin. Nouset aamulla ylös ja ryhdyt tekemään ... mitä?, kysyin.

-  Voisin ostaa isot puutarhasakset ja mennä leikkaamaan oksia, jotka riippuvat ihmisten puutarha-aitojen yli kadulle. Minua ärsyttää, kun joudun väistelemään jalkakäytävien yli ulottuvia oksia.

Mieleni teki ehdottaa, että poika menisi heti kotiin palattuaan sopimaan ärsyttävien puiden ja pensaiden omistajien kanssa siitä, että hän vastaisuudessa pitää heidän oksansa kurissa. Varmasti osa niiden omistajista on eläkeläisiä tai muuten vain kiireisiä, jotka eivät jaksa tai ehdi pitämään puutarhaansa kunnossa. Hillitsin kuitenkin itseni, koska ymmärsin, että oksat olivat vain sivuraide keskustelussamme. Insinöörithän ovat asiantuntijoita käytännön ongelmien ratkaisemissa. Ja maailma tarvitsee ehdottomasti paljon enemmän insinöörejä, koska käytännön ongelmista ei ole puutetta. Monissa maissa täysin ammattitaidottomat rakentavat taloja ja tekevät asennuksia, joista meikäläinen humanistikin huomaa, kuinka riskialtista on kyläillä heidän luonaan. 

Tästä lähti liikkeelle keskustelu, jossa sain tilaisuuden jakaa tarinoita monista nuorista, joita tapasin viimeisimmällä matkallani Keski-Amerikassa. Kaikille heille oli yhteistä, että he olivat olleet tyytymättömiä työhönsä tai opiskeluihinsa ja lähteneet hakemaan uusia perspektiivejä. 

Monet, etenkin amerikkalaiset ja kanadalaiset lääkäreiksi, sairaanhoitajiksi ja fysioterapeuteiksi opiskelevat käyttävät lomansa vapaaehtoistyöhän kehitysmaissa. Kun kysyin, miten he rahoittavat matkansa ja oleskelunsa, opin kuinka nuoret osaavat hakea stipendejä erilaisilta rahastoilta ja käyttää internetin joukkorahoitusalustoja. Etenkin https://www.gofundme.com kuullostaa toimivan hyvin.

Yksi baskilainen, yli 40-kymppinen insinööri, joka oli matkustellut yksin kuukausia, oli pysähtynyt tekemään vapaaehtoistyötä siinä retkeilymajassa, johon majoittauduin viikoksi. Hän nautti, siitä että tapasi kaikenmaalaisia ihmisiä ja oli vakuuttunut siitä, että hänen seuraava uransa liittyisi jollakin tavalla ihmisten auttamiseen. Samanikäinen irlantilainen tietokoneinsinööri oli myös hypännyt oravanpyörästä, ja lähtenyt opiskelemaan maailmaa puoleksi vuodeksi. Hän oli varma siitä, ettei palaisi entiselle alalleen, vain kehittäisi jonkin uuden. 

Minun paras neuvoni olohuoneeseeni osuneelle insinööripojalle ja kaikille tyytymättömllle on: vaihda maisemaa, vaikka väliaikaisesti, ja mieluiten paikkaan, jossa joudut ponnistelemaan erilaisten ihmisten ja tapojen ymmärtämiseksi. Se todennäköisesti muuttaa tai ainakin selkeyttää arvomaailmaasi. Se on myös hyvä sijoitus eläkevuosia ajatellen.Tuskin silloin tuhlaat arvokasta vanhuuttasi vaivoistasi valittamiseen tai sen pohtimiseen, ehditkö maksaa velkasi ennen kuin kuolet.     

Pari idealinkkiä:

www.idealist.org

www.omprakash.org

Kuva: Rakkaan appiukkoni hauta metsässä.

Kommentit (1)

Monique
1/1 | 

We are thrilled you shared our organization with your readers for anyone who might be searching for a new perspective. We are the world's most educational and affordable online learning global engagement platform and welcome members from all over the world to join us. Please feel free to contact us with questions and thank you for mentioning Omprakash! 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Blogiarkisto

Kategoriat