Viime viikon postauksessa en päässyt oikein otsikon ennakoimaan aiheeseen. Siitä syystä Kannaksen lukion suomenkielen opettajani, Musta Surma, olisi varmaan antanut postauksestani kuutosen, niin kuin lähes kaikista ainekirjoituksistani.

Ehkä kuitenkin rivien välistä lukemalla ymmärsit, että suhtaudun vähän kriittisesti Arizonassa meneillään olevaan vapaaehtoishankkeeseen, johon kuitenkin olen sitoutunut. Syynä kriittisyyteeni on pelko siitä, ettei tuon erikoiskoulun nuorten -eikä monien muidenkaan nuorten - suurin ongelma ole, miten kirjoittaa hakemuksia, pukeutua työnottohaastatteluihin tai käyttäytyä niissä.

Mielestäni suurin ongelma on, että monet nuoret eivät tiedä mitä he haluaisivat opiskella tai millaista työtä tehdä. Ja monia ei näytä kiinnostavan oikein mikään. Ongelma ei ole uusi, eikä siihen toistaiseksi ole mitään lopullista ratkaisumenetelmää. Mutta jo 70-luvun suomalainen ammatinvalinnanohjaus oli aika edistynyttä verrattuna siihen, mitä muualla maailmassa näkee. Esimerkkinä haluan kertoa, millaista apua minä sain 70-luvulla suunnan valinnassa. 

Kannaksen yhteislyseossa yhden liikunnanopettajan työnkuvaan kuului 70-luvun puolivälissä myös ammatinvalinnanopetus. Tunneilla hän kävi läpi eri yhteiskunnan aloja, niihin liittyviä ammatteja ja miten voi kouluttautua erilaisiin ammatteihin. Hän kertoi myös työvoimatoimistojen tietopalveluista ja niiden ammatinvalinnantesteistä. 

Olin kuvitellut, että lukion aikana selviäisi, mihin ammattiin haluaisin hakeutua, mutta päinvastoin. Mitä enemmän yleissivistäviä aineita opiskelin, sitä epäselvemmältä tulevaisuus näytti. Siksi viimeisellä luokalla hakeuduin työnvoimatoimiston ammatinvalintatesteihin.  

Testien jälkeen tapasin ammatinvalintaan erikoistuneen psykologin. Kerroin, että minua kiinnosti psykologian opiskelu, mutta en tiennyt olisiko se minulle sopiva ala. Minua pelotti myös pitkä opiskeluaika

Nelikymppinen miespsykologi näytti minulle testitulosten pohjalta tekemiään käyriä tai prosenttilukuja ja sanoi, että minulla on “sosiaalinen profiili” ja selvisin keskinkertaisesti tai keskitasoa paremmin kaikista testin osa-alueista. 

Hän varoitti minua opiskelemasta psykologiaa useammasta syystä. Hänen mielestään silloinen psykologianopiskelu ja ammattiin ryhtyminen vaati selvää poliittista - marxilais-leninististä - vakaumusta. Uskoa siihen, että ihmisten psykologiset ongelmat etupäässä johtuvat vääristä yhteiskunnallisista rakenteista. Sen vuoksi yhteiskunta- ja käyttäytymistieteilijöiden on pyrittävä yhteiskuntarakenteiden muuttamiseen. Koska minulla ei sellaista vakaumusta ollut, riskinä olisi varhainen ammatillinen loppuunpalaminen.

Toisena syynä oli etenkin naispsykologien ylitarjonta ja sen vuoksi työttömyysriski. Kolmantena syynä oli, että pitkän koulutusajan ja alhaisen palkkauksen epäsuhta. 

“Mitä sitten ehdottaisit, että ryhtyisin opiskelemaan? Haluaisin ammattiin, jossa voisi auttaa ihmisiä”, kysyin neuvottomana.

“Voisit ryhtyä papiksi. Se vaatii vähän samanlaista profiilia kuin psykologin ammattikin, mutta on helpompi, koska sinun ei tarvitse pyrkiä yhteiskunnan muuttamiseen eikä ottaa vastuuta muista ihmisistä. Vastuu heidän tulevaisuudestaan  ja ongelmien ratkaisuistaan on loppupelissä Jumalan. “

Tuijotin psykologia äimistyneenä.

“Mutta naisista ei voi tulla pappeja Suomessa. Enkä minä sitä paitsi oikein usko Jumalan olemassaoloon…”

“Usko tai sen puute ei ole ongelma. Eivät kaikki papit usko Jumalaan. He ovat vain valtion virkamiehiä. Sinulla on hyvät numerot vieraissa kielissä ja voisit opiskella teologiaa vaikka Turun ruotsinkielisessä tiedekunnassa. Sitten voisit muuttaa Ruotsiin, saada pappisvihkimyksen siellä, ja kun aikanaan Suomen lainsäädäntö sallii naispappeuden, voit palata kokeneena pappina Suomeen.”

Papiksi ryhtyminen ei ollut koskaan käynyt mielessäni enkä ollut valmis noin vain luopumaan psykologian opiskelusta.  Mutta selvästikään hänellä ei ollut mitään harhakuvitelmia omasta ammatistaan. Epäluuloisena kysyin, tunteeko hän yhtään naispsykologia kotikaupungissani. Onneksi pari hänen opiskelutoveriaan oli töissä Lahden perheneuvontakeskuksessa, ja hän oikopäätä järjesti minulle tapaamisen heidän kanssaan. 

Naispsykologien tapaaminen vakuutti minut siitä, että olisi järkevintä hankkia lyhyt, käytännöllinen koulutus, jotta voisin tehdä itsestäni taloudellisesti itsenäisen mahdollisimman nopeasti. Myöhemmin voisin sitten opiskella työn ohella mitä tahansa aineita. Sitä strategiaa olenkin sitten noudattanut. Vielä eläkeläisenäkin opiskelen jatkuvasti - etupäässä internetin kautta - maailman huippuyliopistoissa. “Ikuinen opiskelija” on minun kohdallani tosi positiivinen käsite.

Minulla on ollut hyvä onni, että olen tavannut viisaita neuvonantajia elämäni käännekohdissa. 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat