Ruumishuone

Tanskassa asunut anoppini teki itsemurhan tukehduttamalla itsensä muovipussilla viime kuussa. On ihme, miten hän pystyi siihen, vaikka hänen oikea kätensä oli lähes toimintakyvytön. 

85-vuotiaan anoppini ainoa toive viimeisten yhdeksän kuukauden aikana oli päästä vanhainkotiin. Hän oli vieraillut kuoronsa kanssa kotikuntansa kaikissa vanhainkodeissa laulamassa ja tiesi, millaisessa kunnossa niiden asukkaat olivat. Viimeiset parikymmentä vuotta työelämästäänkin hän oli toiminut fysioterapeuttina vanhainkodeissa etelä-tanskalaisessa kunnassa. 

Nyt hänen oma kuntonsa oli veritulppien jälkeen niin huono, että hän ei enää puoleen vuoteen ollut uskaltanut lähteä ulos asunnostaan edes läheistensä kanssa. Kehon oikeaan puoleen ei voinut enää luottaa, ja rollaattorista huolimatta hän oli kaatunut jo useamman kerran kotonakin. Eniten häntä suretti, ettei hän enää päässyt uimaan eikä kuoroon. Suihkuun hän sentään pääsi kerran viikossa, kun kunnallinen kotiavustaja tuli auttamaan. Muitakin palveluja hän sai kunnalta maaliskuun jälkeen, jolloin hän oli soittanut kunnalle toiveestaan päästä vanhainkotiin.

Palvelukartoittajien käynnit

Soiton jälkeen kunta oli lähettänyt palvelukartoittajan, joka heti aluksi totesi, että kunta voisi toimittaa joitakin palveluja kotiin, mutta anopille ei voitaisi myöntää  vanhainkotipaikkaa.  Kartoittaja unohti kertoa, että kuka tahansa voi milloin tahansa täyttää netissä hakemuksen kunnan hallinnoimiin vanhainkotipaikkoihin, ja miten haku- ja mahdollinen valitusprosessi etenee. Ehkä se tieto ei olisi auttanut anoppia, koska hän ei enää pystynyt käyttämään tietokonettaan. 

Kevään aikana anopin kunto heikkeni edelleen, ja  perhe, siis kaksi Tanskassa asuvaa keski-ikäistä poikaa, otti  useamman kerran yhteyttä kuntaan äitinsä tilanteesta. Kartoittajia kävi paikalla, myönsivät  lisäpalveluja, ja toistivat, että anoppi ei pääsisi mihinkään vanhainkotiin toistaiseksi. Kuitenkin lähiomaisille jäi se käsitys, että asia oli seurannassa ja anopille tarjottaisiin paikkaa aikanaan, kun olisi hänen vuoronsa jonossa.

Kun anoppi kertoi minulle elokuun lopussa, ettei hän enää jaksaisi odottaa vanhainkotipaikkaa ja että hän mietti erilaisia tapoja lopettaa elämänsä, sain  pojilta luvan ottaa yhteyttä kuntaan, ja selvittää voisiko hänen vanhainkotiin pääsyään mitenkään jouduttaa. Ilmeni, ettei mihinkään ollut kirjattu, että anoppi ja lähiomaiset olivat kiinnostuneet vanhainkotipaikasta, ja koska mitään hakemusta ei ollut jätetty, niin oltiin nolla-tilanteessa. Onnistuin kuitenkin tilaamaan palvelukartoittajan anopin kotiin ajankohdaksi, joka sopi hänen nuorimmalle pojalleen ja minulle. Kuvittelin, että asia saataisiin sillä hoitumaan.

Kartoittaja tuli 4. syyskuuta, kyseli anopilta vessassakäynneistä, halusiko tämä mielummin lämmintä kuin kylmää ruokaa ja muita arkipäivään liittyviä juttuja. Samalla hän näpytteli jotakin IPädillään. Totesi sitten, ettei ollut mitään aihetta hakea vanhainkotipaikkaa. Siinä vaiheessa minä hermostuin ja sanoin:

"Sinähän et ole kysynyt mitään anopin henkisestä tilasta ja niistä itsemurha-aikomuksista, joista kerroin puhelimessa pari päivää sitten."

"Kunnan palvelujentoimittajat eivät ole raportoineet mitään sellaista, ja kaikillehan meille tulee joskus hetkiä, jolloin tekee mieli vetää töpseli seinästä", kuittasi kartoittaja asian ja alkoi tehdä lähtöä.

Sillä vaiheessa anoppi havahtui ja sanoi: 

"Niin olen ajatellut vetää muovipussin päähäni. En jaksa enää odottaa."

"Hienoa, että pystyt muotoilemaan ajatuksesi sanoiksi", totesi kartoittaja. "On tärkeää puhua, mitä ajatuksissa liikkuu." Hän avasi laukkunsa pistääkseen Ipädin pois, jolloin minä keskeytin: 

"Haluan, että kirjaat anopin raporttiin, että miniä pelkää anopin tekevän itsemurhan jos ei pian pääse vanhainkotiin.Tehdään nyt se hakemus, koska se on hänen suurin toiveensä tällä hetkellä. Olisi myös hyvä, että kunta pyytäisi anopin omalta lääkäriltä lausunnon anopin fyysisestä ja psyykkisestä terveydentilasta hakemuksen tueksi."

Huokaisten kartoittaja poimi laukustaan lomakkeen.

"Hmmm, no voidaan täyttää hakemus vanhusasuntoon, joka on vanhainkodin lähellä, mutta se ei paljonkaan eroa tästä nykyisestä asunnosta. Vanhainkotipaikka ei tule kysymyksenkään. Lääkärilausunto ei ole tarpeellinen." (Myöhemmin pyysimme itse anopin omalääkäriltä anopin terveydentilan selvittämistä vanhainkotipaikan hakemista varten, mutta lääkäri vastasi, että hän voi tehdä sen vain kunnan pyynnöstä).

Niin sitten nuorin poika täytti kartoittajan ojentaman hakemuksen vanhusasuntoon. Minä kihisin turhautunutta kiukkua, ja anoppi hymyili poissaolevaa hymyään.

Syyskuun lopulla tuli kunnalta vastaus, että hakemus oli evätty, koska anopin asunto vastasi hyvin hänen toimintakykyään. Häntä ei siis kelpuutettu vanhusasuntojen hakijajonoon.

Hiljainen ei peri maata

Ulkomailla asuvan aviomieheni avulla pääsin selville mitä anopin tilasta oli kirjattu kunnan tiedostoon. Syyskuun 4. päivän kartoituksen yhteydessä oli kirjattu, että perheen mielestä asiakas vaikutti masentuneelta ja elämään väsyneeltä, mutta heti perään oli lisätty, että kunnan palvelujentoimittajat eivät ole kokeneet mitään sellaista. Missään aikaisemmissa päiväyksissä ei ollut mainintaa anopin toiveesta päästä vanhainkotiin. 

En voi olla ihmettelemättä, onko Tanskassa ehkä tavallista, että  vanhukset puhuvat itsemurhasuunnitelmistaan ​​satunnaisten kunnallisten palveluntarjoajien kanssa, ja millainen pätevyys näillä on asiakkaidensa mielenterveyden arvioimiseen?  Minua hämmästytti, että entisessä Itä-Saksassa kasvanut anoppini ylipäänsä puhui itsemurha-aikeistaan minulle ja lähiomaisilleen. 

Aiemmin  hän oli ollut hyvin pidättyväinen ja huomaavainen ihminen.  En muista koskaan hänen aikaisemmin puhuneen omista huolistaan minulle. Sitä vastoin hän usein murehti lähiomaistensa ja ystäviensä asioita ja yritti auttaa missä voi. Kun esimerkiksi kunta oli lähettänyt kesällä nuoren tytön kerran viikossa hoitamaan anopin kauppa-asioita, anoppi yritti aluksi tarjota tälle paria sataa kruunua juoksupalkkaa, koska hän tiesi, ettei sellaisista töistä makseta paljon.  Tyttö tietysti kieltäytyi ottamasta rahaa vastaan, koska “hänhän vain teki työnsä”. 

Nyt minä sitten yritin auttaa anoppia, ja kirjoitin valituksen hakemuksen epäämisestä. Tällä kertaa kunta hyväksyi anopin jonoon sillä perusteella, että anopin rollaattori ei mahtunut kylpyhuoneen oviaukosta sisään! Jos ei olisi hyväksynyt, asia olisi automaattisesti siirtynyt seuraavaan valitusasteeseen, mikä Tanskan rikkaimman kunnan maineen kannalta olisi ollut ikävää. 

Mutta samana päivänä kun tuli tieto jonoon pääsystä ja arvio, että anoppi ehkä keväällä voisi saada paikan hyvinvarustetun vanhainkodin lähellä olevasta rivitalosta, hän alkoi etsiä sopivaa muovipussia. Siinä puuhassa hänet yllätti vanha kuoroystävä, joka poikkesi pari kertaa viikossa tarkistamaan tilanteen ja auttamaan, missä kykeni. Ystävän kanssa kahvitellessa itsemurha-ajatukset tuntuivat painuvan taka-alalle.

Sunnuntai-iltana 17. marraskuuta, kun kotiavustaja ei ollut vielä tullut auttamaan vuoteeseen menossa, anoppi sitten veti muovipussin päähänsä. Kilttinä ihmisenä anoppi oli tehnyt asiakirjan, jolla lahjoitti ruumiinsa Kööpenhaminan yliopiston anatomian laitokselle opetuskäyttöön. 

Kenen syy, kenen vika?

Voi tietysti kysyä, miksi perhe ei pitänyt paremmin huolta omaisestaan. Miksi kukaan heistä ei pyytänyt äitiään luokseen asumaan tai palkannut lisäapua joka olisi voinut yöpyä hänen vierashuoneessaan ja auttaa yöllisissä kaatumistilanteissa. Yksinkertaisin selitys on varmaan,  että omaiset, joilla on kiireinen työelämä ja joiden palkasta puolet menee verotukseen,  odottavat että kun heidän vanhuksensa  tarvitsevat apua, yhteiskunta hoitaa heidät tavalla, johon apua tarvitseva voi itse vaikuttaa.  

En tietenkään halua vierittää syytä kunnan palvelukartoittajien niskoille. He varmaankin tekevät parhaansa ja  yrittävät toimia kunnan päätöksentekijöiden asettamien tavoitteiden mukaan. Nämä taas uskovat, että vammaisten ja sairaiden vanhusten on parasta asua yksin kotonaan niin kauan kuin mahdollista. Se on tietysti myös halvin ratkaisu kunnalle. 

Monet vanhukset haluavatkin asua entisessä kodissaan luonnolliseen kuolemaansa saakka, kuten 92-vuotias äitini, jolla on Alzheimerin tauti. Hän on tottunut vaihtuviin kunnallisiin hoitajiin, joilla saattaa olla vajavainen kielitaito ja jotka tulevat useamman kerran päivässä auttamaan häntä. Mutta se ei riittänyt anopille. Hän olisi tarvinnut turvallisemmat puitteet vanhainkodissa, jossa olisi ollut ihmisiä ympärillä.  Mutta hän asui kunnassa, jossa päätöksentekijät eivät ole olleet riittävän kaukonäköisiä sijoittamaan vanhusten ja vammaisten yhteisöasumiseen.

 

Kommentit (2)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
3/2 | 

Surullinen tapahtuma, jollaisia ei pitäisi olla ainakaan hyvinvointivaltiossa! Valitettavasti tiedän, että Suomessakaan kaikki eivät pääse hoivakoteihin, vaikka itse kokisivat sitä tarvitsevansa. Koti on paras paikka- ajattelua on vielä paljon vallalla.

Kaikesta huolimatta toivotan sinulle mahdollisimman hyvää joulua! Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli kuusi vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste, ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat