Kirjoitukset avainsanalla Bogota

Kolmantena päivänä Tanskan-kotiini paluuni jälkeen maaseudun hiljaisuuden rikkoi jäätelöauton kellon kilkatus. Sieppasin lompakkoni tiskipöydältä ja ryntäsin soratielle lämpimästä sadekuurosta piittaamatta. Ulkopuolinen katsoja olisi saattanut kuvitella, että kärsin akuutista jäätelönpuutteesta.  Mutta luulen, että kilkatus laukaisi jonkinlaisen tarmonpuuskan useamman päivän hiljaisuuden jälkeen.

Ostin paketin mansikkajäätelöä, toisen vaniljaa ja kolmannen sitruunasorbettia. Pinotessani paketteja tyhjään pakastimeen mieleeni juolahti, etten varmaan ollut asioinut jäätelöautolla pariinkymmeneen vuoteen. Edellinen kerta taisi olla, kun lapset vielä leikkivät kotipiirissä ja jäätelöauton tulo oli kesäisen viikon kohokohta..

Nyt yhtäkkiä on vierähtänyt pari viikkoa kotiintuloni jälkeen. Olen jossakin määrin tottunut hiljaisuuteen ja jatkuvan helteen takia myös laiskaan toimettomuuteen. Ainoastaan viime vuonna istutettujen puuntaimien kastelu, uintiretket merelle ja myöhäisillan dekkarisarjat sisältyvät päivittäisiin rutiineihini.  Sadettakin tuli vain sen hetken kun kävin jäätelöautolla.

Mikä valtava vastakohta sitä edeltäville viikoille Bogotassa, Kolumbian pääkaupungissa. Kun Tanskan kotini on merenpinnan tasalla, 800-hengen Melbyn kylässä,  Bogotan 8-miljoonainen metropoli sijaitsee Andien vuoriston ylätasankolla, 2,6 kilometrin korkeudessa. Korkean sijaintinsa vuoksi lämpötila Bogotassa on ympäri vuoden 10-17 -asteista ja sadetta tulee lähes joka päivä, vaikka varsinaiset sadekaudet osuvatkin kevääseen ja syksyyn.

Miten ja missä tahansa liikuinkin Bogotassa, taustalla oli aina melua. Etenkin tieliikenteestä johtuvaa, mutta toisinaan lentokoneiden aiheuttamaa melua. Jälkimäiset tuntuivat tekevän ylimääräisiä kierroksia kaupungin yläpuolella ennen laskeutumistaan. Taustamelu ärsytti minua erityisesti tilanteissa, joissa kysyin ohjeita, koska en ollut  kuulla  ja ymmärtää mitä minulle vastattiin. Tilannetta ei tietenkään auttanut, että espanjantaitoni on puutteellinen, ja vain harvat kolumbialaiset tuntuvat osaavan englantia.

Mutta ulkomaalaisuudessani oli se hyvä puoli, että  jokainen vastaantulija, jolta kysyin neuvoa asemilla, kahviloissa, linja-autoilla, kaduilla missä tahansa, oli ystävällinen ja avulias. Jokaikisellä oli aikaa pysähtyä auttamaan, toistaa sanottavansa useampaan kertaan ja välillä kulkea kanssani oikealle lippuluukulle tai bussipysäkille.  Pari kertaa sain jopa autokyydin majapaikkaani. En tietenkään halua suositella kellekään muulle vieraan ihmisen kyytitarjouksen hyväksymistä varsinkaan ulkomailla, mutta uskon, että monipuolinen elämänkokemukseni on antanut minulle melko hyvän käsityksen siitä, keneen voi luottaa.

Suurin ero tanskalaisen kotikyläni ja Bogotan megakaupungin välillä on kuitenkin ilman laatu. Ensimmäisenä kotiutumispäivänä Melbyssä vedin  ilmaa nautinnollisesti keuhkoihini ja tajusin, ettei se haissut miltään, se ei ärsyttänyt kurkkuani, nenääni eikä silmiäni, Se oli vain - ilmaa. Bogotassa taas olin lähes koko ajan tietoinen siitä, että ilmassa oli jotain vikaa. Se haisi dieseliltä ja tuntui toisinaan raskaalta hengittää. Minun oli muutaman kerran vakuutettava itselleni, ettei keuhkoissani ollut mitään vikaa eikä muutaman viikon altistuminen huonolle ilmalle voinut olla vaarallista.

Yhtenä iltana Bogotassa surffailin internetissä etsimässä tietoa ilmanlaadusta. Kansainvälisten tilastojen mukaan ilmanlaatu Kolumbiassa on ajoittain aika huono, varsinkin suurissa kaupungeissa. Noin 70 prosenttiin ilmansaasteista on syypää tieliikenne, ja 60-70 prosenttia on peräisin dieselpäästöistä. Kuitenkin maailmassa on yli 600 kaupunkia, joissa on enemmän ilmansaasteita kuin Bogotassa. Vältän todennäköisesti matkustamista noihin 600 kaupungiin, mutta tiedän, että pitemmän päälle maaseudun hiljaisuus ei riitä minulle…

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jukka Kokkoniemi Virreyn kahvilassa Kolumbiassa

Palasin eilen illalla kylmissäni ja sateesta märkänä Pohjois-Bogotassa sijaitsevaan majapaikkaani nuoren kolumbialaisen insinööri-lääkäripariskunnan luo. Upouudessa kerrostaloasunnossa ei ole lämmitystä maan tavan mukaan, ja lämpötila vuoden ympäri noin 17 astetta tai sitä vähemmän. Ei varmaankaan vastaa monenkaan mielikuvaa paikasta, joka on lähellä päiväntasaajaa. Kylmyys johtuu tietenkin siitä, että Bogota sijaitsee Andien vuoriston ylätasanteella 2,6 kilometrin korkeudessa. 

Sitä ennen olin viettänyt lämpöisen kahvihetken Virreyn kaupunginosan Juan Valdez-kahvilassa Kokkoniemen Jukan kanssa. Olin löytänyt Jukan Whatsappin Bogotan suomalaisten-ryhmän kautta, kun olin etsinyt vaellusseuraa lähivuorille. Jukka ei sillä kertaa ehtinyt mukaan, vaikka kiipeääkin kotinsa lähellä olevalle vuorelle pari kertaa viikossa. Kuuden kilometrin lenkillä tulee nousua 600 metriä…

Bogota on ollut Jukan asuin- ja työpaikka viimeiset kahdeksan vuotta. Hän on naimisissa kolumbialaisen kanssa, ja heillä on 6-vuotias tytär, joka käy yksityistä koulua jo kolmatta vuotta. Yksityisten koulujen taso ja resurssit ovat hyvät,mutta niin on hintakin: noin 10.000 euroa vuodessa. Siihen kyllä sisältyy myös kouluruokailu ja -kuljetus. Kuitenkin vain pienellä vähemmistöllä on varaa lähettää lapsensa yksityiskouluihin kaupungissa, jossa keskimääräinen palkka on noin 330 euroa.

Liiketoiminnan kehittäjänä Jukka auttaa etenkin suomalaisia yrityksiä, jotka ovat kiinnostuneet Kolumbian markkinoista. Kolumbia teollistuvana maana tarjoaa hyvät mahdollisuudet ulkomaalaisille yrittäjille, joiden rahoitus on kunnossa. Uusien kolumbialaisten yritysten perustaminen on vaikeaa, koska valtio ja pankit eivät tarjoa minkäänlaista alkurahoitusta. Vasta kolmen toimintavuoden jälkeen yritys voi toivoa saavansa paikallisilta pankeilta lainaa.

Yrityksen perustaminen on sinänsä helppoa Kolumbiassa, sillä muutamassa päivässä saa yrityksen pystyyn ja laskutusluvan kuntoon. Yrityksen kehittäminen ja kasvu on haastavampaa juuri tuon rahoituksen puutteen vuoksi.

“Kolumbialaiset ovat tosi yritteliästä kansaa. Valitettavasti suurin osa maan yrityksistä on mikroyrityksiä, jotka perustuvat ‘kädestä-suuhun’ -filosofiaan", Jukka kertoo. "Kun sattuu hyvä päivä ja liiketulo on tavallista suurempi, ostetaan parempaa ruokaa tai pistetään raha menemään heti johonkin. Ei osata säästää ja sijoittaa liiketoiminnan kasvattamiseen. Myös yleinen ihmisten välinen luottamuspula jarruttaa esimerkiksi joukkalainarahoituksen ja mikroyritysten kehittymistä. ”

Valtavan yrittämisen halun tai pakon olen minäkin kokenut, etenkin liikkuessani busseilla. Tämän tästä bussiin tulee karkin+ ja ruoanmyyjiä, erilaisten instrumenttien soittajia, laulajia sekä muita rahankerääjiä. Varsinkin Venezuelaisia pakolaisia, jotka kerjäävät rahaa ja etsivät mitä tahansa työtä, tuntuu liikkuvan paljon busseissa. Ja tietenkin yritteliäitä taskuvarkaita tapaa toisinaan. Ei kuitenkaan niin paljon kuin olisin odottanut. Paikalliset käyttävät kännyköitään ihan reippaasti joka paikassa, mutta jos minä otan omani esille, aina joku avulias - useimmiten iäkkäämpi matkustaja - sanoo: “Pane se piiloon, täällä saattaa olla varkaita”. Kohteliaasti pistänkin puhelimen pois, mikä tietysti onkin yksi syy, että eksyn usein. 

Jukka tuntuu sopeutuneen Kolumbiaan erinomaisesti ja on ystävystynyt monien paikallisten kanssa.

“Tosin ensimmäiset viisi vuotta olivat hankalia ja seurustelin etupäässä vaimon sukulaisten sekä urheilupiirien kaverien kanssa. Sitten yhtenä päivänä menin meitä vastapäätä olevaan ruokapaikkaan ja tutustuin sen omistajaan. Siitä se lähti. Nyt minulla on kaveripiiri, jonka kanssa ollaan vastikään vietetty kolmen päivän polttareita Pohjois-Kolumbiassa Karibian meren rannalla.”

“Kielen osaaminen on tietysti ykkösjuttu sopeutumisessa. Ensimmäisen Kolumbian-matkani jälkeen, aloin opetella espanjaa ja menin Erasmus-stipendillä Espanjaan lukukaudeksi. Kun sitten viisi vuotta myöhemmin tulin uudelleen Kolumbiaan, maa tuntui paljon kotoisemmalta. Syynä paluuseen oli tietenkin nainen, johon Jukka ensimmäisellä matkallaan oli tutustunut. Nyt sitten pari on naimisissa, eikä appivanhempien pelko tyttären viemisestä kaukaiseen Suomeen ole ainakaan vielä toteutunut.

“En minä ainakaan Suomen pimeää talvea kaipaa”, vastaa Rovaniemellä opiskellut Jukka, kun kysyn mitä hän Suomesta kaipaa. “Suomi merkitsee minulle hiljaisuutta ja rentoutumista. Pääsee pois täältä Kolumbian hälystä. Mutta perhe, työ ja kaverit ovat nyt täällä”.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Murtovarkaudet tuntuvat olevan tavallisia Kolumbiassa. Viime sunnuntai-iltapäiväksi olin sopinut tapaamisen samaan rauhan järjestöön kuuluvan Merchen kanssa. Hän on ikäiseni, naimaton nainen, joka työskentelee biologina Ympäristöministeriön alaisessa virastossa. Hänen opiskelutoverinsa Rosa Cartagenasta liittyi seuraamme myöhemmin iltapäivällä. 

Millaisen turvajärjestelmän olet asentanut murron jälkeen, kysyi Merche Rosalta ohittaessamme upean omakotitalon, jota ympäröivän korkean metalliaidan päällä kiersi piikkilankaspiraali.

"Mitä sinulle tapahtui?", kysyin hämmästyneenä.

"Olin avaamassa kotiporttiani, kun kolme työhaalareihin pukeutunutta miestä tuli pyytämään juomavetta. Luulin, että he tulivat vastapäiseltä työmaalta ja päästin heidät portista sisään. Heti sen jälkeen toinen miehistä veti taskustaan veitsen, jolla uhaten pakotti minutti avaamaan ulko-oven. Yksi miehistä vahti minua veitsen kanssa sen tunnin ajan, kun kaksi muuta keräsivät ja kantoivat talosta ulos arvotavaroita. Ilmeisesti siellä oli joku muu auton kanssa odottamassa. Teini-ikäinen tyttäreni oli huoneessaan, mutta onneksi kukaan ei mennyt sinne ja huomannut häntä.

Soitin tietysti heti poliisit paikalle, kun miehet olivat lähteneet. Pystyin kuvailemaan heidän ulkonäkönsä, ja minusta tuntui, että he olivat poliiseille tuttuja. Olen ollut yhteydessä poiiisiaseman kanssa monta kertaa murron jälkeen, mutta ketään ei ole pidätetty, eikä asialle tunnuta tekevän mitään.Tein myös rikosilmoituksen kidnappauksesta, koska lain mukaan se johtaa kovempaan rangaistukseen. Viranomaiset kuitenkin tuntuvat vain kohauttavan olkapäitään. Vankilat ovat täynnä, eikä heillä riitä resursseja tutkia kaikkia rikoksia."

"Entä sinun asuntomurtosi", kysyi Rosa Mercheltä? "Onko ketään tuomittu siitä"?

Ilmeni, että Merchenkin  kerrostaloasuntoon oli murtauduttu pari vuotta sitten keskellä päivää hänen ollessaan työpaikallaan. Kaikki arvoesineet oli varastettu. Kassakaappi oli murrettu auki ja perintökorut ja käteisvarat oli viety. 

Talossa oli kolme vartijaa, ja asuntoon päästääkseen rikolliset olivat joutuneet ohittamaan kaksi turvalukoilla varustettua ovea, jotka olivat vahingoittumattomia. Koska poliisit vaikuttivat avuttomilta, Merche palkkasi yksityisetsivän selvittämään asiaa. Etsivän johtopäätös oli, että todennäköisesti ainakin kaksi vartijoista oli toiminut yhteistyössä murtovarkaiden kanssa ja päästänyt heidät kahden ensimmäisen oven läpi. Merchen painostuksesta, poliisit kutsuivat vartijat valheenpaljastustestiin. Miehet eivät tulleet.

Tapahtumasta on nyt kulunut yli kaksi vuotta. Ketään vastaan ei ole nostettu syytettä, ja Merchen rikosilmoitus odottaa jossakin pinossa, että joku ryhtyisi viemään asiaa eteenpäin. 

Ryöstön jälkeen Rosa on asennuttanut uuden turvajärjestelmän, johon sisältyy kameroita. Merche taas myi asunnon ja muutti toiselle alueelle.

"Murron jälkeen siinä asunnossa oli huono energia", hän toteaa.

Naisten kertomus auttaa minua ymmärtämään, miksi en voi saada avaimia Airbnb-asuntoni ulko- ja välioviin. Viikon ajan olen tuntenut itse lähes vangiksi, koska aina, kun haluan lähteä asunnosta ulos tai tulla sisälle, minun on soitettava vuokraemäntäni ovikelloa, ja hänen - tai hänen poissaollessaan - kotiapulaisen on tultava avaamaan minulle ensimmäisen ja toisen kerroksen välinen ovi sekä kadulle johtava ovi. 

Ensimmäisen kerran asuntoon tullessani totesin, että ainoa hätäpoistumistie tulipalon tai muun hätätapauksen sattuessa on luikerrella 30-senttiä leveän ikkunan läpi ulkoikkunalaudalle ja hypätä vajaa kuusi metriä katukäytävälle. Parhaassa tapauksessa voisin pongaista kadun reunassa olevaan kukkapenkkiin...

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Felipe Restrepo Acosta

… lähteä talvilomalla risteilemään Tyynelle merelle?, mieheni kysyi, kun näki minun pakkaavan kuukauden Kolumbian-matkaa varten. 

“Ilman muuta”, vastasin huolettomasti ja lisäsin pilaillen: “ehkä sinun kuitenkin kannattaa ottaa peruutusturva, että saat rahat takaisin, jos en selviäkään hengissä Kolumbiassa.” 

Nyt vietettyäni pari viikkoa Kolumbian suurimmissa kaupungeissa: Bogotassa (8 miljoonaa asukasta), Medellinissä (2.5 miljoonaa) ja Cartagenassa (1 miljoona) tuntuu, että ainakin nämä kolme kaupunkia ovat yhtä turvallisia matkailijoille kuin muutkin kaupungit, joissa olen matkustanut tai asunut. 

Ainoa kaupunki, jossa päälleni on todella hyökätty, on lapsuuden kotikaupunkini Lahti. Se tapahtui 70-luvun alussa, kun olin palaamassa sisareni kanssa kolmen viikon liftausreissulta Puolasta. Oli iltamyöhä ja päätimme oikaista pienen puiston halki bussipysäkille. Puistossa muutaman hengen miesjoukko hyökkäsi kimppuumme ja kiskoi rinkkoja selästämme. 

“Mitä te haluatte”, huusin pelästyneenä?” ja yritin lyödä miestä, joka oli sisareni kimpussa.

Miehet jähmettyivät hetkeksi ja joku heistä totesi: “hei, nää on suomalaisia”. Sisko ja minä käytimme miesten hämmennystä hyväksemme, ja juoksimme bussipysäkille, jossa onneksi oli muita ihmisiä.

Tottakai lähes kaikkialla on väkivaltaa ja rikollisia, ja matkailijan on  uudelle paikkakunnalle tullessaan vaikea tietää, mitä paikkoja välttää. Siksi suunnitellessani uusiin paikkoihin matkustamista, surffaan internetissä ja luen mitä eri maiden ulkoministeriöiden paikalliset lähetystöt raportoivat asemamaansa turvallisuustilanteesta. 

Yleensä lähetystöt varoittavat menemästä tietyile seuduille, joilla tiedetään olevan terroristeja, huumeiden salakuljettajia ja muita laitonta toimintaa harjoittavia. USA:n Bogotan lähetystö myös suosittelee lentomatkailua Kolumbian kaupungien välillä, koska kidnappaus- ja onnettomuusriski  liittyy maantieliikenteeseen. Yksi Bogotassa asuva yhdysvaltalainen kertoi minulle, että lähetystö myös kieltää paikallisten taksien käytön omilta työntekijöiltään ja kehottaa näitä käyttämään Uberia. Uberin hyvänä puolena on se, että sen käyttö tallentuu Internet-palvelimeen, jonka avulla Uber-matka voidaan jäljittää. Paikalliset taas neuvoivat minua välttämään Uberia, koska se on laitonta. Siksi Uber-kuljettavat pyytävätkin yksinmatkustavaa istumaan etuistuimella. 

Toistaiseksi olen lentänyt isojen kaupunkien välillä ja vain kerran mennyt seutubussilla Medellistä parin tunnin päässä sijaitsevaan Guatapen idylliseen pikkukaupunkiin. Tie sinne oli hyvässä kunnossa ja liikennettä oli paljon. Näin vain yhden onnettomuuden matkalla, ja sekin liittyi kahden moottoripyöräilijän peräänajoon. Liikennemerkkejä ja nopeusrajoituksia tiellä liikkuvat tuntuvat pitävän enemmänkin suosituksina kuin kieltoina.

Uberia olen käyttänyt Kolombiassa pari kertaa. Se vaikuttaa kalliimmalta kuin paikalliset taksit. Ensimmäinen Uber-kuljettajani vei minut väärään majapaikkaan Cartagenan vanhaan kaupunkiin, minkä seurauksena jouduin kävelemään puolisen tuntia varaamaani hotelliin keskipäivän kuumuudessa. Kenties kuljettaja ei katsonut satelliittipaikannusjärjestelmänsä (GPS) näyttöä enkä minä käyttänyt omaani. Joka tapauksessa paikka, johon hän minut toimitti oli retkeilymaja, jolla oli lähes sama nimi kuin hotellillani. 

Niinäkin kertoina kun olen käyttänyt paikallisia keltaisia takseja, kuljettajilla on ollut vaikeuksia löytää oikeaan osoitteeseen. Bogotassa yksi taksinkuljettajani myös pelästytti minut, kun hän parinkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen yhtäkkiä lukitsi kaikki autonovet. 

“Miksi laitoit ovet lukkoon?”, kysyin.

“Es un sector peligroso”, hän selitti. (=Tämä on vaarallista aluetta.)

Auton ikkunasta näin kadulla transvestiitteja ja vähäpukeisia prostituoituja, joiden rinnat ja takamukset näyttivät pumpatuilta. Näky oli epätodellinen, varsinkin kun kello ei ollut edes kymmentä aamulla. 

Jonkin ajan kuluttua kuljettaja jätti minut Kultamuseon kupeeseen, johon olin menossa. Noustessani kyydistä vieläkin vähän pelokkaana pudotin varmaan toisen luottokorttini, koska en ole sitä sen koommin nähnyt. 

Suosituin liikennevälineeni sekä Bogotassa että Medellinissä on julkinen liikenne. Se on aika kattava,  kohtuuhintainen ja antaa minulle jonkin verran kontrollia menosuunnasta. Varsinkin metrojen ja bussien yhdistelmä Medellinissä toimii hyvin. Jotkut ihmiset eivät kulje busseilla ja metrolla, koska ne yleensä ovat täynnä. Minua se ei haittaa. Kanssamatkustajat ovat järjestään avuliaita ja tekevät tilaa. Aina kun tunnen olevani eksyksissä ja kysyn neuvoa, minua autetaan. 

Esimerkiksi eilen aamulla suunnittelin tarkkaan menomatkan yhteen Medellinin kuuluisimmista taidemuseoista, Museo de Antioquiaan. Kirjoitin ohjeet varmuuden vuoksi paperille, koska viime päivinä olen huomannut, että GPS:ni on kriittisillä hetkillä ilmoittanut, ettei se löydä satelliittiyhteyttä. 

Kun sitten ohjeita seuraten kävelin parikymmentä minuuttia lähimmälle bussiasemalle, vaihdoin metroon ja saavuin asemalle, josta minun oli määrä kävellä kymmenen minuuttia museoon, en osannut päättää, kummasta pitkän aseman päästä minun kannattaisi mennä ulos. Kysyin neuvoa kahdelta nuorelta naiselta, jotka eivät tienneet. Toinen lähti heti kysymään neuvoa lippupalvelusta, jonka työntekijä ei ollut kuullutkaan museosta. 

Silloin lähellä seisova keski-ikäinen nainen puuttui asiaan ja sanoi, että minun pitäisi mennä yksi asemaväli metrolla takaisin päin ja vaihtaa toiseen metroon, jolla menisin yhden asemanvälin. Lopulta minun olisi käveltävä vajaan viiden minuutin matka. 

“Se ei kuullosta järkevältä”, vastustin ja näytin miten GPS:n katkoviiva osoitti lyhyttä kävelymatkaa siitä paikasta museoon. 

Nainen vilkaisi puhelimeni näyttöä ja totesi: “Es un sector peligroso”. Sitten hän kehotti minua seuraamaan häntä. Yhdessä matkustimme metrolla edelliselle asemalla. Siellä hän neuvoi,mihin metroon minun pitäisi mennä.  Vajaan kymmenen minuutin kuluttua saavuin turvallisesti museooni. 

GPS on tavallisesti fantastinen apuväline, jota käytän paljon, mutta silläkin on rajoituksensa. Se ei tiedä, missä on turvallista kävellä tai matkustaa. Vain paikalliset tietävät. Siksi turvallisinta on tutustua paikallisiin, jotka elävät arkipäiväänsä paikoissa, joissa matkustan. 

Kommentit (2)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
1/2 | 

Kiitokset mielenkiintoisesta matkakuvauksesta. Hyviä vinkkejä maahan matkustaville. Olet rohkea ja ennakkoluuloton matkanainen! Terv. Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli kuusi vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste, ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Blogiarkisto

Kategoriat